Nimi: Petettyjen tangoa kunnes kuolema heidät erottaa
Kirjoittaja: Kuurankukka
Paritus: James/Sirius, Sirius/Remus, Remus/Severus (+ muutama pienempi paritus)
Ikäraja: S veikkaisin
Tyylilaji: Traaginen rakkaus, pettäminen, draama
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, leikin vain Rowlingin leluilla.
A/N: Ficin syntyyn vaikutti joskus aikoinaan The Rasmuksen Dead Promises, syystä tai toisesta olen pantannut tätä monta kuukautta vaikka ficistä tykkäänkin. Jännää muuten kirjoittaa ficci joka ei mene mihinkään haasteeseen…
Petettyjen tangoa kunnes kuolema heidät erottaa
1.
Parhaat kaverit monen vuoden ajan, enemmän yhteisiä hetkiä kuin monilla muilla, jotain täysin erilaista. Tai ainakin heistä se oli muunlaista, kaunista ja ikuista, niin kuin kaikki. Tässä tapauksessa kaikki oli yhtä kuin rakastuminen nuoruuden villeimmässä vaiheessa. Seitsemäntoistavuotiaita he olivat, viimeistä vuotta käyviä velhoja, jotka joinakin hetkinä uskoivat omaan jumalallisuuteensa enemmän kuin mihinkään muuhun. Koska jumalat elivät ikuisesti, hekin eläisivät omassa rakkaudessaan, älykkyydessään ja taitavuudessaan kauemmin kuin kukaan muu.
Ikuinen tarina, Sirius kuiskasi tammikuussa, kaiken alku James vastasi huhtikuussa ja suuteli Siriusta huulillaan viideskymmenes toinen lupaus. Yksi suhteen kauniista osista oli se, ettei kukaan muu tiennyt. Salaisuus teki kaikesta houkuttelevampaa, haluttavampaa ja syvempää, kun aina oli kiinnijäämisen mahdollisuus; läheltä piti tilanteet vain kasvattivat sitä kaikkea ja tekivät heidät lähes uhkarohkeiksi. Suudella aivan luihuisten oleskeluhuoneeseen vievän aukon lähellä, nuoleskella vähän lisää Voron kuulostellessa luvattomien kulkijoiden varalta, livahtaa keskellä päivää autioon rohkelikontorniin tai tarvehuoneeseen.
Eihän se voisi milloinkaan päättyä, Sirius tiesi enemmän totuuksia mitä James, hänellä oli parempi tuntuma ikäviin asioihin mutta jopa hänkin uskoi, koska James oli kaikki. Eihän hänellä edes ollut mitään muuta mihin turvautua ja luottaa, Regulus oli ollut joskus mutta veljestä oli tullut vääränlainen, niin että jäljellä oli ainoastaan haihtuva liitukuvio lattiassa. Mitä pidempään suhde kesti, sitä enemmän se hänelle antoi ja sitä vähemmän varovaisuus säilyi.
Etäisyys ja itsenäisyys, miksi niitä olisi pitänyt säilyttää kun oli James, joka piti häntä kalleimpana aarteenaan, aivan kuten hänkin Jamesia. Niin monia lupauksia kerrottiin, valoja vannottiin, ja kaikki ne sanat olivat kauniita koska mikään ei todistanut, etteivät ne olleet tosia. Oli pahojakin päiviä, jolloin kulta karisi molempien yltä ja mustuus suorastaan huusi luokseen. Ne johtuivat yleensä Siriuksen välillä äärimmäisyyksiin asti menevästä mustasukkaisuudesta, kostoksi lämpimistä hetkistä jotka Jamesilla oli Lilyn kanssa, Sirius etsi itselleen tytön tai toisen, ja todella todisti mitä naistenkaatajan maine käytännössä tarkoitti. Hän oli Jamesia kestävämpi, tottunut vähän samaan jo kotona, eikä siksi pyytänyt koskaan tekojaan anteeksi. Ainakaan ensimmäisenä, eikä aivan niin helposti mitä James.
Mutta varjot kuuluivat paratiisiinkin, Sirius sanoi kerran erään erityisen pitkän välirikon jälkeen, ne samat sanat hän toisti vielä vuosienkin kuluttua. Niin paljon lupauksia ja uskoa, tuoretta kiihkoa suudelmassa ja yksinkertaista elämänhalua, eihän sellainen voisi ikinä päättyä. Kaikista tärkein lupaus oli pysyä yhdessä ikuisesti, rakastaa toista vielä vuosienkin kuluttua kuten ensimmäisen nautinnon hetkenä rakastaa ja kohdella toista hyvin.
Huolimatta siitä kuinka kauan lupaukset elivät heissä, reilusti yli yhden kokonaisen vuoden päivät, yhdessä minuutti ne romahtivat. Kuolivat, hukkuivat mustaan vereen ja tuhkaan kahden lyhyen lauseen voimasta: ”Minä ja Lily menemme naimisiin. Olethan sinä bestman silloin?” Viimeinenkin tuskaisesti mukana pyristelevä uskon, toivonripe jäi ansaan sormukseen, jonka Sirius itse ojensi Jamesille. Oman näkymättömän hirttosilmukkansa, johon ei voinut muuta kuin alistua.
2.
Hirttosilmukka hiersi ja takertui Siriuksen kaulaan, kun hän kokeili ensimmäistä kertaa suutelemista Remuksen kanssa. Ihmissusi oli se, joka aloitteen teki, mutta hän itse astui täysin hetken vietäväksi ja haistoi toisen miehen hiuksista sekunnin verran Jamesin käyttämän shampoon tuoksun. Mutta Remuksen huulet olivat erilaiset, tämä suutelikin eri tavalla miten James joskus; paljon ujommin ja tottumattomammin, rohtunein, pakkasen punoittamin huulin.
Illuusiot särkyivät alas, köysi palasi vaikeuttamaan hengitystä viimeistään silloin, kun Remus oli alastomana hänen edessään. Ihan erilainen kuin James, paljon enemmän arpia ja kylkien kovan valkeita kaaria. Sirius ei voinut, ei mitenkään tehdä sitä, kun unohdus ei ollut vielä pyyhkäissyt yli Jamesin muiston. Ehkä hän ei koskaan unohtaisi, mutta vielä hän ei ollut valmis Remusta varten. Suden silmissä kamppaili loukkaantuminen ja huolestuminen, kunnes huoli voitti ja sai esittämään kysymyksiä ties mistä.
Sirius ei vastannut yhteenkään uteluun, ja tukahdutti äänettömän kauhunhuutonsa jonnekin synnyinkotinsa katonnurkkiin kun Remuksen käsi kiertyi lempeästi hartian yli. Hän pakeni paikalta ja vältteli toista miestä muutaman päivän, kuulematta kolkoille seinille heitettyjä huokauksia. Jamesin menetys oli kokoajan Siriuksen mielessä. Heti kun Potterien perhe tuli edes ohimennen puheeksi Remuksen tai kenen hyvänsä suusta, hän tahtoi vain kadota maailmaan, jossa ei olisi hyvästä huonoon muuttuneita muistoja Jamesista ja jossa saattoi unohtaa ne kaikki lupaukset. Että ne hukutettiin tappavaan routaan helvetistä kotoisin olevan punapään takia, joka ei edes yhden sekunnin verran ansainnut Jamesia itselleen.
Remus ei koskaan tullut tietoiseksi näistä Siriuksen elämää liikaa hallitsevista faktoista, eikä osannut aavistaa edes puoliksi. Siriuksesta tuli Remukselle ainut, jonka hän halusi ja tarvitsi, miksei ihmissusi ollut aikaisemmin tajunnut kuinka paljon ja kauan olikaan ystäväänsä oikeasti rakastanut. Hän solmi sormensa animaagin omiin ja puristi lujasti, Sirius vastasi eleeseen vahingossa ja katui heti. Ei Remus voisi menetettyä Jamesia korvata, ei mitenkään. Mutta aika oli kaikista asioista kavalin, se tuuditteli Siriusta valheellisessa ruusupuukehdossa ja kasvatti uuteen luottamukseen ja lupaukseen.
Kaikki terävät nurkat menettivät särmikkyyteensä vähitellen, pyöristyivät harmaaseen elämän rajalla sinnittelyyn. Remuksen avulla Sirius aikoi unohtaa Jamesin kokonaan, hautasi siksi itsensä ja salaisuutensa kiinni ihmissuden ihoon ja sanoi jopa rakastavansa. Hetken, yhden hetken Remus näytti kauniilta, sanojen tuoman onnen vaikutuksesta eikä kaikki ollutkaan aivan niin huonosti kuin eilen.
Joulukuu vaihtui uuden mahdollisuuden alkuun, Sirius joi paljon normaalia enemmän tuliviskiä kunnes näki Jamesin kasvot Remuksen kasvojen tilalla, vieläpä kahtena kappaleena. Mutta sitäkään Remus ei tiennyt, ja uskoi jokaisena päivänä niihin lupauksiin, jotka Sirius heidän välilleen takoi. Miksi olisi edes pitänyt epäillä, eihän toinen ollut vilkaissut naisia sillä silmällä yhtään ainutta kertaa heidän yhdessäolon aikana. Varhaisnuoruudesta asti Siriuksella oli ollut huonot päivänsä, Remus oli niin tottunut ja mukautunut niiden tahtiin, ettei osannut nähdä niissä tulvivaa ylimääräistä synkkyyttä ja itsetuhoa.
Vihdoin hän, ihmissusi joka oli ollut liiankin paljon yksin, oli löytänyt sen jonka kanssa tahtoi viettää kenties koko lopun elämänsä. Kunnes James saapasteli kuvioon takaisin, poikansa Harryn muodossa ja yhtäkkiä kaikki Siriuksen vannomat lupaukset olivat pelkkää tyhjää helinää korvanjuuressa. Lupauksista tuli enemmän kuin kuolleita, Remuksen osalta, Siriuksen osalta ne taas leimahtivat täysin uuteen liekkiin. Kunnes yksi ainut Avada Kedavra tappoi nekin.
3.
Severuksen kanssa Remus ei luonut minkäänlaisia lupauksia. Luihuinen oli täysin erilainen, kun vertasi mihin tahansa pienempään tai suurempaan osaan menneisyydessä, jopa jotain aivan muuta kuin mitä Sirius oli ollut.
Severus saattoi istua pöydän ääressä kokeita korjaamassa tai kirjaa lukemassa niin, että hänen oli mahdollista laskea ylimmät niskanikamat ohuen ihon läpi, ja olla täysin hiljaa. Yrttiteetä mustasta, isosta mukista, mukaan lorahti yksi jos toinen tippa hienointa viskiä, Remus saattoi maistaa sen kaiken ja muunkin huulilta. Hän kulki ympäri huonetta sytyttämässä kynttilöitä ja tarkasteli hohkaavin silmin kuutamoa edessään. Se ei ollut aivan vielä täysi, kaksi yötä vielä niin olisi. Sudenmyrkkyjuoma olisi valmis hyvissä ajoin sitä ennen, siihen hän sentään saattoi luottaa.
Koska Severus saapui aina ajoissa paikalle, oli tapaaminen hyvä tai huono ja oli muutenkin paljon säntillisempi ihminen kuin Sirius koskaan. Ja vähintään yhtä hankala, ellei vaikeampikin käsitellä, pidellä lujasti. Keskellä pimeää yötä, väristessään kuun alkeellisesta vetovoimasta tyhjässä parisängyssä Remus yritti olla kaipaamatta Siriusta viereensä. Sirius oli mennyt jo kauan sitten, pettänyt hänet joskus, täysin erilaisessa ajassa ja paikassa kuin mitä nykyisyys oli.
Hän ryttäsi turhautuneena mustaa lakanaa ja tiesi, ettei voinut olla kaipaamatta myöskään Severusta. Kuin ero yön ja päivän välillä oli niiden kahden miehen, joille hän oli itsensä avannut. Ennen aamua yön omima mies tulikin takaisin, kävi makaamaan sängyn toiselle puoliskolle, tietämättä hänen olevan vielä hereillä. Remus kuitenkin teki toisen tietoiseksi omasta valvetilastaan hivuttautumalla päättäväisesti selkään kiinni, kädet kiertyivät laihojen kylkien poikki ja pää löysi paikan tutuksi käyneestä niskasta. Mutta sitä Remus ei tiennyt, mistä Severus oli tullut, tai tiesi tavallaan, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Äänettömät, silti niin korkeat aidat heidän suhteessaan ärsyttivät, vaivasivat ja tietenkin myös huolestuttivat häntä.
Hän ei tiennyt, että käsi jota kätensä parastakin aikaa kosketti, oli vasta vähän aikaa sitten suorittanut pakotetun murhateon. Uhrin näkymättömät veripisareet kämmenpoimuissa, Severus purisi silmänsä kiinni ollakseen näkemättä vihreitä välähdyksiä ja salli kerrankin itsensä nukahtaa Remuksen tiukan lämpimään syleilyyn. Uskoa muutokseen, siihen että kaikki olisi vielä jonain päivänä toisin, kenties jopa Remuksen ansiosta, tai sitten ei. Olihan jotain tapahtunut, sillä luihuinen oli vuosikymmenien jälkeen päästänyt elämäänsä uuden ihmisen, sen epätodennäköisimmän, mutta silti samalla todennäköisimmän.
Severus ei osannut hymyillä tai nauraa silloin kun Remus niitä tarvitsi, ei halata lohdutukseksi kun kaikki teki liian kipeää eikä varsinkaan sanoa rakastavansa. Severuksesta löytyi kovan kovaa peruspilaria, ja vasta pitkän ajan jälkeen hän osasi tavoittaa miehestä myös tiettyä pehmeyttä. Se kaikki vaatii liikaa minuutteja itselleen, Remus kantoi sodan keskellä useamman kuin vain itsensä tai Severuksen murheet, ja se kulutti hänet. Jollei toista velhosotaa olisi ollut, ehkä kaikki olisi käynyt toisin. Mutta se vain tapahtui, kuuleminen.
Eräässä myöhäisessä Feeniksin killan kokouksessa ihmissusi tajusi, kuinka mukava Nymphadora Tonksin ääni olikin kuunnella. Kuinka se nauru ja tietty veikeä hymy pehmensivät nurkistaan terävöitynyttä maailmaa entiselleen, aivan samanlaiset hymykuopatkin kuin edesmenneellä Siriuksella. Räiskyvä väriläiskä kaiken sen kuolemantangon ja ruumiskasojen keskellä, eksoottinen maku kaulasuudelmassa ja Remus oli langennut. Pudonnut lämpöön ja nauruun, jota Severus kykeni osoittamaan liian harvoin. Hän valitsi elämälleen helpoimman loppuratkaisun joka oli silloin saatavilla, valikoi Tonksin, sen jota useat hänelle toivoivatkin. Oli raukka, epärohkelikkomainen kun ei vastannut Severuksen kylmän syyttävään, pitkään katseeseen edes vahingossa, vaikka tiesi kyllä että toiseenkin sattui. Kolmas rikottu lupaus pysyä yhdessä, vaikka äänetön olikin.
