Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Aina yhtä ihana Susimus.
Ikäraja: S
Genre: kevyt angst/ drama
Paritus: James/Lily, James/Sirius
A/N: Sain hetken kestäneen inspiraation puutteeni loppumaan ja sateisen hetken inspiroimana syntyi tämä. Toivottavasti joku pitää ja kommentit ovat tunnetusti kultaa kalliimpia ja maalaavat taivaalle sateenkaaria.
Disclaimer: En omista hahmoja, leikin vain Rowlingin leluilla.
Summary: Sodan varjot pimentävät näkökentän ja ainoastaan toisen sydämen valo karkottaa ne edes hetkeksi.
Varjoissa ukkosen
Siriuksen ullakkoasunnossa on pimeää kun James saapuu. Ulkona on ukonilma, eikä edes pienin kaistale kuunvaloa pääse tummien pilvien lävitse. Jamesin viitta on kuiva sateesta huolimatta, hän on ilmiintynyt suoraan rappukäytävään. Astellessaan portaita ylös neljänteen kerrokseen pysyen vain hädin tuskin pystyssä, hän kiroaa mielessään Siriuksen päätöstä asua yksin jästitalossa. Alakerrassa ei ole edes alkeellisia suojataikoja. Vasta kun hän on astunut sisään asuntoon, hän tuntee jalkojensa lukittuvan lattiaan ja kuulee tai pikemminkin tuntee omituisen värinän ilman halki. Hetkessä valot ovat päällä ja sauva tähdätty hänen rintakehäänsä.
”Hei.”
”James?”
Sirius on jo aikeissa heilauttaa sauvaansa ja poistaa jähmetysloitsun kun James kohottaa kulmiaan.
”Voisin käyttää monijuomalientä.”
Sirius huokaisee, mutta pysäyttää kätensä.
”Miksi eläimeksi Peter osaa muuttua?”
”Rotaksi.”
Sauva tekee kiepahduksen ja Jamesin jalat liikkuvat taas. Sirius kietoo kätensä hänen ympärilleen lyhyen halauksen ajaksi ja James kuvittelee huulien hipaisevan korvalehteään. Hän nostaa lasejaan ja astelee Siriuksen kuluneelle nahkasohvalle, heittää jalkansa yli käsinojan.
”Sinun ei pitäisi olla niin varomaton,” hän toruu ja Sirius tarjoaa parhaan loukkaantuneen ilmeensä, huulet hieman mutrussa ja vahva leuka koholla. Silmät kuitenkin säihkyvät, pilaten vaikutelman.
”Enkö muka tunnistaisi kuolonsyöjää sinusta?”
”On tarpeeksi paha että sellainen pääsisi ylipäätään sisään.”
Sirius pyöräyttää silmiään.
”Rakas Sarvihaara, kuinka monella kuolonsyöjällä on avain minun asuntooni? Tuo ovi ei aukea pelkällä alohomoralla.”
James antaa periksi ja sulkee silmänsä. Hetken päästä hän tuntee sohvan painuvan alas lisäpainosta ja Siriuksen sormet alkavat kulkea pitkin hänen niskaansa, lähettäen kylmiä väreitä alas hänen selkäpiitään.
”Miksi tulit?”
”Pitääkö olla syy?” Sormet punoutuvat sotkuisiin mustiin hiuksiin.
”Ei, mutta yleensä sellainen on. Tai ainakin nykyään.”
Siriuksen äänessä kuultaa surumielisyys ja Jamesin sydän tekee kiepahduksen. Sanat ovat liian totta. Sota luo varjoaan kaikkialle, ei säästä edes Anturajalkaa ja Sarvihaaraa. Mikä viekin ajatukset takaisin syyhyn...
”James?”
”Minä lähden huomenna kierrokselle.”
”Niin. Kuulin siitä aamulla. Älä sano terveisiä serkulle, jos sen näet.”
”Lilykin tulee.”
”...niin.”
Nyt Siriuksen äänessä kuultaa jokin teräksinen, James voi melkein maistaa tunteen, mutta se livahtaa pois hänen kieleltään yhtä äkkiä kuin Siriuksen ääni hiipuu.
”Miksi hän ei voi jäädä kotiin?”
”Mikset itse?”
James miettii hetken mitä sanoa, mutta tyytyy jatkamaan, kuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Ulkona jyrisee ukkonen.
”Ei hän tulisi jos minä en menisi.”
Hän katsahtaa myrskynharmaita silmiä kuin toivoen että hänen sanansa kielletään. Sirius pysyy hiljaa.
”Sirius, ei Lily kuulu tänne. Hän haluaa lapsen, voitko kuvitella?”
”...sinähän halusit perheen. Vihreäsilmäisiä pikkukelmejä ja—”
”En enää. En nyt. Tai siis haluan mutta...” Jamesin silmät kiiltävät ja Siriuksen sormet siirtyvät hänen käsivarrelleen.
”Tuntuu kuin se kaikki olisi ollut jonkun toisen elämää. Minä...minä rakastan häntä Sirius. Mutta ei se voi riittää. Kaikki on niin pimeää ja Lily ansaitsee jonkun paremman, jonkun joka voi unohtaa tämän sodan. Lily kuuluu valoisaan aikaan, mutta minusta tuntuu että elän yössä. Tiedätkö mitä tarkoitan?”
Siriuksen käsi pysähtyy, sormet kietoutuvat hänen omiensa ympärille.
”Ei kukaan voi unohtaa sotaa, James.”
Hänen äänensä on pieni, henkäys ulkoa kuuluvaan jylinään verrattuna.
”...Ehkä olet oikeassa. Mutta minua pelottaa. Kiltalaisia kaatuu ympäriltä, ihmisiä katoaa. Mitä jos jotain tapahtuu Lilylle? En antaisi ikinä anteeksi itselleni, että vedin hänet tähän. Tai jos sinä tai Kuutamo—”
”James, Lily on iso tyttö. Hän tekee omat päätöksensä. Minä ja Kuutamo ja Matis valitsimme itse liittyvämme kiltaan. Ei tämä hiton sota ole sinun syytäsi.”
James huokaa ja kuljettaa katsettaan pitkin sotkuista olohuonetta. Hän näkee nurkassa puolillaan olevan pullon tuliviskiä ja miettii milloin se on avattu ja miksei hän ollut paikalla. Siriuksen sanat kaikuvat hänen päässään ja hän yrittää uskoa niihin, sillä hänen paras ystävänsä ei valehtelisi hänelle.
”Olen vain niin väsynyt. Ihan mitä vaan voi tulla mistä vaan ja keneen vain voi sattua. Nyt mikään ei ole varmaa. En saanut unta kun mietin huomista, siksi tulin tänne.”
”Hyvä että tulit. Lily ei kestä sinun pyörimistäsi. Minä nukun muutenkin koiranunta, joten ei se minua häiritse.”
Sirius hymyilee hieman, se on villalankahymy, lämmin ja värikäs kalpeilla kasvoilla ja James muistaa siitä kaikki kerrat, jolloin Sirius on valittanut hänen levottomasta unestaan kun he ovat jakaneet sängyn Jamesin kotona. Hän pudistaa päätään ja vaikka tunteekin jo olonsa paremmaksi, on hänen saatava eräs ajatus pois rinnaltaan ennen uuden aamun kohtaamista. Sirius tuntuu lukevan häntä kuin avointa kirjaa, sillä hän ehtii ensin.
”Mikä siinä huomisessa eniten surettaa?”
”En tiedä minne olen menossa”, James kuiskaa.
”En minäkään.” Vastaus on lähes yhtä hiljainen, toinen ei halua rikkoa hetken haurautta kovilla äänteillä. Ulkona välähtää salama ja silmänräpäyksen ajan huone on kirkas. Välähdys muistuttaa häntä sodan tuomasta ohikiitävyydestä; samoin kuin salama, toivokin välähtää hetkittäin keskellä pimeyttä, jäädäkseen vain heijastukseksi silmäluomiin.
”En minäkään”, toistaa pehmeä ääni, ”mutta toivon että samaan suuntaan kuin sinäkin.” James nostaa silmänsä ja ne kohtaavat katseen täynnä tähtivaloa. Kenties hänen maailmansa ei pääse hiipumaan pimeyteen, ei niin kauan kun hänen silmänsä löytävät tuon majakan. Sillä Siriuksen silmissä hehkuu valo vain häntä varten, eikä se sammu, vaikka maailma olisi kuinka pimeä.
”Nukutaan nyt, jooko? Ehdit sinä murehtia aamullakin. Kukaan ei tee mitään väsyneellä aurorilla. Alituinen valppaus, tiedäthän.”
Sirius vetää Jamesin ylös sohvalta ja lähtee kohti makuuhuonetta. James ei pistä vastaan, seuraa vain ja käpertyy Siriuksen kylkeen kiinni kun he pääsevät sänkyyn. Yllättävän pian Siriuksesta huokuva lämpö saa hänen silmänsä painumaan kiinni ja ennen kuin hän nukahtaa, hän huomaa toisen hengittävän samassa tahdissa. Vakaat hengenvedot tuudittavat hänet uneen ja sinä yönä hän ei uneksi kertaakaan vihreistä silmistä ja kirousten valoista.