Kiveen kahlittu koira (K-11, 3rd genre) luku 20/20 +epilogi VALMIS

[Orenji]

Joo, luvut ainakin tulee sellasta vauhtia, että hyvä kun ehtii kommentoida.
Eikä niitä kirjotusvirheitä paljoo ollut, ei ne lukemista häirinny. Sitten tästä luvustakin vois yrittää kirjottaa jotain...
Luvun alkupuolilla epäilin vähän suunnitelman pitävyyttä, ja oikeeseen osuin, ei mennyt täydellisesti. Tanssiva Tornipöllö on hieno nimi, sopii hyvin joukkoon Kolmen luudanvarren ja muiden kanssa. Sais paikan isäntä pitää silti parempaa huolta kelle alkoholia tarjoo.
Tässä luvussa tuli ainakin esiin Scorpiuksen luonne, turhan itsekeskeinen taitaa poika olla. Dominique saa mun puolesta hakata sitä vähän enemmänkin.  Rose/Will on myös mukava paritus.
Vaikka porukan reissu ei ihan onnistunutkaan, niin ainakin Al sai jotain aikaseks. Kaikki siis aikalailla ok

 Joissain ficeissä ongelma on se, että yritetään liikaa, mutta tää tuntuu olevan aika helppo kirjoittaa. Yritän tätä nyt kommentoida, ja seuraavaa lukua jään odottamaan.

[Siunsäe]

ansku1: Kiitos taas kommentista! Ei mennyt täydellisesti ei, kuten ei moni muukaan mitä Albus ja kumppanit suunnittelevat. Pohdin Torniksen nimeä kauan! Eiköhän Dominique laita Scorpiusta aisoihin, koska en usko, että hän jaksaa katsella tuollaista touhua. Rose ja Will on aika samanlaisia, eikä ensiksi tule mieleen, että heidän välilleen kehittyisi mitään suurta draamaa. Voi, et uskokaan, miten helppo tätä oli kirjoittaa! Sanat välillä vain lensivät paperille.

A/N: Seuraavaa lukua jo. Ensin podetaan kankkusta. Sitten etsitään ja pohditaan partnereita. Se onkin toisille yllättävän hankalaa!

___________________________________________________________________________


Kahdestoista luku
Päänvaivaa partnereista


Outo olo pakotti Scorpiuksen hereille. Hän makasi silmät auki sängyssään ja kuulosteli ruumistaan. Poikien makuusalissa oli hämärää. Albus kuului kuorsaavan viereisessä sängyssä. Paljonkohan kello on? Samassa hänen kimppuunsa hyökkäsi lauma kuolonsyöjiä. Tai siltä se ainakin tuntui, sillä hänen päätään alkoi yhtäkkiä särkeä armottomasti ja vatsassa myllersi jotain, joka tahtoi sieltä pian ulos. Scorpius ponkaisi hetkessä ylös ja peitti suunsa kädellä. Kuolonsyöjät laukoivat avada kedavraa hänen otsalohkossaan, kun hän juoksi kauhealla vauhdilla vessaan. Hän rojahti pehmeälle alustalle vessanpöntön eteen.

”Ai, saamari!” Will huusi Scorpiuksen alta. Poika oli rämähtänyt suoraan hänen päälleen.
”Anteeksi, kamu!” Scorpius voihkaisi ja siirtyi pois Willin päältä. ”Vaikka ei se kyllä taida hirveästi helpottaa tätä oloa.”
Will ei vastannut mitään. Hän vain tuijotti kärsivän näköisenä vessanpöntön syvyyksiin naama kalpeana kuin aaveella. Scorpius katsoi pahoinvoivaa poikaa ja hänenkin vatsansa sisukset lähtivät taas liikkeelle. Molempien poikien halatessa vessanpönttöä ovenrakoon ilmestyi makeasti haukotteleva kolmas poika. Albus katsoi ystäviään pahanilkinen virne kasvoillaan ja hörppäsi nautinnollisesti kulauksen kädessään olevasta vesilasista. Hän astui askeleen eteenpäin, eikä kumpikaan vieläkään huomannut häntä. Albus rykäisi ja kysyi kuuluvalla äänellä: ”Huono olo?”

Vessan lattialla viruvat pojat kääntyivät hitaasti katsomaan ovella vieressään seisovaa poikaa. Scorpius irvisti. ”Ei ollenkaan. Me vain etsitään uivia puhpalleroita Willin kanssa”, hän vastasi sarkastisesti ja kääntyi takaisin pöntön ääreen.

Albus nauroi makeasti. Hän oli muistanut juoda vettä yöllä ennen nukkumaan menoa ja oli ottanut vielä aamulla parannuspillerin, minkä ansiosta hänen olonsa oli loistava. Sorpiuksen ja Willin surkeat olotilat huvittivat häntä ja hän halusi kiusata heitä vielä vähän lisää. ”Teillä taisi eilisiltana käydä ihan hyvin faksi, jos satutte edelleen muistamaan viehättävät säätönne?” hän piikitteli.
”Albus, lupaan tappaa sinut heti, kun pääsen takaisin ruumiin ja sielun voimiini”, Scorpius lupasi jalomielisesti hampaidensa välistä. ”Eikä sinulla ole mitään syytä meille virnuilla.”
”Ai eikö? Miten minä näen hyvinkin monia syitä?” Albus kysyi. ”Sitä paitsi tehän jätitte minut yksin eilen.”
”Me ei jätetty sinua yksin. Me pelastettiin sinun nahkasi”, Scorpius korjasi.
”Minun isäni tuli Tornikseen silloin, kun sinä olit vessassa. Se oli ihan raivona ja raahasi meidät kaikki takaisin linnaan. Eikä me kerrottu, että sinäkin olit mukana! Ja arvaa vain kaksi kertaa, miksi se oli lähtenyt etsimään meitä?” Will kysyi.

Albus tuijotti ystäviään hämmentyneenä. Hän oli luullut, että toiset olivat hylänneet hänet, vaikka he olivatkin vain ilmeisesti yrittäneet suojella häntä jälki-istunnolta. Scorpius näytti siltä, että oksentaisi ihan kohta, mutta vastasi silti Willin kysymykseen.
”McGarmiwa oli käskenyt sitä tarkistamaan, oltiinko me Rohkelikkotornissa, ja kun ei oltu, Neville oli lähtenyt etsimään meitä Tylyahosta”, hän ärähti.
”Helvetin katti! Tekisi mieli usuttaa koira sen kimppuun”, Will kirosi ja yökkäsi.
Albus katsoi muualle ja yritti keksiä jotain sanottavaa. ”No, mitä te saitte?” hän kysyi.
”Jälki-istuntoa ja kirjeet vanhemmille”, Scorpius vastasi ja katsoi pahoinvoiden pöntössä sukeltavaa Williä.
”Auts. Olen pahoillani”, Albus sanoi hiljaa. Sitten hän muisti jotain. ”Hei, kello on jo melkein yhdeksän ja seuraava tunti on herra Lipevää. Siellä on pakko olla. Nyt ylös ihan oikeasti!” hän hoputti ja kävi repimässä velton Willin ylös vessan lattialta.

”En minä pysty”, Will vaikeroi ja oksensi samassa lavuaariin. Albus katsoi poikaa inhoten.
”Hyvä on, mutta Scorp tulee mukaan. En kestä siellä yksin”, hän huokaisi. Scorpius nousi ylös hiukan täristen ja raahautui makuusalin puolelle vaihtamaan vaatteita. Albus sulki vessan oven ja jätti huonovointisen Willin sinne siivoamaan jälkiään.

Scorpiuksen oloa ei erityisesti helpottanut professori Slipperin liemitunti. Sinä päivänä he valmistivat puutarhamenninkäisen tainnutusjuomaa, joka haisi pojan mielestä aivan mädäntyneille menninkäisille. Slipper katseli äärimmäisen mielihyvän vallassa, kun Scorpius yritti valmistaa lientään välillä noidankattilaan yökkäillen. Poika yritti kestää Slipperin katseen alla, mutta lopulta hänen oli pakko luovuttaa. Hän ryntäsi ulos luokasta käytävälle ja helpotti oloaan lähimpään kukkaruukkuun. Sitten hän hengitti keuhkoihinsa raikasta ilmaa ja tunsi olonsa paranevan hiukan. Hän lähti kävelemään hidastellen takaisin luokkaa kohti. Liemimestari vähentäisi taatusti Rohkelikolta vähintään sata pistettä, jos hän karkaisi oppitunnilta lupaa pyytämättä.

Silloin poika kuuli vihaisen huudon erään kulman takaa. Hän tunnisti äänen heti ja jähmettyi paikoilleen. Linda Hafton, hänen entinen tyttöystävänsä, riiteli jonkun kanssa ihan lähellä Scorpiusta.
”James, mikä ihme sinuun on mennyt? En kestä tätä enää!” Linda huusi.

Tyttö ilmestyi kulman takaa juuri, kun Scorpius ehti kääntyä ääntä kohti. Scorpiuksen nähdessään Linda pysähtyi niille sijoilleen ja jäi tuijottamaan poikaa. Scorpius katsoi takaisin ja tunsi kuohuntaa sisällään. Linda riiteli Jamesin kanssa!  Hän oli juuri sanomassa jotain, kun Linda vaimensi hänet myrkyllisellä katseella. Scorpius nielaisi sanansa. Linda vilkaisi taakseen ja kuuli lähestyvien askelten ääntä. Tyttö hätkähti ja kääntyi kohtaamatta Scorpiuksen katsetta enää uudelleen. Poika katsoi hämmentyneenä, kun tyttö syöksähti hänen ohitseen ja katosi lähimpään portaikkoon. Hän havahtui pian Jamesin läheneviin askeliin ja kiiruhti itsekin pakoon. Hän kohtaisi paljon mieluummin vihaisen Slipperin kuin pakit saaneen Jamesin, sillä jälkimmäisen kanssa hän saattaisi menettää hermonsa pahasti.

”Päivää, herra Malfoy”, kuului lipevä ääni mädäntyneen hajuisen liemiluokan perältä.
Scorpius asteli varmoin ottein omalle paikalleen Albuksen viereen ja vastasi liemimestarille kyllästyneenä: ”Hyvää päivää sinullekin, herra Slipper. Ja kymmenen pistettä pois Rohkelikolta, eikö niin?”

Ruokailun jälkeen pojat törmäsivät Suuren salin oviaukossa Dominiqueen ja Roseen. Kumpikaan tytöistä ei ollut meikannut ja heidän tukkansa olivat eilisen jäljiltä sotkussa.  Rose näytti lisäksi erittäin huonovointiselta. Hän laahusti eteenpäin lyhyin, raahaavin askelin.
”Minä kiskoin sen lounaalle”, Dominique selitti pojille: ”Se ei millään usko, että sen olo parantuu syömällä, mutta tätä menoa se on krapulassa vielä ensi viikollakin.”
Albus vilkaisi surkean näköistä serkkuaan. Tyttö tosiaan näytti kamalalta. Scorpius taputti Rosea hellästi olalle. ”Kyllä se siitä”, hän rohkaisi, ”Seuraavaksi meillä onkin enää vain tanssitreenit ja sitten pääset nukkumaan.”
Rosen katse muuttui kärsiväksi, kun hän ajatteli joutuvansa valssaamaan jonkun käsivarsilla ympäri tanssilattiaa. ”Minä en taida tulla… Sain tanssia eilen ihan tarpeeksi”, hän sanoi heikolla äänellä.
Dominique hymyili ymmärtäväisesti ja lupasi, että Rose saisi hänen puolestaan jättää tanssiharjoitukset välistä, jos ei kyennyt osallistumaan. ”McGarmiwa ei varmaan vain ole kovin innoissaan”, hän lisäsi ja Rose mulkaisi häntä murhaavasti.
”Ihan sama minulle.”

Albus ja Scorpius kohottivat kulmiaan kysyvästi. Harvoin Rose uskalsi uhmata opettajia, varsinkaan rehtoria. Tyttö kääntyi hitaasti ja lähti valumaan portaikkoa kohti. Scorpius katsoi tytön menoa hetken ja kohautti olkiaan. Sitten hän katsoi Albusta totisena. ”Muistuta sitten, että ammun sen kirppuisen karvajalan, jos se edes yrittää kuittailla mitään eilisillasta”, hän sanoi tarkoittaen rehtoria.
Albus nyökkäsi, vaikka tiesi, ettei hänen tarvitsisi muistuttaa. Mutta eihän Scorpius rehtoria ampunut. Ei, vaikka nainen tietenkin antoi poikien kuulla erittäin näkyvästi toiminnastaan heti tilaisuuden tullen.

”Saankohan minä taas kuolaavan tanssiparin”, Dominique pohti, kun he saapuivat jo tutuksi tulleeseen harjoitussaliin.
”Miten niin?” Scorpius tiukkasi.
”Ei se kyllä olisi mitään uutta”, tyttö jatkoi.
”Mikä?” Scorpius ärsyyntyi.
”Olit eilen taas vaihteeksi ihan hulluna häikäisevään uumaani ja kauniisiin kasvoihini. Kuolasit koko illan sen näköisenä, ettet ole vastaavaa nähnyt. Pöydän alla oli varmaan lammikko”, Dominique vastasi virnistäen.
Scorpiuksen ilme muuttui pöllämystyneestä kyllästyneeseen. ”Ei voi olla totta. Albus, voiko joku olla tosiaan noin itserakas?” hän kysyi pojalta.
”Mieleen tulee kyllä yksi…” Albus vastasi ja katsoi ystäväänsä merkitsevästi.
”Kiitos vain! Näemmä on ihan turha toivoa, että edes paras ystävä pitäisi minun puoliani”, poika vastasi loukkaantuneena.
Dominique nauroi. ”Älä murjota, Scorp. Pidän myös koirista, jotka haukkuvat kovalla äänellä, koska niille voi laittaa kuonokopan. Sinä siis kelpaat ihan hyvin. Tulehan nyt!” hän vinkkasi silmää ja kiskoi pojan mukanaan tanssiparien riviin.

”Päivää! Toivottavasti heräsitte kaikki tänä aamuna virkeinä”, McGarmiwa toivotti tekopirteällä äänellä ja vilkaisi Scorpiusta, joka tuijotti häntä murhaavasti. ”Tänään harjoittelemme erilaisia pyörähdyksiä, joita voi halutessaan yhdistää perustansseihin, kuten valssiin. Pyörähdysten avulla saamme tanssista nykyaikaisemman ja vapaaluontoisemman. Ensin kuitenkin tarkastetaan poissaolijat”, hän silmäili luokkaa hetken. ”Jaa-a. Näyttääkin siltä, että poissa ovat yllättäen Will Longbottom ja Rose Weasley. Mahtaisiko kukaan tietää syytä tähän?” hän kysyi ja suuntasi myrkylliset kissansilmänsä Dominiqueen.

Tyttö seisoi hetken hiljaa. Scorpius taas näytti selvästi miettivän erilaisia tapoja hyökätä kokeneen noidan kimppuun niin, ettei tämä ehtisi reagoida. Kaikki oppilaat salissa hämmästelivät McGarmiwan outoa käytöstä. Dominique huokaisi ja vastasi: ”En tiedä, rehtori.”
”Kummallista. Entäs herra Longbottom sitten? Missä hän on?” McGarmiwa jatkoi ja suuntasi pistävän katseensa Albuksen kauhuksi häneen.
Hetken rehtoria tuijotettuaan Albus seurasi Dominiquen esimerkkiä ja vastasi: ”Ei aavistustakaan.”
McGarmiwa hymähti mielissään. Albus tiesi, että nainen oli päässyt tavoitteeseensa ja onnistunut nolaamaan heidät. Albuksen kasvoilla käväisi pieni hymynkare. Noh, pitihän rehtorinkin saada välillä erävoittoja. Ei hän muuten jaksaisi loputonta taistelua kolmen lempirohkelikkonsa kanssa!

”Sitten jaetaan parit niille, keillä ei vielä ole!” McGarmiwa kuulutti ja alkoi yhdistellä oppilaita, jotka näyttivät yksinäisiltä. Albuksen kohdalle saavuttuaan hän työnsi pojan eteen pulskan puuskupuhtytön, jonka nimen Albus muisti olevan Jane Ayvers. Hän tervehti tyttöä kohteliaasti, ja tyttö vastasi hänelle hymyillen. Albus tajusi parinsa huonot puolet siinä vaiheessa, kun hän ensimmäisen harjoituksen alettua tarttui tyttöä vyötäisiltä, ja tämä tuijotti häntä jumaloivasti siitä lähtien jokaisen tanssin ajan.

Harjoitusten jälkeen rehtorilla oli vielä tiedotettavaa. ”Ensi viikon harjoituksiin mennessä kaikilla tanssiaisiin osallistuvilla tulee olla tiedossa tanssipari. Ilman tanssiparia ei juhliin pääse osallistumaan, sillä emme halua turhaa ylimääräistä häiriötä, joita tiettyjen oppilaiden ryhmittymät saattavat aiheuttaa”, McGarmiwa julisti vilkaisten ohimennen Albusta ja Scorpiusta.

Albus huokaisi. Hän ei tiennyt ollenkaan, kenen kanssa haluaisi tanssia. Hänen mielessään käväisi kuva Camillasta, mutta hän puisti sen äkkiä pois. Camilla ei tullut kuuloonkaan. Mutta kuka muu tyttö olisi Camillan veroinen? Hänen pohdintoihinsa vastattiin kuin tilauksesta, kun joku kosketti hänen olkapäätään.

”Hei, Al”, kuului ääni hänen selkänsä takaa. Albus kääntyi ja näki edessään tummatukkaisen tytön.
”Hei, Loula.”
Rohkelikon huispausjoukkueen jahtaaja Loula Tahiti hymyili hänelle. ”Kuule, minä tässä mietin, että onko sinulla jo tanssiparia. Jos ei, niin haluaisitko ehkä tanssia minun kanssani?” tyttö kysyi hiukan jännittyneenä.
Albus katsoi tyttöä hetken ymmällään. Pyysikö vanha tuttu joukkuetoveri häntä partnerikseen tanssiaisiin? Loula Tahiti oli tummahiuksinen sirorakenteinen tyttö. Hänellä oli ympäri vuoden päivettynyt iho ja vasemmassa korvassa monta lävistystä. Loula oli hyvä jahtaaja ja reilu kaveri. Albus havahtui Scorpiuksen pistävään tönäisyyn kyljessään. Hän tiesi, mitä mieltä Scorpius oli. Hän näki Loulan kirkkaat, iloiset silmät ja vastasi: ”Ei minulla ole vielä paria, ja menen mielelläni sinun kanssasi.”
”Hieno juttu! Kiitos tosi paljon”, Loula hymyili Albukselle. Sitten hän katsoi molempia poikia ja sanoi: ”Nähdään seuraavissa treeneissä!”

Albus ja Scorpius toivottivat tytölle hauskaa päivää ja tämä kiiruhti ystäviensä perään. Myös pojat lähtivät maleksimaan kohti oleskeluhuonetta. Scorpius rykäisi. ”Minusta Loula on tosi siisti mimmi! Hyvä, että lähdit hänen kanssaan.”
”Niin onkin”, Albus vastasi hajamielisesti. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Sisimmässään hän olisi toivonut toisenlaista tapahtumien kulkua, mutta hän tiesi sen mahdottomaksi.
”Kyllä minä tiedän, kenen kanssa sinä haluaisit mennä niihin bileisiin, mutta se ei vain nyt ole mahdollista”, Scorpius luki hänen ajatuksensa. Hän tunsi ystävänsä liian hyvin. ”Hei, kyllähän minäkin mietin Lindaa edelleen. Aina kun näen sen Jamesin kanssa, mieli tekee repiä se poika kappaleiksi, anteeksi nyt vain. Mutta olen päättänyt jatkaa eteenpäin. Menneitä on hyvä muistella, mutta niihin ei pidä jäädä märehtimään”, Scorpius rohkaisi ja taputti ystäväänsä olalle.
”Niinhän se on”, Albus vastasi.

He saapuivat oleskeluhuoneeseen ja Albus kiipesi suoraa päätä makuusaleihin. Scorpius ihmetteli, oliko Albus hurahtanut tekemään läksyjä, mutta poika vastasi, että menisi vain nukkumaan eilisen huonoa oloaan pois. Hän kiipesi puiset rappuset ylös hitaasti. Tosiasiassa hän halusi puhua Siriuksen kanssa. Hän avasi makuusalin oven, ja kuuli sisältä äänekästä kuorsausta. Will nukkui edelleen. Albus hiippaili hiljaa pöytälaatikolleen ja kaivoi sieltä pikkuruisen elpymyskiven. ”Sirius!” hän kuiskasi saaden kiveen eloa.
”Mitä nyt? Onko Voldemort kohdannut loppunsa?” mies huudahti.
”Hänet on tapettu jo aikoja sitten”, Albus vastasi. ”Minulla on asiaa.”
”Ai. No, kerro pois”, Sirius vastasi.
”En tässä. Mennään vessaan.”
”Kuulostaa pahalta.”
”Sitä se on”, Albus sanoi ja hiipi kiven kanssa makuusalin vessaan ja lukitsi oven. ”Vaimennous”, hän osoitti ovea sauvallaan taatakseen kuulumattomuuden.

”No? Mikä nyt on noin salaista?” Sirius tiedusteli.
”Meidän joukkueen jahtaaja pyysi minua joulutanssiaisiin parikseen”, Albus vastasi.
”Ja hän on poika? Siitä vain. Astu nyt jo viimein ulos kaapista ja näytä ihastuksesi kaikille”, Sirius kannusti.
”Ei nyt sentään! Hän on tyttö ja hänen nimensä on Loula, mutta…” Albus sanoi.
”…mutta sinä haluaisit mennä tanssiaisiin Camillan kanssa”, Sirius päätti hänen lauseensa, ja Albus kirosi mielessään sitä, kuinka läpinäkyvä osasi oli. ”Miksi sitten jahkailet? Hylkää se jahtaaja ja pyydä rakastasi tanssiaisiin.”
”En voi pyytää häntä. Et tiedä…” Albus sanoi ajatellen edellisillan tapahtumia.
”Mitä en tiedä?”
”Et mitään.”

Hetken oli hiljaista. Sitten Sirius huokaisi ja aloitti uudella äänensävyllä: ”Tiedän, että vihaat tarinoitani, mutta nyt olisi taas yksi juuri tähän tilanteeseen sopiva tarjolla.”
”En minä niitä vihaa”, Albus tunnusti.
”Hyvä juttu, koska et enää voi pidätellä minua”, Sirius sanoi ja karaisi kurkkuaan. ”Samaisella viidennen luokan syyslukukaudella, kun aloin seurustella Stinan kanssa, meilläkin järjestettiin joulutanssiaiset. Saimme osallistua sillä ehdolla, että löytäisimme itsellemme tanssiparit. Stina olisi tietenkin minun parini, ja James aikoi tanssia Lilyn kanssa. Ongelmana olivat vain Remus ja Peter. Heillä ei kummallakaan ollut tyttöystävää, eivätkä he keksineet ketään varteenotettavia ehdokkaita tanssipareikseen. Ja silloin asia oli niin, etteivät he vain voineet jäädä paitsi kouluvuoden parhaista juhlista! No, ystävä hädässä tunnetaan, ja minä ja James päätimme auttaa poikia.

Oli eräs joulukuinen tiistai-ilta. Me kaikki neljä kelmiä istuskelimme oleskeluhuoneen pehmeimmillä sohvilla takan ääressä. Minä ja James olimme juuri palanneet huispaustreeneistä. Juttelimme niitä näitä. Lopulta keskustelu johti joulutanssiaisiin.

”Minä pyysin Lilyä parikseni, ja hän suostui”, James kertoi rintaansa röyhistellen.
”James-kulta, te seurustelette. Totta kai hän suostui!” Peter muistutti, ja minä repesin nauramaan.
”Ei se ole aina niin yksiselitteistä, Matohäntä”, James puolustautui.
”Emme ole edes puhuneet Stinan kanssa joulutanssiaisiin menemisestä yhdessä, koska se on itsestäänselvyys”, minä naurahdin ja sain Jamesin kolean katseen osakseni.
”Ei teillä ole huolta, mutta entäs minä ja Peter sitten. Meillä ei ole tietoakaan tanssipareista”, Remus sanoi ja käännyimme katsomaan häntä.
”Eihän tuo ole pulma eikä mikään!” hihkaisin, ”Hommataan teille parit.” Ja kun Remus katsoi minua epäilevästi, lisäsin: ”Sehän käy käden käänteessä.”
”Kenen kanssa haluaisitte mennä?” James kysyi.
”En minä tiedä”, Remus ja Peter vastasivat kuorossa, mutta heidän ilmeistään näki, että heillä oli jotkut tietyt mielessään.
”Kuutamo, tuota ei usko kukaan!” sanoin ja katsoin Remusta tiukasti.

Remus ei ehtinyt keksiä vastausta, kun hänen taakseen jo hyppelehti vaaleahiuksinen tyttö. Huokaisin kyllästyneenä ja nojauduin taaksepäin tuolissani. Hayley Sandhope oli meidän kanssamme samaa vuosikurssia käyvä rohkelikko, ja Remuksen pitkäaikainen ystävä ensimmäisiltä luokilta saakka. Kaksikko teki aina kaikki ryhmätyöt, esseet ja esitelmät yhdessä, sillä Remus ei kuulemma jostain syystä suostunut tekemään kouluhommia meidän kanssamme. Hayley oli samanlainen hikipinko ja lukutoukka kuin Remus. Yhdessä ne aina puuhasivat menemään ja minua ärsytti se, että tyttö vei usein Kuutamon aikaa, mikä oli tietysti aina kelmeiltä pois. Vilkaisin blondia tyttöä kyllästyneenä ja näin myös Jamesin ja Peterin ilmeistä, ettei keskeytys ollut kaivattu.

”Moi, Remus ja muut”, Hayley tervehti.
”Moi”, Remus vastasi. Me muut emme vaivautuneet vastaamaan.
”Mietin vain tässä, että huomenna on Koinhampaan muodonmuutostunti, ja meillä pitäisi olla se nisäkäsmuutosten esitelmä silloin valmiina. Niin ehtisitkö jossain vaiheessa tänä iltana tehdä sitä kanssani?” tyttö puputti.
”Taas se alkaa”, kuiskasin Peterille.
Remus katsoi tyttöä ja pieni hymy vilahti hänen kasvoillaan. ”Tietysti ehdin, Ley.”
”Kiva! No, tule kirjastoon heti, kun pääset. Minä menen jo edeltä”, Hayley vastasi hymyillen ja melkein niiasi ennen poistumistaan.

”Ihme likka!” tuhahdin, kun tyttö katosi muotokuva-aukkoon.
”Minusta hän on todella mukava ja fiksu”, Remus sanoi hiukan loukkaantuneeseen sävyyn ja kääntyi meitä kohti. Pistin heti merkille kevyen punan hänen kasvoillaan.
”U-uu. Johan pomppasi!” huudahdin ja vilkuilin vierelläni istuvaa Jamesia, jolle asia valkeni yhdessä kirkkaassa hetkessä.
”Sinähän olet ihastunut Sandhopeen!” James innostui.
”Kuutamo, mikset ole kertonut meille?” Peter ihmetteli.
Remus näytti siltä, kuin hänet olisi saatu kiinni pimeän taikuuden harrastamisesta. ”Enkä ole.”
”Ilmeesi kertoo kaiken. Sinun ei tarvitse valehdella meille”, sanoin ja nostin peukalon pystyyn. ”Tämä helpottaa meitä huomattavasti.”
”Miten niin?” Peter kysyi.
”Nyt meillä on Kuutamolle tanssipari valmiina”, sanoin, ja Remus näytti siltä, kuin joku olisi kaatanut saavillisen elävien kuolleiden juomaa hänen niskaansa.
”En minä voi pyytää häntä!” Remus sihahti. ”Hänellä on muutakin seuraa.”
”Yksi: Kyllä sinä voit. Kaksi: En jaksa uskoa, että on”, vastasin yksikantaan.
Remus näytti edelleen hyvin vastentahtoiselta. ”Älä viitsi! Kenen muun kanssa sinä sitten tanssisit?” James kysyi.
”Niin juuri! Siitä vain pökköä pesään! Nyt tänään, kun teette sitä ihanaa esitelmäänne, jota minä, Sarvihaara ja Matohäntä ei olla vielä saatu otsikkoa pidemmälle, niin lämmittelet häntä tanssiajatukselle. Ja jos tulee hyvä tilaisuus, niin kysyt vain rohkeasti”, minä sanoin.
”Joo, mutta viimeistään huomenna sen muodonmuutostunnin jälkeen on kysyttävä!” James jatkoi päättäväisesti.

Remus katsoi meitä tutkimattomalla ilmeellä. Sitten hän kohautti olkapäitään ja keräsi kamansa sohvapöydältä laukkuunsa. ”Katsotaan”, hän sanoi ja nousi ylös. Kukaan meistä ei enää inttänyt vastaan. Remus on sellainen, että jos hänelle jankuttaa, hän ei varmasti tee mitään.
”Pidä hauskaa!” huikkasin pojan perään, kun hän kääntyi ja lähti kohti kirjastoa.

Niin Remus meni, eikä tuonut tuloksia parin tunnin kuluttua palatessaan. Hän kertoi, että he olivat vain tehneet rauhassa esitelmää, eikä Remus ollut kysynyt mitään tanssiaisiin viittaavaa. Me olimme hiukan näreissämme pojalle, muttemme hirveästi valittaneet asiasta. Ajattelimme, että huomenna saataisiin tuloksia.

Seuraavana päivänä heräsimme ajoissa ja menimme kiltisti porukalla norkoilemaan muodonmuutosluokan eteen. Olimme etuajassa, mikä aiheutti ihmetystä monissa oppilaissa. Yleensä vain Remus tuli tunneille ajoissa, eikä aina hänkään. Siinä me sitten nökötimme unenpöpperössä, kunnes vanhuuttaan rypistynyt professori Koinhammas asteli ylpeästi luokan ovelle ja päästi meidät sisään.

”Tänään aloitetaan eläinmuodonmuutosten esitelmistä, jotka olette käsittääkseni valmistelleet tälle tunnille”, nainen narisi ensi sanoikseen luokan eteen päästyään.
”Väärinkäsitys”, kuiskasin Jamesille ja Peterille vieressäni saaden nämä hihittämään.
”Kun herra Mustalla näyttää olevan niin paljon asiaa heti tunnin alkuun, teidän ryhmänne saakin aloittaa esitelmien pidon. Olkaa hyvät”, Koinhammas käski kuivasti.
”Hyvä on”, vastasin reippaasti, ”Mennään pojat!”

Minä, James ja Peter nousimme ylös tuoleiltamme ja astelimme arvokkaasti luokan eteen. Minusta tuntui, että kaikki tiesivät siinä vaiheessa, mitä odottaa. Asetuimme seisomaan opettajan korokkeelle ja Peter kaivoi taskustaan rypistyneen paperin, jonka hän taitteli hitaasti auki. Sitten hän karaisi kurkkuaan ja sanoi: ”Meidän esitelmämme aiheena on kalojen muodonmuutos. Tutkimme asiaa oppilaskollegojeni kanssa, ja tulimme siihen tulokseen, että loitsu on ollut sama sadan vuoden ajan, eikä muutosta ole havaittavissa.”
”Kiitos”, sanoimme yhteen ääneen ja kumarsimme syvään.

Oppilaat puhkesivat raikuviin suosionosoituksiin. Meidän esitelmämme olivat aina päivän parhaita, ja saimme aina kovimmat suosionosoitukset –kaikilta muilta paitsi opettajalta. ”Kiitos, Musta, Potter ja Piskuilan”, Koinhammas totesi, kun olimme palanneet paikoillemme ja huuto oli laantunut, ”mutta ikäväkseni joudun antamaan teille hylätyn tästä esityksestä, kuten kaikista muistakin aiemmin esittämistänne.”
”Kiitos, professori. Arvostamme tuota syvästi”, James vastasi kohteliaasti.
Professori Koinhammas huokaisi ja vilkaisi papereitaan. ”Seuraavaksi haluaisin hiukan vastapainoa edelliselle esitykselle. Kävisikö, jos neiti Sandhope ja herra Lupin esittelisivät oman aiheensa seuraavaksi?”
”Tietysti, professori”, Hayley vastasi innokkaasti, ja he nousivat Remuksen kanssa ylös.

Minä oikaisin jalkani pulpetille välittämättä Koinhampaan kylmistä katseista, ja suljin silmäni. Tämä tulisi olemaan tylsääkin tylsempää ja kestäisi ikuisuuden. Sarvihaara ja Matohäntä seurasivat hitaasti esimerkkiäni.
”Meidän aiheenamme on nisäkkäiden muodonmuutokset”, Hayley aloitti kirkkaalla, mutta hiukan värisevällä äänellä. Mietin, kuinka joku pystyi jännittämään jotain koulun tylsää esitelmää.

Esitys jatkui ja jatkui. Koko luokka vaipui pikkuhiljaa pinnalliseen horrostilaan, ja kun Remus viimein julisti esitelmän päättyneeksi, kesti hetken, ennen kuin kukaan tajusi alkaa taputtaa. Koinhammas oli kuitenkin aivan haltioissaan ja löi käsiään yhteen silmät loistaen. ”Kiitos hienosta esitelmästä! Te olette kyllä todella upea kaksikko! Kaksikymmentä pistettä rohkelikoille”, hän julisti kuin ilosanomaa.
Remus ja Hayley palasivat tyytyväisen näköisinä paikoilleen. Siinä vaiheessa minäkin heräsin horteestani. ”Nyt kysyt sitä häneltä!” käskin Kuutamoa.
”Ole hiljaa! Kysyn tunnin jälkeen”, Remus vastasi kuiskaten.

Siihen meidän oli tyytyminen. Nukuimme lopputunnin, ja kun toinen toistaan tylsemmät esitelmät oli käyty läpi, Koinhammas julisti viimein välitunnin alkaneeksi. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei se nainen kaikessa koleudessaan osannut yhtäkään rankaisumenetelmää. Me emme silläkään tunnilla menettäneet yhtään pistettä Rohkelikolta, emme saaneet jälki istuntoa, emmekä edes ylimääräistä läksyä! Sinä päivänä emme kuitenkaan ehtineet päivitellä muodonmuutosopettajamme vajaaälyisyyttä, vaan keskityimme täysin Remukseen.
”Kuutamo, NYT!” James sihahti ja tyrkkäsi Remusta kohti Hayleyta, joka keräsi jo kirjoja laukkuunsa.

Kaikkien ihmeeksi Remus ei kuitenkaan vastustellut, vaan käveli sanaakaan sanomatta Hayleyn luokse. Jäimme kytikselle ovenrakoon, jotta kuulisimme kaksikon keskustelun. Remus pysähtyi Hayleyn eteen ja hieroi vaivaantuneena punoittavaa niskaansa.
”Ai hei, Remus!” Hayley tervehti. ”Esitelmä meni minusta tosi hyvin.”
”Niin meni”, Remus sanoi ja karaisi kurkkuaan. ”Kuule, Hayley. Haluaisitko tulla parikseni joulutanssiaisiin?”
Tyttö tapitti Remusta hetken silmät suurina. Sitten hän kiljahti korvia vihlovasti ja hyppäsi varoittamatta Remuksen kaulaan. ”Olin varma, ettet kysyisi!”

Me kelmit meinasimme kaatua järkytyksestä dominonappuloiden lailla toistemme päälle, mutta toisiamme tukien saimme säilytettyä tasapainomme. Mitä oikein tapahtui? Remuksellahan pyyhki hyvin. Poika itse näytti aivan yhtä yllättyneeltä, kuin me muut, ja halasi tyttöä hiukan jäykästi. ”Kiitos. Tosi hienoa, että haluat lähteä kanssani”, hän sanoi.
Hayley päästi irti Remuksen kaulasta ja katsoi poikaa kevyt puna poskillaan. ”Tietysti haluan, ja kaikkein mieluiten juuri sinun kanssasi.”
Remus tyytyi vain kiittämään tyttöä toistamiseen. ”Nähdään ensi tunnilla”, hän sanoi ja kääntyi meitä kohti. Näimme silloin, kuinka onnellinen hän todellisuudessa oli. Hänen kasvonsa suorastaan loistivat. Kun hän tuli luoksemme ja työnsi meidät pois ovenraosta, kohottelimme vain kulmiamme ja virnuilimme merkitsevästi. Ja kerrankin Remus ei käskenyt meitä pitämään suitamme kiinni, niin kuin yleensä. Se merkitsi jo jotain.

Illalla istuimme makuusalissa. Juttelimme päivän tapahtumista ja katselimme vierestä, kun Peter laittautui pikkujouluja varten. Matohäntä kuului nimittäin taikajuomaprofessorimme Kuhnusarvion ylläpitämään Kuhnukerhoon, johon kuuluivat kaikki hänen lempioppilaansa, ja jollain tavalla vaikutusvaltaiset vanhemmat omaavat oppilaat. Peterin vanhemmat olivat varakkaita ja työskentelivät korkeassa virassa itse Taikaministerin alaisina. Paikka Kuhnukerhossa oli ollut avoinna hänelle siitä lähtien, kun hän astui ensi kerran Tylypahkan muurien sisään. Minua ei voinut vähempää kiinnostaa mitkään opettajien illalliskutsut, joten katselin huvittuneena Peterin pynttäytymistä.

”Naistako lähdet sinne etsimään?” kysyin, kun hän asetteli tukkaansa vahan avulla.
”Oletpas kannustavalla päällä, Anturajalka”, poika vastasi.
”Onko sinulla joku tanssipari kiikarissa?” James kysyi vaivihkaa pelatessaan velhoshakkia Remuksen kanssa.
”Ei voi tietää”, Peter vastasi salamyhkäisesti. Sitten hän sitoi avonaisen solmion siististi kaulaansa ja napitti paitansa kiinni.”Minä lähden”, hän sanoi ja lampsi ovelle.
”Kerro rakkaita terveisiä vanhalle Kuhnusedälle!” James toivotti silmää iskien. Peter tyytyi vain heilauttamaan kättään. Sitten hän katosi portaikkoon.

”Saakohan Peter lopultakaan ketään parikseen? Minä vähän epäilen”, sanoin pojille.
”Näyttää aika epätoivoiselta. Eihän hän edes –voi helvetti, Kuutamo!” James karjaisi. Remuksen musta nappula oli juuri päässyt syöntietäisyydelle Jamesin kuningattaresta.
”Shakki ja matti”, Remus totesi virnuillen. Hänellä tosiaan meni hyvin sinä päivänä.

Sirius päätti tarinansa. Albus tuijotti kiveä odottavasti. ”No, mitä Peterille kävi?” hän kysyi.
”Hän yllätti meidät täysin”, Sirius vastasi. ”Hän ei ollut turhaan laittautunut Kuhnukerhoa varten.”
”Kuinka niin?” Albus johdatteli.
”Muistan niin elävästi sen, kun hän tuli yöllä kotiin niistä pikkujouluistaan. Hänen naamallaan oli sellainen muikea virnistys, etten ole koskaan nähnyt sen rotan kasvoilla sellaista onnen määrää. Tyytyväisyys oikein huokui hänestä. Ensi töikseen makuusaliin saavuttuaan hän selitti, kuinka oli ollut juhlissa ja jutellut siellä yhdelle puuskupuhtytölle. Heidiköhän sen nimi oli… Joka tapauksessa häneen oli yhtä-äkkiä iskenyt joku rohkeuden puuska. En tiedä, johtuiko se liiallisesta kermakaljamäärästä, mutta hän oli kuitenkin mennyt kysymään sitä tyttöä tanssiparikseen joulutanssiaisiin. Ja se tyttö oli kuulemma ’suostunut ilomielin’! Me kaikki vain tapitimme Matohäntää kauan hiljaisuuden vallitessa. Lopulta Remus tajusi onnitella häntä, ja minä ja James seurasimme hänen esimerkkiään. Peter oli niin onnellinen, että melkein pisti kateudeksi. Mutta olihan se tietysti silloin niin hienoa tietää, että me kaikki neljä päästäisiin niihin kemuihin –ja vielä naisseuran kera.”

”Kuulostaa rajulta”, Albus sanoi. ”Kuinka tanssiaiset sitten menivät?” hän kysyi.
”Ah, se on hyvin jännittävä, mutta pitkä tarina. Kerron siitä joskus myöhemmin. Mutta nyt minua kiinnostaisi tietää, kuinka pienen kivisen pulmamme ratkaiseminen etenee”, Sirius sanoi.
Albus punastui. Hän ei ollut päässyt arvoituksen kanssa yhtään eteenpäin, mikä hävetti häntä suuresti. Sirius luotti häneen, ja hän teki kaikkea muuta, kuin yritti auttaa toista. ”Olen tosi pahoillani, mutten ole löytänyt mitään uutta arvoitukseen liittyen. Olen kyllä yrittänyt etsiä jotain tietoa elpymyskivestä, mutten ole löytänyt mitään olennaista. Eikä Teddykään ole vielä puhunut minulle, vaikka lupasi.”
”Vai niin”, Sirius sanoi ja hänen äänestään kuulsi tyytymättömyys. ”No, toivotaan, että saamme pian jotain uutta pohdittavaa. Lupaatko yrittää vastedes hiukan kovemmin?”
”Lupaan!” Albus vastasi vilpittömästi. Hän halusi täydestä sydämestään auttaa Siriusta. Tästä lähin hän työskentelisi arvoituksen parissa parhaansa mukaan. Toivottavasti Teddy puhuisi pian!

[Orenji]

Mä en ymmärrä miksei tätä kommentoida tän enempää! Hyvä ficcihän tää on.
Tuli vähän juhlittua, ja sitten on krapula.  Pojat on jokseenkin tyhmiä, mutta en valita, kunhan Dominique vaan pahoinpitelisi niitä enemmänkin. En ole väkivaltaan taipuva, en... Hyvä kuitenkin, että edes tunneille menivät, ainakin melkeen.  Draamaakin löyty, kun seurustelusuhteet vähän kariutuu.
Tanssitunneista on aina kiva lukee. Itse kun en tanssimisesta pidä, niin on kiva lukee siitä, kun muut joutuu sitä tekemään.  Albus sai jo parinkin, kuulostaa kivalta tää Loula.
Siriuksen muistot on myös ihanaa luettavaa. Takaumat on ujutettu mukaan salakavalasti, mä en ees huomaa, kun ne alkaa. Kelmit on parhaita. ^^

Vähän kiireessä kirjotin tän, mutta joo, tää on hyvä ficci.

[Siunsäe]

Moikka vaan!

ansku1: Kiitos kaunis jälleen sinulle! Eikä se ole hurjan vaarallista, jos tämä tarina ei kommentteja kerää. Ehkä on vain hyvä asia, ettei tule hurjasti haukkuja... Ihanaa kumminkin, kun sinä jaksat kirjoitella. Dominique kiihtyy nollasta sataan alle sekunnissa, eikä aikaakaan, kun hän antaa taas Sorpiuksen kuulla kunniansa. Loula onkin uusi hahmo. Aika näyttää, kuinka heidän suhteensa kehittyy. Ja kelmit. <3

A/N: Nimensä mukaisesti seuraavassa luvussa pureudutaan elpymyskiven arvoitukseen. Albus ottaa asiakseen selvittää, kuinka Sirius saataisiin ulos kiven kahleista. Lisäksi normiluvun lisäksi tulee bonusta! Muutaman luvun mukana ilmestyy hahmoesittelyitä OC-hahmoistani. Ensimmäisenä valokeilaan pääsee Will Longbottom. Hänestä selviää toivottavasti monia asioita, jotka avaavat hänen ajatusmaailmaansa, ja helpottavat lukemista tulevissa luvuissa.


__________________________________________________________________________


Kolmastoista luku
Kiven arvoitus


Albuksen toive täyttyi jo seuraavana aamuna. He raahustivat Scorpiuksen ja Willin kanssa Suureen saliin aamiaiselle ja pohtivat laiskaan sävyyn, mitä ainetta olisi ensimmäisellä tunnilla. Heillä oli mennyt myöhään edellisiltana. Will, joka oli nukkunut koko päivän, oli ollut illalla pirteä kuin peipponen ja vain heilunut energisenä ympäri makuusalia. Hän oli pitänyt Scorpiusta ja Albusta hereillä pikkutunneille saakka ja jutellut poikien kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Nyt pojat olivat väsyneempiä kuin koskaan.

Suuren salin oville saapuessaan heitä vastaan harppoi pitkä, tummaan kauluspaitaan sonnustautunut mies, jonka hiukset hohtivat jopa Scorpiuksen hiuksia valkoisempina. Ted Lupin näytti iloiselta ja tervehti leveästi hymyillen kahta tummatukkaista puuskupuhtyttöä, jotka kävelivät punastellen hänen ohitseen aamupalalle. Sitten mies äkkäsi poikakolmikon. Hänen kasvonsa muuttuivat vakavammiksi ja hän lähti määrätietoisesti tulemaan heitä kohti.

Voi ei. Albus ajatteli. Hänen vatsaansa kouraisi epämiellyttävästi.
”Se tietää, että me jouduttiin jälki-istuntoon! Nyt se tulee huutamaan meille”, Scorpius ähkäisi ja katsoi Albusta.
”Tai ehkä jopa erottamaan”, Will kuiskasi ontosti.

He jäivät paikoilleen odottamaan lähestyvää miestä. Lupin oli hetkessä heidän luonaan ja pysähtyi poikien eteen. Mies seisoi vakaasti ja pojat tuijottivat häntä kalmankalpeina. Heistä vielä hetki sitten huokunut tappava väsymys oli tipotiessään, ja Albuksen vatsassa myllersi jännitys niin kovaa, että sattui. Hän pelkäsi ystäviensä puolesta. Tai entä jos Lupin oli saanut tietää, että myös hän oli ollut mukana Tylyahon reissulla? He kaikki joutuisivat pulaan.

”Huomenta”, Lupin sanoi ja poikien yllätykseksi hymyili rennosti.
”Huomenta”, pojat vastasivat kuorossa.
Lupin katsoi heitä oudosti tutkiskeleva ilme kasvoillaan. Sitten hän sanoi: ”Minulla on asiaa sinulle, Al.”
Albus tuijotti miestä. Hän kuuli Willin nielaisevan ääneen. Niinpä tietysti! Lupin tiesi, että Albus oli ollut Tylyahossa. Hän saisi yksityisen läksytyksen. Ainoastaan hän saisi eropaperit Tylypahkasta ja saattaisi vanhempansa häpeään. Lupin oli niin vihainen… Vai, oliko sittenkään? Mies seisoi siinä hänen edessään kevyen odotteleva ilme kasvoillaan. Albus vaihtoi painoa jalalta toiselle. Tarkemmin katsottuna Lupin näytti jopa hivenen innostuneelta.

”Ehditkö tulemaan? Minulla olisi tärkeää asiaa”, hän kysyi kulmiaan kohottaen.
”Tietysti”, Albus vastasi häkeltyneenä. Mitä miehellä oli mielessään?”
”Hyvä”, Lupin vastasi ja katsoi sitten Scorpiusta ja Williä huvittuneena. ”Mikäs ihme teitä vaivaa? Näytätte aivan siltä kuin olisitte nähneet ankeuttajan.”
Will nielaisi taas. ”Ei meillä mitään hätää ole. Tule, Scorp. Mennään tuonne saliin, tuota… Syömään! Eikös?”
”Joo”, Scorpius vastasi hätkähtäen, ja niin he katosivat hetkessä paikalta kuin tuhka tuuleen. Albus jäi yksin Lupinin kanssa.
”Mennään minun työhuoneeseeni”, Lupin sanoi ja he lähtivät kävelemään kohti muodonmuutosten luokkaa. He eivät puhuneet mitään matkan aikana, ja Albus yritti käydä kuumeisesti läpi kaikkia vaihtoehtoja, mistä syistä Lupin saattoi kutsua hänet yksin työhuoneeseensa.

Pian he saapuivat tyhjään luokkahuoneeseen. Ovi kolahti raskaasti kiinni, ja askeleet kaikuivat puisella lattialla, kun he kävelivät luokan halki aina sen perällä sijaitsevaan korkean oven luo. Lupin harppoi ovelle pitkin askelin, ja Albus sai pitää kiirettä pysyäkseen miehen kintereillä. Mies avasi painavan oven avaimella ja he astuivat sisään kodikkaaseen työhuoneeseen.
”Istu”, Lupin sanoi oven sulkeuduttua ja osoitti ruskeaa sohvaa huoneen nurkassa.

Albus istui. Hän ei uskaltanut vieläkään kysyä mitään. Hän oli selvittänyt mielessään, mistä Lupin aikoi hänen kanssaan puhua, eikä halunnut pilata tulevaa keskustelua lörpöttelemällä turhia. Elpymyskivi. Kaikki tieto siitä oli elintärkeää. Lupin järjesteli vähän työpöytäänsä, kaivoi laatikostaan tummanruskean sulkakynän ja siirsi taikasauvallaan yhden työpöydän tuoleista sohvan eteen Albuksen luo. Sitten hän istui tuolille ja alkoi leikitellä kädessään olevan sulkakynän höyhenellä.

”Katso”, hän sanoi ja vei sulan vaaleaan tukkaansa ja alkoi heilutella sitä hiuksissaan kuin maalari pensseliä. Albus äimistyi. Sulka todellakin näytti maalaavan Lupinin tukkaan uutta väriä. Hiukset muuttuivat höyhenen kosketuksesta tummanruskeiksi. Pian Lupinin tukka oli vaihtanut väriä. Albus ei voinut pidätellä henkäystään.
”Aika hieno jekku.”
”Eikö olekin? Keksin sen eilen samalla, kun mietin varmaan kymmenettä kertaa ratkaisua sinun minulle antamaasi arvoitukseen”, Lupin vastasi.
”Kymmenettä kertaa?” Albus älähti.
”Kyllä. Olen pikkuhiljaa alkanut paneutua siihen oikein kunnolla. Ja viimein minulla on esittää sinulle joitakin vastauksia!” Lupin hymyili.
”Todellako?” Albus kohensi asentoaan ja yritti pitää liian innostuksen poissa äänestään. Tosiasiassa hän tunsi lähes tärisevänsä jännityksen voimasta.
”Kyllä. En tosin tiedä, saatko tästä mitään irti”, Lupin vastasi ja karaisi kurkkuaan, ”Olen nyt selvittänyt elpymyskiven ja tuon Taikaministeriössä sijaitsevan Kuolemakamarin mahdollista yhteyttä toisiinsa. Olen kerännyt tietoa ja tehnyt niiden pohjalta epävarman teorian.”
”Niin?” Albus kysyi ja nojautui eteenpäin.

”Siuntio Silosäkeen tarinoissa on vanha kertomus Kolmesta veljeksestä. Tämä tarina on varmasti tuttu kaikille velhoille ja noidille kautta aikojen. Tarinassa kolme veljestä aikoo ylittää taikomansa sillan avulla jokea, kun itse Kuolema ilmestyy heidän tielleen ja yrittää naruttaa veljeksiä. Hän lupaa antaa jokaiselle veljeksistä mitä he ikinä haluavat. Veljeksistä keskimmäinen pyytää Kuolemalta kiveä, jolla hän voi herättää kuolleen rakastettunsa takaisin henkiin. Kuolema poimii allaan vellovasta joesta yhden kiven, ja luovuttaa sen hänelle. Tämä kivi on elpymyskivi. Kiven omistavalle veljekselle käy kuitenkin myöhemmin huonosti. Hän käyttää kiveä ja saa sen avulla menehtyneen rakkaansa ilmestymään takaisin maan päälle. Tyttö ei kuitenkaan kuulu enää kuolevaisten maailmaan, eikä mies kestä katsoa rakkaansa riutumista, vaan hirttää lopulta itsensä päästäkseen rakkaansa luo. Näin Kuolema saa veljeksen omakseen. Elpymyskiven kerrotaan kuitenkin kadonneen tämän tapahtuman jälkeen, eikä sitä ole sen koommin löydetty”, Lupin selosti vanhan tarinan juonen lyhyesti.

”Mitä Kuolemakamariin taas tulee, niin se on aina sijainnut Taikaministeriössä Salaisuuksien osastolla. Puoliakaan huoneen salaisuuksista ei vielä tunneta, mutta tutkijoita on aina kiinnostanut huoneen keskellä sijaitseva suuri mystinen holvikaari. Tämä kivinen kaari on tyhjä, mutta sen läpi ei siltikään pysty ihminen kävelemään. Syyksi tähän on arveltu, että holvikaaren toisella puolen on jokin toinen ulottuvuus. Puhutaan, että kaari on linkki todellisen maailman ja Kuoleman valtakunnan välillä, eikä sinne voi elävä ihminen noin vain saapastella.”

”Nyt alkaa se vaihe, jonka olen itse päätellyt eli mikään tieto ei ole todistettua. Minä itse oletan, että tämän holvikaaren läpi astuvan ihmisen tulee olla kuollut, mutta hänen sielunsa täytyy olla edelleen kiinni ruumissa, jotta henkilö kelpaa Kuolemalle. Kuolema nimittäin välittää ainoastaan kuolleen ihmisen sielusta, jonka hän voi lisätä omiensa joukkoon. Ruumis ei merkitse hänelle mitään, ja se poistetaan aineen olemattomuuteen eli niin sanottuun tila-aikaan. Toisin sanoen ihminen pitäisi tappaa juuri sillä hetkellä, kun hän on astumassa holvikaaren läpi, että hänet saataisiin toiselle puolelle. Tällöin sielu ei ehdi irrota ruumiista. Näin olen päätellyt, mutta tämä kaikki on kuitenkin vain olettamusta.”

Albus tuijotti miestä haltioituneena. Hän oli imenyt kaiken tiedon itseensä kuin pesusieni ja nyt hän halusi kiihkeästi kuulla lisää. Ted Lupin oli nero.”Onko sinulla mitään ajatusta siitä, voisiko elpymyskiven voimat jollakin tavalla vapauttaa Kuolemakamarissa?” hän kysyi ja meinasi innostuksissaan melkein tipahtaa sohvalta.

Lupin katsoi häntä hetken tutkivasti. Sitten hän vastasi: ”Uskon, että elpymyskivi voidaan niin sanotusti palauttaa Kuolemakamarin holvikaaren kautta takaisin Kuolemalle, jolle kivi alun perin kuuluikin. Tällöin kiven voimat raukeavat ja se poistuu lopullisesti tästä maailmasta.”
”Ahaa…” Albus sanoi mietteisiinsä vaipuneena. Hän ei uskaltanut kysyä mitään siitä, mitä elpymyskiven sisälle tila-aikaan vangitulle henkilölle tapahtuisi, jos kiven veisi holvikaaren toiselle puolelle, koska se paljastaisi jo aivan liikaa. Ja Lupin oli kaikkea muuta kuin tyhmä.
”Muista kuitenkin, että kaikki, mitä kerroin, on vain pelkkää oletusta ja uskomuksia. Mikään tieto ei ole varmistettua tai testattua!” Lupin varoitti.
”Tietysti. Olen itsekin huomannut, että tästä aiheesta on vain hyvin vähän tietoa tarjolla. Suurimman osan joutuu päättelemään itse”, Albus sanoi.
”Totta. Mutta etkö kertoisi minulle vieläkään, mihin oikein tarvitset tätä kaikkea tietoa? Se on vaivannut minua jo pitkän aikaa”, Lupin kysyi.
”Olen pahoillani, Teddy, mutten voi kertoa”, Albus vastasi ja nousi ylös leveä hymy kasvoillaan: ”Kiitos kaikesta työstä, mitä olet tämän jutun eteen tehnyt. Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa! Tarjoan sinulle vaikka kesällä lipun huispauksen maailmanmestaruusotteluun.”
”Noh, se nyt olisi aivan liikaa”, tummatukkainen mies naureskeli, mutta vaikutti silti tyytyväiseltä itseensä.
”Ei yhtään. Mutta nyt minun pitää kiirehtiä seuraavalle tunnille!” hän huikkasi ja hivuttautui vaivihkaa ovelle. Lupin ei sanonut enää mitään ja ovi loksahti kiinni pojan jäljessä.

Eihän Albus tietenkään seuraavalle tunnille mennyt, vaan kiirehti suoraa päätä Rohkelikkotorniin. Hän kiipesi makuusaliin vievät portaat kolme porrasta kerrallaan ja kiskaisi puuoven auki. Pitää kertoa Siriukselle! hän ajatteli ja etsi katseellaan tuttua mustaa sukkaa. Pian hän äkkäsi sen sänkynsä jalkopäästä, jonne hän oli sen eilisiltana vaivihkaa laittanut, jotta Sirius saisi tylsyyteensä kuunnella heidän jutusteluaan. Keskustelu olikin lopulta kestänyt myöhään yöhön, eikä Albus enää ollut muistanut siirtää sukkaa takaisin pöytälaatikkoon. Nyt Albus tarttui siihen ja kaivoi elpymyskiven sen sisältä.

”Sirius! Nyt on kerrottavaa!”
”Ja taas se alkaa. Kuka sinua nyt on pyytänyt tanssiaisiin? McGarmiwako?” Siriuksen kyllästynyt ääni kuului kiven sisästä.
”Ei mitään sellaista. Minä nimittäin sain selville elpymyskiven arvoituksen! Tai no… Ted sai”, Albus vastasi kiihtyneenä.
”Nyt puhut asiaa!” Sirius hihkaisi niin että kivi melkein hypähti Albuksen kämmenellä. ”Kerro minulle heti, mitä parhaan ystäväni viisas poika on keksinyt.”

Ja niin Albus kertoi Siriukselle kaiken, mitä Lupin oli hetki sitten hänelle kertonut. Hän ei jättänyt pois pienintäkään yksityiskohtaa tai lisäystä, vaan selosti kaiken juurta jaksaen. Loppua kohden Sirius ei enää tuntunut kestävän kivessään, vaan huudahti: ”Tiesin, että Remuksen poika on perinyt isänsä järjenlahjat! Eihän tässä voi muuta kuin olla ylpeä! Onhan hän melkein kuin oma poika.”

Albus mietti, millä tavalla Sirius sai tehtyä Tedistä oman poikansa, kun hän ei ollut edes nähnyt tätä koskaan. Mies oli kuitenkin niin kuohuksissa, että Albus päätti pysyä hiljaa.
”Nämä uudet tiedot vahvistavat päättelyni siitä, että elpymyskivi tulee heittää sen Kuolemakamarin mystisen holvikaaren läpi, jotta sen voimat purkautuvat! Silloin minun sieluni ja ruumiini pääsevät vielä kerran yhdistymään ja eroamaan sitten lopullisesti toisistaan”, Sirius selosti innoissaan.

Albus synkistyi kuullessaan, kuinka keveästi Sirius puhui omasta kuolemastaan. Vaikka hän olikin jo käytännössä kuollut kerran aiemmin, Albuksesta miehen puheet eivät olleet hienoja. Hän ei kyennyt käsittämään, että Sirius riemuitsi siitä, että pääsisi viimeinkin pois kuolevaisten maailmasta. Miehestä oli tullut pojalle erityisen tärkeä viime kuukausien aikana. Äkkiä Albuksen oma elämänlanka alkoi tuntua niin hauraalta ja helposti katkeavalta. Hän tunsi väristyksen kulkevan kehossaan. Hän myönteli Siriukselle jonkin aikaa vaisusti, kunnes tämä muisti innostukseltaan mainita jostain, mikä sai Albuksen kiinnostuksen heräämään.

”Ainiin! Albus, olen todella kiitollinen sinulle. Kaikesta”, Sirius sanoi vakavana. ”Muistatko, mistä lupasin sinulle kertoa, jos onnistuisit selvittämään kiven arvoituksen?”
”Animaageista”, Albus henkäisi kuin pikkulapsi, joka sai viimein hartaasti odottamansa karkkipussin.
”Oikein! Haluatko tietää niistä jotakin?” Sirius kiusoitteli.
”Kysytkin vielä”, Albus vastasi.
Sirius nauroi. ”Hyvä. Siinä tapauksessa joudut odottamaan vielä hetken.”
”Mitä?” Albus älähti.
”Jos oikein käsitin, niin kävit juuri aamupalalla. Eli sinulla on tälläkin hetkellä menossa jokin tärkeää tärkeämpi oppitunti. Ja kuten hyvin tiedät, tunneilta ei saa jäädä pois”, Sirius muistutti.
”Et ole tosissasi!” Albus huudahti.
”Kyllä olen! Minä tarvitsen nyt aikaa ajatella näitä asioita. Sitä paitsi voisin puhua animaageista vaikka koko päivän, joten ehdimme paremmin jutella illalla. Alahan jo mennä!” Sirius hoputti. Albus puuskahti kärsimättömästi, mutta Sirius ei enää osoittanut kiinnostustaan häntä kohtaan. Lopulta poika nieli pettymyksensä ja työnsi kiven takaisin pöytälaatikkoon.

Albus saapui pimeyden voimilta suojautumisen tunnille myöhässä. Hän koputti vanhaan puiseen oveen kolme kertaa. Hetken kuluttua sisältä kuului heleä-ääninen huudahdus: ”Sisään!” Albus avasi oven ja astui luokkaan. Heillä oli iso ryhmä. Luokassa istuivat kuudesluokkalaiset rohkelikot, korpinkynnet ja osa luihuisista. Albus näki Camillan, joka vilkaisi häntä ja käänsi sitten päänsä pois. Tyttö oli sitonut tumman tukkansa poninhännälle.

”Päivää, Albus! Miksi olet myöhässä?” professori Weasley tiedusteli, ja Albus kääntyi hätkähtäen naista kohti. Professori oli pukeutunut tapansa mukaan vaaleanpunaiseen kauluspaitaan ja tummaan liiviin ja hameeseen, jotka sointuivat hyvin yhteen. Meikki oli huoliteltua ja vaalean tukan asetteluun oli taas kerran käytetty aikaa. Kiharat oli vangittu kauniille nutturalle, jota piti koossa timantein koristeltu hiussolki. Naisen tuikkivat siniset silmät oli suunnattu juuri luokkaan saapuneeseen poikaan.
Albus karaisi kurkkuaan ja vastasi: ”Anteeksi, professori. Verinen paroni jahtasi minua eteisaulassa, eikä päässyt sen läpi yläkertaan.”

Kaikki nauroivat. Scorpius iski ystävälleen silmää ja Will vaihtoi huvittuneen katseen Rosen kanssa. Myös professori Weasley nauroi vapautuneesti. Sitten hän sanoi hymyillen: ”Erittäin huvittavaa, mutta uskon, että tiedät hyvin, mitä tästä seuraa.”
”Kyllä, professori”, Albus vastasi huokaisten ja laskeskeli mielessään, kuinka monta myöhästymistä hänellä jo oli tilillään. Kymmenestä sai tunnin jälki-istuntoa tuvanjohtajan pitämänä, eikä se tässä tilanteessa käynyt päinsä. Albus meni Scorpiuksen, Willin, Rosen ja Dominiquen luo ja istui lähimmälle pulpetille. Sitten hän kumartui kuiskaamaan pojille: ”Onneksi minulla on varaa vielä pariin myöhästymiseen.”
”Joo, mutta ole varovainen”, Will vastasi. Scorpius tyytyi vain nostamaan peukalon pystyyn.

Tunti kului hitaasti. He kävivät läpi yleisimpiä pimeyden voimia sisältäviä esineitä. Professori Weasley selitti, että kaikkien noitien ja velhojen tulisi tunnistaa tärkeimmät pimeyden voimien apuvälineet, koska niitä liikkui valvonnasta huolimatta yllättävän paljon markkinoilla. He eivät saisi koskaan ostaa näitä esineitä, ja kaikki vähänkin epäilyttävä tulisi ilmiantaa Taikaministeriön Pimeyden esineiden valvontavirastoon. He tekivät niin paljon muistiinpanoja, että Albuksen käsi puutui. Ainoa, joka näytti nauttivan täysin rinnoin opetuksesta, oli Scorpius. Poika kirjoitti kaiken muistiin ja kuunteli professori Weasleytä kiinnostuneen näköisenä. Hän esitti jopa muutaman ylimääräisen kysymyksen aiheesta. Albus vain hymyili vinosti ystävänsä käytökselle, mutta jota kuta toista Scorpiuksen innokkuus alkoi vaivata.

”Lopeta tuo!” Dominique sihahti ja potkaisi vieressään istuvaa poikaa sääreen.
”Mikä?” Scorpius kysyi ymmällään.
”Tuo kuolaaminen ja pelleileminen”, Dominique tiuskahti.
”En minä mitään pelleile”, Scorpius loukkaantui. ”Minä vain olen kiinnostunut tästä aiheesta.”
”Heko heko. Ainoa, mistä sinä olet kiinnostunut, istuu tuon pöydän takana”, Dominique nyökkäsi kiivaasti kohti opettajanpöytää.
”Pakko myöntää, että hän on aika vetävän näköinen”, Scorpius huokaisi ja katsoi pöytänsä ääressä työskentelevää professoria. Nainen oli keskittynyt kirjoittamaan jotain sulavin liikkein suurella valkoisella sulkakynällä.
Dominique tarttui Scorpiuksen leukaan ja käänsi tämän pään takaisin itseään kohti. ”Hän on minun siskoni, senkin idiootti!”
”Onkohan tosiaan?” poika ei tuntunut välittävän tytön kipakasta käytöksestä, vaan jatkoi huolettomasti: ”Ei helposti uskoisi. Et ole saanut hänen ulkonäköään… Mutta olet sinäkin ihan kiva.” Scorpius taputti äimistynyttä tyttöä hymyillen päähän.

Dominique tuijotti poikaa hetken suu auki. Sitten hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi ja silmät syttyivät roihuamaan. Hän tarttui Pimeyden voimien salat 6 –kirjaansa ja pamautti sillä voimiensa takaa Scorpiusta päähän. Pojan karjaisu oli korviahuumaava. Luokka hätkähti ja kaikki kääntyivät katsomaan melun aiheuttajaa. Myös Victoire Weasley kohotti katseensa pergamentistaan. ”Mitä täällä tapahtuu?” hän kysyi.
Kukaan ei vastannut opettajan kysymykseen. Scorpius ja Dominique tuijottivat toisiaan ja Scorpius piteli tykyttävää kohtaa takaraivossaan. ”Sinä löit minua!” hän huudahti järkyttyneen näköisenä.
”Kun ei muu auta”, Dominique vastasi sävyttömästi. Tytön kädet olivat puristuneet nyrkkiin pulpetille. Scorpius huomasi, että tytön silmäkulmaan oli ilmaantunut kimaltava kyynel. Poika hämmentyi, eikä saanut sanaa suustaan.

Professori Weasley tarkasteli tilannetta varovasti lukulasiensa takaa. Hiljaisuuden laskeuduttua hän karaisi kurkkuaan. ”Epäilen, ettei tämä välikohtaus liittynyt tunnin aiheeseen”, hän sanoi ja katsoi kysyvästi Scorpiusta.
”Ei, professori”, Scorpius vastasi, eikä aikonut jatkaa.
”Selvä. Käyttäydytään vastedes rauhallisemmin, ettei satu mitään”, professori sanoi. Sitten hän kääntyi katsomaan siskoaan, joka istui liikkumatta pulpettinsa ääressä. ”Dominique. Haluan jutella sinulle tunnin jälkeen. Käykö?”
”Käy”, Dominique vastasi hiljaa ja sipaisi vaalean hiussuortuvan korvansa taa.
”Hyvä on”, professori Weasley sanoi ja huokaisi. ”Jatketaan tuntia.”

Tunti jatkui jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa. Scorpius tuijotti kirjaansa, muttei pystynyt lukemaan yhtäkään sanaa. Häntä harmitti oma typerä käytöksensä ja hän mietti Dominiquen reaktiota. Tyttö oli selvästi pahoittanut mielensä. Yllättävän kovasti. hän lisäsi mielessään. Dominique oli käyttäytynyt aivan odottamattomalla tavalla.  Hän vilkaisi vieressään istuvaa tyttöä, joka näytti keskittyvän aivan yhtä paljon tehtäviinsä, kuin Scorpius. Scorpius katseli tyttöä hetken harkiten. Sitten hän kaivoi taikasauvansa taskustaan ja suuntasi sen vaivihkaa kohti Dominiquen pulpettia. Hän kuiskasi loitsun ja silloin pulpetin puiseen pintaan paloivat Scorpiuksen käsialalla kirjoitetut kirjaimet.

Anteeksi.

Dominique hätkähti kirjoituksen nähdessään ja kääntyi vaistomaisesti katsomaan Scorpiusta, joka hymyili hänelle varovasti. Dominique tuijotti poikaa ja vilkaisi pulpettiaan uudelleen. Sitten hän kohensi ryhtiään ja katsoi taas poikaa kohottaen nyt toista kulmaansa arvioiden. Tytön ilme oli halveksiva. Pieni hymynkare hänen huulillaan kuitenkin paljasti kaiken ja Scorpius hymyili huojentuneesti. Hän kumartui lähemmäs tyttöä ja kuiskasi: ”Kiitos.”

Koulun jälkeen pojat riensivät rohkelikkotorniin. Albus tervehti oleskeluhuoneessa vastaan tullutta Loula Tahitia, joka muistutti häntä huomisista tanssiharjoituksista. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jäädä juttelemaan tytön kanssa, vaan kiipesi portaat ylös makuusaliin ystäviensä perässä. Hänellä oli kiire päästä juttelemaan Siriuksen kanssa. Onneksi Scorpius ja Will lähtisivät tänään Nevillen pitämään jälki-istuntoon, johon joutuisivat tulemaan myös Dominique ja Rose.

Pojat istuivat sängyillään myrkyllisen näköisinä. Will näytti siltä, että voisi oksentaa. ”Joudun tosi harvoin jälki-istuntoihin.”
”Noh, kerta se on kuudeskymmeneskin”, Scorpius huokaisi ja nojautui seinää vasten. Kun Will katsoi häntä järkyttyneenä, hän lisäsi: ”Laskin juuri.”

Albus arpoi hetken, uskaltaako avata suutaan, mutta päätti kuitenkin kaivaa verta nenästään. ”Ei teillä nyt niin kamalaa voi olla. Onhan teillä kuitenkin hyvää seuraa, jos Willin isää ei lasketa mukaan.”
Will tuhahti. ”No joo. Vaikka Scorpiuksen romanssi meinasikin potkaista tänään tyhjää.”
Scorpius vilkaisi Williä murhaavasti. ”Tiesitkö, että Rose liikkuu nykyisin sen lihaksikkaan korpinkynsihuispaajan kanssa?”
”Liikkuuko? Mikä sen nimi on?” Will kiivastui.
”Albus Dumbledore”, Scorpius vastasi ja sai Willin punehtumaan. Albus tukahdutti naurunsa tyynyyn. Scorpius puolestaan tyrskyi hetken kuluttua omalle vitsilleen.
”Meidän pitää nyt lähteä”, Will yritti hetken kuluttua vaihtaa aihetta.
”Onko sinulla kiire päästä tenttaamaan Rosea hänen uudesta valloituksestaan?” Scorpius tiedusteli virnistellen.
”Heh heh. Tosi hauskaa. Ala tulla nyt tai lyön sinua kirjalla!” Will kuittasi ja poistui oleskeluhuoneen portaikkoon. Scorpiukselle ei jäänyt mahdollisuutta jatkaa, joten hän huikkasi Albukselle hyvästit ja kiirehti Willin perään.

Albus jäi huoneeseen yksin. Hän odotti hetken, että äänet loppuivat. Sitten hän hyökkäsi pöytälaatikkonsa luokse ja kaivoi kiven kiireesti esille.
”Sirius, nyt!” hän huudahti kivelle.
”Kuulin kyllä! Ei tarvitse huutaa”, miehen ääni vastasi kivestä, ja Albus hymyili innoissaan.
”Sinulla oli jotain kerrottavaa minulle.”
”Niin olikin. Tosin en ole aivan varma, kiinnostaako sinua enää se aihe…” Sirius sanoi.
”Ala jo nyt viimein kertoa tai heitän sinut ikkunasta ulos!” Albus sanoi ja repesi Siriuksen mukana nauramaan. ”Oikeasti”, hän tyrskähti.
”Hyvä on”, Sirius myöntyi, ”Tiedän, että tämä kiinnostaa sinua, mutten välttämättä osaa selittää sinulle tyhjentävästi kaikkia animaagiuteen ja muodonmuutoksiin liittyviä saloja, mutta jonkin verran osaan kertoa siitä, kuinka itse olen vuosia sitten harjoitellut.”
”Ei se haittaa. Tahdon silti tietää!” Albus hinkui. Hän ei kestänyt enää tätä piinaa. Hän halusi kuulla kaiken animaagiudesta. Kaiken, mitä Sirius vain tiesi.
Sirius naurahti. ”Hyvä on. Kuten olen jo aiemmin kertonut, minusta tuli animaagi Tylypahkassa ollessani. Tarkemmin sanottuna kolmannella luokalla”, hän aloitti. Albus nojautui sängylle kyynärpäidensä varaan ja tuijotti kiveä keskittyneesti. Hän ei halunnut menettää hetkeäkään.

Viimeinkin.

Samaan aikaan vastentahtoiset Scorpius ja Will saapuivat yrttitiedon professorin työhuoneen taakse, jossa vähintään yhtä motivoituneet Dominique ja Rose jo odottelivat. Nelikko tervehti toisiaan, ja Scorpius meni Dominiquen luo. Hän katsoi tyttöä silmiin vinosti hymyillen.
”Taidan olla aika ääliö”, hän sanoi.
”Niin olet”, Dominique vastasi ja hipaisi pojan käsivartta, ”mutta olet sinäkin ihan kiva.”
Scorpius naurahti. ”No hyvä!”

Will vaihtoi kummastuneen katseen Rosen kanssa. Hän oli aina ihmetellyt Scorpiuksen ilmiömäistä taitoa käsitellä tyttöjä. Tai sitten poika vain oli niin vetovoimainen, etteivät tytöt kyenneet vastustamaan häntä ja antoivat kaiken anteeksi. Olisipa Willillä yhtä helppoa. Hän vilkaisi Rosea, joka oli keskittynyt tarkastelemaan punaiseksi maalattuja kynsiään. Tyttöjen ajatuksista ei aina ottanut selvää, ja Will oli onneton puhumaan heille.
”Mitä kuuluu?” hän kysyi. Rose kohotti katseensa.
”Ihan hyvää. Olen toiminut psykiatrina tämän päivän”, tummatukkainen tyttö vastasi ja vinkkasi kaksikkoa kohti.
”Okei. Ymmärrän”, Will virnisti.

Pidempään he eivät ehtineet keskustella, kun Neville jo saapui käytävää pitkin. Seuranaan hänellä oli kumman näköinen lyhyt täti-ihminen, joka tepsutti eteenpäin pitkässä kukkamekossa. Will tuijotti tuntematonta naista kummissaan. Kaksikko tervehti nuoria lyhyesti, ja Neville avasi työhuoneensa oven.
”Sisään vain.”

Nuoret astuivat sisään kookkaaseen huoneeseen ja istuivat puisille tuoleille opettajan työpöydän eteen. Neville itse istuutui huoneen reunalla sijaitsevalle pehmeälle sifonkisohvalle, ja oudonnäköinen täti istui työpöydän taakse. Nuoret ja täti katselivat ympärilleen.

”Hyvää iltaa”, Neville toivotti.
”Iltaa, professori”, nelikko vastasi kuorossa.
”Tervehtikää myös vierastamme. Hän on Taikaministeriön päihdeosaston työntekijä Olga Holiton”, Neville kehotti.
”Iltaa, rouva Holiton”, nuoret kailottivat tylsistyneenä. Olga Holiton tervehti ja hymyili posket innosta helottaen.
”Noniin. Te tiedättekin, miksi olette täällä. Rikoitte toissapäivänä kahta sääntöä. Ensinnäkin poistuitte koulun alueelta luvattomasti, ja toiseksi nautitte alkoholia alaikäisinä.-” Scorpius tuhahti ärtyneesti. ”-Ja minulle on aivan samantekevää, oletko sinä, Scorpius, täysi-ikäinen vai et. Myös sinä poistuit luvattomaan aikaan koulun alueelta, mikä on rangaistava teko”, Neville sanoi. ”Onko teillä mitään sanottavaa. Miksi teitte sen?”
Will henkäisi: ”Anteeksi, isä. Meidän ei olisi pitänyt lähteä. Se oli väärin!”
”Halusimme vain pitää vähän hauskaa. Ei meidän ollut tarkoitus juoda. Ja sitä paitsi otimme vain vähän”, Rose valehteli sujuvasti.
”Käsittääkseni juuri sinä olit eniten humalassa koko porukasta”, Neville huomautti. Rose punastui.
Willin poskia poltti. Hän ei halunnut tuottaa murhetta isälleen. ”En tee sitä enää koskaan. Lupaan sen.”
Neville katsoi poikaansa ja hänen tiukka ilmeensä pehmeni hiukan. ”Toivon tosiaan, että pidät lupauksesi.”

Will tunsi puristuksen rinnassaan helpottavan hiukan. Tilanne ei ollut vielä menetetty. Isä antaisi ehkä anteeksi. Hän vilkaisi isäänsä, joka oli kääntynyt Olga Holittoman puoleen.
”Olga Holiton on erittäin ystävällisesti lupautunut pitämään teille tämän jälki-istunnon. Hänellä on vuosien kokemus nuorten liiallisesta päihteiden käytöstä ja hän pitää muun muassa kirjaa Pyhän Mungon vieroitushoitoon joutuneista nuorista. Toivottavasti kukaan teistä ei joudu koskaan sille listalle”, Neville kertoi ja katsoi tiukasti erityisesti Scorpiusta, joka tuhahti taas. ”Pitemmittä puheitta annan nyt puheenvuoron rouva Holittomalle.”
”Kiitos, Neville. Muistan, kun sinäkin olit vielä sellainen kuriton nassikka, joka piipersi muiden jäljessä huolettomana pitkin tämän koulun käytäviä”, Olga Holiton hymyili muikeasti vaivaantuneelle Nevillelle ja nousi ylös tuoliltaan. ”Noniin, rakkaat lapset. Minä kerron teille tänään alkoholin käytön vaaroista. Toivottavasti kuuntelette tarkkaavaisesti ja otatte kertomuksestani opiksenne. Tarkoitukseni ei ole nuhdella, vaan opastaa teitä”, Olga puhui nuorille lempeästi ja niiasi. Willille tuli ällöttävästi mieleen hänen oma mummonsa.

Jo parin minuutin kuluttua Olga Holittoman päihdeluento alkoi puuduttaa kuuntelijoita. Will piti silmiään väkisin auki ja yritti näyttää kiinnostuneelta. Olgalla tuntui olevan menossa vasta johdanto-osuus, joka kuulosti jo aivan liian yksitoikkoiselta. ”Alkoholi on aikuisten juomaa. Sen juominen on kielletty alaikäisiltä, eikä sitä myöskään suositella nuorille aikuisille. Tiedättekin ehkä jo, että alkoholi vaikuttaa hermostoon. Se vähentää estoja ja saa ihmisen sanomaan sopimattomia asioita ääneen…” Willin silmät painuivat kiinni.

Juuri silloin Will säpsähti hereille, kun jokin tömähti hänen kylkeensä. Hän katsoi ympärilleen ja näki virnuilevan Nevillen istuvan taikasauva ojossa. Olga Holittoman selostus ei katkennut. Yhtä äkkiä hänen ihonsa alkoi kutista siitä kohtaa, johon hänen isänsä loitsu oli osunut. Hän raapaisi ihoaan. Kutina voimistui pian sietämättömäksi, ja nyt Will jo raaputti itseään tuskaisesti. Hän vilkaisi raivoissaan isäänsä, joka iski hänelle pirullisesti silmää. Syyhyherja! Will oivalsi ja voihkaisi. Kutina ei lakannut millään. Hän huomasi, että myös Scorpius oli alkanut raaputtaa niskaansa vimmatusti. Dominique ja Rose vilkuilivat heitä epäluuloisesti, mutteivät uskaltaneet avata suutaan.

Luento jatkui. ”…Meillä ministeriössä seurataan tarkasti nuorten alkoholinkäyttöä…” Pian myös Dominique ja Rose saivat omat syyhyherjansa, ja heillä kaikilla riitti tekemistä seuraavan puolen tunnin ajaksi. Olga Holiton puhui kuin papupata ja hymyili koko ajan ärsyttävän äidillisesti. Neville vahti tauotta, näkyikö jossa kussa väsymyksen merkkejä.
”Täällä Tylypahkassa kukaan ei käytä päihteitä. Taikakoulumme on täysin raitis. Oppilaisiin ja opettajiin pätee samat säännöt”, Olga Holiton kertoi.
Scorpius tyrskähti varoittamatta ääneen. ”Punurmio…” Tytöt alkoivat tirskua, ja Will yritti pidätellä nauruaan.
Nevillellä ei huumorintaju riittänyt ja kaikki neljä saivat rangaistukseksi uuden syyhyherjan. Will ähkäisi ja alkoi raapia käsivarttaan. Scorpiuksen laukoma vitsi unohtui hyvin äkkiä.

Rohkelikkotorniin jälki-istunnosta saapuneet pojat olivat kuin myrkyn nielleitä –tai ainakin raapineita. He tervehtivät synkästi Albusta, joka puolestaan oli harvinaisen pirteällä päällä. Pojan iloon oli syynsä. Hän oli jutellut Siriuksen kanssa koko illan, eikä kysymyksistä ollut meinannut tulla loppua. Sirius oli innostunut tarinoimaan omista animaagiseikkailuistaan ja jopa selostanut yksityiskohtaisesti, kuinka oli onnistunut pakenemaan Azkabanin vankilasta mustan koiran hahmossa. Albus oli kuunnellut silmät kiiluen. Nyt hän kihisi innosta päästä itse kokeilemaan Siriuksen antamia muodonmuutosharjoituksia. ”Voin neuvoa sinua jonakin päivänä.” mies oli luvannut. Albus oli ollut niin tyytyväinen itseensä. Hän oli onnistunut ratkomaan arvoituksen, joka oli tuntunut pitkään täysin mahdottomalta. Hän oli vakaasti päättänyt auttaa ystäväänsä. Vielä olisi kuitenkin tehtävää.

Scorpius ja Will nurisivat jonkin aikaa ja päättivät sitten mennä nukkumaan. Sängyistä kuului jonkin aikaa epämääräisiä raaputusääniä, mutta pian makuusalin jo täytti Scorpiuksen raakkuva kuorsaus. Ääni oli Albukselle niin tuttu vuosien ajalta, että hän alkoi vaihtomaisesti vaipua unihorteeseen. Hetken kuluttua hän ravisteli itsensä hereille. Nyt ei voinut nukkua! Hänen täytyi vielä tänään viedä eteenpäin suunnitelmaa, jota hän oli Siriuksen kanssa illan aikana kehitellyt. Hän nousi ylös sängystään ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Sitten hän otti esiin puhtaan pergamentin ja sulkakynän. Hän kastoi kynän musteeseen ja kirjoitti.

Hei taas, Isä!

Mitä kotiin kuuluu? Joululoma tulee pian, ja aion tänäkin vuonna tulla kotiin jouluksi. Myös Scorpius menee kotiinsa tänä jouluna, koska on jäänyt parina viime vuonna koululle viettämään joulua tyttöystävänsä kanssa. Nyt Draco vaatii häntä tulemaan kotiinsa sukua tapaamaan. Tulevatko Longbottomit meille taas jouluaattona? Minua se ei haittaa ollenkaan, mutta Will huolehtii äidistään. Hannah kuulemma hössöttää liikaa!

En kuitenkaan kirjoittanut sinulle vain huvin vuoksi, vaan minulla on eräs tärkeä pyyntö. Lue seuraava hyvin tarkkaan. Voisitko varata yhden päivän joululomastasi vain minulle? Meidän pitäisi nimittäin käydä Taikaministeriössä. Olisiko mitenkään mahdollista, että joku työkaverisi käyttäisi meitä Salaisuuksien osastolla? Erityisesti tahtoisin käydä Kuolemakamarissa. Älä nyt säikähdä, mutta tämä on todella tärkeää! Vierailuun tulisi varata noin tunti aikaa. En voi kertoa syytä, mutta lupaan, ettet tule pettymään. Toivottavasti voit luottaa minuun.
-Al

P.S. Oikeastaan tuo ei ollut mikään pyyntö. Minä vaadin sitä.


___________________________________________________________________


Valokeilassa Will Longbottom


Will Longbottom on 16-vuotias tummahiuksen pitkä poika. Hän asuu vanhempiensa, Neville ja Hannah Longbottomin, kanssa Lontoon keskustassa. Willillä ei ole sisaruksia. Molemmat hänen vanhempansa opettavat Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa, jota myös Will on käynyt jo kuuden vuoden ajan. Neville opettaa yrttitietoa ja Hannah tähtitietoa. Williä kiusattiin usein nuorempana koulussa vanhempiensa takia, eivätkä opettajat osanneet puuttua kiusaamiseen millään tavalla. Pikkuhiljaa kiusaaminen kuitenkin laantui, kun Willin parhaat ystävät, Albus Potter ja Scorpius Malfoy, pitivät hänen puoliaan. Will on tästä ystävilleen ikuisesti kiitollinen.

Nimensä Will sai isänsä Nevillen nimestä johdettuna. Poika on pienestä pitäen elänyt tiukassa kurissa ja saanut tarkan kasvatuksen. Opettajien lapsena hänen tulee käyttäytyä mallikelpoisesti ja järkevästi. Will rakastaa vanhempiaan, muttei siltikään jossain vaiheessa enää kestänyt heidän asettamiaan tiukkoja vaatimuksia. Neljännellä luokalla hän alkoi kokeilla rajojaan. Hän karkasi välillä ryyppäämään kavereidensa mukana, eikä aina piitannut kotiintuloajoista. Vanhemmille pojan muuttunut elämäntyyli oli shokki. He eivät tienneet, että Will joi alkoholia, mutta valehtelu ja lupauksien pettäminen oli jotain sellaista, mitä heidän poikansa ei ollut koskaan aiemmin tehnyt.  Koulunsa Will kuitenkin hoiti aina yhtä kiitettävästi, joten lopulta äiti ja isä luopuivat turhasta hössöttämisestä, ja saivat näin Willinkin uhman hieman tasoittumaan.

Will aloitti Tylypahkan noitien ja velhojen koulun ollessaan 11-vuotias. Kuten kaikki muutkin ensiluokkalaiset, myös hänet lajiteltiin tupaansa ensimmäisenä koulupäivänään. Lajitteluhattu epäröi jonkin aikaa Korpinkynnen ja Rohkelikon välillä, mutta lopulta onnellinen Will lajiteltiin isänsä lailla Rohkelikkoon. Hänen vanhempansa olivat kovin ylpeitä poikansa tupavalinnasta. Makuusalitovereikseen hän sai Scorpius Malfoyn ja Albus Potterin, eikä poika ole sen jälkeen kertaakaan vaihtanut huonekavereitaan. Albus oli Willille jo ennestään tuttu perheystävänä. Scorpius ei ensin välittänyt ujosta Willistä pätkääkään, mutta pian tutustuttuaan toisiinsa he huomasivat tulevansa hyvin toimeen keskenään.  Jo ensimmäisen luokan aikana Willistä, Albuksesta ja Scorpiuksesta tuli erottamaton kolmikko. Pian he nousivat tempauksiensa myötä koulun tunnetuimmaksi rohkelikkoporukaksi ja saivat muiden tupien ihailua osakseen. Will ei ollut koskaan kovin suosittu oppilaiden keskuudessa, mutta Albuksen ja Scorpiuksen avulla hänkin pääsi lopulta nostamaan häntäänsä. Ystäviensä kanssa hänellä oli kerrankin sellainen tunne, että hän kuului johonkin ja hänen apuaan tarvittiin. Pojat ovat selvittäneet monia kiperiä pulmia yksin omaan Willin tietämyksen ja kekseliäisyyden avulla. Will on porukan järkeilijä, mutta osaa myös tarpeen tullen heittää aivot narikkaan ja lähteä pitämään hauskaa.

Viidennellä vuosiluokalla Willistä tehtiin valvojaoppilas, ja hän hoiti hommansa mallikkaasti. Vanhemmat saivat taas nostaa hattua pojalleen. Nyt Will toivoo kovasti, että hänestä tehtäisiin viimeisellä luokalla johtajapoika. Se olisi hänelle henkilökohtainen tunnustus kaikesta rellestyksestä huolimatta vastuullisesti suoritetusta velhokoulusta. Will tykkää lukea paljon kirjoja ja pelata erilaisia älypelejä vapaa-ajallaan. Nyt hänen vapaa-ajan tottumuksensa ovat kuitenkin joutuneet koetukselle, sillä hänen elämäänsä on astunut eräs tyttö. Samaa vuosikurssia käyvä korpinkynsiläinen Rose Weasley on vienyt pojan huomion. Myös Rose on osoittanut pieniä ihastumisen merkkejä poikaa kohtaan. Will ei ole koskaan seurustellut, mutta hän kokee olevansa nyt tarpeeksi kypsä aloittaakseen vakavan suhteen. Tosiasiassa Will on aivan ihastunut Roseen, muttei vain uskalla pyytää tätä ulos. Jokin aika sitten poika kuitenkin rohkaisi mielensä ja -ystäviensä hämmästykseksi- pyysi tyttöä tanssiparikseen Tylypahkan perinteisiin joulutanssiaisiin. Rose suostui ilomielin, mikä sai toivon kipinän syttymään Willin sisimmässä.

Will pelkää tulevaisuutta. Toisiksi viimeinen kouluvuosi on ajanut pojan miettimään, mitä tapahtuu Tylypahkan loputtua. Hän ei vielä tiedä, minne haluaa lähteä opiskelemaan ja pelkää, ettei pääse yhteenkään kouluun sisälle. Viimeiset pari vuotta hän on elänyt Tylypahkassa elämänsä parasta aikaa, eikä hän siksi haluaisi jättää rakasta kouluaan. Hän pelkää, että kaikki ystävät, harrastukset ja menestys loppuu Tylypahkan mukana. Hän on kuitenkin päättänyt elää päivä kerrallaan ja katsoa, mitä tuleman pitää. Sen poika on kuitenkin päättänyt, ettei palaisi koulun loputtua vanhempiensa valtakuntaan, vaan muuttaisi omaan kämppään. Häntä huojentaa myös hänen, Albuksen ja Scorpiuksen suunnitelma muuttaa koulun loputtua saman katon alle. Pahimmassa tapauksessa kaikki muu saa hänen ympäriltään sortua, mutta kahdesta parhaasta ystävästään Will ei tahdo koskaan luopua.

[Orenji]

Mun Potter-maraton on kesken, mutta on pakko solkottaa tähän jotain järjetöntä.

Poikien panikointi oli hauskaa, kun Teddy oli tulossa juttelemaan. Hyvä kun Ted ja Albus sai elpymyskiven arvoituksen ratkottua. Ei se loppujen lopuksi ollut niin hankalaa, mutta hyvä silti Siriuksen kannalta. Kiinnostava teoria ton Kuolemankamari-jutun kanssa. Kuoleeko Sirius sitten lopullisesti?   
Scorpius sai kirjasta päähänsä, jos se nyt järkiintyis edes vähän? Jälki-istunto oli myös hyvä. Rouva Holiton, mahtava sukunimi! Luento nyt meni vähän ohi, mutta niinhän ne menee oikeessa elämässäkin. Nevillen syyhyherja ei auttanut keskittyyn sen paremmin.
Albuksen kirje Harrylle oli erittäin albusmainen, mutta suostuuko Harry? Sitä jään sitten tänne jännittään...

Will valokeilassa heti ensimmäisenä oli hyvä juttu. Toi tosiaan kerto enemmän kun ficci itsessään, ja on ihan hyvä keksintö kirjoittaa noita. Willistäkin löytyi uusia puolia.
Eiköhän tää ole jo selvä; odotan jatkoa.

[Siunsäe]

ansku1: Kiitoksia jälleen! Pojat olivat varmoja, että joutuvat vastuuseen teoistaan. Sitä ei koskaan tiedä... Siitä ei ole kenelläkään varmaa tietoa, kuinka Siriukselle tulee käymään. Al yrittää parhaansa mukaan selvittää asiaa. Hyvä, että pidit valokeila-ideasta!

A/N: Seuraava luku on kiva ja mukava! Vähän positiivista väliin. Tätä oli kepeä kirjoittaa ja sanoja tuli niinkin paljon, että alun perin tämä ja seuraava luku olivat yhtä samaa lukua. Lopulta kuitenkin puolitin ne ja täytin tarinaa hieman, etteivät tapahtumat hyppisi niin kiireisesti eteenpäin. Description tälle luvulle voisi olla vaikka "Toisen epäonni käy toisen onneksi."


________________________________________________________________


Neljästoista luku
Tilannetajuton pollomuhku


Maanantaina oli enää pari päivää aikaa tanssiaisiin. Joululoma alkaisi jo perjantaina. Albus mietti, kuinka kummallinen syksy hänellä oli ollut, ja kuinka nopeasti se oli hujahtanut. Siriuksen ilmestyminen oli jotain sellaista, mitä varmasti kenellekään muulle ei ollut taikamaailmassa tapahtunut. Albus oli viettänyt yhden elämänsä mieleenpainuvimman syksyn. Siriuksen läsnäolo oli aina helpottanut hänen oloaan, kun hän oli uppoutunut murheisiinsa. Yksi suurimpia suruja oli ollut Camilla. Tyttö oli vetänyt häneltä täysin maton jalkojen alta ja jättänyt hänet yksin tyhjyyteen.  Hän oli usein joutunut esittämään ystävilleen, opettajilleen ja jopa vanhemmilleen, että kaikki oli kunnossa. Hän oli ollut jopa teennäinen. Sirius oli vetänyt hänet pikku hiljaa pois tyhjyydestä ja nostanut takaisin elämään. Albus ei kyennyt vieläkään hyväksymään eroa tytöstä, mutta nyt hän ymmärsi, että se oli totta. Hän ei enää elänyt haavemaailmassa, jossa uskotteli itselleen, että kaikki palaisi ennalleen. Nyt hänen oli helpompi hengittää. Se kaikki oli Siriuksen ansiota.
 
Viimeisissä tanssiharjoituksissa McGarmiwa oli yllättävän hyvällä tuulella. Albus, Scorpius ja Will olivat saapuneet harjoitussaliin suoraan liemitunnilta, ja heidän kätensä haisivat epämääräiselle sipulin ja besoaarin sekoitukselle. Myös Dominique ja Rose näkyivät saapuneen tanssiharjoituksiin. He seisoskelivat kauempana oviaukosta ja heilauttivat kättään ilahtuneina, kun näkivät tanssipariensa saapuvan paikalle. Albus etsi katseellaan Loula Tahitia, mutta jostain syystä tyttöä ei näkynyt missään. McGarmiwa hymyili oppilailleen iloisesti ja antoi tyhjän pergamentinpalan vieressään nyrpeän näköisenä seisovalle luihuistytölle.

”Laitoin kiertämään tanssiparilistan, johon pojat kirjoittavat oman nimensä viereen tyttöparinsa nimen. Jos täällä on tyttöjä, joiden tanssipari on eri luokka-asteella, pyydän myös heitä kirjoittamaan oman nimensä ja parinsa nimen samaan listaan. Kaikki ovat toivottavasti löytäneet itselleen partnerin, että saamme pitää oikein isot juhlat ensi perjantaina!” hän kuulutti suureen ääneen. Oppilaiden joukossa alkoi välittömästi kova kuhina.

”Sinä olet minun parini”, Scorpius ilmoitti ja tuuppasi viereensä saapunutta Dominiqueta.
”Ai! En varmasti ole, senkin tilannetajuton pollomuhku”, Dominique tiuskaisi vastaukseksi.
”Mitäs tuo nyt oli?” Scorpius kysyi tyrmistyneenä.
”En todellakaan suostu noin köyhään yritykseen, jota en edes kutsu pyynnöksi! Minua pitää kysyä kauniimmin”, tyttö vastasi ja pisti kätensä puuskaan.
Scorpiuksen naamalle levisi virnistys. ”Selvä!” ja samassa hetkessä poika tarttui tyttöä lantiosta ja vetäisi tämän lähelleen, eikä äimistynyt Dominique ehtinyt kuin haukkoa henkeään. Scorpius painoi otsansa tytön otsaa vasten, ja katsoi tätä suoraan silmiin.
”Saisinko kunnian tanssia kanssasi joulutanssiaisissa?” hän kuiskasi syvällä matalalla äänellä.

Dominique tuijotti poikaa hetken hämmentyneenä silmiin ja puna levisi hänen kasvoilleen. Sitten hän hätkähti ja riuhtaisi itsensä irti pojan otteesta. ”Senkin pervo lähentelijä!” hän kiljahti, ja koko harjoitussali hiljeni hetkessä. ”Luuletko tuon tuntuvan jotenkin todella ihanalta?” hän meuhkasi. Sitten hän tajusi aiheuttamansa reaktion toisissa oppilaissa. Tyttö veti äkkiä käden suulleen ja punastui korviaan myöten.
Scorpius katsoi Dominiqueta hetken ilmeettömänä. Sitten hän naurahti huvittuneena ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Neiti päätti sitten nolata minut ihan julkisesti.”
”Ihan oikein sinulle!” Dominique kivahti ja tuijotti maata kiukkuisena. Salissa oli edelleen hiljaista. Mutta hetken kuluttua tytön kasvot sulivat varovaiseen hymyyn, ja hän katsoi Scorpiusta hiukan hämillään: ”Mutta kai minä sitten voin tanssia sinun kanssasi.”
 Scorpius hymyili leveästi ja näytti erittäin itsetyytyväiseltä kääntyessään toisten oppilaiden puoleen. ”No niin! Esitys on ohi, ja voitte kääntyä takaisin rakkaan Minnymme puoleen. Ja tiedoksi siis kaikille tytöille, että minä olen jo varattu –siis tanssiaisiin!” hän kailotti ja iski lopuksi silmää.

Kuudesluokkalaiset kääntyivät hitaasti yksi toisensa jälkeen hölmistyneinä rehtorin puoleen. McGarmiwa puolestaan tuhahti ja pudisti päätään huvittuneen näköisenä. Sitten hän karaisi kurkkuaan ja jatkoi puhettaan: ”Tanssipuvuista sen verran, että toivottavasti kaikilla on olemassa siistit vaatteet. Tytöt hankkivat tietysti mieluiten mekon ja pojilla tulee olla pitkälahkeinen tumma asu! Sitten käydään läpi illan ohjelma…”

Tanssiparilista tuli pian Willin kohdalle, joka kirjoitti oman nimensä viereen Rose Weasley, mikä ei ollut kovinkaan suuri yllätys kenellekään. Scorpius rustasi päättäväisenä nimensä viereen Dominique Weasley ja kuiski samalla Albukselle ja Willille, kuinka oli saanut ainakin kymmenen korttia tai lennokkia, joissa tytöt pyysivät häntä tanssiparikseen, ja muutama oli jopa kuulemma uskaltanut tulla kysymään suoraan. Hän kehaisi myös, kuinka oli antanut kaikille pakit. Albus pyöräytti silmiään pojan jutuille ja kirjoitti omalla vuorollaan nimensä perään Loula Tahiti, vaikkei tyttö ollutkaan vielä ilmaantunut paikalle.

Lista jatkoi pian matkaansa. McGarmiwa selosti edelleen jostain tanssiaisiltaan liittyvistä käytännöistä, mutta Albus kuunteli vain puolella korvalla, sillä hän yritti kovasti etsiä tanssipariaan ihmisjoukosta. Tummatukkaista Loulaa vain ei näkynyt missään. Huolestuneet kurtut ilmestyivät pojan otsalle ja hän kohottautui varpailleen nähdäkseen paremmin. Silloin joku koputti häntä kylkeen. Hän pyörähti ympäri innoissaan luullen jo, että häiritsijä oli Loula, mutta hänen vieressään seisoikin punahiuksinen ja lyhyehkö rohkelikkotyttö Angela Steller.

”Hei Angela”, Albus tervehti tyttöä hieman pettyneenä, kysyvä ilme kasvoillaan.
”Hei Albus. Etsitkö Loulaa?” pisamanaamainen tyttö kysyi suuret siniset silmät loistaen.
”Itse asiassa kyllä”, Albus vastasi ihmeissään.
”Niin arvelinkin. Hän ei ole täällä”, Angela Steller jatkoi ilmekään värähtämättä: ”Hän on sairaalasiivessä.”
”Mitä?” Albus henkäisi.
”Kyllä. Se oli hirveää. Meillä oli tänä aamuna tyttöjen valinnainen lentokurssi. Loula pelasi lyöjää ja sai rajusti ryhmyn kylkeensä. Hän tippui luudalta ja sinkoutui maahan yli kymmenen jalan korkeudesta”, tyttö sanoi.
”Ei voi olla totta!” Albus huudahti. ”Onko hän kunnossa?”
Angela Steller kohautti harteitaan totisena. ”Leijutimme hänet tajuttomana sairaalasiipeen. Söpöttäjä-Stina sanoi, että ainakin kylkiluut ovat murskana.”
Albus valahti kalpeaksi. ”Minun on mentävä sinne. Voisitko sanoa Scorpiukselle, että nähdään päivällisellä? Kiitos, Angela.”
”Tietysti. Ajattelin, että sinun pitää tietää”, tyttö vastasi, mutta Albus tuskin kuuli hänen sanojaan.

Albus kääntyi ja lähes juoksi salista ulos käytävälle. Hän kiiruhti portaikkoon ja sitä pitkin kohti sairaalasiipeä. Hän ei kyennyt käsittämään, kuinka näin oli voinut käydä. Loula oli heidän joukkueensa parhaimpia pelaajia, joka pärjäsi kaikissa paikoissa hyvin. Tämä johtui taatusti Albuksen ainaisesta huonosta tuurista. Kuinka hänen joukkueensa nyt kävisi? Entä joulutanssiaisten? Kysymykset poukkoilivat hänen mielessään, kun hän kiskaisi sairaalasiiven ovet auki ja harppoi sisään. Ensimmäisenä häntä vastassa oli vaaleaan essuun pukeutunut matami Loneline, joka tarttui häntä hihasta kiinni.
”Mitä asiaa herra Potterilla on?” matami kysyi tutkiva ilme jänismäisen pyöreissä silmissään.
”Etsin Loula Tahitia. Hänet tuotiin tänne tänä aamuna. Haluaisin tavata hänet”, Albus vastasi.
”Se sopii. Neiti Tahiti on työhuoneeni viereisessä sängyssä”, nainen nyökkäsi ja osoitti siiven perällä sijaitsevaa sairaanhoitajan työhuonetta.

Albus kiitti pikaisesti ja lähti harppomaan kohti työhuonetta ja sen lähellä olevaa verhoilla eristettyä sänkyä. Verhot oli tällä hetkellä vedetty sivuun ja hän näki jo kauempaa tummatukkaisen tytön, joka makasi sängyllä peiton alla. Hän saapui Loulan luo ja istuutui sängyn vieressä olevalle tuolille. Loula makasi silmät kiinni, mutta havahtui heti, kun Albus vähän herätteli häntä. Tytön silmät olivat sameat, ja Albukselle tuli heti mieleen, että tyttö oli lääketokkurassa.

”Hei, Al”, Loula tervehti hiljaisella, mutta yllättävän vakaalla äänellä kuntoonsa nähden.
”Hei. Kuulin Angelalta. Mikä on olo?” Albus kysyi.
”Ei kehumista. En edes pudonnut korkealta, mutta se helvetin ryhmy teki kipeää. En ole ollut aikoihin lyöjänä, ja taisi olla taidot vähän ruosteessa. Se pirulainen pääsi yllättämään”, Loula huokaisi.
”Kaikille sattuu mokia. Olet kuitenkin parhaita pelaajia koko koulussa”, Albus yritti hymyillä rohkaisevasti. ”Missä tilanteessa se osui?”
Loula huokaisi toistamiseen. Hän näytti aidosti murheelliselta. ”Olin vasemmassa alakulmassa ja katsoin, kun Angela pelasi kaatoa vastustajan salkoon. Sitten näin silmäkulmasta mustan, epäilemättä ryhmyn, vilahduksen. Käännyin valmiina lyömään, ja sitten muistissa on vain tyhjää. Tytöt sanoivat, että ryhmy tuli suoraan päin kylkeä ja oli kuulunut kamala rusahdus. Sitten olin tippunut tajuttomana maahan. Itse en muista mitään muuta kuin, että heräsin sairaalasiivestä tunti sitten.”

Albus irvisti. ”Kuulostaa pahalta. Mitä meni rikki?”
”Seitsemän vasemman puolen kylkiluuta meni murskaksi. Ja sen lisäksi oikea sääri murtui pudotuksessa”, Loula vastasi tyynesti.
”Auts. Mahtoi olla kipeää”, Albus kauhisteli ja häntä puistatti. Tyttö otti kaiken hyvin rauhallisesti. ”Tämä tuli nyt vain vähän pahaan paikkaan. Syksyn viimeiset pelit on onneksi meidän osalta jo pelattu, mutta pelit alkaa uudestaan heti joulun jälkeen… Mikä on ennuste?”
”Stina korjasi jo luut, mutta sanoi, että joudun jäämään tänne ainakin kolmeksi päiväksi lepäämään. Ja senkin jälkeen on otettava rauhassa. Parin viikon liikuntakielto ja kipulääkekuuri”, Loula vastasi irvistäen. ”En voi tanssia kanssasi.”
”Ei se mitään. Tärkeintä on, että kuntoudut”, Albus vastasi ja puri huultaan pettyneenä.
”Kyllä minuakin harmittaa. Olisin tosi kovasti halunnut tanssia kanssasi. Minulla oli mekkokin valmiina”, Loula sanoi.
”No, taitaa jäädä meiltä molemmilta tanssiaiset tanssimatta. En minä ehdi saada enää uutta paria mistään”, Albus totesi surullisesti hymyillen.
Loula mutristi suutaan. ”Paha tilanne… Etkö muka löydä ketään? Sinähän olet koulun tunnetuimpia poikia.”
”Joo, mutta aina se maine ei ole niin hyvästä”, Albus naurahti enempää selittelemättä.
”Voit kysyä ketä vain! Oikeasti. Ei sen tarvitse olla Rohkelikko. Olen nähnyt sinut joskus viime vuonna sen hoikan tummatukkaisen tytön kanssa. En saa nyt hänen nimeään päähäni, mutta joka tapauksessa hän on jostain muusta tuvasta… Mikset pyytäisi häntä?” Loula kysyi.

Albuksen vatsassa hypähti. Loula puhui Camillasta, eikä Albus tosiaankaan halunnut paljastaa tytölle mitään heidän tekemisistään. ”Öö… Me ei olla niin läheisissä väleissä, että voisin tanssia hänen kanssaan”, Albus vastasi vaikeasti takellellen. Se oli kuitenkin puoliksi totta.
Loula kohotti kulmiaan epäileväisenä. Tyttö ei uskonut Albusta, mutta jätti onneksi asian siihen. ”No, eiköhän sinulle joku löydy. Hei, eikös tänään kerätty se tanssiparilista? Keiden kanssa muut tutut tanssivat?” Loula kysyi kiinnostuneena.

Albus istui sairaalasiivessä vielä jonkin aikaa. Tanssiparilistauksen jälkeen he juttelivat Loulan kanssa huispauksesta ja päätyivät lopulta suunnittelemaan joulun jälkeisiä treenejä, joissa olisi tarkoitus palauttaa Loula entiseen kuntoonsa mahdollisimman pian. Keskustelu kevensi hänen oloaan huomattavasti. Sairaalasiivestä lähtiessään Albuksen mieltä vaivasi enää yksi suuri kysymys. Mitä tapahtuu joulutanssiaisille?

Hän käveli kolmannen kerroksen käytävää mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli päivälliseltä noin puoli tuntia etuajassa, ja koulun käytävät kaikuivat tyhjyyttään. Kaikki oppilaat olivat ahkeroimassa oppitunneilla, mutta Albus ei aikonut mennä takaisin tanssiharjoituksiin. Mitä hän siellä tekisi? Eihän hänellä ollut edes tanssiparia. Kirpeä katkeruus vihlaisi hänen sisimpäänsä. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kun hän kuuli askeleita nurkan takaa. Jos tulija olisi Artemis Flint, hän saisi taatusti kokea nahoissaan Albus Potterin todellisen vihan. Albus nosti katseensa. Ja silloin hän kohtasi jääprinsessan silmät.

Camilla Smith tuijotti häntä suoraan silmiin lyhyen käytävän toisesta päästä. Albus värähti, ja hänestä tuntui äkkiä, kuin tyttö luki kaikki hänen ajatuksensa kuin avointa kirjaa. Camilla käveli häntä vastaan käytävää pitkin hitain, ilmavin askelin. Korkokengät kopisivat kivilattiaa vasten terävästi, ja rytmi iskostui hetkessä Albuksen päähän. He kohtasivat toisensa muutaman askeleen kuluttua ja heidän katseensa kietoutuivat yhteen. Sitten he ohittivat toisensa vain muutamien senttien etäisyydeltä. Albus haistoi tytön hajuveden, joka tuoksui salaperäisesti vahvalle, vihreälle teelle. Hänen ajatuksensa risteilivät muutaman askeleen ajan, ja sitten hän teki jotakin täysin harkitsematonta. Hän pysähtyi.

”Camilla”, hän sanoi ja kuuli, että tyttökin pysähtyi. Hetkeksi käytävälle lankesi hiljaisuus. Ainoastaan Camillan korkojen heikkenevä kaiku kopisi seinistä. Albus kääntyi tyttöä kohti, nielaisi ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Lähde kanssani tanssiaisiin.”

Camilla ei kääntynyt poikaa päin, eikä vastannut mitään. Pojan sanat kaikuivat käytävällä. Molemmat seisoivat hetken hiljaa. Sitten Albus veti henkeä ja jatkoi: ”Lupaan, etten ahdistele sinua enää ikinä, jos lähdet kanssani. En enää koskaan edes vilkaise sinuun päin, jos tahdot niin.  Jätän sinut lopullisesti rauhaan. ”
Tyttö ei vieläkään vastannut mitään. Albus näki, kuinka tytön hento ruumis kohoili tämän tihentyneen hengityksen voimasta.  Hän astui harkitun askeleen lähemmäs ja pyysi: ”Suostu nyt viimeisen kerran.”

Camilla ei edelleenkään kääntynyt Albuksen puoleen, eikä edes vilkaissut taakseen. Hän vain seisoi paikoillaan kuin patsas. Hänen lantiolle ylettyvä tumma tukkansa kiilsi ikkunasta loistavassa auringonvalossa. Tytön kivettynyt hiljaisuus repi Albusta tuskaisesti kappaleiksi. Albus oli jo pyytämässä anteeksi häiriötä, kun pitkän ajan päästä tyttö viimein huokaisi, ja hänen seuraavat sanansa kuulostivat loppuun asti tarkkaan harkituilta:
”Tule hakemaan minua tyrmistä.”

Sanojensa jälkeen tyttö jatkoi matkaansa hetkeäkään odottamatta ja korkojen kopina täytti jälleen käytävän. Albus jäi seisomaan sanattomana paikoilleen. Pian tyttö katosi kulman taakse, ja Albus jäi yksin käytävään. Vasta silloin Albus todella käsitti Camillan sanat, ja hänen kasvoilleen levisi hitaasti korviin asti ulottuva hymy. Hän hyppäsi riemuissaan ilmaan, eikä ahdistuksesta ollut jäljellä enää rippeitäkään. Poika oli onnensa kukkuloilla. Hän tunsi kerrankin tehneensä jotain oikein. Camilla oli tosiaan suostunut! Sillä hetkellä hän tajusi, että oli todellisuudessa kaiken aikaa halunnut vain ja ainoastaan Camillan tanssiparikseen, mutta oli yrittänyt peittää ajatuksensa suojatakseen omia tunteitaan. Sirius oli ollut taas kerran aivan oikeassa, eikä Albus miettinyt enää hetkeäkään, mitä tekisi seuraavaksi. Hän liiteli suoraa päätä Rohkelikkotorniin.

[Sinikeiju]

Otanpa itseäni niskasta kiinni ja väsään kommentin. Olen lukenut kaikki luvut, vaikka mitään en ole sanonut. Tämä fic kuuluu yhä suosikkeihin, eikä sitä muuta mikään.

Sääliksi käy Alia, kun Loula ei pääsekään tanssiaisiin. Camillan sanat kuulostivat omissa korvissani epäilyttäviltä. Aivan kuin jotain olisi tekeillä. Sen näkee sitten tulevassa/tulevissa luvuissa.

Tykkään tästä päivitystahdista, mutta muistelen että olisit sanonut kirjoittaneesi tämän jo valmiiksi.

Keiju kiittää ja jää odottamaan jatkoa

[Orenji]

Mä virnuilin jo otsikollekin kun avasin tän sivun. Tilannetajuton pollomuhku tosiaan.
Muakin harmitti tuo Loulan onnettomuus, mutta onneks se on hengissä. Tämäkö on sun käsitys kivasta ja mukavasta, ajattelin kun luin sitä kohtaa. 
No, kaikki kääntyi hyväks, mutta mustakin tuntuu, että Camilla on vähän arvaamaton. Mitä tulee tapahtumaan sen ja Albuksen välillä?
Mukava luku, ei niin kovin syvällinen, mutta niitäkin on kiva lukee välillä.  Haluun lukea jo tanssiaisista!

[Siunsäe]

Heipä hei!

Keiju: Kiitos kaunis, että jaksoit väsätä kommentin! Ihanaa kuulla, että tykkäät tarinasta, henkilöistä ja kaikesta. Seuraa toki eteenpäinkin ja kommentoi jälleen hyvänä hetkenä. Ja kyllä, KKK on kirjoitettu jo aiemmin valmiiksi.
ansku1: Hihii! Kukapa meistä ei välillä olisi tilannetajuton ja erityisesti pollomuhku. Albukselle kävi oikein onni onnettomuudessa. Sääli vain Loulaa. Toivottavasti Camilla ei loukkaa Albusta...

A/N: Hip hei, juhlat lähestyvät (ne ovatkin jo seuraavassa luvussa!). Mutta nyt julkaistavassa luvussa tanssiaisjännitys tiivistyy ja kaikki hermoilevat omalla tavallaan. Myös Siriuksella on tarinansa kerrottavanaan Albuksen jännitystä lievittämään. Luvun nimi kertoo jälleen paljon.
Lisäksi ennen tanssiaisia on hyvä kuulla lisää Albuksen mystisestä tanssiparista, Camillasta. Hän pääsee siis nyt valokeilaan! Silti, liikaa ei uskalla paljastaa, joten osa jääköön vielä salaisuudeksi.


______________________________________________________________


Viidestoista luku
Tytöt!


Siriuksen äänestä kuulsi itsetyytyväisyys, kun hän tenttasi Albusta uudesta tanssiparistaan. ”Hänkö ei vastustellut sanallakaan?” mies kysyi.
”Ei oikeastaan. Kertoi vain, mistä tulla hakemaan”, Albus vastasi innoissaan.
”Hieno juttu sinulle! Minähän sanoin, ettei kannata vielä heittää sauvaa areenalle”, Sirius huokaisi ja jatkoi huvittuneena, ”Milloinhan opit uskomaan minua?”
”Älä aloita taas! Minulla on tarpeeksi jännittämistä tanssiaisissa ilman sinun viisauksiasikin”, Albus vastasi.
”Ah, kyllä! Joulutanssiaiset… Niistä tuleekin paljon muistoja mieleen. Meillä ne eivät menneet aivan perinteisellä kaavalla”, Sirius sanoi.
”Mitä tarkoitat?” Albus kysyi.
”Haluatko kuulla? Kuten jo aiemmin mainitsin, se on pitkä tarina”, Sirius vastasi äänessään ripaus arvoituksellisuutta.
Albus punnitsi hetken päivällisen ja tarinan välillä, mutta lopulta kiinnostus vei voiton. ”Kerro.”
”Selvä”, Sirius sanoi ja jatkoi: ”Tapahtumat sijoittuvat joulutanssiaispäivään. Olimme kelmien kanssa pukeutuneet parhaimpiimme ja kammanneet jopa tukkamme, koska rakas Minerva oli meitä jostakin syystä käynyt aivan erityisesti siihen kehottamassa. Olimme sopineet pariemme kanssa tapaavamme eteishallissa, ja kello alkoi pian näyttää sovittua hetkeä.”

”Minun pitää käydä vielä vessassa!” Peter huusi toisen kerroksen portaiden yläpäästä. Minä ja James juoksimme hänen luokseen ja kiskoimme hänet tyynesti mukaamme.
”Ala tulla, Matohäntä. Herrasmies ei anna naisen odottaa, etkä sinä sitä todellisuudessa haluakaan”, totesin samalla, kun raahasimme häntä portaita alas.
”Lopeta vetelehtiminen”, James käski ja tyrkkäsi Peterin edellemme.
Lopulta Peter lähti vastahakoisesti laskeutumaan portaita. ”Minua jännittää niin paljon…”
”Kyllä se siitä”, Remus rohkaisi ja taputti ystäväämme selkään. ”Katso, tuolla he ovat.”

Katsoin Remuksen osoittamaan suuntaan, ja näin tanssipariemme seisovan yhdessä porukassa Suuren salin oviaukon vieressä. Tavoitin Stinan katseen jo kaukaa ja hymyilin hänelle. Saavuimme tyttöjen luokse ja kumarsimme syvään yhtä aikaa, kuten olimme aiemmin suunnitelleet. Tytöt näyttivät pitävän siitä todella paljon ja tarttuivat innokkaina käsipuoleemme. Tervehdin Stinaa iloisesti ja hän vastasi suikkaamalla nopean suukon poskelleni. Tyttöni oli pukeutunut pitkään vaaleansiniseen mekkoon ja hän näytti hyvin kauniilta. Astuimme yhdessä sisään Suureen saliin, joka oli muutettu upeaksi juhlasaliksi. Olimme hiukan myöhässä ja rehtori Dumbledore aloitti puheensa pian saapumisemme jälkeen. Käsiimme työnnettiin tervetuliaismaljat, ja niitä hörppien syvennyimme kuuntelemaan puhetta.

Alkuilta sujui hyvin. Tanssimme tervetuliaistanssit ja pari muutakin tanssia. Sitten vaihdoimme pareja keskenämme yhden tanssin ajaksi. Minä tanssin omaksi hämmästyksekseni Lilyn kanssa, ja Stina tanssi Remuksen kanssa. Tanssin jälkeen palautimme parit ja suuntasimme seisovien pöytien notkuvien kattausten luo. Tarjolla oli kaikkea, mitä toivoa saattoi. Ladoin jälkiruokalautaseni täyteen kaikenlaisia herkkuja, ja saatoin Stinan istumaan pöydän ääreen.
”Onko sinulla ollut hauskaa?” kysyin, kun olimme istuutuneet.
”Tietenkin! Entä sinulla?” Stina hymyili.
Virnistin ja vastasin: ”Paranee koko ajan. Sinä tanssit kuin keijukainen.”

Stina silitti poskeani ja hänen katseensa vaelsi jonnekin olkapääni yli. Silloin hänen hymynsä hyytyi. Kurtistin kulmiani ja käännyin katsomaan, mikä Stinan oli noin saanut synkistymään. Vilkaisu sai minunkin hyvän tuuleni katoamaan. Entinen tyttöystäväni Bridget Jones käveli meitä kohti viininpunaisessa antavassa tanssimekossaan. Hän pysähtyi eteemme tiukka ilme kasvoillaan. Huomasin hänen huojuvan hiukan.
”Hei vain!” hän huudahti. ”Olettekos viihtyneet juhlissa?”
”Olemme, kiitos kysymästä”, vastasin hänelle pisteliäästi.
”Hyvä kuulla! Itsekin olen viihtynyt erittäin hyvin. Varsinkin, kun tanssiparini lähti juuri jonkun lihavan luihuistytön matkaan”, hän sanoi kiukkuisesti enemmän itselleen kuin meille.

Minä ja Stina tuijotimme tyttöä hetken äimistyneinä. Sitten vilkaisimme toisiamme. Tilanne oli kiusallinen, enkä tiennyt mitä sanoa. Lopulta Stina päätti avata suunsa: ”Miten tämä asia kuuluu mitenkään meille?”
Bridget tuijotti Stinaa hetken, ja näin hänen kasvojensa vääristyvän kiukusta. ”Sillä tavalla se kuuluu, että sinä huora uskalsit tulla tänne minun poikaystäväni kanssa, joka ei ikinä jättäisi minua yksin!”
Näin Stinan jähmettyvän ja hänen silmiensä kostuvan. Adrenaliini alkoi kohista suonissani. ”Bridget, sinä olet humalassa-”, yritin aloittaa kauniisti.
”Tämä ei kuulu mitenkään sinulle! Ole hiljaa!” Bridget huusi raivoissaan, ja tarttui pöydällä olevaan mansikkamehua täynnä olevaan lasiin. Hyppäsin ylös tuoliltani juuri, kun tyttö heilautti lasin vimmoissaan Stinaa kohti. Lasin sisältö roiskahti suoraan tyttöystäväni mekon rinnuksille, ja kuulin Stinan kirkaisun.

En ehtinyt lohduttaa Stinaa, vaan tartuin kaksin käsin Bridgetiä hartioista ja puristin niin kovaa, että luulin hetken hänen luidensa murtuvan. Tyttö vaikersi tuskissaan. Vedin hänet lähelle itseäni ja syljin sanat hänen korvaansa: ”Häviä täältä!” Sitten työnsin hänet kauemmas. Tuijotin häntä suoraan silmiin ja sanoin: ”Nyt. Heti.”

Muut oppilaat olivat pikkuhiljaa kiinnittäneet huomiotaan meihin, ja äänekäs puheensorina oli muuttunut kiihkeäksi kuiskutukseksi. Bridget tuijotti minua hetken ilmeettömänä. Sitten hän purskahti lohduttomaan itkuun, ja pakeni helmat hulmuten paikalta. Katsoin tytön perään tylysti, ja vilkaisin sitten vieressäni penkillä nyyhkyttävää Stinaa. Laskeuduin tyttöni vierelle ja otin hänet kainalooni. Stina tärisi kylkeäni vasten. Vedin hänet syliini, ja heijasin häntä. ”Shh… Ei mitään hätää. Tiedät, ettei hänen puheistaan pidä välittää.”
Stinan nyyhkytys lakkasi pikku hiljaa. ”En voi jäädä tänne”, hän kuiskasi lopulta.
”Kyllä voit. Ei anneta Bridgetille sitä iloa, että hän pääsee pilaamaan meidän iltamme. Sitähän hän juuri halusi”, rohkaisin tyttöä. ”Mekkosi voidaan varmasti puhdistaa yksinkertaisella taialla. Pyydetään vain Kuutamo tänne, niin hän auttaa varmasti”, lohdutin tyttöä ja pyyhkäisin kyyneleen hänen silmäkulmastaan.

Päästin Stinan istumaan viereeni ja rupesin etsimään katseellani Remusta väkijoukosta. Pian löysinkin hänet tanssittamasta Hayley Sandhopea kilpaa Peterin ja puuskupuhtyttö Heidin kanssa. Olin juuri nousemassa ylös, kun kiinnitin huomioni salin korkeisiin ikkunoihin. Ilta oli päässyt jo pitkälle ja ulkona oli ehtinyt hämärtyä. Taivas oli silti ollut tähän asti pilvessä, mutta nyt pilvet alkoivat väistyä taivaalle nousseen kuun tieltä. Yö näytti kauniilta, mutta mitä enemmän pilvet lipuivat poispäin, sitä enemmän minua alkoi hirvittää. Tunsin kehoni värisevän ja juuri suonistani poistunut adrenaliini kuohahti hetkessä takaisin. Taivaalla loisti suuri, keltainen täysikuu.
”Ei!” huudahdin ja vilkaisin järkyttyneenä Stinaa, joka tuijotti minua suurilla silmillään, jotka myös peilasivat sitä samaa kirkasta ja kirotun pyöreää kuuta.
Sen pysäyttävän hetken ajan ehdin ajatella selkeästi. Kuinka olimme voineet unohtaa? Sitten hätä valtasi minut.”Tee jotain!” huusin Stinalle kauhuissani, ja ryntäsin juoksuun hetkeäkään miettimättä. Täysikuu oli taivaalla, ja hän ei olisi kohta enää ihminen.

Juoksin salin läpi työntäen tanssivia pareja pois tieltäni. Ainoa selvä ajatus mielessäni oli päästä äkkiä Remuksen luo. Näin hänen tanssittavan vielä pariaan, mutta kuinka kauan? Tuntui, kuin jalkani eivät olisi vieneet minua askeltakaan eteenpäin. Silloin James ilmestyi jostain vierelleni, ja tunsin huojennuksen hetkellisen aallon pyyhkäisevän ylitseni. Parhaan ystäväni ilme kuitenkin kertoi, kuinka vakava tilanne oli. Katsoimme Remusta, ja huomasimme kauhuksemme, että hän oli lakannut tanssimasta ja seisoi paikalleen jähmettyneenä tanssilattialla. Juoksimme viimeiset metrit, ja pääsimme viimein hänen luokseen. Syöksyimme hänen kimppuunsa ja tartuimme tiukasti kiinni häneen molemmilta puolilta. Remus tuijotti meitä, ja näin hänenkin katseestaan kuultavan kauhun.

”Taistele!” huusin hänelle ja aloin kiskoa häntä kohti Suuren salin oviaukkoa.
”MATOHÄNTÄ, KUUTAMO!” kuulin Jamesin karjaisevan niin, että koko sali raikui. Siinä vaiheessa ei ollut enää mitään väliä, vaikka kaikki kuulivat ja näkivät. Ainoa, mikä merkitsi jotain, oli saada Remus ulos Suuresta salista ennen muodonmuutosta.
”Mitä tapahtuu?” kuulin toisten oppilaiden kyselevän toisiltaan. Vilkaisin Remusta, joka juoksi vierellämme. Painoin hänen päänsä alas, etteivät pienimmätkään muutokset näkyisi toisille.

Mitään ei ollut kuitenkaan tehtävissä. Tunsin hetki hetkeltä, kuinka Remuksen oman kehonsa hallinta heikkeni. Jouduimme Jamesin kanssa tekemään töitä, että saimme hänet liikkumaan eteenpäin. Silloin salin toiselta puolelta kuului korviahyytävä kirkaisu. Koko sali kääntyi äänen suuntaan, poispäin meistä. Näin myös Jamesin vilkaisevan olkansa yli, mutta minä en uskaltanut. Oviaukko oli enää vain muutamien askeleiden päässä.
”Tule nyt, Kuutamo!” voihkaisin.

 Viimein saavutimme suuret puiset ovet ja juoksimme niiden toiselle puolelle. Peter saapui silloin avuksemme, ja tunsin pienen toivonpilkahduksen. Eteisaulassa oli myös paljon väkeä. Rukoilin, ettei kukaan nähnyt meitä, kun työnsimme Remuksen Tylyahoon johtavaan salakäytävään, ja sukelsimme itse perässä.

Huohotimme hetken käytävän lattialla, ja Peter kiskaisi käytävän muotokuvaoven kiinni. Sitten nousimme ylös ja katsoimme Remusta, joka muutti muotoaan kovaa vauhtia. Vilkaisin Jamesia, joka katsoi minua takaisin huojentunut ilme kasvoillaan.
”Se oli Stina”, hän sanoi minulle ja hänen kasvonsa sulivat hymyyn. Tajusin hänen sanansa vasta, kun hän oli jo muuttamassa muotoaan hirveksi.

Minut valtasi lämpö, eikä se johtunut pelkästään koiran muodonmuutoksesta, vaan suurin syy siihen oli, että olimme selvinneet. Stina oli pelastanut meidät! Upea tyttöystäväni oli tajunnut toimia oikein hätätilanteessa, ja vetää toisten huomio puoleensa. Hänen ansiostaan kukaan ei ollut ehkä nähnyt Remuksen muodonmuutosta ihmissudeksi, ja salaisuutemme oli edelleen turvassa.

Tasasimme hengityksemme ja odotimme, että ihmissusi-Remus sai koottua itsensä ja pääsi nousemaan ylös käytävän lattialta. Sitten johdattelimme hänet eläinhahmoissamme Rääkyvälle Röttelölle, jossa normaalisti vietimme täysikuuyöt.

Saapuessamme paikalle koimme uuden yllätyksen. Valkoinen metsäjänis istui talon sisäänkäynnin edessä ja tuijotti meitä suurilla mustilla pallosilmillään. Sen rinnuksissa oli epämääräinen punainen tahra. Sanoinkuvaamaton onnellisuus kuohahti sisälläni jäniksen hyppiessä meitä kohti. Haukahdin iloisesti ja pinkaisin juoksuun häntä vastaan.

”En ole koskaan pelännyt niin paljon, kuin sinä iltana. Enkä ole koskaan ollut lopulta niin onnellinen kuin silloin. Ystävyytemme, koulunkäyntimme, kaikki oli hetken ajan niin lähellä hajota. Onneksi asiat kääntyivät lopulta parhain päin”, Sirius huokaisi.
Albus tuijotti kiveä. ”Olen sanaton.”
”En ihmettele. Dumbledore otti meidät heti seuraavana aamuna puhutteluun ja vannotti, ettei sellaista pääsisi käymään enää koskaan. Remus taas vihasi itseään seuraavat kolme kuukautta ja pyyteli meiltä anteeksi kaikkea melkein joka päivä. Kelmit pitivät matalaa profiilia jonkin aikaa, sillä koulussa kuhistiin jo muutenkin joulutanssiaisten tapahtumista ja jos jonkinlaisia arvauksia oli liikkeellä. Stina ja Lily levittivät huhua, että Remus olisi saanut äkillisen sairaskohtauksen. Pikkuhiljaa ihmiset onneksi unohtivat koko tanssiaishässäkän, ja me saimme taas olla rauhassa”, Sirius kertoi.

”Nuo olivat tosiaan aika kaukana perinteisistä tanssiaisista”, Albus totesi ja pudisti itsekseen päätään. ”Todella kamalaa.”
”Sitä se oli. Ei ollut meidän animaagien elämä kovin helppoa!” Sirius muistutti.
”En ole sitä koskaan väittänytkään”, Albus puolustautui ja sai Siriuksen nauramaan.
”Älä ota kaikkea noin vakavasti! Sinulla on vielä paljon opittavaa Siriuksesta! Kuten se, että vähintään puolet puheistani sisältää ammattimaista huumoria ja sarkasmia. Joten alahan opiskella”, Sirius naurahti. ”Opiskelusta puheen ollen. Kuinkas kiven arvoitus edistyy?” hän kysyi innokkaasti.

Albus karaisi kurkkuaan. ”Itse asiassa olen kerrankin saanut laiskaan minääni liikettä, ja tehnyt tiukkaa tutkimustyötä”, hän vastasi asiallisesti. ”Kirjoitin isälle vähän aikaa sitten, ja pyysin häntä järjestämään meille vierailun taikaministeriöön joululomalla. En kertonut mitään syytä, mutta mainitsin Salaperäisyyksien osaston. Hän vastasi aika pian ja kertoi, että vierailu on järjestetty, mutta häntä kiinnosti, ehkä vähän liikaakin, miksi ihmeessä haluan viedä meidät sinne. Vastasin, että asia liittyy Kuoleman varjeluksiin, ja kerroin hänelle, että tiedän hänen pidelleen niitä jokaista käsissään. Sitten yksinkertaisesti kysyin häneltä, mihin hän piilotti elpymyskiven Voldemortin kuolemanpäivänä.”

”Ja mitä hän vastasi?” Sirius kysyi ääni jännityksestä kireänä.
”Oikeastaan olen tiennyt vastauksen jo kauan”, Albus sanoi arvoituksellisesti. ”Isä kertoi, että oli sinä iltana pudottanut sen Kiellettyyn metsään eräälle aukiolle. Hän sanoi, ettei enää muista tarkkaa paikkaa ja kielsi tietysti minua etsimästä kiveä. Ja minä vastasin, ettei mistään sellaisesta ole kyse”, Albus kertoi virnistäen.

”Hei, nyt muistankin!” Sirius huudahti yhtäkkiä ja jatkoi: ”Sinä iltana hän kutsui minun, Remuksen, Jamesin ja Lilyn henget luokseen kiven avulla. En ollut silloin vielä vangittuna kiven sisään. Muistan sen aukion, jossa Harry puhutteli meitä. Häntä pelotti niin kovasti, en ollut koskaan nähnyt häntä niin järkyttyneenä ja surullisena yhtä aikaa. En tiennyt tarkalleen, mitä oli tapahtumassa, mutta yritin rohkaista häntä. Ja niin yrittivät Lily ja Jameskin…” Siriuksen ääni hiipui. Albus oli kuulevinaan niiskauksen. Myös hänen teki pahaa ajatella isäänsä, joka yritti epätoivoisesti hakea apua ja turvaa kuolleilta vanhemmiltaan. He olivat pitkään hiljaa ja miettivät syviä asioita.

Vaikea heti meni ajan kanssa ohi, ja Albus jutteli miehen kanssa vielä vähän aikaa rennommin, lähinnä animaagiudesta. Sitten hän hyvästeli Siriuksen, ja laittoi kiven vastahakoisesti takaisin pöytälaatikkoon. Hän ei olisi millään halunnut lähteä takaisin kouluun. Lopulta hän suuntasi kulkunsa päivälliselle toivoen, että ruokaa olisi vielä jäljellä. Alakerrassa hän kohtasi Scorpiuksen ja Willin, jotka ihmettelivät, minne Albus oli kadonnut tanssiharjoituksista. Albus sanoi vain, että oli ollut Loulan luona sairaalasiivessä, muttei paljastanut muuta. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan erityisesti Scorpiusta, joka tunsi parhaan ystävänsä läpikotaisin ja näki heti tämän salaavan jotakin.

Illalla Scorpius kutsui Willin vastusteluista huolimatta Dominiquen ja Rosen poikien seuraksi Rohkelikkotorniin. He istuskelivat lattialla ja pelasivat räjähtävää näpäystä. Rose ei osallistunut peliin, koska pelkäsi polttavansa sormensa, mikä oli poikien mielestä erittäin huvittavaa. Kuitenkin jo kolmen pelin jälkeen, jotka kaikki olivat päättyneet Dominiquen voittoon, pojat kyllästyivät, ja ilmoittivat haluavansa tehdä jotain muuta.
”Teitä vain ärsyttää, kun ette osaa pelata”, Rose näpäytti sängyillään murjottaville pojille.
”Paraskin puhuja! Itse et edes osallistunut koko peliin”, Albus vastasi nyreänä.
”Tehdään jotain muuta”, Will ehdotti riidanpoikasta karistellen.
”Kuten?” Albus kysyi.
”En minä vaan tiedä. Mennään ulos”, Will sanoi.
”Ai pelaamaan huispausta vai?” Scorpius kysyi ivalliseen sävyyn. ”Siellä on säkkipimeää.”
”Pidätkö minua ihan idioottina, Scorp?” Will murahti.
”Valitettavan usein, itse asiassa”, Scorpius vastasi. Will oli juuri mätkäisemässä poikaa päähän, kun Dominiquen kirkas ääni täytti huoneen.

”Minä tiedän!” Dominique hihkaisi arvoituksellinen ilme kasvoillaan. ”Mennään ulos.”
Scorpius hieroi sormilla silmiensä väliä. ”Ja toinen täystyhjäpää…”
”Ole nyt viimeinkin hiljaa, Scorpius! Meillä on teille jotakin näytettävää”, Dominique sanoi innokkaasti.
Rose hätkähti. ”Onko muka?” hän kysyi tytöltä ja kohotti toista kulmaansa merkitsevästi.
”On. Kyllä heidän pitää se vihdoin nähdä”, Dominique vastasi hänelle. Rose katsoi tyttöä hetken arvioivasti ja huokaisi sitten periksi antamisen merkiksi.
”Mikä meidän pitää nähdä?” Pojat huudahtivat yhteen ääneen.
Dominique virnisti iloisesti ja sanoi: ”Sittenpähän näette. Tulkaa!”

Pojat nousivat ylös ja kipaisivat tyttöjen perässä portaat alas oleskeluhuoneeseen. He eivät kuitenkaan jääneet sinne, vaan jatkoivat matkaansa muotokuva-aukon läpi kuudennen kerroksen jo tutuksi käyneen salakäytävän sisäänkäynnille. He kömpivät käytävään peräkanaa ja lähtivät kulkemaan sitä pitkin alas. Innostuksen sekainen jännitys kupli poikien sisällä, ja he lähes juoksivat käytävää pitkin. Tytötkin pitivät kiirettä ja tirskuivat mennessä keskenään. Heidän koulukenkänsä kopisivat kiihtyvään tahtiin salakäytävän kivistä lattiaa vasten. Viimein he saapuivat käytävän päähän ja tytöt kiipesivät siitä ulos määrätietoisesti. Pojat tulivat ihmetellen perässä.
”Minne me mennään?” Scorpius kysyi siinä vaiheessa, kun tytöt avasivat vaivihkaa ulko-oven ja pujahtivat pimeään yöhön.
”Älkää kyselkö, vaan tulkaa!” kuului vastaus ulkopuolelta.

Scorpius katsoi ystäviään ihmeissään. Albus vastasi katseeseen, ja kohautti hartioitaan välinpitämättömästi. Mennään sitten. Ja niin he hiippailivat tyttöjen perään ja vetivät narisevan puisen oven mahdollisimman hiljaa kiinni perässään. Ulkopuolella odottelevat Dominique ja Rose hymyilivät pojat nähdessään ja lähtivät viemään heitä linnan kivijalan vieressä kulkevaa kinttupolkua pitkin. He kiersivät rakennusta jonkin aikaa, kunnes saapuivat matalalle puiselle ovelle. Ovesta pääsi sisälle pienehköön siipirakennukseen. Ovessa roikkui teräksinen munalukko.

”Hei! Tämähän on koulun luutavarasto”, Will oivalsi ensimmäisenä.
Scorpiuksen kasvot kirkastuivat ja niille levisi hetkessä irstas virnistys. ”Täytyy myöntää, että pervoutenne määrä pääsi yllättämään. Edes luutakomerot eivät riitä, vaan pitää hankkia kokonainen varasto! Vai ihan ryhmäsessiot…” hän kummasteli saaden Willin ja Albuksen tyrskähtämään.
Dominiqueta vitsi ei naurattanut, ja hän kumautti poikaa nyrkillä päähän. ”Idiootti! Eikö sinulla muuta liiku päässä?”
”Täytyy myöntää…” Scorpius katsoi Dominiqueta silmää vinkaten. Tyttö tuhahti ja käänsi päänsä ylpeänä toiseen suuntaan.
”Alohomora”, Rose osoitti lukkoa taikasauvallaan saaden sen loksahtamaan auki. ”Olkaa hyvä.”
”Naiset ensin”, Dominique sanoi pisteliäästi ja päästi Scorpiuksen menemään sisään hänen edellään. Poika niiasi ujosti ohi kulkiessaan.

He astuivat sisään pimeään luutavarastoon. ”Valois!” Rose sytytti sauvansa. Albus teki samoin.
”Täällä ei ole mitään”, hän totesi katsellessaan ympärilleen vanhojen luutien sekamelskassa.
”Älkää nyt hoppuilko. Domie, auttaisitko?” Rose kysyi ja sai Dominiquelta nyökkäyksen vastaukseksi. Tytöt harppoivat yhdessä takimmaiseen nurkkaan. Siellä he nostivat ylös noin metrin levyisen puisen levyn ja jättivät sen nojaamaan seinää vasten. Pojat näkivät, että levyn alta oli paljastunut lattialuukku, jonka tytöt muitta mutkitta avasivat. Heidän liikkeistään näki, että he olivat olleet täällä ennenkin. ”Me mennään ensin sisään. Te tulette perässä”, Rose sanoi ja pyyhki pölyä kasvoistaan.

Ja niin molemmat tytöt katosivat muuta sanomatta perätysten luukkuun ja lattian alla vallitseva pimeys imaisi heidät sisäänsä. Pojat katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Mitä tytöt oikein suunnittelivat? Hetken kuluttua luukusta alkoi hohtaa valoa. Scorpius lähestyi valonlähdettä ihmeissään. ”Tänne vain!” Dominiquen ääni kajahti kirkkaana jostain lattian alta.

Scorpius katsoi muita hetken epäilevä ilme kasvoillaan, mutta pujahti sitten empimättä luukkuun. Kuului vain humahdus ja Scorpius tunsi laskeutuneensa pehmeälle alustalle. Silmien totuttua valoon hän tajusi mätkähtäneensä upottavalle, ruskealle sohvalle. Hän kaivautui nopeasti ylös peläten, että Albus tai Will jysähtäisi kohta hänen päällensä. Sitten hän katseli ympärilleen. Hän oli huoneessa, jota valaisivat lukuisat katon rajaan loitsitut kynttilät. Dominique ja Rose istuivat kahdella ruskealla sohvatuolilla ja molempien kasvoilla hehkui tyytyväinen hymy. Tyttöjen välissä oli matala sohvapöytä, jolle he olivat nostaneet jalkansa. Samassa kuului muksahdus ja Albus ilmestyi huoneeseen Will vanavedessään.

”Auts! Se oli minun jalkani”, Albus karjaisi ja hieroi säärtään, jonka päälle Will oli hypännyt.
”Anteeksi…” Will uikutti ja kaivautui ylös Albuksen päältä.
”Eikö ole hieno?” Dominique kysyi virnistäen Scorpiukselta.
”On”, Scorpius vastasi katsellen ympärilleen. ”Mutta mistä te tämän löysitte?”
”Se on ihan hauska juttu. Domie oli tyttöjen lentämisen valinnaiskurssilla ja he kävivät matami Bellin kanssa hakemassa luutia varastosta tuntia varten. Siellä Domie huomasi lattialuukun, muttei tietenkään sanonut siitä kenellekään mitään. Iltapalalla hän sitten kertoi minulle ja me lähdettiin jo samana iltana tarkistamaan luukun sisältö. Ja sieltä löytyi pimeä ja tunkkainen huone! Ihan ensiksi me tuuletettiin ja hankittiin tänne valot”, Rose kertoi ja viittasi katossa loistaviin kynttilöihin, ”Sitten me siivottiin urakalla ja loihdittiin tänne vähän huonekaluja ja pyydettiin kotitontuilta ruokaa. Tuossa kaapissa on vähän kaikenlaista: keksejä, kuivakakkua, kaakaota ja jonkin verran leipää. Vettä saa taikomalla”, Rose selitti ylpeänä ja osoitti nurkassa nököttävää puista kaappia.

”Sielläkö te siis ramppasitte aina öisin, kun tulitte meitä vastaan, ettekä suostuneet kertomaan, missä olitte käyneet?” Albus hokaisi.
”Joo. Me ei haluttu käydä täällä päivällä, ettei kukaan näkisi meitä”, Rose tunnusti.
”No, kiinni jäitte”, Will totesi ja sai muut nauramaan.
Dominique hymyili. ”Ensin me arveltiin käyttää tätä S.U.P.E.R. –kokeiden lukutilana, mutta sitten me ajateltiin, että kun meistä viidestä on nyt tullut paljon läheisemmät ystävät, emmekä me oikein viihdy teidän haisevassa makuusalissamme-”
”Hei! Ei siellä haise, vaan tuoksuu miehiselle!” Scorpius protestoi.
”-NIIN päätimme tuoda teidät tänne jossain vaiheessa, että voitaisiin joskus yhdessä viettää aikaa täällä, teidän makuusalinne sijasta.”, Dominique päätti lauseensa.
Albus nyökkäsi. ”Tuo oli kivasti ajateltu.”

He istuskelivat hetken hiljaisuudessa huonetta katsellen. Sitten he rupesivat muistelemaan syksyn tapahtumia. He kävivät läpi kokeet, ikimuistettavat tunnit ja yhteiset hauskanpidot aina syksyn epäonniseen juomaretkeen saakka. He kuluttivat pari tuntia jutustellessaan ja naureskellen mukavia. Kaikki viihtyivät hyvin, mutta lopulta, kun kello alkoi jo näyttää pikkutunteja, he päättivät lähteä nukkumaan. Scorpius nousi ylös venytellen kankeita jäseniään. Jalat olivat päässeet puutumaan istuessa.

Dominique kuiskasi jotain Roselle, joka nyökkäsi hymyillen ja lähti virittämään tikkaita luukulle. ”Tule Will”, hän sanoi pojalle, joka kiipesi hänen perässään takaisin luutavarastoon. Albus kiipesi heidän perässään. Scorpius oli juuri nousemassa tikkaille, kun hän kuuli takaansa Dominiquen äänen.
”Täällä voi tehdä muutakin, kuin jutella.”

Scorpius kääntyi yllättyneenä ympäri ja huomasi tytön tulleen lähemmäs. Pojan sydän alkoi yhtä-äkkiä hakata lujempaa. Dominique katsoi häntä tuuheiden ripsiensä lomasta ja tarttui pojan paidankaulukseen. Sitten tyttö kiskaisi hänet lähelle itseään ja sanaakaan sanomatta painoi huulensa pojan huulille. Scorpius vastasi yllättäneenä suudelmaan ja tarttui tyttöä niskasta. Dominiquen kädet seikkailivat pojan hiuksissa ja siirtyivät kohta hyväilemään hänen selkäänsä. Sitten tyttö kaatoi heidät upottavalle sohvalle. Scorpius siirsi kätensä tytön lantiolle saaden tämän huokaisemaan. Dominique suuteli intohimoisemmin ja heidän liikkeensä alkoivat käydä kiihkeämmiksi. He hyväilivät toisiaan hurmoksen vallassa, ja Scorpius tunsi kehonsa väreilevän. Silloin he yhtäkkiä pysähtyivät, aivan kuin yhteisestä päätöksestä. Dominique huohotti ja hänen poskensa punoittivat. Scorpiuksen sydän hakkasi, kun hän katsoi tyttöä syvälle silmiin.
”Oletko varma?” hän kysyi.

Tyttö nyökkäsi. Scorpius hymyili ja kuunteli hetken tytön raskasta hengitystä. Sitten hän painoi huulensa tytön korvanlehdelle. Hän jatkoi suudelmaa hitaasti kaulaa pitkin. Dominique sulki silmänsä ja ujutti kätensä pojan paidan alle. Scorpius kiskoi tytön topin pois ja suuteli tämän rintaa. He kadottivat ajantajun. Scorpiuksen mielessä ei ollut yhtäkään selvää ajatusta, mutta hänen rinnassaan sykki valloilleen päässyt intohimo ja riemu.

_________________________________________________________


Valokeilassa Camilla Smith


Tavallinen tyttö, mieli täynnä salaisuuksia. Camilla Smith täytti heinäkuussa 17 vuotta ja tuli täysi-ikäiseksi. Tyttö on kaunis lähes mustine, ohuine ja pitkine hiuksineen sekä syvine, ruskeine silmi-neen. Hän on asunut koko ikänsä idyllisessä omakotitalossa maalaismaiseman keskellä. Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa hänet lajiteltiin luihuiseen ja nyt hänellä on meneillään viimeinen luku-vuosi, ja päätösarvosanat näyttävät hyviltä. Hänen tulevaisuuden haaveenaan on tulla parantajaksi tai malliksi. Tytön elämä kuulostaa päällisin puolin ihan tavalliselta ja onnelliselta.

Ulkokuori saattaa kuitenkin hämätä. Camillan vanhemmat, Zacharias Smith ja Angelica Bingley erosivat kolme vuotta sitten, ja eron haavat ovat tytöllä vielä tuoreessa muistissa. Vanhempien ero oli riitaisa, ja välit ovat vain viilentyneet entisestään ajan kuluessa. Camillan äiti Angelica on köyhä sinkkunainen, joka elelee vuokrahuoneistossa Viistokujalla. Hän työskentelee kirjakauppa Säilä & Imupaperissa. Nainen on luonteeltaan hiukan surumielinen ja hiljainen, aivan toisenlainen kuin en-tinen puolisonsa. Camilla asuu isänsä Zachariaksen ja tämän uuden tyttöystävän sekä heidän kol-mevuotiaan tyttärensä kanssa Lontoon keskustan liepeillä. Isänsä on töissä taikaministeriössä Pi-meyden esineiden valvontaosastolla, jossa hän toimii esimiehen virassa. Samassa kerroksessa on myös auroritoimisto, jossa työskentelee Albuksen isä Harry Potter eli miehet ovat toistensa kanssa tekemisissä lähes päivittäin. Zacharias pitää tytärtään kuin kukkaa: Camilla saa kaiken, mitä haluaa, ja tytön kouluaikaankin isä lähettää hänelle viikoittain rahaa pöllöpostilla.

Rajat ovat kuitenkin tiukat, ja Camillalle on asetettu tarkat säännöt aina aikaisista kotiintuloajoista lähtien. Karmein rajanveto on, ettei Camilla saa tavata omaa äitiään hänen isänsä Taikaministeriön kautta junaileman lähestymiskiellon takia. Camillalla on niin kova ikävä äitiään, että hän usein vain sulkeutuu kotonaan huoneeseensa moneksi päiväksi. Joskus hän jopa karkaa Viistokujalle ja tapaa äitiään salaa. Vanhempien ero ja sen jälkeinen aika ovat saaneet tytössä aikaan muutoksia. Vuodet ovat tehneet tytön ihosta vaalean, lähes valkoisen, ja hänen vartalonsa on hyvin hoikka, jopa ano-rektinen. Hän on laihtunut ja muuttunut pikkuhiljaa surumielisemmäksi luonteeltaan. Välillä hän tunnistaa itsessään jopa masennusoireita. Hänen elämässään on kuitenkin jotain, joka on saanut hänet näkemään valoa kaiken synkkyyden keskellä.

Camilla Smith ja Albus Potter alkoivat seurustella Camillan ollessa kuudennella luokalla. Albus on tyttöä vuoden nuorempi ja kuuluu rohkelikon tupaan. Heidän seurustelunsa oli hyvin ainutlaatuista, sillä luihuinen ja rohkelikko harvoin tulevat toimeen niin hyvin yhdessä. Syynä saattaa olla se, että Camilla on luonteeltaan hyvin epäluihuismainen. Hän ihastui Albuksen vahvaan ja lämpimään per-soonaan. Nuoret tutustuivat toisiinsa neljännen luokan jälkeisenä kesänä isiensä työpaikan juhlissa. Juhliin oli kutsuttu ainoastaan Pimeyden voimilta suojautumisen osasto, ja Albus ja Camilla olivat ainoat nuoret paikalla. Illan aikana he juttelivat paljon ja ihastuivat toisiinsa salaa jo silloin. Syksyllä viidennen luokan alkaessa he kävivät usein kävelylenkeillä Tylypahkan tiluksilla ja vierailivat muutaman kerran jopa Tylyahossa yhdessä. He rakastuivat toisiinsa pikku hiljaa ja alkoivat viimein seurustella. Camilla halusi kuitenkin pitää suhteen salassa, koska pelkäsi isäänsä. Hän tiesi, ettei mies koskaan kykenisi hyväksymään hänen ja Albuksen rakkautta. He kertoivat seurustelustaan vain lähimmille ystävilleen. Camilla ja Albus olivat yhdessä vuoden ajan, mutta lopulta salailu kävi Camillalle liian raskaaksi, ja hän pisti välit kokonaan poikki Albuksen kanssa seitsemännen luokan syksynä. Camilla ei paljasta tunteitaan kenellekään, mutta ainakin luihuiseen kuuluva Artemis Flint on osoittanut syvän ihastuksensa tätä jääprinsessaa kohtaan.

[Vlad]

Heissan! Ajattelin nykertää jonkun kommentinpoikasen (paino sanalla poikanen, koska oon lukenut vasta ekan luvun, köhköh, aion kyllä lukea tämän kokonaan), kun oon kerran taas täällä.

Oon tosiaan lukenut vasta ihan ensimmäisen öuvun, enkä siten osaa sanoa yhtään mitään mistään myöhemmästä, mutta jo ekan luvun perusteella voin sanoa, että tämä on kiehtova ja mielenkiintoinen teksti. Tykkään ideasta ja tykkään siitä, et nimenomaan Sirius on se Kelmi, joka ei oo kuollut kunnolla ja et nimenomaan Albus löytää Sirius-kiven. Tosin ainoa, mikä itselläni tuottaa ongelmia on se, että en ole tottunut kolmanteen sukupolveen alkuunkaan, koska luen lähinnä ficcejä ensimmäisestä sukupolvesta.

Mutta anywho, lueskelen tämän ficin ajan kanssa tähän tämänhetkiseen pisteeseen, koska luvattoman kiehtova idea!

[Siunsäe]

Heippa!

Vlad: Ompa mahtavaa saada taas uusi lukija! Huippua, että tykästyit tarinan ideaan. Käsikirjoitin tosiaan KKK:n alun perin ensin alusta loppuun ennen kuin lähdin kirjoittamaan, joten se voi olla osasyy juonen toimivuudessa. Sirius on paras. <3 Jatka lukemista ja kerro toki mielipiteesi, kun olet päässyt loppuun asti urakassasi.

A/N: Viimein on kauan odotettujen tanssiaisten vuoro. Mitään muuta en tällä kertaa sanokaan, kuin että tämä taitaa olla koko ficin pisin luku. :3


_________________________________________________________________________________________


Kuudestoista luku
Joulutanssiaiset


Tanssiaispäivä valkeni kuulaan kirkkaana ja lumisena –ja yläluokkien tytöt sekosivat. Valtavia eri tuvista koostuvia tyttörykelmiä seisoskeli kikatellen Suuren salin suljettujen ovien edessä. Sali oli suljettu lounaan jälkeen tanssiaisvalmistelujen ajaksi, eikä sinne ollut oppilailla sisäänpääsyä. Kaikki miettivät kuiskien, mikä vieraileva bändi tulisi soittamaan juhlien jatko-osuudelle. Albus, Scorpius ja Will seisoskelivat eteisaulan portaiden yläpäässä kaiteeseen nojaten ja naureskelivat alakerran tapahtumille huvittuneena. Kaikesta huolimatta ilmassa leijui kutittelevan jännittynyt tunnelma.

Muutama tunti ennen tanssiaisten alkua aula tyhjeni, kun tytöt katosivat kuin sauvan heilautuksesta tupiinsa laittautumaan. Ihmisten kaikottua myös poikakolmikko päätti vetäytyä Rohkelikkotorniin valmistautumaan.

”Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa?” Albus valitti yrittäessään saada valkoista röyhelökaulustaan aisoihin puvun takin alle.
Scorpius naurahti vilkaistessaan Albuksen taistelua. Häneltä mustavalkoiseen pukuun pukeutuminen kävi leikiten, sillä hänen vanhempiensa kartanossa järjestettiin usein juhlavia illalliskutsuja, joissa Scorpiuksen tuli pukeutua aina siististi ja arvokkaasti. Periaatteen vuoksi hän ei nyt kuitenkaan auttanut ystäväänsä, vaan tyytyi kohentelemaan omaa, silkinsileää kaulustaan huvittuneena.

Will oli puolestaan välttämättä halunnut lähteä juhliin perinteisellä linjalla. Hän oli lainannut Matami Malkin –puodista oikean vanhan ajan juhlakaavun, jollaisia heidän isänsä olivat kuulemma käyttäneet omissa tanssiaisissaan. Willin kaapu oli pitkä, musta ja Scorpiuksen mielestä erittäin epätyylikkään näköinen, eikä hän uskonut hetkeäkään, että hänen oma isänsä olisi kouluaikoinaan suostunut vetämään jotain niin tyylitöntä ylleen. Hän ei kuitenkaan viitsinyt piikitellä ystäväänsä, joka tuntui olevan erityisen tohkeissaan tulevista pidoista. Nyt Will istui sänkynsä laidalla juhlakaapu yllään ja mumisi keskittyneesti jotain loitsua uudelleen ja uudelleen. Jokaisella sauvan heilautuksella sängylle ilmestyi tyhjästä erivärisiä, suuriterälehtisiä kukkia. Will katsoi kauluksensa kanssa edelleen kamppailevaa Albusta ja sanoi: ”Eikä siinä vielä kaikki. Kai te tiedätte vanhan perinteen?”
”No, ei tiedetä, mutta sinä varmaan kerrot sen meille kohta”, Scorp vastasi ja hymyili ivallisesti.

”Itse asiassa niin kerronkin”, Will vastasi ja veti henkeä. ”Usein erilaisissa tanssiaisissa on ollut tapana, että mies antaa daamilleen kukan lahjaksi, kun hän noutaa tämän vanhempiensa luota. Yleensä kukka on orvokki ja se kiinnitetään tytön rintaan tai ranteeseen”, hän selitti ja kohotti yhtä taikomaansa kukkaa, ”Tässä orvokissa on vihreä nauha, eli tyttö voi helposti pujottaa kukan ranteeseensa ennen tanssilattialle astumista. Olen tehnyt meille kaikille omat, ja vielä pari varalle, jos joku sattuu nuukahtamaan… Scorp, haluatko pinkin?”
Scorpius tuijotti poikaa. ”Tietääkseni en ole daamisi tanssiaisissa.”
”Heko heko”, Will sanoi ja jatkoi, ”Ota nyt tämä. Dominique arvostaa sitä, että sinusta löytyy edes hitunen herrasmiestä joskus.”
”Mitä sinä höpötät? Minähän olen aina herrasmiehen malliesimerkki!” Scorpius sanoi, mutta tarttui kuitenkin kukkaan ja kiinnitti sen pukunsa rintamukseen. Myös Albus otti omansa vastaan, hieman epäröiden.

”Suostuisitko vieläkään kertomaan, kenet viet Loulan sijasta tanssiaisiin?” Scorpius vaihtoi puheenaihetta osoittaen sanansa Albukselle. Myös Will kääntyi tuijottamaan poikaa kiinnostuneena.
Albus kuitenkin vain pudisti päätään ja sanoi: ”Näette sitten.”
Scorpius puuskahti tyytymättömästi. ”Sanoisinko; hyvin epäveljesmäistä! Milloin minä olisin jättänyt kertomatta teille mitään?” hän sanoi syyllistävä sävy äänessään.
”Mietitäänpä. Hmm… Käykö se, että vehtasit toissapäivänä Dominique Weasleyn kanssa luutavaraston salahuoneessa?”

Albuksen sanat kuultuaan Scorpiuksen kasvot valahtivat hetkessä (jos vain mahdollista) entistä lumenvalkoisemmiksi. ”Mistä te olette tuollaista kuulleet?” hän änkytti.
”Sanoisinko; ei tarvitse olla mikään Dumbledore tajutakseen, minne te kaksi jäitte paluumatkalla”, Albus vastasi venytellen sanojaan maireasti.
Scorpiuksen naama helahti lumenvalkoisesta tomaatinpunaiseksi. Hän tunsi korvissaan kuumotusta. ”No, ei me nyt mitään sellaista…” hän takelteli.
”Oletko sinä ihastunut Dominiqueen?” Will kysyi.
”En takuulla!” Scorpius huudahti. ”Hän on vain… Äsh! Lähdetään nyt sinne tanssiaisiin, että saadaan viimeinkin nähdä, kenen kanssa Al tanssii.”
”Sopii minulle”, Will virnisti ja jatkoi: ”Siellähän se Domiekin varmaan jo odottelee…”
”Suu kiinni hyvän sään aikana!” Scorpius ärähti. Albus tyrski naurukohtauksen kourissa. Sitten hän nousi Scorpiuksen perässä ylös sängyltään ja alkoi vihellellä ”Sieppi-Scorpius” –juomalaulun sävelmää ilkikurinen virne kasvoillaan. Vaaleatukkainen poika mulkaisi häntä murhaavasti, kun he lähtivät laskeutumaan makuusalin portaita alas.

He saapuivat eteisaulaan tarkalleen kello viisi. Mustissa asusteissaan ja kukat rinnuksissaan he näyttivät kaikki erehdyttävän paljon oikeilta herrasmiehiltä. Scorpius nautti hetkestä, kun he laskeutuivat portaita alas. Eri tupien tytöt loivat kolmikkoon ihastuneita katseita ja kuiskuttelivat kiihkeästi ystävilleen heidän ohi kulkiessaan. Scorpius väläytteli loistavia hymyjä ihailijoilleen ja vinkkasi silmää kauneimmille. Sitten hänen katseensa osui aulan perällä, seinän vierellä istuskelevaan tyttöön. Tytöllä oli yllään kaunis, turkoosinvärinen ja olkaimeton juhlamekko, joka ylsi nilkkoihin asti ja sen rintaosa oli koristeltu kimaltelevilla jalokivillä. Kun tyttö nosti jalkansa sirosti ristiin toisen päälle, Scorpius huomasi helman lantiolle asti ulottuvan seksikkään halkion. Kun tyttö vilkaisi häntä, poika joutui haukkomaan henkeään. Silloin hän ei nähnyt enää ketään muuta.

”Hei”, hän tervehti tyttöä päästessään tämän luokse. Dominique Weasley hymyili hänelle sädehtivästi, ja Scorpius meinasi kaatua tytöstä uhkuvan loisteen voimasta. Dominiquen hiukset laskeutuivat suurina kiharoina vasemmalle olkapäälle ja osa hiuksista oli vangittu näyttäväksi nutturaksi hänen takaraivoonsa. Hiukset kehystivät virheettömän silkkisiä kasvoja; iho oli kuulas, paksut huulet kiilsivät ja tummat ripset kaartuivat pitkinä sädehtivien, sinisten silmien ympärille.
”Iltaa”, Dominique tervehti Scorpiusta, erittäin tietoisena aiheuttamastaan tunnekuohusta pojan sisällä.
”Olet tyrmäävä”, Scorpius tunnusti, eikä keksinyt mitään muuta sanottavaa. Dominique vain virnisti arvoituksellisesti. Scorpius ei käsittänyt, miksi tytöllä oli sellainen vaikutus häneen.

Will ei edes tervehtinyt Dominiqueta, sillä hänen silmänsä olivat nauliutuneet tytön vieressä istuvaan Roseen, joka hymyili hänelle kainon flirttailevasti. Rose ei loistanut samaa sädehtivää, lähes taianomaista hehkua, jota hänen veeloille sukua oleva ystävättärensä huokui, mutta hän näytti silti Willin mielestä paljon kauniimmalta. Rosella oli yllään ruusunpunainen, V-kaula-aukkoinen mekko, joka laskeutui kauniin harsomaisesti nilkkoihin asti. Vyötärön ympäri kulki musta silkkinauha, joka oli sidottu rusetille tytön selän taakse, ja käsissään hänellä oli mustat silkkihansikkaat. Hänen tavallisesti suorat hiuksensa oli nyt kiharretut, epäilemättä Dominiquen toimesta, ja ne oli aseteltu kauniisti vapaiksi. Tytön huulissa oli mekon sävyistä punaa, ja niiden yläpuolelle oli piirretty ruskea kauneuspilkku. Will katsoi tyttöä punastuen. ”Hei vain”, hän sanoi.
”Hei, Will. Mitä pidät mekosta?” Rose kysyi, nousi seisomaan ja pyörähti kerran ympäri Willin edessä.
”Se on… upea”, Will vastasi hölmösti ja sai Rosen kikattamaan.

”Olen yllättynyt”, Dominique aloitti saaden Willin huomion kiinnittymään hetkeksi itseensä, ”Te olette kerrankin ajoissa!”
”Mikäs vitsi tuo nyt oli?” Scorpius kysyi. ”Mehän olemme aina ajoissa ja paikalla vain tarvittavan ajan. Mutta tänään minut on varattu koko illaksi”, hän sanoi, kumarsi syvään ja suuteli Dominiquen kättä herrasmiehen elkein. Hän näki ujon hymyn käväisevän tytön kasvoilla.

Will rykäisi keskeyttäen tilanteen ja irrotti tumman orvokin rinnuksistaan. Scorpius hätkähti ja seurasi ystävänsä esimerkkiä. Sitten he tarttuivat daamiensa ranteisiin ja pujottivat kukat niihin.
”Pieni lahja minulta. Tämä kuuluu perinteisiin”, Will sanoi juhlallisesti Roselle, joka hymyili vastaukseksi.
”Joo. Will pakotti minut ja Alin tuomaan teille tällaiset. Eikö niin, Al?” Scorpius latisti tunnelman saaden Willin vihaisen mulkaisun osakseen. Mutta kun Albuksen vastausta ei kuulunut, molemmat pojat kääntyivät ympäri. ”Missä Al on?” Scorpius kysyi hölmistyneenä katsellessaan ihmisiä täynnä olevaa eteisaulaa näkemättä Albusta missään. Poika oli kadonnut jonnekin ilmoittamatta mitään.
Rose kohautti hartioitaan. ”Hän lähti jo aikaa sitten johonkin. Ettekö te huomanneet?” hän sanoi. Scorpius ja Will vilkaisivat ensin Rosea ja katsoivat sitten toisiaan ymmällään. Minne poika oli mennyt?

Albus käveli päättäväinen ilme kasvoillaan Luihuisten tyrmiin vievää, soihduilla valaistua käytävää pitkin. Kuitenkin hänen jokaisessa askeleessaan oli häivä epävarmuutta. Hän ei tiennyt, mitä sanoa Camillalle, eikä hän ollut varma, oliko tyttö edes tulossa. Jos Camilla koki yhtä suurta jännitystä, kuin Albus, hän ei todellakaan uskaltanut allekirjoittaa sitä, että tyttö ilmestyisi paikalle. Albus kuitenkin piiskasi itseään eteenpäin ja toivoi, ettei ketään tuttua tulisi vastaan. Juuri ennen Luihuisten oleskeluhuoneeseen vievää käytävää hän kuitenkin kääntyi pimeälle sivukujalle. Hän asteli jonkin matkaa kujaa pitkin, kunnes kohtasi umpikujan. ”Valois”, hän sanoi ja hänen taikasauvansa päähän syttyi sinertävänhohtoinen valo, joka valaisi käytävän. Samassa muistot tulvahtivat hänen mieleensä.

Siitä oli niin kauan aikaa, kun hän oli viimeksi seisonut tässä. Kun he olivat olleet yhdessä, ja suhde oli pitänyt salata, Albus oli aina tavannut Camillan tällä samaisella käytävällä. Ja usein he olivat myös eronneet tässä. Albus kosketti seinää ja muisti, kuinka oli painanut tytön sitä vasten rajuun suudelmaan. Hän muisti, kuinka tytön kylmä iho oli saanut hänen ihonsa kihelmöimään, ja kuinka he olivat kuiskailleet toistensa huulille sanoja, joita kukaan muu ei ollut kuullut…

Albus heräsi ajatuksistaan. He eivät olleet sopineet Camillan kanssa mitään tarkkaa tapaamispaikkaa, eikä Albus yhtäkkiä ymmärtänyt, miksi oli tullut juuri tähän paikkaan odottamaan tyttöä. Hän vain oli vaistomaisesti kävellyt tutulle sivukujalle. Albus huokaisi ja kääntyi mennäkseen etsimään tyttöä Luihuisten oleskeluhuoneen ovelta. Silloin hän näki sauvan kelmeässä valossa naisen kasvot, jotka tuijottivat suoraan häntä. Albus säpsähti, mutta tunnisti samassa tulijan. Camilla seisoi hänen edessään, mustat piikkisuorat hiukset vapaina lantiolle asti ulottuen, ja katsoi Albusta suurilla silmillään. Tytön kasvot olivat lähes ilmeettömät, mutta Albus luuli näkevänsä niillä häivän epävarmuutta.

Hetkessä Albus ryhdistäytyi ja tervehti tyttöä: ”Hei, Camilla.”
Tyttö katsoi häntä syvälle silmiin, ja nyt selvästi havaittava hymynkare hiipi hänen kasvoilleen. ”Hei Albus.”
”Mahtavaa, että tulit”, Albus sanoi tökerösti. ”Kuule… Mennäänkö pois täältä?”

Camilla nyökäytti päätään ja lähti kävelemään tulosuuntaan. Albus seurasi häntä hivenen vaivaantuneena. Oli niin outoa olla taas pitkästä aikaa Camillan seurassa. He kävelivät takaisin oleskeluhuoneeseen johtavalle käytävälle, ja jatkoivat matkaansa kohti eteisaulaa. Käytävällä ei ollut ketään. Silloin Albus tarttui Camillaa kyynärpäistä ja pysäytti hänet. ”Anna, kun katson sinua”, hän sanoi ja perääntyi pari askelta.

Nyt hän näki tytön kunnolla päästä varpaisiin. Soihtujen lämpimässä valossa Camilla näytti henkeäsalpaavan kauniilta. Tytöllä oli yllään tumma, lähes yönsininen mekko, jossa oli olkain vain toisella puolella. Olkaimessa oli kiinni rypytettyä, sinistä harsokangasta, joka muistutti vähän kukkakoristetta, ja harson päät laskeutuivat Camillan hiusten lailla lantiolle asti. Mekon helma oli vyötärön kohdalta rypytetty ja helman alta näkyi siivu samanlaisesta harsokankaasta tehtyä alushametta. Mekko oli yksinkertaisuudessaan hyvin hieno ja sopi Camillalle kuin valettu. Meikkiä tytöllä oli hallitusti, ja se oli laitettu huolella. Ohuet huulet oli lakattu heleän vaaleanpunaisiksi. Albus pisti merkille, että tyttö oli laihtunut aivan hurjasti syksyn aikana, mikä oli selvä merkki siitä, etteivät hänen välinsä vanhempiinsa olleet muuttuneet parempaan suuntaan. Tyttö kuihtui päivä päivältä enemmän, eikä Albus käsittänyt, miksei hänen isänsä tuntunut huomaavan sitä. Kaikesta huolimatta tyttö hehkui tuttua salaperäisyyttä.

”Olet niin kaunis”, Albus huokaisi.
Camilla hymyili vähän ja vilkaisi lattiaa vastatessaan: ”Kiitos.”
He katselivat toisiaan hetken. ”Tässä”, Albus sanoi ja ojensi Camillalle kukan rinnuksistaan. Albuksen yllätykseksi tyttö tarttui siihen heti ja tiesi itse pujottaa sen ranteeseensa, aivan kuin hän olisi odottanutkin sen saamista.
”Ööh… Se on lahja”, Albus sanoi.
”Tiedän”, Camilla sanoi ja kallisti päätään. Hänen toinen suupielensä kohosi. ”Will varmaan käski sinua tuomaan tämän minulle?”
Albus naurahti hämillään. ”Itse asiassa joo.”

Sitten he jatkoivat vieretysten matkaansa Suurta salia kohti. Camillan korot kopisivat lattiaa vasten, eikä Albus uskaltanut sanoa mitään. Tilanne tuntui niin epätodelliselta, ja hän pelkäsi Camillan kohta pyrähtävän pakoon. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa eteisaulan halki, ja Albus tunsi tytön jännittyvän vieressään, kun ensimmäiset ihmiset tulivat heitä vastaan. Albuksen olisi tehnyt mieli tarttua tyttöä kädestä varmistaakseen, ettei tämä häviäisi paikalta. He saapuivat Suuren salin oviaukolle ja astuivat sisään. Kymmenet silmäparit kääntyivät heti heitä kohti, ja Albusta alkoi yhtäkkiä pyörryttää. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän ja Camilla näyttäytyivät julkisesti yhdessä, ja nyt Albus tiesi kirkkaasti, miksi. Kaikki oppilaat tuijottivat heitä. Albus tunsi olonsa näyttelijäksi, joka käveli punaisella matolla esityksensä ensi-illassa. Monien katselijoiden silmistä kuvastui epäuskoa, ja toiset kuiskuttelivat kiivaasti keskenään. Harry Potterin poika oli tullut joulutanssiaisiin puhdasverinen luihuistyttö Smith parinaan. Mitä Zacharias Smith on tästä mieltä? Entä kuinka heidän ystävänsä tähän suhtautuvat? Albus kuuli kysymykset mielessään.

Albus vilkaisi vieressään seisovaa tyttöä, joka oli jähmettynyt paikoilleen. Sitten hän alkoi epätoivoisesti etsiä katseellaan apua tuijottavasta väkijoukosta. Hän etsi jotakuta, jolta saada tukea. Silloin hän kohtasi tutut silmät. Ted Lupin katsoi häntä kauimmaisesta salin nurkasta ja hymyili niin leveästi, että hänen huulensa näyttivät olevan korvissa asti. Pitkä ja vaalea Victoire Weasley seisoi hänen vieressään viimeisen päälle laittautuneena. Albuksen katseen kohdattuaan Ted iski pojalle silmää ja nosti peukalonsa rohkaisevasti pystyyn. Ystävänsä eleen nähtyään Albus humahti hetkessä täyteen itsevarmuutta ja hymy levisi hänen kasvoilleen. Sitten hän ei enää nähnyt muita kuin Camillan, joka seisoi hänen vieressään ympärilleen huolestuneena vilkuillen. Albus kosketti tytön olkapäätä, hymyili tälle kannustavasti ja tarjosi omaa käsipuoltaan. Camilla kohotti kulmaansa yllättyneenä, epäileväisenä, mutta tarttui silti pojan käteen. Sitten he lähtivät yhdessä astelemaan kohti ihmismerta. Eikä Albus tuntenut enää selässään katseita, sillä hän oli sulkenut ne tajuntansa ulkopuolelle. Hän oli odottanut tätä iltaa kuin kuuta nousevaa ja mikään ei saisi pilata sitä.

He etsivät väkijoukosta hyvän paikan, josta näki lavalle, ja jäivät siihen odottamaan juhlan alkamista. Albus ei nähnyt Scorpiusta tai Williä missään. Salin tunnelma oli odottavan jännittynyt.
”Mitä äidillesi kuuluu?” Albus kysyi Camillalta, joka seisoi hänen vieressään ympärilleen katsellen.
”Ei erityisen hyvää”, tyttö vastasi kohtaamatta Albuksen katsetta. ”Sama jatkuu edelleen. Isä kieltää minua tapaamasta häntä… Menen kuitenkin.”
”Ahaa”, Albus sanoi hämillään, tietämättä mitä vastata. Hän ei ollut mikään hyvä ihmissuhdeasioissa, eikä tiennyt kuinka tyttö olisi halunnut hänen suhtautuvan. Hän kuitenkin yritti hymyillä mahdollisimman rohkaisevasti ja sanoi: ”Asioilla on tapana järjestyä, jollain tavalla.”

Silloin Camilla katsoi häntä. Tytön tummat silmät tuijottivat häntä surullisina, ja Albus näki niissä syvimpänä luovutuksen. Tyttö ei jaksanut enää yrittää. Albus olisi niin kovasti halunnut sulkea tytön syliinsä, rutistaa häntä ja kertoa, ettei ollut mitään hätää. Mutta niin pitkän ajan jälkeen hän hädin tuskin uskalsi enää koskea tyttöön.
Camillan silmien haavoittuvainen katse vaihtui pian takaisin tutkimattomaksi ja suojatuksi. Hän käänsi katseensa pois. ”Katso tätä salia”, hän sanoi hennolla äänellä. Albus kääntyi katsomaan ympärilleen, vaikka olisi mieluummin halunnut tuijottaa tytön tummia silmiä.

Suuri sali oli koristeltu yhdellä sanalla kuvattuna upeaksi. Jokaisessa nurkassa oli suuri joulukuusi, ikkunoiden eteen oli vedetty mustat, silkkiset verhot ja katto oli loihdittu öiseksi tähtitaivaaksi, josta satoi hiljalleen kevyitä, valkoisia lumihiutaleita, jotka kimalsivat kuun valossa. Opettajienkorokkeesta oli tehty esiintymislava, jolla oli muutaman mikin lisäksi valmiina bändin soitinkalusto, ja tupapöydät oli siirretty pois, jotta oli saatu tilaa suurelle tanssilattialle. Parhaimpiinsa pukeutuneita tanssipareja kuhisi ympäri lattiaa, ja kaikki odottivat kärsimättöminä juhlan alkua. Puheensorina oli korviahuumaava. Mitään tällaista Albus ei ollut Tylypahkassa ennen kokenut.

Viimein lavalle arvovaltaisesti kipusi pitkään ja (kaikkien mielestä kovin yllättäen) vihreään samettimekkoon pukeutunut rehtori Minerva McGarmiwa. Nainen oli luopunut iänikuisesta mustasta suippohatustaan, ja (mikä oli oppilaiden mielestä oikeasti hyvin yllättävää) hän hymyili iloista, lähes onnellisuutta hehkuvaa hymyä asettuessaan puhujanpaikalle. Albuksen oli pakko myöntää mielessään, että hymy puki McGarmiwaa uudella tavalla.

”Hyvää iltaa rakkaat nuoret!” hän toivotti taioin voimistetulla äänellään tunnelmallisesti.
”Hyvää iltaa!” oppilaat vastasivat hieman häkeltyneinä.
”Ensiksi haluan sanoa, että on kerrassaan ihanaa nähdä teidät kaikki täällä näin suurilukuisina”, rehtori hehkutti, karaisi sitten kurkkuaan ja jatkoi asiallisempaan sävyyn: ”Tervetuloa siis tänne meidän yhteiseen joulutanssiaisjuhlaamme. Tanssiaisilla on Tylypahkassa pitkät perinteet. Olemme järjestäneet joulutanssiaisia tasaisin väliajoin aina siitä lähtien, kun kaikkien aikojen viimeiset, ja valitettavan surullisenkuuluisat Kolmivelhoturnajaiset pidettiin täällä meidän koulussamme. Tarkoituksenamme on ollut muistaa noita turnajaisia, pitää perinteet yllä, opettaa uusille sukupolville vanhan ajan tansseja ja –ennen kaikkea- saada valoa pimeän vuodenajan keskelle.” Rehtori piti taiteellisen tauon ja silmäili yleisöään.

”Sitten kerron hieman illan ohjelmasta ja muutamia turvallisuusasioita. Tänään ilta alkaa tällä tervetuliaispuheella, jonka jälkeen kohotamme tervetuliaismaljat, joita avuliaat kotitonttumme parasta aikaa teille jakavat. Sen jälkeen seuraa avausvalssi, jonka jälkeen vuorossa on muutamia puheita; yrttitiedon professori Neville Longbottom muistelee omia Kolmivelhoturnajaistanssiaisiaan ja kertoo hiukan perinnetanssien historiasta, ja hänen jälkeensä taikaministeri Johan Tulimantere välittää omat terveisensä ja palkitsee pari oppilasta taikaministeriön myöntämillä stipendeillä. Puheiden jälkeen tanssimme loput harjoitellut perinnetanssit. Sitten onkin vuorossa jatkot eli vieraileva bändi nousee lavalle. Tällä kertaa meille esiintymään lupautui rock-yhtye Orapihlajasauva!”

Albus yhtyi toisten oppilaiden hurraukseen. Bändi oli myös hänen lempiartistejaan. McGarmiwa karaisi taas hymyillen kurkkuaan: ”Juhlat jatkuvat aina kahteen asti. Seisovan pöydän antimet ovat koko illan nautittavissanne, ja ruokia saa viedä eteisaulaan, muttei toiseen kerrokseen. Vahtimestari Corstoy toimii tänään järjestyksenvalvojana, ja professori Lupin ja professori Weasley ovat lupautuneet valvomaan juhlien yleistä sujumista. Opettajia saa nykäistä hihasta tarvittaessa. Iltaa juontaa seitsemännen luokan oppilas James Potter. Minun puolestani vielä kerran lämpimästi tervetuloa teille kaikille ja muistakaa pitää hauskaa!” McGarmiwa lopetti puheensa ja kumarsi suosionosoituksille. Sitten hän kohotti tervetuliaismaljaansa, ja oppilaat seurasivat hänen esimerkkiään. Pian Suuri Sali kilisi lasien osuessa toisiinsa. Albus kilisti Camillan kanssa ja he siemaisivat juomiaan yhtä aikaa. Neste maistui kirpeältä, hieman mansikkaan vivahtavalta. Alkoholitonta, mutta erittäin hyvää Albuksen mielestä.

Juomat katosivat tonttujen kantamille tarjottimille yhtä pian kuin olivat heidän käsiinsä ilmestyneetkin, ja avausvalssin ensisäkeet alkoivat soida. Albus tunsi sydämensä jyskyttävän. Hän katsoi Camillaa ja tarttui tämän käteen. Sitten hän kumarsi syvään ja kysyi: ”Saanko luvan?”
Camilla niiasi syvään, sitaisi hiussuortuvan korvansa taakse ja vastasi: ”Anna mennä.”

Albus nyökkäsi, vei kätensä tytön selän taakse ja veti hennon vartalon varovasti lähelle itseään. Sitten hän otti tytön käden omalle kämmenelleen kannatellen sitä kuin kukkaa. Tytön hajuveden raikas tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa, ja yhtäkkiä he olivat vaarallisen lähellä toisiaan. Muut parit ympärillä tanssivat jo, mutta he seisoivat vielä paikoillaan, toisiaan katsellen. Sitten Albus otti ensimmäisen haparoivan askeleen eteenpäin ja alkoi liikuttaa heitä musiikin mukana. Aluksi se ei ollut lähelläkään tanssia, vaan enemmänkin jännittynyttä askellusta, mutta hitaasti Albus tunsi rentoutuvansa ja pystyvänsä keskittymään muuhunkin, kuin Camillan käden poltteluun olkapäällään. He liikkuivat kiireettömästi, eleettömästi ja toisiinsa täysin keskittyen ympäri tanssilattiaa. Toiset parit katosivat jonnekin. Albus näki vain Camillan silmät, viimeinkin hän sai uppoutua niiden tummaan, salaperäiseen loisteeseen. Hän oli aina nähnyt Camillan silmissä syvän valtameren, joka hukutti katsojan itseensä. Silloin tyttö hymyili, ja Albus näki jotain uutta Camillan kasvoista, tavasta jolla hän katsoi Albusta. Siihen hymyyn oli kätketty totuus.

Liian pian musiikki hiljeni ja valssi oli ohi. Albus pysäytti heidät ja päästi hitaasti irti tytöstä. Myöskään Camillalla ei ollut kiire irrottautua hänestä. Sitten Albus kumarsi, tyttö niiasi, ja taianomainen hetki oli äkkiä poissa. Albus rykäisi kurkkuaan. ”Mentäisiinkö etsimään Scorpius ja Will? Haluaisin esitellä sinut heidän tanssipareilleen.”
”Jos ei ole muuta vaihtoehtoa”, Camilla vastasi, mutta hymyili kuitenkin kevyesti. Albus tiesi, ettei Scorpius ollut Camillan lempihenkilöitä, mutta he tulivat yleensä hyvin toimeen.
”Hyvä juttu”, Albus sanoi vastaten hymyyn ja lähti johdattamaan tyttöä väkijoukon halki. Pian hän näki tutun nelikon seisovan yhden joulukuusen tienoilla ja vei tytön mukanaan heidän luokseen. Albuksen ja Camillan saapuessa paikalle Scorpiuksen silmät muuttuivat lautasen kokoisiksi ja Willin suu loksahti auki.

”Ja tämän sinä uskalsit pimittää minulta kaksi kokonaista päivää!” Scorpius huudahti. ”Olisihan se pitänyt arvata!” Albus vilkaisi merkitsevästi Dominiqueta ja sai Scorpiuksen hiljenemään.
”Oletteko te kaksi…?” Will änkytti.
”…Tanssipareja. Kyllä ollaan”, Albus sanoi ja vilkaisi Camillaa varoen. Tyttö näytti onneksi vain vähän huvittuneelta. Albus kuuli Nevillen puheen kaikuvan salissa, muttei jaksanut keskittyä sanoihin.
”Mistä te oikein tunnette?” Scorpiuksen vieressä seisova Dominique kysyi.
Albus rykäisi. ”Dominique ja Rose, tässä on Camilla Smith. Camilla, Dominique ja Rose Weasley, he ovat serkkujani”, Albus esitteli sivuuttaen Dominiquen kysymyksen.
”Kyllä minä hänet tiedän. Mutta mistä te tunnette toisenne? Sattumaltako?” Dominique jatkoi sinnikkäästi, ja Camillan suu kapeni viivaksi.
”Me ollaan, öh… vanhoja tuttuja”, Albus vastasi.

Dominique ei näyttänyt tyytyväiseltä, vaan oli juuri avaamassa suunsa vastaväitteeseen, kun Scorpius puuttui keskusteluun. ”Eikö ole muuten outoa, että me ollaan selvin päin? Ja minulla on silti tosi hauskaa! Enpä olisi uskonut, että hauskaa voi pitää ilman alkoholiakin”, hän vaihtoi taitavasti aihetta.
Rose tuhahti kuuluvasti. Will vilkaisi pariaan ja pysyi diplomaattisesti hiljaa, mutta Albus tarttui kiitollisena ystävänsä antamaan oljenkorteen. ”Mietin äsken samaa. On kyllä mahtava fiilis, kaikin tavoin! Eikä kukaan täällä taida edes myydä mitään…?”
Dominique pudisti päätään. ”Ei myy. Me otettiin jo Scorpin kanssa selvää.”
”Ettekä te mitään tarvitsekaan”, Rose tokaisi. Scorpius pärskähti.
”Ja sinäkö muka olet joku puhdas pulmunen meitä haukkumaan?” poika vinoili saaden Rosen punehtumaan.

Nyt oli puolestaan Willin vuoro tehdä aiheenvaihdos. ”Kova juttu muuten se Orapihlajasauva!” hän hehkutti Albukselle.
”Niin on! Muistatteko, kun oltiin viime kesänä niiden keikalla?” Albus kysyi Scorpiukselta ja Williltä.
”Joo! Ihan mieletöntä. Laulajaneiti on hyvännäköinen”, Scorpius huokaisi kiusaten tahallaan Dominiqueta, joka vain pyöräytti silmiään. ”Onko Camilla kuunnellut sitä?” poika osoitti sitten sanansa Albuksen tanssiparille.
”Muutaman kappaleen, kyllä”, Camilla vastasi kirpeä sävy äänessään. Albusta nauratti, sillä hän tiesi bändin olevan tällä hetkellä nuorison kuumimmassa suosiossa, ja myös Camilla oli varmasti kuullut koko levyn läpi useita kertoja. Kyse taisi olla vain periaatteesta Scorpiusta kohtaan.
Scorpius naurahti tytölle. Sitten hän vilkaisi anteeksipyytävästi Albusta, joka kohotti kulmiaan välinpitämättömästi. ”Mennäänkö maistamaan ruokia?” hän ehdotti koko porukalle. Niin he lähtivät raivaamaan tietään kohti ruhtinaallisia ruokakattauksia.

”Kiitos vain kovasti herra taikaministerille mahtavasta puheesta, ja onneksi olkoon palkituille!” James Potterin ääni kaikui salissa, kun viimeinen puhe oli saatu päätökseen. Albus taputti muiden mukana ja kääntyi katsomaan isoveljeään, joka loisti tyytyväisyyttään lavalla. ”Seuraavaksi ovat vuorossa loput kaksi perinnetanssia, jotka tanssitaan peräjälkeen. Nyt pyydän teitä kaikkia vaihtamaan ensimmäisen tanssin jälkeen paria vierustoverin kanssa, mutta varoitan; älkää pojat hukatko omaa daamianne!” James juonsi, heilautti orkesterille kättään, ja hyppäsi alas lavalta vaaleanpunaisessa mekossaan keikistelevän Linda Haftonin viereen. Pari oli aiemmista riidoista huolimatta vieläkin yhdessä. Scorpiuksen ilme kiristyi, mutta hän piti suunsa kiinni.

Sen sijaan Scorpius nousi ylös, kääntyi Dominiquen puoleen ja kumarsi reippaasti. ”Alahan tulla”, hän käski ja tarttui tytön käteen kiskaisten tämän ylös tuolilta.
”Sinä olet oikea tunnelman latistaja!” Dominique valitti Scorpiuksen raahatessa häntä tanssilattialle. ”Mikset voisi olla niin kuin Will?”
Scorpius kääntyi ja väläytti tytölle viekkaan hymyn. ”Koska silloin sinä et pitäisi minusta.”
”Luulet vaan! Entäs jos olenkin salaa tulisesti rakastunut Williin?” Dominique kysyi.
Scorpius kohautti hartioitaan. ”Sitten minun täytyy etsiä uusi nainen. Olenkin katsellut Victoire Weasleytä jonkin aikaa sillä silmällä…”
”Sori, minun siskoni on kihloissa”, Dominique vastasi ja vei kätensä Scorpiuksen niskaan.
”Mistäs tiedät, etten minä ole se onnenpoika?” Scorpius kysyi virnistäen.
”Kukaan selväjärkinen ei viihtyisi niin hyvin sinun seurassasi”, Dominique sanoi. Musiikin ensisäkeet alkoivat soida salissa.
”Väitätkö itseäsi hulluksi?” Scorpius kysyi kulmiaan kohottaen.
”Ehkä”, Dominique vastasi hitaasti. ”Olen hulluna sinuun.”

Scorpiuksen hymy syveni. Hän tarttui tytön lantioon ja veti tämän kiinni itseensä. Dominiquen ote Scorpiuksen kaulasta tiukentui, ja heidän kasvonsa olivat vain ajatuksen päässä toisistaan. Scorpius tuijotti tyttöä syvälle silmiin ja alkoi kieputtaa tätä tanssilattialla. Hän ei sillä hetkellä muistanut mitään McGarmiwan opettamista tanssiasennoista tai –askelista. Hän halusi vain tanssittaa tyttöä siinä hetkessä, vaipua syvemmälle transsiin, johon tyttö häntä päättäväisesti ohjasi. Hän ei ollut varma, kumpi vei ketä tässä tanssissa, mutta todellisuudessa sillä ei ollut mitään väliä. Dominique oli veela, vaikkei kukaan muu sitä uskoisi, Scorpius tiesi sen joka hetki vahvemmin. Tytössä oli selittämätöntä taikaa, josta vain hän sai luvan päästä osalliseksi.

Tanssi jatkui. Scorpius luuli näkevänsä sivusilmäkulmastaan Willin ja Rosen, jotka liitelivät läpi tanssilattian. Sitten hän palasi takaisin Dominiquen kasvoihin, jotka hymyilivät jollekin –ilmeisesti myös Willille ja Roselle. Hänen pitkät silmäripsensä heilahtivat, kun hän sulki silmänsä ja avasi ne uudelleen, katse nyt tiiviisti Scorpiuksessa. He eivät puhuneet mitään koko tanssin aikana, ja kun musiikki loppui, Scorpius irrotti kätensä vastahakoisesti Dominiquen lantiolta, jossa ne olivat olleet koko tanssin ajan. Hän kumarsi tytölle, tällä kertaa paljon fiinimmin, ja tajusi samassa, että hänen oli pakko vaihtaa paria seuraavan tanssin ajaksi. Silloin Albus ilmestyi heidän luokseen Rose mukanaan.

”Camilla tanssii Willin kanssa. Hän ei jostain syystä halunnut tanssia sinun kanssasi”, Albus sanoi ja irvisti Scorpiukselle.
Scorpius tyytyi vain virnistämään. ”Meillä olisi varmasti ollut oikein mukava pieni tanssituokio partnerisi kanssa…”
”Sen sijaan”, Albus aloitti tulkinnanvarainen ilme kasvoillaan, ”Rose haluaa välttämättä tanssia sinun kanssasi, joten luovuta parisi minulle, niin pääsette Rosen kanssa rauhassa aloittelemaan.”

Scorpius vilkaisi Rosea hienoisesti tyrmistynyt ilme kasvoillaan, mutta nyökkäsi sitten Albukselle ja työnsi Dominiquen pojan luo. Sitten hän kumarsi Roselle jäykästi. ”Saisinko jalkanne?” hän kysyi.
Rose tuhahti ja vastasi: ”Siihen se meidän osalta jääkin.” Sitten hän tarttui pojan ojennettuun käteen ja pyörähti hänen eteensä tanssiasentoon. Musiikki alkoi taas soida, nyt paljon nopeatempoisemmin, ja Scorpius yritti keskittyä askelkuvioihin, joita McGarmiwa oli heille viikot takonut muistiin.

He tanssivat jonkin aikaa hiljaa. Sitten Scorpius avasi suunsa. ”No, tanssinko edes puoliksikaan yhtä hyvin kuin Will-kultsi?” hän kysyi virnuillen.
”Varo sanojasi!” Rose tiuskaisi. ”Ja itse asiassa et. Olet surkea. Ihmettelen, että Domie suostuu ylipäänsä tanssipariksesi.”
”Ehkä se ei olekaan tanssitaidoista kiinni, vaan luontaisesta vetovoimasta. Sitä ei voi opetella, Rose-kultaseni”, Scorpius selitti viattomasti. Tyttö sulki silmänsä hetkeksi huokaisten.
”Hän pitää sinusta”, Rose sanoi vakavana. Scorpius ihmetteli äkillistä aiheenvaihdosta. ”Hän pitää sinusta oikeasti. Mutta minä olen ollut Domien ystävä tosi kauan ja tiedän, että hänen sydämensä on särkynyt useammin kuin sinä olet siivonnut huoneesi. Enkä halua, että hän murtuu taas. Joten vaikka hän ansaitsee omasta mielestäni jotain paljon parempaa, niin pidä häntä hyvin. Koska jos särjet hänen sydämensä, lupaan, että revin sinut omakätisesti pieniksi palasiksi, etkä sen jälkeen enää ikinä luo katsettasi yhteenkään tyttöön.” Rose tuijotti Scorpiusta tiukasti.

He tanssivat edelleen, mutta Scorpius ei ollut vienyt enää aikoihin. Hän vain katsoi tyttöä ja tämän sanat jyskyttivät hänen mielessään. Sitten hän nielaisi ja nyökkäsi varovasti, mutta vakavasti. Hänen huojennuksekseen Rose tuntui käsittävän eleen oikein, ja tilanne rentoutui. ”Hyvä”, tyttö sanoi. He tanssivat vaitonaisina loppuun asti, ja tanssin jälkeen Scorpius kiitti punahiuksista tyttöä arvokkaasti. Sitten hän otti vastaan Albuksen luota palaavan Dominiquen, mutta hänen eleensä ja sanansa olivat nyt paljon varovaisempia. ”Oliko Al hyvä tanssipari?” hän tiedusteli. Rose näki muutoksen pojassa ja hymyili tyytyväisenä.

”Hienosti tanssittu, kaikki!” Jamesin ääni kajahti musiikin hiljennyttyä. ”Seuraavaksi onkin vuorossa varmasti illan odotetuin osio. Eli pidemmittä puheitta: lasketaan Orapihlajasauva lavalle! Nyt vähän suosionosoituksia, kiitos!”

Ja niin Albus, Scorpius, Will, Camilla, Dominique ja Rose ryntäsivät vauhdilla suosiotaan osoittaen esiintymislavaa kohti, ja koko porukka sai hyvät paikat melkein eturivistä. Tunnelma oli käsinkosketeltavan viritetty ja malttamaton. Kaikki odottivat innolla suosikkiyhtyettään lavalle. Huuto ja taputuksen meteli olivat korviahuumaavaa. Kun Orapihlajasauvan pitkä, sinilettinen laulajatar viimein astui lavalle, Suuri Sali tuntui räjähtävän liitoksistaan. Hetki, jota kaikki olivat odottaneet, oli käsillä.

”Iltaa, Tylypahka!” laulajatar huusi, ja muu bändi saapui lavalle tervehdyksen saattelemana. ”Me ollaan Orapihlajasauva!” Muita saatesanoja ei tarvittu, kun ensimmäinen kappale räsähti soimaan. Kolme poikaa ja kolme tyttöä yleisön joukossa tanssivat ja huusivat villisti koko keikan ajan.

Ilta eteni nopeasti kohti tappia, eikä kukaan vaikuttanut tippaakaan tylsistyneeltä. Will ja Rose tanssivat loppuun asti, viimeiset hitaatkin. He sulattivat sydämiä ympärillään, erityisesti monet tytöt katselivat haikeina parin hempeää tanssia. He eivät puhuneet toisilleen paljon, mutta heidän silmistään näki, etteivät he voineet saada tarpeeksi toistensa pitelemisestä. Albus ja Camilla istuskelivat sivummalla ja katselivat hekin parin tanssimista.

”Milloin nuo ovat mukamas tutustuneet?” Camilla kysyi Albukselta.
”Pikkuhiljaa syksyn aikana. He ovat aika samanlaisia… Ja näkeehän sen”, Albus vastasi ja heilautti kättään kohti tanssilattiaa.
”Olen aina luullut, että Will on ujo”, Camilla sanoi hymyillen.
”Will… Ei hän ole ujo. Hän on vain ehkä vähän liian varovainen. Jostain syystä vedän sellaisia tyyppejä puoleeni”, Albus sanoi ja vilkaisi Camillaa merkitsevästi.
Camilla tyrskähti. ”Mitä Scorpiukseen tulee…”
”Scorpius nyt on omaa luokkaansa”, Albus vastasi hymähtäen. ”Hän vain on… paras. Meillä on aina jollain tapaa synkannyt. Missä hän muuten on?” Albus kysyi ja kohotti katseensa hieman harventuneeseen väkijoukkoon.
”En tiedä. Eikä oikeastaan paljon kiinnosta”, Camilla sanoi ja veti Albuksen katseen takaisin puoleensa. Samassa Albustakaan ei enää kiinnostanut.

Scorpius ja Dominique katosivat puolen yön aikoihin Suuresta salin hempeästä tunnelmasta. He karkasivat juhlista ja etsiytyivät erääseen tyhjään luokkahuoneeseen. Scorpius päästi tytön edellään sisään hämärään luokkaan ja lukitsi oven perässään. Kääntyessään ympäri hän näki tytön hoikan siluetin kuunvaloa vasten. Tyttö istui pulpetin päällä ja nojasi käsiinsä. Hän nosti vasemman jalkansa viereiselle pulpetille, ja pitkä, vaalea sääri tuli esiin halkion välistä. Scorpius tuijotti näkyä ahnaasti, mutta hillitsi kuitenkin haluansa ja astui muutaman harkitun askeleen tyttöä kohti.

”Miksi sinä tänne halusit?” hän kysyi muina miehinä. Äkillinen hiljaisuus humisi hänen korvissaan. Kuunvalossa hän näki, kuinka tyttö räpsäytti pitkiä silmäripsiään.
”Tietääkseni sinä halusit minut välttämättä mukaasi, karkuun sitä salin yltiösokeroitunutta tunnelmaa, jos muistat”, Dominique vastasi rauhallisesti ja räpäytti silmiään.

Scorpius tuli lähemmäs. Hänen lantionsa oli vain millien päässä Dominiquen paljastetusta reidestä, ja Dominique oli hyvin tietoinen pojan kohoilevista rintalihaksista, leveistä hartioista ja ihon kuumuudesta, joka yhtyi hänen omaansa.
”Yltiösokeroitunut tunnelma”, Scorpius toisti Dominiquen sanat ja laski kätensä tytön reiden viereen, kiduttavan lähelle.
”Salissa siis… oli…” Dominique sanoi hitaasti huokaisten ja hänen silmänsä nauliutuivat Scorpiukseen. Pojan kasvoilla käväisi tutkimaton katse, ja hän vei huulensa niin lähelle Dominiquen huulia, että tunsi tytön lämpimän hengityksen.
”Onko tässä tunnelmassa sitten jokin vialla?” hän kysyi hiljaa.
”Voi olla, etten tiedä vastausta”, Dominique sanoi ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän tunsi Scorpiuksen tarttuvan reiteensä vaativasti. Tyttö värisi nautinnosta, joka kulki läpi hänen kehonsa kuin lämmin aalto.
”Tiedätkö nyt?” Scorpius kysyi jännittyneenä. Heidän nenänsä olivat vastakkain, eikä hän laskenut otettaan tytön reidestä.
”Mmm…” Dominique vastasi epämääräisesti ja taivutti päätään taaksepäin.
”Domie… Mekkosi on riuduttava”, Scorpius kähisi tytön kaulaa vasten. Dominiquen kasvoille levisi pirullinen virnistys.
”En voi asialle mitään”, tyttö sanoi ja hänen äänensä oli tyyni, vaikka sisällä vellovat tunteet olivat kuin myrskyisä meri. ”Aiotko tehdä asialle jotain?”

Scorpius henkäisi ja puristi karkailevat ajatuksensa kokoon vielä hetkeksi. Hänen päässään kihelmöi, kun hän vastasi: ”Jos tekisin, Rose saisi tietää.”
Dominique vilkaisi Scorpiusta, kohotti kätensä ja silitti pojan rintaa. Sydämet hakkasivat. ”Oletko ihastunut Roseen?” hän kysyi vakavana.
Scorpius henkäisi. ”Valitettavasti minun pitää tunnustaa…” hän aloitti ja kumartui hitaasti kuiskaamaan tytön korvaan matalalla äänellä: ”Minä olen ihastunut sinuun, Dominique Weasley.”

Tyttö värähti, vetäytyi kauemmas ja tuijotti poikaa silmiin kuin varmistaen juuri kuulemansa sanat todeksi. Sitten hänen silmissään välähti, eikä kumpikaan enää pidätellyt itseään. Tunteet roihahtivat valloilleen kuuman halun valelemina. Poika tarttui tytön kasvoihin. Huulet kohtasivat toisensa kuun kelmeässä valossa pehmeinä, mutta vaativina. Eikä suudelma ollut lyhyt.

Albus ja Camilla tanssivat salissa yhdet hitaat hiljaisuuden vallitessa välillään. He eivät olleet puhuneet paljoa koko illan aikana, mutta molemmat nauttivat silti toistensa seurasta. He katselivat toisiaan silmiin tutkivasti, ja kun tanssi päättyi, Albus ehdotti, että he lähtisivät iltakävelylle ulos. Camilla suostui kyselemättä, ja niin he jättivät tanssilattian ja livahtivat ulos koleaan ilmaan.

Vaikka oli lähes joulu, lunta ei ollut vielä maassa nimeksikään. Kylmä tuulenviima huitaisi heidän ylitseen, kun he astuivat kauemmas linnan kivijalan viereltä. Albus huomasi Camillan värisevän ja kiirehti riisumaan puvun takkinsa ja laskemaan sen varovaisesti tytön hartioille. Tyttö veti sen kiitollisena ylleen, ja Albus tunsi itsensä herrasmieheksi. He lähtivät kävelemään vieretysten, sanaakaan vaihtamatta kohti Tylypahkan portteja. He kävelivät kauas linnan lähettyviltä, aina Kielletyn metsän liepeille saakka. Lenkki herätti molemmissa muistoja entisistä, salaisista retkistä.

”En ole käynyt täällä sitten viime kevään”, Camilla sanoi, kun he saapuivat metsän reunalle. Tyttö kosketti yhtä paksurunkoista tammea, jonka alla Albus muisti heidän useasti istuneen, katseilta piilossa. ”Muistatko, kun kiipesit tuonne?” Camilla kysyi tirskahtaen ja vinkkasi päällään jäätynyttä oksistoa kohti.
Albus punastui häpeästä. Miksi tytön piti muistuttaa kaikesta nolosta… ”Hmm… Valitettavasti”, hän vastasi kierrellen ja kääntyi tuijottelemaan maata, etsien uutta puheenaihetta. Silloin hän näki maassa olevan säännöllisen pyöreän kiven. ”Katso, tuo kivikin on edelleen tuossa”, hän sanoi ja vilkaisi tyttöä.

Camilla tuli hänen viereensä ja katsoi myös kiveä, jonka Albus oli huomannut. ”Muistatko, mikä kivi se oli?” Albus johdatteli hymyillen.
”Kun oltiin niin kurjia ja köyhiä, ettei päästy matkustamaan yhdessä sinne… Mikä se maa nyt olikaan?” Camilla kysyi.
”Suomi”, Albus vastasi heti.
”Niin juuri. Ei päästy matkustamaan Suomeen katsomaan hiidenkirnuja, jotka ovat suosittuja matkailukohteita velhojen ja noitien keskuudessa”, Camilla muisteli ja hymy syveni hänen kasvoillaan. ”Rakastuneet nuoret parit vaeltavat tuntureissa sijaitseville hiidenkirnuille pitkiäkin matkoja, ja nostavat niistä loitsullaan ylös pyöreän kiven, jota he suutelevat yhdessä. Se on vanha taika, ja sen kerrotaan tuovan…” Camillan ääni hiipui, kun arat sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa.

Myös Albuksen kurkkua kuristi. Hän tiesi hyvin, kuinka lause loppui, muttei saanut sanaakaan suustaan. Tilanne oli vaikea. He molemmat tuijottivat harmaata kiveä hiljaisina. Lopulta Camilla kääntyi katsomaan poikaa äärettömillä, tummilla silmillään, ja samassa Albus löysi kadoksissa olleet sanat.
”Sen taian… kerrotaan tuovan ikuista rakkautta pariskunnan välille”, hän sanoi hitaasti, ja näki nyt Camillan kasvojen suorat ääriviivat selkeästi. Kuu oli tullut pois pilvien takaa. Maa kylpi hopeisessa valossa, ja tammen alle satoi hopeisia valonsäteitä lehdettömien oksien väleistä.

Camilla katsoi Albusta intensiivisesti ja kääntyi hänen eteensä. He seisoivat vastatusten ja Camillan silmät hohtivat ja rinta kohoili odotuksesta. Albusta huimasi, kun hän tajusi, mitä uskaltautuisi pian tekemään. Vaikka hän oli halunnut tätä kuukausia enemmän kuin mitään muuta, se ei enää ollutkaan niin itsestään selvää. Tämä ilta tulisi muuttamaan monia asioita heidän kummankin elämässä, kääntäisi heidän maailmansa taas kerran päälaelleen. Silloin Camilla henkäisi syvään ja sanoi: ”Tuo on meidän kivi. Me suudeltiin sitä yhtä aikaa ja heitettiin se alas puusta. Meidän piti rakastaa niin kauan, kunnes kivi särkyy.”

Albus olisi halunnut pitkittää tuota hetkeä vielä vähän, muttei kyennyt enää. ”Se on edelleen ehjä”, hän sanoi ja hänen suitsittu itsehillintänsä petti ja peitti alleen kaiken arkuuden. Hän upotti kätensä Camillan mustaan tukkaan ja painoi huulensa tytön raotetuille huulille. Puvun takki valahti maahan, kun Camilla taivutti itseään taaksepäin antautuen suudelmaan. Tuntui, ettei ollut kulunut päivääkään niistä ajoista, jolloin he olivat olleet onnellisesti yhdessä. Albus muisti edelleen kaiken; tytön tuoksu, maku ja ihon pehmeys palasivat kirkkaina hänen mieleensä. Hän ei ollut unohtanut mitään, muistot olivat vain lokeroituneet jonnekin silloin, kun tyttö oli jättänyt hänet. Hän tiesi, että kukaan ei koskaan pystyisi viemään noita asioita häneltä.

”Jääprinsessa”, Albuksen huulilta karkasi suudelmien lomassa. Hän liu’utti käsiään pitkin tytön selkää, joka tuntui niin epätodellisen hauraalta. Hän puristi sormensa tytön lapaluille, jotka kohosivat selästä kuin enkelin siivet. ”Älä jätä minua enää”, hän sanoi karheasti.
Camilla painoi huulensa kevyesti pojan ylähuulelle ja nosti leukaansa. ”En pystyisi”, hän huokaisi ja taivutti selkäänsä kaarelle niin, että Albus tunsi tytön kevyen painon käsivarsillaan.

Albus tuli tyttöön kiinni ja viiletti huuliaan tytön mekon olkaimen viertä pitkin alaspäin. Yössä kuului Camillan terävä henkäisy, ja hän työnsi rintansa Albuksen huulia vasten. Albus tarttui tytön niskaan ja käänsi tämän pään itseään kohti. Sitten hän sulki silmänsä ja etsi tytön huulet nautinnollisesti hamuillen. Camilla nosti toisella kädellä mekkonsa helmaa ja kietoi sitten hitaasti jalkansa vuorotellen Albuksen lantion ympärille. Albus nosti tytön vahvaan syleilyyn ja kädet edelleen lapaluita puristaen hän painoi heidät vanhaa tammea vasten. Camilla äännähti kimeästi osuessaan puuhun, muttei kivusta. Sitten he alkoivat liikuttaa lantioitaan suudelmien tahdissa, eikä kumpikaan tuntenut enää ilman kylmyyttä. Heidän vartalonsa hankautuivat toisiaan vasten. Se oli eroottisin hetki Albuksen elämässä. Sillä hetkellä hän oli hyvin kiitollinen siitä, että hänen syksynsä oli ollut täynnä kiviä.

Tuon ja monen muun ihanan hetken jälkeen Albus saattoi Camillan kiireettömästi takaisin tyrmille. Matkalla he keskustelivat monista asioista ja hukkuivat välillä kiihkeisiin suudelmiin. He hyvästelivät toisensa vastahakoisesti Luihuisten oleskeluhuoneen ovella. Kumpikaan ei olisi halunnut vielä erota toisistaan. ”Kiitos illasta” Albus kiitti edessään seisovaa tyttöä.
”Kuin myös”, Camilla vastasi ja hymyili kainosti. Albus olisi voinut sulaa tuon hymyn edessä. Hän rakasti tytön salaperäisyyttä ja tiettyä hiljaista voimaa, joka tytössä oli. Hän oli aina pitänyt siitä, ettei Camillan kanssa tarvinnut puhua pakotetusti, vaan oli lähes luonnollisempaa vain olla hiljaa.
”Sait minut ymmärtämään monia asioita”, Albus sanoi ja katsoi tyttöä silmiin, ”Muun muassa sen, etten voi elää ilman sinua.”
Camillan hymy syveni. ”Minä tajusin myös monia asioita”, hän sanoi ja silitti Albuksen poskea. Sitten hän suukotti poikaa kevyesti huulille ja jäi siihen hetkeksi. Lopulta hän vetäytyi pois ja Albus katsoi tyttöä pieni hymy kasvoillaan, hieman arasti.
”Nähdään huomenna”, Camilla sanoi vastaten pojan sanattomaan kysymykseen.

Tyttö kääntyi, kuiskasi salasanan Luihuisten käärmeenpäälle, ja sulki oleskeluhuoneen oven perässään vilkaistuaan ensin hymyillen Albusta, joka jäi seisomaan yksin tyhjään tyrmäkäytävään tytön poistuttua. Albus ei kuitenkaan tuntenut oloaan vähääkään yksinäiseksi, vaan hän lähes tanssi portaat ylös kohti kuudetta kerrosta. Hän oli niin onnellinen, että ohitti matkallaan jopa Artemis Flintin, joka suuteli tunnistamatonta kalpeaa tyttöä kolmannen kerroksen portaikon päässä, ilman, että kirosi tätä, vaikka tilaisuus olisikin ollut oiva. Albus vain hymyili ja riensi pitkin käytäviä sydän ilosta pullollaan. Ja uudelleen ja uudelleen hän kiitteli mielessään rehtori McGarmiwaa, joka oli päättänyt järjestää heille maailman ikimuistoisimmat joulutanssiaiset!

[Orenji]

Jäänyt viime luku kommentoimatta, mutta nyt pääsin lukemaan joulutanssiaisista!
Huh, olihan se pitkä luku, mutta kyllä sen nyt jaksoi lukea. Pääasiat jäi ainakin mieleen, jos ei muuta. Muutenkin koko luvussa kiinnitettiin huomiota sen ulkoasuun ja kuvailuun, tai sellasen mielikuvan mä sain.

Heti luvun alussa mä oikeen eläydyin siihen. Tytöt hyperventiloi ja valmistautuu kolme tuntia, poikia ei kiinnosta koko juttu...paitsi sitten kun tanssiaisiin oli alle tunti.  Kaikki tuntu olevan kovin turhamaisia, no sallittakoot se tanssiaisten takia

Hyvin oli kuvailtu tanssit, tosin tässä kohdassa tuli väärinymmärryksiä, koska oon väsyny:
...James juonsi, heilautti orkesterille kättään, ja hyppäsi alas lavalta vaaleanpunaisessa mekossa... Luulin, että lause päättyy tohon, mutta se olikin Linda, jolla se mekko oli. Hyvä niin!
Orapihlajasauvakin pääsi paikalle, ja taas sä oot keksinyt hyvän nimen. 
Albuksen ja Camillan juttu meni vähän ohi, mutta tykkäsin kyllä luvusta. Kiitos! :*

[Siunsäe]

Hei!

ansku1: Kiitos jälleen kovin paljon kommentista! Joo, minullekin tulee vähän sellainen olo, että erityisesti tyttöjen persoonat jollain lailla muuttuvat tanssiaisissa turhamaisemmiksi. Reps. XD James ja vaaleanpunainen mekko... Hyvä idea!

A/N: Juhlien jälkeinen päivä on yleensä vähän down, mutta Albus ei anna väsymyksen lannistaa, vaan käy selvittämään Siriuksen syvimpiä salaisuuksia. Aikansa pohdittuaan hän suuntaa hyvin yllättävän henkilön puheille; Siriuksen entisen tyttöystävän. Ensin käydään kuitenkin jouluostoksilla.
Tähän liittyen kolmannessa ja viimeisessä hahmoesittelyssä valokeilassa on Stina Loneline os. Havans.
Tarina lähestyy pikku hiljaa loppuaan. Kommenttia, mielipidettä?

______________________________________________________________________


Seitsemästoista luku
Stinan salaisuus


Sinä aamuna Tylypahka nukkui myöhään. Etenkin yläluokkalaiset olivat niin väsyneitä edellisillan juhlista, ettei juuri ketään näkynyt aamiaisella. Linna oli vielä yhdentoista aikaan hyvin hiljainen, sillä myös maalaukset olivat päättäneet ottaa vähän pidemmät torkut. Ulkona tuprutti lunta, mutta päivä tuntui pikkuhiljaa seestyvän kirkkaaksi.

Albus havahtui noihin sitkeisiin aamuauringon ensi pilkahduksiin. Huone oli hiljainen ja viileä. Hän siristeli silmiään ja venytteli kauan kohti kattoa. Jäseniä tuntui kolottavan edellisiltaisen tanssimisen jäljiltä. Ilta oli ollut mitä mahtavin. Muistot kiemurtelivat hitaasti hänen mieleensä, ja päällimmäiseksi hänen ajatuksiinsa jäi Camilla. Albusta jännitti ajatellessaan, mitä uutta eilisen käännekohdat toisivat heidän elämäänsä. Vatsanpohjassa kipristeli kuin pikkupoikana, ja hän räväytti silmänsä auki. Valkoinen katto näytti kimmeltävän auringonvalossa, ja ilma tuoksui hyvälle. Albus tunsi itsensä pirteämmäksi kuin koskaan.

Hän pongahti ylös sängystään ja etsi housut jalkaansa. Sitten hän hypähti Scorpiuksen sängylle, jossa poika kuorsasi äänekkäästi vällyjen alla. Albus vetäisi peiton hänen yltään ja huudahti: ”Herätys, prinsessa!”
Scorpiuksen kuorsaus katkesi ja hänen suustaan kantautui käsittämätöntä muminaa. Sitten poika hapuili peittoaan jalkojensa vierestä ja veti sen takaisin ylleen. Albus tuhahti turhautuneena, tarttui Scorpiuksen hartioista kiinni ja ravisti häntä voimiensa takaa. ”Ala nyt herätä!” hän vaati.

Scorpius huokaisi silmät ummessa. ”Ole hiljaa, Al. Haluan nukkua”, hän sanoi.
”Ei kun nyt YLÖS”, Albus käski ja silloin hänellä välähti. ”Kello on jo yli puolen päivän ja Dominique on tulossa käymään ihan pian.”
”Mitä?!” Scorpius rääkäisi ja hyppäsi salamannopeasti istumaan sängylleen.
”Kyllä vaan. Alahan pukea, ettei Domie näe mitään sopimatonta”, Albus kannusti virnistäen paljastavasti.
Scorpiuksen katse muuttui hölmistyneestä kiukkuiseksi. ”Vihaan sinua”, hän sanoi.
Albus katsoi ystäväänsä huvittuneena kulmat koholla ja pian myös Scorpiuksen suupielet nykivät. ”Mitä eilen tapahtui?” Scorpius kysyi kiinnostuneena.

Albus oli odottanut kysymystä, muttei ollut valmistautunut vastaamaan. Nyt hän vain istui hiljaa paikoillaan ja hänen kasvoilleen levisi typerä, leveä hymy.
”Ahaa…” Scorpius sanoi tietäväisesti. ”Hän vaikutti ihan entiseltään minun mielestäni. Pussasitteko te?”
Albus nyökkäsi ja vaalea puna levisi hänen kasvoilleen. Tytöstä oli vaikeampi puhua, kuin hän oli arvannutkaan. Hän nielaisi. ”Me käytiin kävelyllä ja… juteltiin asioita halki ja sellaista… Luulen, että me ollaan nyt samaa mieltä asioita.”
Scorpius virnisti. ”Jokos te olette yhdessä?”
”Tavallaan.”
”Hienoa, kaveri. Minähän sanoin aina, että te kuulutte yhteen”, Scorpius kehaisi. ”Camillassa on asennetta.”

Albus hymyili edelleen leveästi. Hän vilkaisi ulos ikkunasta, jossa lumisade oli jokin aika sitten lakannut. Oli tulossa hieno päivä. Juuri, kun hän oli saanut ajatuksensa järjesteltyä ja kääntynyt kysymään Scorpiukselta, kuinka hänen iltansa oli sujunut, hänet keskeytettiin.

”Huomenta”, kuului toivotus Willin pedin suunnalta. Albus ja Scorpius kääntyivät katsomaan poikaa, joka kiemurteli ylös sängystään. Will näytti hyvin kankealta, mutta silti samalla vetelältä kuin makaroni.
”Huomenta vain sinullekin. Et näytä voivan kovin hyvin”, Scorpius sanoi huvittuneena.
”Päinvastoin! Olen elämäni kunnossa”, Will sanoi ja huokaisi. ”Minä pussasin Rose Weasleytä.”
”No, jo oli aikakin”, Scorpius vastasi.
”Ja minusta tuntuu, että me seurustellaan”, Will jatkoi ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen utuisin silmin.
”No, JO OLI AIKAKIN.”
”Eikö teillä ole muuta sanottavaa?”, Will kysyi hivenen loukkaantuneena. ”Vatsaani vääntää ja tuntuu, kuin voisin pyörtyä joka hetki.”
”Voi olla vatsatautia. Käy lääkärissä.”
”Scorpius Malfoy, minä vihaan sinua!”

Albus pidätteli nauruaan. ”Jätä Will rauhaan, Scorp”, hän sanoi ja jatkoi, ”Sen sijaan minua kiinnostaa, mitä sinun ja Dominiquen välillä on meneillään.”
”Ei mitään”, Scorpius totesi ja kohotti leukaansa. ”Se nainen on kiero.”
”Sittenhän te olette samanlaisia”, Will pisti väliin.
”Te katositte jonnekin yhdentoista aikoihin?”, Albus johdatteli.
”Entä sitten? Hän kävi hermoilleni ja työnsin hänet lumihankeen”, Scorpius vastasi.
Albus virnisti. ”Taisit työntää häntä aivan johonkin muuhun…”
Scorpius tyrskähti nauruun, mutta hänen kasvoillaan helotti paljastava puna. ”Ystäviä eduilla, ei kun hupsis?” hän sanoi lopuksi ja virnisti. Albus pyöräytti silmiään ja alkoi etsiä sukkaansa.

”Tiesittekö muuten, että tänään on Tylyahon jouluvierailupäivä?” Will, joka oli aina perillä kaikista koulun tapahtumista, kysäisi. He olivat matkalla lounaalle ja oppilaita kuhisi heidän ympärillään. Melkein päätön Nick näkyi viihdyttävän ykkösluokkalaisista koostuvaa joukkoa portaikon alapäässä.
”Ainiin!” Albus voihkaisi. ”Pitäisi lähteä ostamaan joululahjoja… Mennäänkö kolmestaan?”
”Minulla on parempi idea”, Scorpius sanoi, ”Pyydetään Dominique, Rose ja Camilla mukaan ja lähdetään porukalla.”
Albus hätkähti ja sanoi: ”Luuletko, että siitä tulisi mitään?  Enkä usko, että Camilla edes lähtisi mukaan…”
”Kuulostat ihan ykkösluokkalaiselta! Se selviää kokeilemalla. Lopeta tuo maitoilu ja ole normaali”, Scorpius painosti.
”Niinpä. Ruuan jälkeen kysytään”, Will vahvisti.

Albus ei vastannut mitään. Häntä jännitti liikaa jo koko ajatus. Kun he saapuivat Suureen saliin, Albus oli hiukan saanut koottua ajatuksiaan, mutta Luihuisen tupapöytään vilkaistessaan ne kaikki sekoittuivat uudelleen. Camilla istui lounaalla parin tyttökaverinsa kanssa ja he keskustelivat kiihkeästi jostain, mutta kun Albus saapui salin oviaukkoon, tytön pää kääntyi heti kohti poikaa. Heidän katseensa kohtasivat ja Albus tunsi punastuvansa. Camilla kuitenkin hymyili iloisesti ja samassa myös hänen kaverinsa huomasivat Albuksen. Tytöt vaihtoivat tietäväisiä katseita keskenään ja alkoivat töniä Camillaa ilkikurisesti. Katsekontakti Albuksen ja Camillan välillä särkyi, kun tyttö joutui keskittymään ystäviinsä, jotka eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan. Albus, Scorpius ja Will asettuivat istumaan vapaille paikoille Rohkelikkopöydän päähän, mutta Albus vilkuili yhä Camillaa. Myös Will oli huomannut salissa jotain kiinnostavaa.

”Rose ja Dominique ovat tuolla!” hän sihahti Scorpiukselle ja huiskutti vastapäiseen Korpinkynnen pöytään, jossa uupuneen näköiset tytöt aterioivat kanakastiketta ja riisiä. Willin huomatessaan Rose vilkutti ujosti hymyillen takaisin, mutta Dominique käyttäytyi liian neutraalisti. Myös Scorpius esitti parhaansa mukaan välinpitämätöntä. Albus tyrskähti seuratessaan parin toimintaa.
”Oletteko kenties riidoissa?” Albus tiedusteli ystävältään hymyillen.
”Mitä? No ei olla”, Scorpius vastasi ja kohensi ryhtiään.
”Yritättekö te sitten esittää toisillenne vaikeasti tavoiteltavaa?” Albus kysyi.
”Ei nyt niinkään”, Scorpius vastasi. Sitten hän hymyili itsekseen ja jatkoi: ”Ei vain ole mitään tavoiteltavaa enää.”

Albus nauroi. Sitten hän vilkaisi taas Luihuisen pöytään, ja yritti etsiä katseellaan Camillaa toisten joukosta. Pian hän huomasikin kolme tyttöä, jotka olivat tekemässä lähtöä. Keskimmäisenä heistä oli Camilla, joka nousi juuri ylös pöydästä. Tyttö kuiskasi jotain kaverilleen, joka nyökkäsi ja lähti kohti salin oviaukkoa kolmas tyttö mukanaan. Camilla jäi yksin ja tapasi Albuksen katseen. Albus hätkähti ja kohensi hiukan ryhtiään. Camilla kohotti kulmiaan ja viittoili sitten poikaa luokseen. Albus nousi yllättyneenä ylös pöydästä ja lähti kohti Luihuisen pöytää. Will ja Scorpius jäivät tuijottamaan kiinnostuneena pojan menoa.

Päästessään Camillan luo Albus tunsi sydämensä jyskyttävän, mikä saattoi hyvinkin johtua ympärillä tuijottavien luihuisten silmäpareista. Camillan ilme oli kuitenkin tutkimaton ja kun hän puhui, hänen äänensä oli hyvin hiljainen. Ulkopuoliset eivät kuulleet mitään.
”Tiedätkö, mikä päivä tänään on?” hän kysyi ja katsoi Albusta kulmiensa alta.
”Tylyahon vierailupäivä?” Albus ehdotti asiaa, joka tuli hänelle ensiksi mieleen, sillä seuralaispyyntö pyöri hänen kielenkärjellään.
”Ahaa”, Camilla sanoi nyökäten.
”Lähtisitkö kanssani Tylyahoon?” sanat karkasivat Albuksen huulilta ja samassa hän tunsi punastuvansa uudelleen.

Camilla naurahti ja kosketti ohimennen Albuksen kättä. ”Olin juuri kysymässä samaa”, hän sanoi ja muikisti suutaan, ”Mielelläni.”
”Hienoa! Hyvä kuulla”, Albus takelteli ja tunsi helpotuksen valuvan kehoonsa. Sitten hän yritti järjestellä sanojaan. ”Ööh… Siinä on vain yksi juttu…”
”No?” Camilla kysyi kohottaen kulmiaan.
”Will ja Scorpius haluaisivat lähteä myös Rosen ja Dominiquen kanssa mukaan. Tai siis… Ei se tarkoita sitä, että niiden kanssa pitäisi koko ajan olla, mutta…”
”Hmm…” Camilla näytti epäilevältä.
”Se ei ollut minun ideani. Olisin halunnut lähteä kanssasi kahdestaan”, Albus puolustautui ja yritti miettiä, mitä sanoisi seuraavaksi.
”Ei se mitään. Siitä voi tulla ihan hauskaa. Oikeastaan on mukava tutustua ystäviisi paremmin, ja… toivottavasti Malfoy osaa käyttäytyä”, hän lisäsi vielä loppuun virnistäen.
Albus huokaisi helpotuksesta. ”Toivon ihan samaa”, hän sanoi.
”Nähdään tunnin kuluttua eteisaulassa.”

Eteisaula oli tupaten täynnä häliseviä oppilaita, kun Albus, Scorpius ja Will saapuivat sinne. Kaikki vanhemmat oppilaat halusivat piristää lauantaipäiväänsä ja lähteä viettämään aikaa Tylyahoon. Albus tervehti lähes jokaista vastaantulijaa, mutta eräs henkilö sai hänet pysähtymään hetkeksi. Hän hymyili iloisesti tummatukkaiselle tytölle, ja he halasivat varovasti.

”Terve, Loula. Olet päässyt jo pois sairaalasiivestä”, hän sanoi tytölle, joka hymyili hänelle lämpimästi. Loulan vasen käsi oli tuettu kantositeeseen ja kasvoilla näkyi vielä parin parantuvan haavan jäljet. Silti tyttö oli pirteä, oma itsensä.
”Olen minä! Söpöttäjä-Stina sanoi, että olen parantunut ennätysajassa ja laski minut tänä aamuna takaisin omaan tupaan. En kuitenkaan saa vielä kahteen viikkoon urheilla, istua pitkiä aikoja paikoillaan tai huutaa. Oli silti ihanaa syödä pitkästä aikaa Tylypahkan aamiaista!” Loula hehkutti ja taputti vatsaansa.
”Uskon. Eli treenit voi jatkua normaalisti joulun jälkeen, hyvä homma”, Albus nyökkäsi tyytyväisenä.
”Joo, onneksi! En olisi kestänyt, jos tässä menisi kauemmin. Mitä tekisinkään ilman joka kuukautista Luihuisen rökitysnäytöstämme?” Loula kysyi, ja he molemmat nauroivat.
”Toivottavasti he eivät syö kamalasti jouluna, etteivät luudat katkea alta, vaikka ei se kyllä ollut kaukana tänä syksynäkään”, Albus jatkoi vitsiä hymyillen ilkikurisesti.
”Niinpä, sillä sitten se olisi jo liian helppoa”, Loula hytkyi naurusta ja piteli kipeää kylkeään. Sitten hän vakavoitui hiukan ja kysyi Albukselta: ”Mitenkäs tanssiaiset menivät? Kuulin, että olit löytänyt parin, etkä ketään ihan tavista…”

Albus hymyili vaivaantuneesti ja hieroi niskaansa. ”Joo. Camilla on kyllä luihuinen, mutta olen tuntenut hänet kauan, ja hän on hyvä tyyppi”, hän kertoi.
Loulan silmät kapenivat viiruiksi. ”Veljeilet vihollisen kanssa. Ei kai hän utele pelitaktiikoitamme?”
”Ei tietenkään. Ei hän huispaa”, Albus vastasi. ”Me jutellaan muista jutuista…”
”Niinkö?” Loula kysyi. Sitten hänen kasvoilleen hiipi vino hymy. ”Oletteko te yhdessä?”
Albusta kuumotti. Loula oli liian hyvä ihmistuntija. ”Ei me…” hän aloitti, muttei keksinyt, miten jatkaa.
Samassa hän kuuli takaansa äänen: ”Hei, Albus.”

Albus hätkähti ja kiepsahti katsomaan. Hänen takanaan seisoi Camilla, tummat hiukset korkealla poninhännällä ja lyhyt untuvatakki yllään. Tyttö katseli Loulaa kiinnostuneena.
”Hei, Camilla”, Albus sanoi ja mietti, kuinka kauan tyttö oli seisonut siinä kuuntelemassa. Sitten hän vilkaisi Loulaa, joka tuijotti Camillaa vähintään yhtä kiinnostuneena takaisin. Albus tunsi olonsa tukalaksi ja koetti saada tilanteen tasoittumaan. ”Tässä on Loula, meidän joukkueen jahtaaja”, hän esitteli tytölle varovaisesti.
”Ahaa”, Camilla vastasi hitaasti, värittömästi. Sitten hän tuli Albuksen vierelle ja liu’utti kätensä Albuksen käsivarren ympäri. Albus karahti samassa punaiseksi tajuttuaan tytön liikkeen, ja Loula kohotti kulmiaan.
”Ettepä…”, Loula sanoi huvittuneena, ja Albus tajusi hänen jatkavan heidän aiempaa keskusteluaan. Albus ei osannut vastata mitään, Camilla oli hiljaa, ja Loula vain hymyili viekkaasti ja piti tahallaan kiduttavan pitkän tauon. Sitten hän sanoi: ”Hauskaa Tylyahon reissua teille, ja jutellaan myöhemmin lisää, Al.”

Albus huokaisi hiljaa ja nyökkäsi onnellisena. Loula vain iski silmää ja lähti kapuamaan portaita ylös heidän ohitseen. Albus katsoi hetken tytön perään. Sitten hän kääntyi katsomaan vieressään seisovaa Camillaa, joka hymyili tyytyväisenä itsekseen. Äskeisestä huolimatta Albus tunsi olevansa iloinen, että tyttö oli siinä ja uskalsi myös näyttää sen muille.
Silloin Camilla kääntyi katsomaan häntä. ”Onko Loula hyväkin ystäväsi?”
”Joo”, Albus vastasi kevyesti punehtuen. ”Olisin aluksi mennyt hänen kanssaan tanssiaisiin, mutta hän loukkaantui huispatessaan.”
Camilla kohotti kulmiaan. ”Olinko minä kakkosvaihtoehto?” hän kysyi.
Albus mietti hetken, kuinka asettelisi sanansa ennen kuin vastasi: ”Et. Loula oli kakkosvaihtoehto sinun jälkeesi.”
Camillan kasvoille levisi tyytyväinen hymy, ja hän nykäisi pojan mukaansa. ”Mennäänkö?”
”Joo. Scorpius ja Will taitavat olla tuolla”, Albus sanoi ja osoitti kohti oviaukkoa, jossa näkyi neljän henkilön rykelmä. Pojat olivat tainneet jo löytää Dominiquen ja Rosen.

Kun he saapuivat paikalle, toiset tervehtivät heitä asiallisesti. Camilla oli jo päästänyt irti Albuksen käsipuolesta, mutta heidän välillään oleva tietty jännite näkyi silti ulospäin. Rosen ja Dominiquen kasvoilla käväisi omituisia ilmeitä, mutteivät he sanoneet mitään. Sen sijaan Scorpius avasi suunsa, ja Albus meinasi tappaa hänet sillä seisomalla.
”No, saapuivathan ne toisetkin kyyhkyläiset viimein! Puluparvi kasassa, joten eiköhän lähdetä?” hän täräytti, ja Will, Dominique ja Rose repesivät nauramaan.
”Ole hiljaa, tai en lähde sinun kanssasi minnekään”, Albus tiuskaisi ja vilkaisi säikähtäneenä Camillaa. Hänen yllätyksekseen tyttö kuitenkin hymyili ja tuijotti Scorpiusta pisteliäästi. Scorpiukselta katse ei jäänyt huomaamatta ja hän virnisti takaisin ilkikurisesti.
”Minusta on kivaa lähteä isommalla porukalla. Onhan kaikilla lupalaput mukana?”  Will kysyi.

”Minusta on ihmeellistä, että meidän pitää näyttää vieläkin lupalappuja joka ikinen kerta, kun astutaan Tylypahkan muurien ulkopuolelle. Eikö niille jo riitä ne minun aiemmat kolmekymmentä lupalappua? Mitähän ne edes tekee niillä? Polttavat varmaan juhannuksena…” Dominique marisi.
”Sinulta on ihan hyvä pyytääkin lupalappu ja lähettää se varmuuden vuoksi vielä suoraan rehtorin kansliaan. Ei ole kerta eikä pari, kun sinut on löydetty hortoilemasta ympäri kylää yksinään”, Scorpius sanoi virnuillen.
”Ei se tee minusta vammaista, etten osaa vieläkään liikkua niillä sokkelokujilla, jotka on sitä paitsi kaikki ihan samannäköisiä”, Dominique vastasi loukkaantuneena.
”Kröhöm”, Rose keskeytti alkavan kahinan. ”Voidaanko me nyt jo pian lähteä, vai seisotaanko tässä koko loppupäivä?” hän kysyi pisteliäästi.
”Mennään vaan”, Scorpius vastasi, ”mutta pitäkää silmällä tätä blondia tässä, koska minä en välttämättä joka hetki ehdi.”

Tylyaho oli valkoinen. Edellisenä yönä oli satanut paljon lunta ja kaikki katot, jalkakäytävät ja lyhtypylväät olivat ohuen lumikerroksen peitossa. Kuusikon saapuessa kylään, ilma oli edelleen kirkas ja taivas sininen. Kadut vilisivät Tylypahkan oppilaita ja kaikki liikkeet pienimmistä putiikeista lähtien tuntuivat olevan auki. Oli meneillään kiireisin joulusesonki ja ihmiset kantoivat kasseja käsissään. Myös torilla järjestettiin ohjelmaa; oli makkaranpaistoa, pari myyntikojua ja kääpiöistä koostuva joululaulukuoro lauloi korokkeella kuuluvasti. Aukiolle tullessaan Rose kipitti suoraan käsin tehtyjä koruja myyvän kojun luo. Will seurasi mukana ja hänen jäljessään tulivat toiset.

”Katso, Will! Eikö olekin hieno?” Rose huudahti ja heilutteli kädessään hopeista, hevoskotkaa esittävää riipusta. ”Ja vielä käsin tehty…”
Myös Dominique meni Willin mukana tutkimaan Rosen löytämää korua.
”Haluaisitko sen?” Will kysyi Roselta, joka hymyili juuri sen näköisenä, kuin olisi juuri toivonut Willin kysyvän niin.
”Haluaisin… Mutta ei sinun tarvitse oikeasti”, hän sanoi ja pyöritteli korua käsissään kainosti. Albus ja Scorpius vilkaisivat toisiaan, ja Scorpius pyöräytti silmiään.
”Ei se ole kallis, ja jos todella pidät siitä, niin tietysti ostan sen sinulle”, Will sanoi hymyillen ja kaivoi rahansa esiin.
”Voi kiitos, Will”, Rose sanoi ja otti vastaan myyjän antaman pussin riipukselle. ”Korvaan tämän sinulle”, hän jatkoi ja otti poikaa kädestä kiinni.
”Ei sinun tarvitse…” Will sanoi punehtuen.
”Mennäänkö jonnekin kahville ennen jouluostoskierrosta?” Dominique kysyi suureen ääneen.
”Kannatan! Kolmeen?” Scorpius ehdotti, ja muut nyökyttelivät. Niinpä he suuntasivat yhteistuumin kulkunsa kohti vanhaa Kolmen luudanvarren baaria.

Myös baarissa oli tungosta. Ihmeen kaupalla he löysivät vapaan pöydän ikkunan vierestä ja pakkautuivat kaikki sen ympärille. He tilasivat perinteiset kermakaljat ja ne eteensä saatuaan istuskelivat kiireettöminä, mukavia rupatellen yhdessä. Heihin luotiin eri puolilta baaria kummastuneita silmäyksiä, mutta Albus alkoi olla jo tottunut siihen, eikä se häirinnyt häntä enää paljon. Myös Camilla vaikutti tyytyväiseltä oloonsa ja kuunteli hymyillen jopa Scorpiuksen huonoja vitsejä. He istuivat Albuksen kanssa vieretysten ja pojan käsi etsiytyi pöydän alla vaivihkaa tytön kädelle. Camilla säpsähti hiukan ja katsoi sitten Albusta. Ujo hymy hiipi Albuksen kasvoille ja ilokseen hän sai tytöltä vastauksen.
Samassa hän kuuli takaansa kolean äänen: ”Camilla, mitä sinä oikein sekoilet?”

Albus veti vaistomaisesti kätensä pois Camillan kädeltä ja kääntyi katsomaan puhujaa. Hän näki takanaan vankasti seisovan pojan, jonka tummat hiukset oli sliipattu geelillä taakse ja jonka kaapu kiilteli puhtauttaan. Artemis Flint tuijotti kylmästi kohti Camillaa, joka oli jännittynyt patsaaksi Albuksen vierelle. Hetken kuluttua tyttö katsoi Albusta neuvottomana, eikä Albus kuollakseenkaan tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Hänen vain teki mieli nousta ylös ja vetää poikaa turpaan. Vaivoin hän sai kuitenkin hillittyä itsensä.

Silloin yllättäen Scorpius nousi ylös pöydästä ja katse, jonka hän loi Flintiin, oli murhaava. ”Hän on meidän kanssamme nyt. Eikö niin?” hän sanoi ja vilkaisi Camillaa odottavasti.
Camilla tuijotti poikaa hetken ja nyökkäsi sitten lyhyesti. Albus tunsi käsiensä hikoavan.
”Joten, voitko jättää meidät rauhaan? Jos saan pyytää”, Scorpius sanoi hitaasti. Se oli kaikkea muuta kuin pyyntö.

Flintin silmät kapenivat viiruiksi, ja hänen katseensa kulki Scorpiuksesta Camillaan ja takaisin. Sitten hän karaisi kurkkuaan ja oli selvästi sanomassa jotakin mutta silloin hänen kasvoilleen hiipi pieni, kiero hymy. Yhtäkkiä hän vain kääntyi ja lähti takaisin kohti omaa pöytäänsä tummanvihreä talviviitta hulmuten. Kolme poikaa ja kolme tyttöä jäivät tuijottamaan hänen peräänsä tuikeasti. Camillan ilme oli kaikista jäisin, mutta hänen kasvoiltaan paistoi myös pieni huolenpoikanen, josta Albus ei pitänyt ollenkaan. Kiusallinen tunnelma ei tuntunut menevän ohi, vaikka Rose ihmettelikin ääneen, kuinka joku saattoi olla niin epäkohtelias. Camilla vain pyöritteli kermakaljatuoppiaan mietteisiinsä vaipuneena. Jonkin ajan kuluttua keskustelu onneksi virkosi hieman.

”Outoa, että meitä on näin monta, ja niin monesta eri tuvasta”, Dominique mietti ja katseli muita arvioiden. ”Ja ollaan me ihan erilaisiakin. Albus on hauska, Camilla on rauhallinen, Rose on napakka, Will on superfiksu ja Scorpius täysi pelle”, hän kuvaili.
”Ja sinä olet idiootti”, Scorpius antoi takaisin.
”Joo-o, ollaan me aika monenkirjava porukka. Ei heti uskoisi”, Albus sanoi.
”Mitähän meistä puhutaan koulussa?” Rose pohti.
”Puuskupuhissa luullaan, että Dominique ja Rose ovat molemmat Scorpiuksen naisia, tai niin ainakin kuulin yhden porukan puhuvan. Ja meidän tuvassa ollaan sitä mieltä, että Scorpius on maksanut teille kahdelle siitä, että liikutte hänen kanssaan julkisesti”, Camilla sanoi yllättäen. Will tuijotti tyttöä ärsyyntyneenä. Hän ei selvästikään pitänyt kuulemastaan. Scorpius sen sijaan nauroi makeasti
”Puuskupuhit ovat oikeassa siinä, että saisin kenet tahansa, mutta onneksi minulle ei kelpaa kuin parhaat”, poika myhäili.
”Älä huoli, ei minullekaan”, Rose näpäytti.

”Mitäs olet tykännyt meidän seurasta, Camilla?” Will kysyi jonkin ajan kuluttua mustahiuksiselta tytöltä.
”Te olette mukavia”, Camilla vastasi ystävällisesti, ”Suurin osa”, hän lisäsi ja vilkaisi viileästi Scorpiusta saaden toiset hihittämään. ”Voin kyllä lähteä joskus toistekin, jos haluatte.”
”Toki! Olet tervetullut”, Will vastasi iloisesti.
”Kuka haluaa lisää?” Scorpius kysyi kevyt puna kasvoillaan ja nousi lähteäkseen tilaamaan uutta kermakaljakierrosta.

He istuskelivat vielä jonkin aikaa juomiaan nautiskellen ja mukavia jutustellen pöydän ympärillä. Tuopit tyhjennettyään he lopulta nousivat pöydästä, kiittivät tarjoilijaa hyvästä palvelusta ja suuntasivat joululahjaostoksille. Hetken neuvoteltuaan he päättivät suunnata ensiksi Weasleyn Welhowitseihin, jossa vierähti nopeasti yli puoli tuntia. Sitten he siirtyivät viereiseen vaateliikkeeseen, josta oli hyvä jatkaa kirjakauppaan, lemmikkipuotiin ja viimeiseksi Hunajaherttuaan. Lopulta, monta tuntia kauppoja kierrelleinä ja kassit pullottaen, he päättivät viimein lähteä paluumatkalle kohti Tylypahkaa.

Illalla Scorpius ja Will keskustelivat vilkkaasti Dominiquesta ja Rosesta. Ajan kuluessa Albus vetäytyi vaivihkaa oleskeluhuoneesta tekosyynään lähteä tapaamaan Camillaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan muotokuva-aukosta ulos päästyään hän suuntasi kulkunsa kohti sairaalasiipeä. Hänellä oli aikeenaan puhua Stina Lonelinen kanssa Siriuksesta. Hän janosi kovasti lisätietoa Siriuksen viimeisistä ajoista ennen Azkabaniin joutumista, sillä mies ei itse suostunut puhumaan aiheesta. Albus oli varma, että aiheeseen liittyi jotain tärkeää. Parhaimmassa tapauksessa tieto paljastaisi jotain uutta elpymyskiven arvoituksesta ja auttaisi Albusta pääsemään lähemmäksi ratkaisua. Hän oli miettinyt tarkkaan, mitä sanoisi Siriuksen entiselle tyttöystävälle, jotta saisi tämän puhumaan.

Sairaalasiipeen astuessaan hän kuitenkin tajusi, ettei tehtävä ollut välttämättä yhtään niin yksinkertainen. Matami näkyi siistimässä erästä sairasvuodetta, eikä siivessä näkynyt ketään potilasta. Naisella taisi olla hiukan tylsää. Albus lähestyi puuhailevaa parantajaa varovasti miettien, mitä sanoisi. Sitten hän karaisi kurkkuaan kiinnittäen matamin huomion.
”Matami Loneline, haluaisin keskustella kanssanne”, hän sanoi.

Matami kääntyi hänen puoleensa yllättyneenä keltaiset letit heilahtaen. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja niissä näkyi jänismäisiä piirteitä. ”Ai hei, Potter. Tottahan toki, minulla on aikaa”, hän vastasi hiukan ihmetellen. Hän laski lakanan käsistään ja istui sängylle ristien jalkansa.
Albus veti seinän vierellä olevan tuolin matamin eteen ja istahti sille. Hän katsoi naista suoraan silmiin ja kysyi kohteliaasti: ”Matami, saisinko kysyä teiltä erästä asiaa?”
”Tottahan toki, poikaseni”, matami Loneline vastasi kirkkain silmin.
”Tunsitteko te Sirius Mustan nuorempana?” Albus kysyi ja jäi jännittyneenä odottamaan vastausta.

Matami jähmettyi hetkessä ja tuijotti Albusta nyt selvästi kauhuissaan. Sitten hän nousi äkisti ja alkoi nopein liikkein pedata petiä, jolla oli istunut.
”Mitä sinä nyt tuollaisia hupsuttelet? Mustat kävivät minun kanssani samaan aikaan Tylypahkaa, siinä kaikki”, hän napautti.
”Minä olen kuullut jotain muutakin. Sinähän olit Lily Evansin hyvä ystävä, eikö niin?” Albus päätti yrittää toista kautta.
”Kyllä olin”, matami vastasi lyhyesti, ”muttei se tee minusta automaattisesti kelmien –tarkoitan Lilyn miehen äänekkäiden kavereiden ystävää.”

Albus sulki silmänsä hetkeksi. Hän yritti miettiä, mitä sanoisi seuraavaksi, ja hänen mieleensä lukittui vain yksi vaihtoehto. Hän avasi silmänsä.
”Stina”, hän aloitti käyttäen naisen etunimeä, ”minä tiedän, että teillä oli suhde.”
Stina lakkasi samassa petaamasta sänkyä ja kääntyi hitaasti katsomaan Albusta. Hänen katseensa oli jopa arvioiva, kun hän mulkoili poikaa suurilla silmillään. Lopulta hän avasi suunsa. ”Miten sinä siitä tiedät?” hän kysyi ja hänen äänensä oli väritön.

Tähän kysymykseen Albus oli varautunut. ”Isäni on Siriuksen kummipoika”, hän vastasi.
”Ah, niinpä tietysti. Hän arvatenkin laverteli minusta kaikille vapauduttuaan…” Stina mutisi ja nyt hänen äänestään kuulsi katkeruus ja ärtymys.
”Ei nyt niinkään”, Albus vastasi sovitellen. ”Hän vain kertoi isälleni, ja minä taas olen kuullut paljon… tarinoita jälkeenpäin. Mutta niissä kertomuksissa on monia aukkoja, ja minä todella tahtoisin tietää totuuden. Ja vain sinä olet täällä enää kertomassa… Tiedän, että Sirius joutui Azkabaniin sinä iltana, kun Peter Piskuilan räjäytti jästikadun ja lavasti hänet syylliseksi, mutta olen ihan varma, että siihen liittyy paljon muutakin… myös jotain teidän kahden väliltä. Voisitko kertoa, mitä sinä iltana oikein tapahtui?”

Stina tuijotti häntä hetken otsa huolestuneilla rypyillä. Hetkessä hän näytti hyvin, hyvin vanhalta ja elämän kolhimalta. Sitten hän huokaisi syvään ja istui voipuneen oloisena takaisin sängyn päälle.
”Se oli kauhea ilta”, hän sanoi ja aloitti kertomaan surullisinta tarinaa, jonka Albus oli koskaan kuullut.

Ne olivat levottomia ja pimeydentäyteisiä aikoja. Sinä päivänä Sirius oli luvannut poikkeuksellisesti hakea minut töistä kotiin. Olimme yli kaksikymppisiä ja olleet yhdessä noin kuusi vuotta. Meillä oli yhteinen asunto Viistokujan laidalla, ja minä kävin töissä Matami Malkinilla. Siihen aikaan kaikki oli vielä hyvin, ja me olimme onnellisia yhdessä.

Sen päivän työvuoroni oli ollut tavallista pidempi ja pois päästessäni olin hyvin väsynyt. Liikkeen oven suljettuani sain kuitenkin yllättyä, kun ympäri käännyttyäni edessäni seisoi Sirius lyhyeen, tummanruskeaan nahkatakkiin pukeutuneena. Hauskinta oli se, että hän nojaili rennosti uutuuttaan kiiltävään, mustaan moottoripyörään.

”Sirius, mitä tämä nyt on?” kysyin, enkä kyennyt väsymyksestäni huolimatta olla nauramatta miehelleni, joka näytti aivan liian paljon jästille ollakseen vähänkään uskottava velho.
”Älä naura. Ostin meille uuden kulkupelin”, Sirius vastasi vakavissaan, ehkä hiukan loukkaantuneena. Hillitsin itseäni vähän, sillä tiesin Siriuksen olevan hulluna kaikkeen pyörillä liikkuvaan, erityisesti moottoripyöriin. Sellaisen hän oli aina halunnut.
”Tähänkö olet säästänyt vuosia rahaa?” kysyin.
Sirius nyökkäsi ylpeänä. ”Eikö olekin hieno?”
”No, on”, minun oli pakko myöntää. Sitten virnistin, ja väsymys tuntui hetkessä kaikonneen kehostani. ”Veisikös herra motoristi minut pienelle ajelulle?” kysyin ja silitin pyörän ohjaustankoa viekoitellen.
”Riippuu, mitä tarkoitat…” Sirius vastasi iskien silmää. Välillä vihasin hänen rivoa luonnettaan.
Kohotin hänelle kulmiani kyllästyneesti. Sirius ymmärsi onneksi vinkin ja taputti pyörän nahkaista istuinta kutsuvasti. ”Neiti on hyvä”, hän kehotti ja käynnisti moottorin.

Hyppäsin innoissani istumaan hänen taakseen ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Mietin, miksen ollut aiemmin keksinyt tätä. Sitten Sirius käänsi kaasukahvaa ja moottoripyörä ampaisi matkaan. Vauhdin hurma kutitteli ihollani ja tunsin tuulen tarttuvan hiuksiini. Hetken aikaa ajoimme tietä pitkin suoraan, ja vauhti vain kiihtyi kiihtymistään. Ehdin jo pelätä, kuinka monen jästin murhaan tulisimme syyllistymään, kun yhtäkkiä tunsin pyörän irtoavan maasta. Ehkä se oli intuitio. Kiisimme jalan verran irti tiestä ja pyörä kohosi aina vain ylemmäs. Minulla kesti hetken tajua, että tosiaan lensimme.

”Unohditko kenties mainita jotain? Tämähän on lentävä moottoripyörä!” kiljuin Siriuksen korvaan.
Siriuksen kasvoille levisi korviin asti ylettyvä virnistys, ja hän kaarsi äkkiarvaamatta oikealle ylittäen kapean joen. Minä puristin itseäni tiukemmin häntä vasten ja toivoin, ettemme putoaisi. Lensimme kauas, mutta aika tuntui kuluvan todella nopeasti. Pyörän selässä istuessani en osannut vielä aavistaakaan, kuinka ikimuistoinen siitä illasta tulisi.

Olimme retkellä tuntikausia ja kävimme vaikka missä. Kun viimein iltamyöhällä palasimme takaisin Lontoon valojen yläpuolelle, poskeni hehkuivat riemusta. Olin korviani myöten rakastunut Siriukseen.

Sirius hidasti vähän ja huusi minulle, että oli luvannut käydä ennen keskiyötä ystävänsä Peter Piskuilanin luona tarkistamassa, että kaikki oli hyvin. Peter toimi tuolloin Lilyn ja James Potterin piilopaikan salaisuudenhaltijana. Sirius itse oli luovuttanut taakan hänelle, mistä olin ollut hyvin huojentunut. Jälkeenpäin olen toivonut, ettei Sirius olisi koskaan tehnyt sitä virhettä.

Laskeuduimme pian Peterin asunnon pihaan ja Sirius hyppäsi alas pyörän selästä. Hän kolkutteli pitkään oveen ja tiiraili sisään pimeistä ikkunoista. Paikka vaikutti kuitenkin autiolta ja hän palasi pyörälle tyhjin käsin. Alitajuisesti tiesin jo silloin, ettei kaikki ollut hyvin ja näin saman myös Siriuksen kasvoilta, kun hän kääntyi puoleeni.
”Meidän on lähdettävä käymään Pottereilla”, hän sanoi huolestuneena.
Nousimme siis takaisin pyörän selkään ja kurvasimme kumit vinkuen kohti Godrickin notkoa. Enkä usko Britanniassa olevan yhtäkään velhoa tai noitaa, joka ei tuntisi seuraavien tapahtumien kulkua.

Kun saavuimme paikalle, kohtasimme vain karrelle palaneet rauniot. Sirius karjaisi kauhuissaan ja hyökkäsi alas pyöränsä selästä. Paikalla oli jo muita ihmisiä. Muutaman jästin lisäksi tunnistin Dumbledoren ja Tylypahkan riistanvartija Hagridin. He huomasivat meidät ja lähtivät tulemaan meitä kohti. Näin Hagridin kantavan jotain sylissään. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun tajusin sen olevan vauva.

Tartuin vaistomaisesti Siriuksen käsivarteen. Sillä hetkellä kaikki muuttui sumuiseksi, mutta ajattelin vain, ettei häntä saanut päästää sisälle raunioihin. Sirius näki myös vauvan ja alkoi karjua hysteerisesti. ”JAMES!”

Minä roikuin hänessä kiinni voimattomana, epätoivoisesti, ja kun Dumbledore ja Hagrid viimein ehtivät luoksemme, Hagrid antoi Harryn Dumbledoren syliin ja otti Siriuksen lujaan rutistukseen itseään vasten. Ja sitten hän sanoi sen, mitä olin koko ajan pelännyt: ”Lily ja James on kuollu! Ti-tiedät-kai-kuka sai selville niiden piilopaikan. Se yritti kirota myös Harryn mut… en tajuu, miten se ei onnistunu”, hän tyrski.

Kuumat kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja rintaani kivisti. Sirius repiytyi jollain keinolla irti Hagridin otteesta ja tuijotti vauhkona Dumbledorea. ”Onko Harry kunnossa?” hän kysyi järkytyksen ja pelon sekaisella äänellä. Arvelen, ettei hän ollut vielä tajunnut kunnolla Jamesin kuolemaa.
Dumbledore nyökkäsi ja sanoi: ”Sirius, meidän täytyy nyt rauhoittua.”
”Vähät minä siitä!” hän huusi. ”Hagrid, ota moottoripyöräni ja kuljeta sillä Harry turvaan, ihan minne vain. Minä tapan sen rotan!”
Tajusin sillä hetkellä, että Sirius oli aikeissa kaikkoontua ja tartuin juuri ajoissa hänen käteensä ennen kuin ilmassa kuului terävä poksahdus ja katosimme molemmat näkyvistä.

Ilmiinnyimme vilkkaalle jästikadulle, ja ensimmäiseksi näkökenttääni osui tienreunaa kiireesti kipittävä Peter Piskuilan. En vieläkään tiedä, kuinka Sirius löysi hänet, mutta kai hätätilanteissa kykenee yliluonnollisiin asioihin. Poksahduksen kuullessaan Peter vilkaisi taakseen. Meidät huomatessaan hän vingahti kauhusta ja pinkaisi juoksuun. Myös me otimme jalat allemme, ja Sirius laukoi kirouksia minkä kerkesi –välittämättä ympärillämme ihmettelevistä jästeistä. Peterin pakomatka kuitenkin katkesi lyhyeen, kun katu loppui umpikujaan. Piiritimme hänet nurkkaa vasten, ja Sirius osoitti hänen kurkkuaan tiiviisti sauvallaan.

”Murhaaja! Olin hullu, kun ikinä luotin sinuun!”, Sirius huusi raivoissaan.
”Si-Sirius, en minä tarkoittanut! Et tiedä, millainen on. Hän olisi ta-tappanut minut!” Peter sopersi. Hän oli painautunut kyyryyn seinää vasten.
”Sen sinä todella ansaitsetkin ja saat kokea sen nyt heti! Oletko valmis?” Sirius karjui hullunkiilto silmissään. Sydämeni pamppaili ja olin kauhuissani. Silloin tapahtui jotain odottamatonta.
Peterin kasvoille levisi mielipuolinen virnistys. ”Sitten minulle ei jää muita vaihtoehtoja”, hän sanoi ja kaivoi pienen veitsen taskustaan.

Kirkaisuni halkoi ilmaa, kun hän äkisti leikkasi etusormensa irti tuskasta ärjäisten. Sirius kuitenkin tajusi tilanteen onneksi heti, mihin en olisi koskaan itse kyennyt, ja kiskaisi minut mukaansa.
”Juokse!” hän huusi ja repi minua eteenpäin katua pitkin. Minä rämmin silmät kyyneleistä sumeina hänen perässään. Olin aivan paniikissa.

Silloin katu räjähti. Kuului korviahuumaava pamahdus, ja minä tunsin sinkoavani vatsalleni katukiveykseen. Viiltävä kipu sokaisi minut, enkä saanut henkeä. Joku kuitenkin kiskoi minut lähes heti ylös ja nosti syliinsä. Olin kai menettänyt hetkeksi tajuntani, sillä kun seuraavan kerran havahduin, tajusin, että Sirius laski minut maahan kostealle jalkakäytävälle. Ympäriltäni kuului kirkunaa ja juoksuaskelia. Pakotin silmäni auki ja kohtasin Siriuksen likaiset kasvot. Hänen poskestaan vuosi verta, mutta hänen silmänsä tuikkivat silti kirkkaina ja määrätietoisina.

”Nyt ei ole paljon aikaa”, hän sanoi vakavana, ”ja sinun on toteltava minua.”
Nyökkäsin hänelle voimattomasti.
”Sinä nouset nyt ylös ja ilmiinnyt Remuksen luokse. Kerrot hänelle kaiken ja jäät hänen luokseen yöksi. Olette toistenne tukena, äläkä päästä häntä ulos. Minä jään tänne”, Sirius sanoi vakavana.

Kesti hetken ennen kuin käsitin hänen sanansa. Kauhu hiipi jäseniini. ”Ei”, sanoin järkyttyneenä, ”Ei, sinä et jää tänne esittämään murhaajaa!”
”Ei ole muita vaihtoehtoja. Peter muutti itsensä rotaksi minun sauvallani. Poliisit ja ministeriö tulevat kohta. Et voi enää jäädä tänne”, hän sanoi ja katsoi jonnekin ohitseni.
”Ei…” pudistin päätäni jäykästi.
”Stina, minä rakastan sinua”, Sirius sanoi ja katsoi minua silmiin. Hän tarttui vasempaan käteeni ja suuteli sitä. ”Rakastan sinua ikuisesti. Mutta sinun on lähdettävä nyt.”
En kyennyt puhumaan. ”Lupaa minulle, että menet suoraan Remuksen luokse”, hän vaati, kun en vastannut mitään.
Minä tuijotin häntä järkytyksestä sekaisin. Sitten nielaisin ja pakotin itseni nyökkäämään hänelle.
”Hyvä. Minun tyttöni”, hän sanoi ja kaivoi jostain esiin lämpimimmän hymynsä, jota kuitenkin varjosti hyytävä pelko. Sitten hän nousi ylös, kääntyi ja juoksi sanaakaan sanomatta takaisin kohti räjähdyspaikkaa.

Tuijotin hetken hänen peräänsä. Sitten kuulin jästipoliisien pillien äänet. Nostin itseni hitaasti ylös kerrostalon seinään tukeutuen. Ruumiini tuntui raskaalta kuin lyijy, ja kun vedin henkeä, tunsin rikin kitkerän poltteen keuhkoissani.

Silloin kuulin jonkun huutavan ja heti perään kadulla kaikui Siriuksen mielipuolinen nauru. Silloin tiesin, että olin nähnyt hänet äsken viimeistä kertaa. Suljin silmäni ja eristin mieleni kaikelta muulta, ainoana ajatuksenani vain Remuksen turvallinen, puinen omakotitalo metsän keskellä. Sitten tulen katku katosi ilmasta ja tunsin kadun häviävän altani.

”Seuraavana päivänä luin Profeetasta, kuinka edellisenä iltana Lontoon räjähdystapossa oli kuollut kaksitoista jästiä ja yksi velho, Peter Piskuilan, jonka ruumista ei ollut löydetty. Murhaajaksi ja elinkautiseen vankeuteen tuomittiin velho Sirius Musta”, Stina kertoi ääni väristen ja sulki silmänsä.

Albus tuijotti naista järkyttyneenä ja hengitti raskaasti. ”Mitä sen jälkeen tapahtui?” hän kysyi hiljaa.
”Kun yhdentoista vuoden kuluttua luin, että Sirius oli karannut Azkabanista, eikä häntä ollut löydetty, odotin jännityksestä hulluna. Mutta hän ei koskaan tullut luokseni. Enkä tuomitse häntä siitä, sillä hänen elämänsä oli varmasti vaikeaa silloin”, Stina sanoi huokaisten.
”Kun sitten lopulta luin hänen kuolleen Taikaministeriön taistelussa, menin samana päivänä Velhovirastoon ja muutin sukunimeni Lonelineksi. Mielestäni se kuvaa hyvin yksinäisyyttäni. Minulla ei ole ollut Siriuksen jälkeen ketään muuta ja olen muuttunut aivan eri ihmiseksi.”

Lopuksi Stina ojensi vasenta kättään Albusta kohti. Ryppyisessä nimettömässä oli vuosien aikana paikalleen painunut vanha, kultainen kihlasormus.
”Se oli meidän kihlapäivämme”, Stina sanoi ja hänen silmistään valui suuria kyyneleitä.

___________________________________________________________________________


Valokeilassa Stina Loneline os. Havans


Stina ei tiedä omasta alkuperästään mitään. Herra ja rouva Havans adoptoivat hänet pienenä vauvana velhosukuisten orpokodista. Koska he eivät itse kyenneet saamaan lapsia, he kasvattivat Stinaa kuin omaa lastaan. Tytöllä oli hyvä lapsuus, eikä hän vuosiin tiennyt adoptiosta mitään. Vasta kymmenvuotiaana hänen ottovanhempansa ajattelivat, että Stina on kyllin vanha kuullakseen totuuden.

Stina otti tiedon adoptiosta rauhallisesti vastaan. Hän sai tietää, ettei kukaan tiedä hänen biologisten vanhempiensa henkilöllisyyttä. Jotain poikkeavaa heissä kuitenkin oli oltava, sillä Stina oli pienestä pitäen ollut animaagi; hän osasi muuttua tahdon voimalla lumivalkoiseksi jänikseksi. Hän oli oppinut taidon kolmivuotiaana, ja hänen ottovanhempansa olivat meinanneet saada sydänhalvauksen, kun heidän tyttärensä yhtäkkiä hyppelehtikin jäniksenä ympäri taloa. Tutkijat arvelivat, että tapaus oli kaikessa ainutlaatuisuudessaan yksinkertainen. Hyvin todennäköisesti Stinan molemmat vanhemmat olivat animaageja, vaikka animaagiuden periytymistä onkin yleisesti pidetty mahdottomana. Varmaa tietoa ei kuitenkaan tulla koskaan saamaan.

Ihmismuodossa tyttö oli hyvin sievä: hänen hiuksensa olivat puolipitkät, kullanväriset ja lainehtivat, kasvojen piirteet sirot ja hän oli suhteellisen pitkä. Luonteeltaan hän oli fiksu ja rauhallinen, joten ei liene yllätys, että hänet lajiteltiin Korpinkynteen aloitettuaan Tylypahkan. Hän oli suosittu tuvassaan ystävällisyytensä vuoksi, vaikkei ollutkaan erityisen hyvä missään tietyssä lajissa tai aineessa. Kaikesta huolimatta hän omisti pirullisen huumorintajun, jonka antimia hän viljeli usein. Ensimmäisellä luokalla hän tutustui rohkelikkotyttö Lily Evansiin, josta tuli sittemmin hänen paras ystävänsä.

Lilyn tavoin Rohkelikkoon kuuluva ilkikurinen poika Sirius Musta kiinnostui Stinasta, kun he olivat viidennellä luokalla. Myös Stinan tunteet heräsivät pian, kun hän tajusi Siriuksen ajatukset. Lilyn jarrutteluista huolimatta ei kestänyt kauaakaan, kun pari oli jo yhdessä. Seurustelunsa kautta hän tutustui moniin muihin rohkelikkoihin, joiden joukossa Siriuksen kolmeen kelmiystävään, James Potteriin, Remus Lupiniin ja Peter Piskuilaniin. Heistä tuli nopeasti hyviä ystäviä, vaikkei Stina erityisemmin pitänytkään pienestä ja paksusta Peteristä. Heidän joukkonsa vain lujittui, kun Lily viimein alkoi seurustella Jamesin kanssa heidän ollessaan seitsemännellä luokalla.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, ja S.U.P.E.R. -kokeet suoritettuaan Stina valmistui Tylypahkasta kiitettävin arvosanoin. Saman tien hän haki opiskelemaan kutsumusammattiinsa eli parantajaksi Noitien parannustieteelliseen oppikouluun. Paikan saatuaan hän muutti yhdessä Siriuksen kanssa Viistokujalle pieneen vuokra-asuinhuoneistoon. Heidän suhteensa oli myrskyisä, mutta aina viimeksi he rakastivat toisiaan lujasti. Opiskelunsa ohella hän teki iltatöitä Matami Malkinin kaapuliikkeessä.

Lopulta Sirius ja Stina olivat varmoja tunteistaan ja menivät kihloihin. Kaikki kuitenkin muuttui, kun samana päivänä Lily ja James saivat surmansa Peterin paljastettua heidät Voldemortille. Ja sinä iltana Sirius lukittiin Azkabaniin hänen lavastettuaan itsensä syylliseksi kahdentoista jästin murhaan. Hän sai elinkautisen vankilatuomion, eikä Stina enää yhtäkkiä tiennyt, miten jatkaa eteenpäin. Pian tapahtuneen jälkeen Stina muutti Remuksen luokse asumaan. Ajat olivat synkät, ja Remuksen asuttama omakotitalo oli turvallisesti piilossa kuolonsyöjiltä, keskellä metsää. Levottomuuksien jälkeen hän muutti pian takaisin pölyttyneeseen huoneistoonsa, jossa kaikki muistutti Siriuksesta.

Hän piti välivuoden koulusta ja keräsi rahaa voidakseen ostaa vuokra-asunnon kokonaan itselleen. Lopulta hän kävi koulunsa loppuun ja valmistui parantajaksi. Hän sai töitä Pyhästä Mungosta, jossa hän viihtyi monta vuotta. Kuitenkin saadessaan tietää Siriuksen kuolemasta, hän järkyttyi niin kovin, että irtisanoi työpaikkansa ja muutti sukunimensä Lonelineksi. Sitten hän haki Tylypahkaan töihin, sillä hän tunsi pakottavaa tarvetta eristäytyä. Hän sai viran ollessaan 30-vuotias ja työskentelee koulun parantajana edelleen. Hän asuu talvet Tylypahkassa ja kesäisin hän sulkeutuu vanhaan huoneistoonsa.

Miehensä kuoleman jälkeen Stina on muuttunut paljon. Hänestä on tullut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, eikä hänellä ole enää yhtäkään ystävää. Vuosien saatossa hänen hoitoviettinsä on vahvistunut, ja oppilaat kutsuvatkin häntä Söpöttäjä-Stinaksi. Kaikesta huolimatta hän rakastaa työtään. Enää hänellä ei ole kiire mihinkään, ja hän saa rauhassa elää omaa yksinäistä ja hiukan surumielistä elämäänsä kohti loppua.

[Orenji]

 Kuinkas monta lukua on vielä tiedossa? Jos tää alkaa lähestymään loppuaan siis.
Musta on kiva, että Camilla ei olekaan ilkeä ja kiero, niin kun mä luulin. Eihän se keksinyt mitään draamaa tanssiaisiinkaan. Albuksen ja sen paluu yhteen on ihan hyvä juttu, vaikken mä Camillasta kovasti pidäkään.  Ylipäätään mun mielipide on se, että hahmot on vähän kasvaneet henkisesti.

Tuli joulutunnelmat luvusta, teki mieli lähteä jouluostoksille. Rohmuta kassi täyteen lahjoja, ja mennä sohvalle syömään pipareita.  Mutta, joo, kiva kun nuoret viihtyvät hyvin porukassa. Mutta mitä kummaa se Flint tuli siihen? Draamaa tiedossa?

Stina on söpö. Tuo tarina oli kerrottu oikeesti niin että olisin voinut olla paikalla. Muutamia pilkku/huolimattomuusvirheitä takaumassa kyllä oli. Jos se Siriuksen juttu nyt lähtisi pyörimään Albuksen päästessä ministeriöön.

[Siunsäe]

Heissuli vei.

ansku1: Kiitos kommentista!! Lukuja on yhteensä 20 eli viimeisiä viedään. Camilla ei todellakaan ole ilkeä eikä kiero. Hän on vain hyvin omanlaisensa ja aika rankkoja juttuja kokenut nuori tyttö. Albus pitää juuri hänen sulkeutuneisuudestaan; siinä on jotain salaperäistä. Onneksi ei kuitenkaan ole vielä joulu! Flint on idiootti. Toivottavasti Camilla osaa jättää hänet omaan arvoonsa.

A/N: Kahdeksannessatoista luvussa on kaikki draaman ainekset pelissä, kun valvojaoppilaat järjestävät joulujuhlan. Koko juhla tulee monille yllätyksenä ja joillekin sankareillemme juhlan sisältö iskee vielä kovemmin vasten kasvoja. Katsotaan, kuinka käy...


__________________________________________________________________


Kahdeksastoista luku
Vuoden Salarakkaat


Joululoma alkaisi jo tiistaina, eikä maanantaina ollut enää tunteja ollenkaan. Valvojaoppilaat olivat kuitenkin suunnitelleet viimeiselle koulupäivälle ohjelmaa. He olivat ilmoittaneet viikonloppuna järjestävänsä maanantaina koko koululle suunnatun oppilaiden joulujuhlan. Tapahtuman sisällöstä ei kenelläkään ollut vielä tietoa, mutta kaikkien oppilaiden ja opettajien tuli saapua suureen saliin kello yhteen mennessä. Albuksella ei ollut juhlasta mitään suuria odotuksia, sillä kukaan nykyinen valvojaoppilas ei ollut hänen läheinen tuttunsa, joten häntä tuskin vedettäisiin mukaan yhteenkään ohjelmanumeroon. Willillä sen sijaan saattoi olla jonkinlainen rooli tapahtumassa. Sen enempää Albus ei jaksanut juhlaa miettiä, vaan yhdeksän aikaan aamupalalla hän jutteli ystäviensä kanssa lähinnä joululomasuunnitelmista. Myös James oli yllättäen liittynyt heidän seuraansa ilman Lindaa. Albuksen iloksi molemmat, niin James kuin Scorpius, olivat parantaneet käytöstään toisiaan kohtaan. He tulivat nykyisin toimeen keskenään, vaikka tuskin heistä koskaan mitään sydänystäviä tulisi.

”Kuinka Malfoyt juhlivat joulua?” James kysyi Scorpiukselta hienoinen kopeus äänessään.
”Ei me sen suuremmin. Ennen meidän sukukartanossa oli tapana järjestää joka vuosi suuret joulujuhlat, mutta nyt kun suurin osa isän tutuista on joko kuollut tai… noh, Azkabanissa, me ollaan vähän muutettu perinteitä”, Scorpius vastasi hiukan kierrellen. Albus tiesi tämän olevan vaikea aihe hänelle. ”Nykyisin me kutsutaan Narcissa-mummo meille asumaan joulupyhien ajaksi ja juhlitaan ihan vain perheen kesken”, hän kertoi.

James nyökkäsi. ”Vai niin… Meillä taas joulunvietto on oikeastaan joka vuosi vähän erilaista. Välillä me mennään koko perhe Weasleyn mummon ja ukin kotiin, jonne tulee kaikki heidän lapsensa ja lastenlapsensakin, jopa Charlie-setä ulkomailta saakka. Parina jouluna me ollaan kutsuttu vain koko Rosen perhe illallistamaan jouluaattona meidän kanssa –isä on niiden paras ystävä. Ja usein, niin kuin tänäkin vuonna, meille tulee Rosen perheen lisäksi myös Will vanhempineen ja vielä isän kummipoika, Teddy Lupin”, James kertoi ja väläytti viekkaan hymyn opettajainkorokkeen suuntaan. ”Tänä vuonna Teddy lupasi tuoda myös Victoiren mukanaan…”
Albuksen ihmeeksi Scorpiuksen ilmekään ei värähtänyt. Hän vain huiskaisi kädellään ilmaa. ”Vieköön. Ei se nainen oikeastaan ole niin kovin ihmeellinen, ja on lisäksi aika vanhakin”, hän totesi, ja Will meinasi pudottaa korvat päästään. Albus naurahti itsekseen. Joskus häntä huoletti ystävänsä ailahtelevaisuus, mutta tällä kertaa hän ei jaksanut huolestua, sillä hän oli jo pitkään tuntenut, että jokin Scorpiuksessa oli muuttunut.

Aamupalan jälkeen Albus haki elpymyskiven Rohkelikon makuusalista ja asettui sitten mukavaan nojatuoliin oleskeluhuoneen nurkkaan juttelemaan Siriukselle. Hänellä oli tärkeää asiaa joululoman suhteen. ”Meidän pitää keskustella siitä, miten toimitaan, kun isä hakee meidät kotiin jouluksi. Pitää tehdä myös tarkka sotasuunnitelma ministeriön reissua varten”, hän sanoi hiljaa ja odotti, että kivi vastaisi. Takka lämmitti mukavasti rätisten vähän matkan päässä.

”Hmm, olet oikeassa. Millainen koti teillä on, entä onko lemmikkejä?” Sirius kysyi.
”Omakotitalo, mutta se ei ole nyt yhtään olennaista”, Albus sanoi tuskastuen. ”Tärkeää on se, ettet saa sanoa sanaakaan, vaikka kuulisit Harryn sanovan mitä tahansa. Vaikka hän puhuisi sinusta, on pysyttävä ihan hiljaa, sillä et saa vielä paljastua. Ymmärrätkö?” hän tiukkasi mieheltä.
”Selvä se, mutta entä jos hän sanoo: ’Hei, Albus. Miksi sinulla on kädessäsi elpymyskivi ja onko Sirius siellä sisällä? Voisinko mitenkään puhua hänen kanssaan?’ Niin saanko silloin vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa?” Sirius kysyi toiveikkaana.
”En usko, että hän kysyy tuollaista, mutta lupaan siinä tilanteessa harkita asiaa”, Albus vastasi huvittuneena.
”Kuulostaa hyvältä!” Sirius vastasi innoissaan.
”Kuule, tämä on kuitenkin loppujen lopuksi vakava asia. Olisi hyvä käydä jo nyt läpi, miten taikaministeriössä toimitaan.”
”Anna palaa.”

”Ensiksikin; sinä olet hiljaa koko reissun ajan, paitsi jos kysyn sinulta jotain, silloin saat vastata, ja silti mielellään mahdollisimman hiljaa. Ideana siis on, että Hermione vie meidät käymään salaperäisyyksien osastolla, ja sieltä pitäisi päästä Kuolemakamari-huoneeseen, jossa on tyhjä holvikaari. Se, josta olemme jutelleet muutaman sata kertaa.”
”Homma selvä. Ja sinä siis heität minun kiveni holvikaaren läpi heti hyvän paikan tullen. Onko mitään ajatusta, mitä sen jälkeen tapahtuu?”
”Ei oikeastaan, mutta olen aika varma, että vaihtoehtoja on aika rajallisesti. Kivi joko vain menee läpi holvikaaresta ja putoaa toiselle puolelle ilman, että mitään tapahtuu. Tai sitten kivi katoaa kaaren sisälle, jokin valo ehkä välähtää ja sen jälkeen sinä joko astelet tai sitten et astele kaaresta takaisin meidän luoksemme. Minä toivon ensimmäistä.”
”Kuulostaa järkevältä. Toivottavasti Hermione ei järkyty, jos saavun paikalle ilman vaatteita. Minulla on nimittäin sellainen tunne, että se saattaisi olla hyvinkin mahdollista. Olen aika varma, että koit ovat jo ehtineet syödä vaatteeni parissakymmenessä vuodessa.”
Albus tyrskähti mielikuvilleen. ”Pitää ottaa varakalsarit mukaan.”
”Arvostaisin sellaista suuresti”, Sirius vastasi hekotellen. Hän oli Albuksen mielestä piristynyt syksyn loppupuolella huomattavasti.

Yhden aikaan kaikki Tylypahkan oppilaat järjestäytyivät istumaan tupapöydittäin suureen saliin. Sali näytti tavallisen arkiselta, vain joulukuuset ja lunta tupruttava katto kertoivat, että joulu oli lähellä. Valvojaoppilaat eivät olleet turhia panostaneet koristeluun. Oppilaat vaikuttivat hyväntuulisilta ja nauru kaikui seinillä. Nuorimmilla oli punaiset tonttulakit päässään. Opettajat olivat asettuneet omille paikoilleen opettajainkorokkeelle ja McGarmiwa näytti yhtä fiiniltä kuin yleensä. Jopa professori Punurmio oli saapunut seuraamaan tapahtumaa, mikä yllätti monia. Myös tupakummitukset olivat tulleet paikalle kuuntelemaan, mitä tuleman piti.

Tylsistyttävän pitkän odottelun jälkeen Tylypahkan väki saatiin valpastumaan hetkessä, kun kaikki salin valot sammuivat täysin. Hetken oli aivan säkkipimeää, ja silloin jostain kuului viiltävä kirkaisu: ”EI!”
Heti huudon jälkeen soihdut syttyivät jälleen ja kaikki kääntyivät kohisten katsomaan kohti opettajainkoroketta, jonne oli ilmestynyt kaksi vihreisiin kaapuihin pukeutunutta poikaa, jotka osoittivat toisiaan taikasauvoillaan. Meneillään oli selvästi kaksintaistelu.

”Älä luulekaan!” toinen poika huusi kurkku suorana. Hänen ääntään ei ollut voimistettu. ”Sinä et koskaan tule olemaan kuin hän!”
”Kuka sinäkin olet sanomaan?” toinen pojista, ruskeatukkainen, huusi. Sitten hän heilautti sauvaansa. ”Karkotaseet!” hän huusi ja hänen sauvastaan purkautui kirous, joka meni kuitenkin selvästi ohi hänen vastustajastaan.
”Yritätkö kirota minut? Eihän sinusta ole siihen! Kuten ei myöskään täyttämään hänen paikkaansa. Vain toinen meistä voi saada sen kunnian, ja usko pois, se olen minä!” tummatukkainen, pitkähiuksinen poika huusi. Albus tunnisti hänet Puuskupuhin valvojaoppilaaksi, Henry Wysoniksi.
”En ikinä!” taistelunhaluisempi poika karjaisi ja oli juuri kohottamassa sauvansa uuteen kiroukseen, kun kolmas henkilö juoksi lavalle.

Ruskeatukkainen tyttö, vaaleita raitoja hiuksissaan riensi lavalle hulmuava, sininen kaapu yllään. ”Pojat!” hän huusi kiinnittäen riitapukareiden huomion. ”Lopettakaa tähän paikkaan!” hän huusi ja pysähtyi poikien väliin estäen heidän kirouksensa. Tyttö oli Korpinkynnen valvojaoppilas ja hän sai joka kevät palkintoja erittäin ansiokkaasta työstään koulun hyväksi opintojen ohella.
”Älä puutu tähän”, lyhyttukkainen poika puhisi.
”Tiedän, kuinka kovasti te molemmat haluaisitte olla Vuoden Salazar Luihuisia, mutta se ei nyt käy. Te olette kuulkaas järjestämässä tätä joulujuhlaa, ja meidän pitäisi aloittaa show juuri näillä hetkillä, ja täällä te vain riitelette! Älkää pelleilkö, vaan alkakaa jakaa palkintoja niitä oikeasti ansaitseville”, tyttö selosti kovaan ääneen, ja pojat näyttivät katuvilta.
”Hyvä on”, pitkätukkainen Wyson puuskahti ja heitti vihreän kaavun yltään, jonka alta paljastui hänen oman tupansa, Puuskupuhin, värejä kuvastava kullankeltainen kaapu.

Lyhyttukkainen poika ei muuttanut asuaan mitenkään, vaan astui vihreässä kaavussaan eteenpäin korokkeen reunalla sijaitsevalle puhujanpaikalle. Albus tajusi tämän olevan Luihuisen valvojaoppilas. Nyt hänen äänensä oli voimistettu, kun hän aloitti puheen.
”Tervetuloa siis kaikille tänne oppilaiden omaan joulujuhlaan! Tänään jaamme palkintoja joillekin tänä vuonna eri tavoin esille tulleille henkilöille. Palkinnot on tehty leikkimielisessä hengessä, emmekä toivo kenenkään ottavan niistä itseensä, myöskään opettajien”, hän sanoi ja vilkaisi suurieleisesti takanaan olevaa opettajainpöytää.

”Sen enempiä selittelemättä jaamme ensimmäiset palkinnot, jotka kantavat yhteisnimitystä Vuoden Tupienperustajat. Olemme siis etsineet omissa tuvissaan suosittuina pidettyjä henkilöitä ja nyt tuomme heidät julki. Palkinnon saadessanne pyydän teitä saapumaan reippaasti tänne korokkeelle noutamaan sen”, Luihuisen valvojaoppilas selosti tärkeänä, ”Ensimmäisenä palkitaan Vuoden Rowena. Ja tänä vuonna vuoden Rowenan tittelin saa… ROSE WEASLEY!”
Albus kääntyi yllättyneenä katsomaan kohti Korpinkynnen pöytää ja näki, kuinka punasteleva Rose nousi pöydästä Dominiquen tuuppaamana ja lähti kipittämään raikuvien aplodien saattelemana kohti koroketta. Scorpius vihelsi kuuluvasti, ja Will huusi: ”Hyvä, Rose!”

Rose sai palkinnokseen ilmeisesti Weasleyn Welhowitseistä ostetun pinkin lastenkruunun, jonka oli tarkoitus jäljitellä Rowena Korpinkynnen diadeemiä. Kun Rose oli poistunut lavalta, juontaja jatkoi puhettaan. ”Seuraavaksi palkitaan Vuoden Helga, joka on puuskupuhtyttö nimeltä… GINA NEWTOWER!”

Albus taputti, vaikkei nimi oikeastaan sanonut hänelle mitään. Tyttö olikin joku kolmasluokkalainen eli ei ollenkaan Albuksen ikäluokkaa. Tytölle luovutettiin puinen Puuskupuhin kupin jäljitelmä. Sitten hän palasi paikoilleen ripeästi. Lyhyttukkainen luihuispoika jatkoi edelleen kuuluttamista. ”Olettekos valmiita palkitsemaan Vuoden Salazar? Toisin kuin minä ja Henry kovasti toivoimme, hän ei valitettavasti ole kumpikaan meistä, vaan palkinto menee jollekin teistä. Ja tänään sen kunnian saa… ei enempää tai vähempää kuin ARTEMIS FLINT!”

”Buu!” Scorpius huusi äänekkäästi ja moni rohkelikko yhtyi hänen huutoonsa. Albus huusi myös solvauksia, mutta Williä näytti lähinnä hävettävän ystäviensä käytös. Pöyhkeän näköinen Flint nousi ylös luihuispöydästä ja käveli huomiosta nauttien korokkeelle vastaanottamaan ilmeisesti käärmeen päätä esittävän rihkamariipuksen. Albusta ärsytti, kun poika vaikutti niin suositulta tupansa keskuudessa. Ainoastaan Camilla ei selvästi taputtanut tupatoverilleen, eikä Albus ihmetellyt yhtään syytä.

”Rauhoitutaanpas sitten, sillä meillä on vielä yksi Tuvanperustaja jakamatta…” luihuispoika kuulutti ja silloin hänen viereensä ilmestyi pitkänhuiskea tyttö punaisessa kaavussa.

Tyttö oli Rohkelikon valvojaoppilas Cecilia Catwood ja hän työnsi luihuispojan sivuun astuen itse puhujankorokkeelle. ”…ja sen kunnian tulen luovuttamaan minä!” hän huudahti ja hymyili suosiotaan osoittaville rohkelikoille. ”Okei, eiköhän paljasteta se onnenpekka turhia pitkittämättä. Ja Vuoden Godrick on… tietenkin meidän kaikkien rakastama GORDON SLIPPER!” hän huudahti, ja samassa koko sali purskahti nauruun ja mylviviin suosionosoituksiin.

Hämmentynyt taikajuomaprofessori nousi kankeasti ylös opettajainpöydästä ja käveli iloisesti hymyilevän Cecilian luokse vastaanottamaan palkintoaan, hopeisella paperilla päällystettyä puumiekkaa. ”Olkaa hyvä, olette ollut koko vuoden todellinen taistelija”, Cecilia onnitteli pieni ilkikurinen sävy äänessään, eikä Albus voinut olla muistamatta tuntia, jolloin Slipper oli lähes kironnut Scorpiuksen.

”Onnea vielä kerran kaikille Vuoden Tuvanperustajille”, Cecilia toivotti Slipperin poistuttua takaisin paikalleen. ”Sitten meillä on vuorossa mehevä osuus, nimittäin Vuoden Parin palkitseminen! Olemme siis seurailleet, ketkä ovat viihtyneet vuoden aikana erityisen hyvin toistensa seurassa, ja keitä ei ole meinannut saada toisistaan millään eroon. Meillä onkin ollut oikea rakkauden syksy. Mukana on sekä tuoreita että myös ei niin tuoreita kyyhkyläisiä. Ensimmäiset ehdokkaat ovat James Potter ja Linda Hafton! (James kohotti kulmiaan tyytyväisenä ja vilkaisi Lindaa hymyillen.) Toisena, ei niin ennalta arvattavana parina, meillä on opettajakuntaa edustamassa professorit Ted Lupin ja Victoire Weasley! (Vierekkäin istuvat Lupin ja Weasley katsoivat toisiaan tyrmistyneinä. He eivät selvästikään olleet tajunneet, että heitä oli tarkkailtu.) Kolmas ehdokaspari taas on hyvinkin uusi lemmen liekki eli puhun tietysti Will Longbottomista ja Rose Weasleystä!” rohkelikkotyttö kailotti ja monet alaluokkalaiset pyörittelivät silmiään yllättyneinä.

Will jähmettyi paikoilleen ja kääntyi hitaasti katsomaan Rosea, joka tuijotti häntä takaisin yhtä kauhistuneena. Albus ja Scorpius eivät voineet olla nauramatta hetkelle, sillä kaikki oli niin koomista. Eikä tilannetta parantanut se, että Cecilia tietenkin julisti lopulta Willin ja Rosen Vuoden Pariksi ja nämä joutuivat nousemaan yhdessä lavalle, molempien kasvot tomaatinpunaisina hehkuen. Sali osoitti suosiotaan. Dominique näkyi nauravan katketakseen omalla paikallaan. Jostain syystä Albuksella oli kuitenkin sellainen kutina, että pilkka saattoi pian osua omaan nilkkaan.

”Seuraavaksi on vuorossa Vuoden Äänitorvi –tittelin luovutus. Tänä vuonna moni meistä on ollut äänessä, ja toiset hyvin paljonkin, mutta eniten sulosointujaan meille on esitellyt toki oma rakas huispausjuontajamme FELIX GRINGOTTER!” Puuskupuhin valvojaoppilastyttö huudahti. Piskuinen, mutta innokas Felix ponnahti samassa ylös Puuskupuhin pöydästä ja kipaisi lavalle vastaanottamaan onnentoivotuksia. Albus hakkasi käsiään vimmatusti yhteen. Hän piti kovasti sinnikkäästä Felixistä, joka oli vasta kolmannella luokalla.

”Kiitos, Felix! Sitten palkitsemme tähän väliin erään, joka kuuleman mukaan hauskuutti kuudesluokkalaisia eräällä syksyn muodonmuutostunnilla. Itse en ollut tapahtumaa todistamassa, mutta kuullessani tästä nauroin mahani kipeäksi. Nimittäin Albus Potter on Vuoden Sohva!”  Cecilia huudahti aivan yllättäen, ja Albus meinasi pudota tuoliltaan.

Samassa Scorpius remahti räkäiseen nauruun ja taputti ystäväänsä olalle. ”Olit hyvä sohva”, hän kehaisi ja sai Albuksen karahtamaan punaiseksi. Myös Ted Lupin näkyi nauravan makeasti opettajanpöydän takana. Hampaitaan kiristellen Albus lähti hakemaan omaa palkintoaan. Sali nauroi ja kohisi kuin muurahaispesä, kun vanhemmat oppilaat selvensivät nuoremmille palkinnon ideaa. Jos Albus oli tähän asti toivonut, että vain kuudesluokkalaiset tiesivät tapauksesta, niin nyt viimeistään koko koulu tunsi tarinan.

”Onneksi olkoon”, Cecilia Catwood toivotti hymyillen iloisesti Albuksen saapuessa lavalle. Hän kuitenkin näki tytön hymyssä ilkikurisen sävyn. Albus kiitti vaivaantuneena, mutta naurahti saadessaan palkinnokseen ison, vaaleanpunaisen sohvatyynyn, jonka kulmista roikkui hapsuja.

Albus laskeutui alas lavalta ja vilkaisi ohi mennessään Luihuisen pöytään, josta hän tavoitti hetkessä Camillan katseen. Tyttö katseli häntä pirullinen hymy kasvoillaan, nauruun purskahtamaisillaan, kun taas muut luihuiset nauroivat jo vedet silmissä. Albus puristi tyynyä pahaenteisesti ja päätti antaa sen Teddylle joululahjaksi, koska muuta mies ei tämän jälkeen enää ansainnut.

”Hyvä on, rauhoitutaanpas sitten”, puuskupuhin valvojaoppilas Wyson hiljenteli oppilaita ja karaisi kurkkuaan. ”Meillä on vielä monia huikeita palkintoja jakamatta…”

Seuraavaksi lavalle joutui nousemaan rohkelikkotyttö Vanessa Vane, joka palkittiin hieman kyseenalaisesti, mutta hulvattomasti Vuoden Isku –tittelillä. Erityisesti Scorpius liikehti epämääräisesti tytön vastaanottaessa palkintoaan, sillä hän tajusi, ettei ollutkaan Vanen ainoa uhri. Vanen jälkeen oppilasyleisöä huvitti ja opettajainkoroketta kauhistutti, kun rehtori McGarmiwa palkittiin Vuoden Kissa –palkinnolla, ja heti perään professori Ted Lupin nimettiin Vuoden hevoskotkaksi. Erityisesti Albus, Scorpius ja Will nauroivat Teddyn palkitsemishetkellä ja ylistivät sen vuoden valvojaoppilaat maasta taivaisiin nerokkaiden keksintöjensä ansiosta. Unohtumattomat tanssiaisharjoitukset palasivat silloin varmasti kaikkien kuudesluokkalaisten mieleen. Näiden jälkeen rohkelikkopöydässä koettiin jälleen suuria tunteita, kun kävelysauvoilla linkuttava Loula Tahiti palkittiin Vuoden huispaajan tittelillä, kiilaten ohi jopa Luihuisen järeästä kapteenista, Carl Strongbowista. Strongbow sai kuitenkin kunniamaininnan Vuoden mahtavimmasta ryhmystä, joka lensi aina Kielletyn metsän liepeille saakka, eikä koskaan palannut takaisin.

”Ja lopuksi”, Puuskupuhin valvojaoppilas kuulutti, ”meillä on vuorossa juhlan viimeinen, todellinen finaalipalkinto!”
”Kyllä vaan. Seuraavaksi me nimittäin palkitsemme kaksi henkilöä yhteispalkinnolla!” korpinkynsi jatkoi.
”Tähän palkintoon meillä on kuitenkin olemassa ehdokkaat. Ja kamppailu palkinnosta käydään heidän välillään tässä ja nyt, tällä lavalla!” luihuinen sanoi arvoituksellisesti.
”Vuorossa on siis Vuoden salarakkaiden palkitseminen!” rohkelikko huudahti ja sai salin tunnelman jännittymään hetkessä. ”Meillä on kaksi ehdokasparia, jotka pääsevät pian taistelemaan tästä kunniasta. Olemme vuoden seurailleet ja urkkineet tietoa Tylypahkan niin sanotuista salaisista rakkaustarinoista, joita on varjeltu viimeiseen saakka kaikin keinoin. Joidenkin parien kohdalla muurit ovat kuitenkin alkaneet murtua, ja olemme löytäneet kaksi pariskuntaa, joiden on jo korkea aika astua ulos luutakomeroista. Mutta sen pidemmittä alustelematta, ehdokkaiksi on valittu…” Cecilia henkäisi ja piti taiteellisen tauon, ”Scorpius Malfoy ja Dominique Weasley sekä Albus Potter ja Camilla Smith! Tervetuloa lavalle.”

Sillä hetkellä Scorpiuksen ja Albuksen päät löivät tyhjää, ja he kääntyivät katsomaan toisiaan ilmeettöminä. Vain yksi ajatus pyöri molempien mielessä. Mistä kaikki ovat saaneet tietää? Ilman selvää vastausta Albus kääntyi katsomaan Camillaa. Tyttö tuijotti häntä silmät lautasen kokoisina takaisin, ja toiset luihuiset hänen ympärillään vilkuilivat tyttöä epävarmoina. Albus ei keksinyt, mitä viestittää tytölle katseellaan, sillä hän tunsi ainoastaan kuuman punan nousevan kohisten kasvoilleen. Juuri silloin Camilla nousi ylös. Albus oli aivan varma, että tyttö juoksisi karkuun. Hän kuitenkin pysyi paikoillaan, tuijotti Albusta suoraan silmiin ja kohautti sitten hartioitaan lyhyesti. Ele sai Albukseen liikettä ja hän kompuroi mitään sanomatta ylös tuoliltaan ja veti vieressään istuneen Scorpiuksen mukaansa. Sitten he lähtivät rinnakkain kulkemaan kohti opettajainkoroketta, Albuksen katse koko ajan tiiviisti Camillassa. Myös Dominique nousi ylös Korpinkynnen pöydästä ja lähti silmiään pyöräytellen nousemaan lavalle. Dominique ja Scorpius tuntuivat ottavan tilanteen paljon rennommin kuin Albus ja Camilla.

En pysty tähän. Camillan isä tappaa minut. Ajatukset kieppuivat Albuksen mielessä, kun hän pysähtyi Scorpiuksen jälkeen lavan portaiden juurelle. Jalat tuntuivat hyytelöltä ja kädet tärisivät. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Samassa joku ujutti kätensä hänen omaansa ja ympäri kääntyessään hän näki Camillan, joka hymyili hänelle vinosti, vähätellen koko asiaa. Tytön katse pumppasi Albuksen täyteen rohkeutta ja yhtäkkiä hän tunsi pystyvänsä nousemaan portaat korokkeelle. He nousivat lavalle käsi kädessä ja kääntyivät kohti salia, jossa neljä tupapöytää huokui kiinnostuneita katseita. Albusta alkoi samassa huimata, mutta hän piti katseensa päättäväisesti yleisössä.

”Kiitos, kun saavuitte kaikki paikalle”, Cecilia sanoi, kun nelikko oli asettunut seisomaan vieretysten opettajanpöydän eteen. ”Teidän ei tarvitse sanoa mitään, kunhan vain kuuntelette ohjeet. Teillä on siis edessänne kilpailu, joka ratkaisee, kumpi pari saa Vuoden salarakkaiden tittelin nimiinsä. Kilpailu on hyvin yksinkertainen. Scorpiuksen ja Albuksen on tarkoitus kantaa oma parinsa eteishallin oviaukolle saakka, ja nopeampi pari luonnollisesti voittaa. Tyyli on vapaa. Ja yleisö muistaa kannustaa! Asettukaa lähtöasemiin”, Cecilia pyysi.”

Albus katsoi Camillaa, joka hymyili edelleen, nyt jo vähän innostuneesti. Albus huokaisi ja kyykistyi hiukan ja otti Camillan reppuselkäänsä. Tytön hiukset lainehtivat Albuksen olkapäille, eikä tyttö painanut lähes mitään. Myös Dominique hyppäsi kevyesti Scorpiuksen reppuselkään, eikä hänkään todennäköisesti painanut höyhentä enempää. Albus vilkaisi Scorpiusta vielä hiukan epävarmasti, mutta nähdessään Scorpiuksen kilpailuhenkisen virnistyksen, hän kohensi asentoaan ja päätti voittaa ystävänsä kirkkaasti. Ei ollut enää mitään väliä, mitä muut ajattelisivat. Hän tunsi, kuinka Camilla veti taikasauvansa huomaamatta esiin farkkujen taskusta.

”Oletteko valmiita? Selvä. Valmiina. Paikoillanne. Hep!” luihuisjuontaja huusi ja Albus ja Scorpius ampaisivat matkaan. Molemmat meinasivat kaatua heti alkuun portaissa, joihin he juoksivat päätä pahkaa yhtä aikaa, mutta tasapaino säilyi onneksi molemmilla. Hullu pinkominen jatkui tupapöytien välistä ja kaikki oppilaat tuntuivat kannustavan suosikkiaan. Luihuiset buuasivat, ja opettajat taputtivat tasapuolisesti. Albus tunsi hiukan väsyvänsä, ja Scorpius pääsi kirimään hivenen edelle. Rohkelikkopöydän kohdalla Camilla kuitenkin heilautti sauvaansa ja sen kärjestä purkautui loitsu, joka osui suoraan Scorpiuksen takapuoleen. Poika ähkäisi ja kompastui lattialle Dominiquen tömähtäessä hänen päälleen äänekkäästi kiroten. Albus nauroi voitonriemuisesti ja kiirehti maassa makaavien ohi kohti voittoa. Camilla nosti sauvakätensä voiton merkiksi ilmaan, kun he juoksivat oviaukon läpi. Oppilaiden kannustus salissa räjähti raikuviin aplodeihin, ja Albus alkoi hidastaa.
Silloin Camilla kosketti hänen korvaansa ja kuiskasi: ”Älä pysähdy. Ei mennä sinne takaisin.”

Albus hätkähti ja virnisti sitten itsekseen tytön sanoille. Hän ei kääntynytkään ympäri, vaan jatkoi reipasta kävelyä eteisaulan läpi. ”Ja meillä on Vuoden Salarakkaat –voittaja!” kaikui huuto Suuresta salista, mutta Albus ei ollut kuulevinaankaan. Hän oli nimittäin keksinyt täydellisen paikan, minne veisi Camillan. Tyttö edelleen reppuselässään hän töytäisi linnan suuret ulko-ovet auki ja käveli määrätietoisesti talviselle pihalle. Camilla ei sanonut mitään, vaan painautui lähemmäs Albusta viiman tarttuessa hänen hiuksiinsa.

Ilma oli jäätävän kylmä ja aurinko oli pilvessä, pakkasta oli yli parikymmentä astetta ja tuuli oli kova. Ilman ulkovaatteita pakkanen tuntui lähes sietämättömältä, mutta Albus ei kääntynyt takaisin. Camillalla oli vain sukat jalassaan, joten hän ei laskenut tyttöä maahan, vaan kantoi tätä pitkin linnan kivijalan viertä. He eivät puhuneet mitään, ja Albuksen hengitys huurusi. Juuri ennen, kuin Albus luuli vaipuvansa hypotermiaan, he saapuivat jäiselle luutavaraston ovelle. Albus ei tiennyt, mitä Camilla ajatteli, kun hän räsäytti taikasauvallaan lukon auki ja avasi oven. Hän laski Camillan kevyesti varaston lattialle ja vetäisi oven kiinni perässään. Pakkanen nirskui saranoissa. Luutavarasto oli pimeä, ja Camillan jalkoja kylmäsi, sillä hän hyppelehti puulattialla.

”Miksi sinä minut tänne toit? Ei kai ne nyt sentään perään lähteneet?” hän kysyi puoliksi tosissaan ja kietoi kätensä ympärilleen hytisten.
”Odota”, Albus sanoi, etsi sauvansa valossa esiin lattialuukun vanhojen luutien seasta ja löydettyään veti sen pois paikaltaan. Lämpö tulvahti hänen kasvoilleen ja hän viittoi tyttöä luokseen, ”Tule tänne.”
”Mitä tämä on?” Camilla kysyi epäröiden, mutta tuli kuitenkin luukun luo haparoivin askelin, sillä varastossa oli lähes säkkipimeää. ”Mitä tuolla alhaalla –IIK!” Enempää Camilla ei ehtinyt sanoa, kun Albus pukkasi häntä vyötäröön ja tyttö putosi kiljaisten luukkuun. Alhaalta pimeästä kuului pehmyt tömähdys ja pian hieman hiljaisempi ääni: ”Olet hullu, Albus.”

Albus naurahti ja huikkasi: ”Kannattaa varmaan siirtyä pois alta.” Sitten hän hyppäsi perässä ja putosi upottavalle sohvalle Camillan viereen. Sauvan vaaleassa loisteessa tyttö näytti lähes säikähtäneeltä. Ei toisaalta sittenkään.
”Meinasitko tappaa minut?” Camilla kysyi.
”En”, Albus vastasi. ”Haluatko lisävalaistusta?”
”Mielelläni viettäisin aikaa kanssasi hämärässä, mutta palan halusta tietää, minne minut viskasit”, Camilla sanoi ironisesti.

Albus nousi ylös ja rupesi sytyttelemään Dominiquen pitkin salahuonetta virittämiä kynttilöitä sauvallaan. Pikku hiljaa huone valaistui kirkkaaksi, ja Camilla katseli pää pyörällä ympärilleen. Lopuksi Albus sulki kattoluukun sauvanheilautuksella, otti kaapista keksipurkin ja istui Camillan viereen sohvalle. ”Tekeekö mieli?” hän kysyi ja tarjosi suklaakeksin tytölle.
Camilla otti keksin ja puolitti sen. Sitten hän puraisi toista puolikasta ja katsoi Albusta viekkaasti: ”Oliko sinulla joku ajatus tuoda minut tänne, salarakkaani?” hän kysyi mutustaessaan.
”Pelkään pahoin, ettei me olla enää kovinkaan salarakkaita”, Albus sanoi ja hymyili hiukan pahoittelevaan sävyyn. ”Luuletko… Tai onko sillä vaikutusta Luihuisessa?” Tietysti on. hän ajatteli.
Camilla nyökkäsi ja murskasi keksiään ärtyneesti. ”Tytöt on onneksi OK. Mutta Artemis… Hän oli kai ihastunut minuun tai jotain, sillä hän on sen Tylyahoreissun jälkeen levittänyt vaikka mitä juttuja minusta…”
”Olen tosi pahoillani”, Albus sanoi huokaisten. Hän silitti Camillan poskea myötätuntoisesti.
”Turhaan”, Camilla vastasi, muttei vilkaissut Albusta.
”En halunnut, että joutuisit luopumaan ystävistäsi”, Albus jatkoi, vaikka Flintin ajatteleminen Camillan ystävänä ällöttikin häntä.

Camilla kääntyi samassa katsomaan häntä kirkkaat silmät loistaen, kasvoillaan vakava ilme. ”Albus, en minä välitä. Oikeasti. Jos jotkut todella uskovat sitä sontaa mieluummin, kuin ovat minun tukenani, he eivät ole oikeita ystäviäni”, Camilla sanoi napakasti. Sitten hänen ilmeensä pehmeni hiukan ja hän katsoi Albusta syvälle silmiin. ”Te olette.”
Voitonriemuinen hymy hiipi väkisin Albuksen kasvoille ja hän kysyi hienoisesti punastuen: ”Oletko tosissasi? Scorpiuskin?”
Camilla vilkaisi käsiään ennen kuin vastasi: ”Scorpiuskin… Tai ehkä saattaa olla, etten tiedä mistä puhun.” Sitten hän hymyili ja veti äkkiarvaamatta Albuksen suudelmaan. Albus hivuttautui yllättyneenä lähemmäs ja hyväili tytön hiuksia. Camilla hymyili jopa suudelman läpi ja pörrötti Albuksen tukkaa. Albus teki tytölle samoin saaden tämän puraisemaan hänen kieltään ja hyökkäämään salamannopeasti hänen kimppuunsa. Camilla mätki häntä tyynyllä nauraen ja Albus yritti saada tyttöä karistettua päältään. Lopulta he putosivat kiljahtaen lattialle ja hetken vielä kamppailtuaan he makasivat lattialla vieretysten ja nauroivat katketakseen.

”Ei me taideta olla ihan terveitä”, Camilla huokaisi hervottoman kikatuksen lomassa.
”Joululoma tulee tarpeeseen, alan kohta oikeasti seota”, Albus vastasi hekottaen.
”Niinpä. Hyvä päästä kotiin vähän rauhoittumaan”, Camilla sanoi.
”Meinasitko kertoa isällesi meistä?” Albus kysyi ja kääntyi katsomaan Camillaa vakavoituen.
Camilla vastasi Albuksen katseeseen ja nyökkäsi vakaasti. Sitten hän sanoi: ”Kerroin jo äidille kirjeessä ja hän oli iloinen. En enää välitä.”
Albuksen kasvoille levisi lämmin hymy. Ja kuinka pitkään he vain makasivat siinä pienen huoneen lattialla toisiaan tuijotellen, kevyesti jutustellen.

Illemmalla Albus saattoi Camillan tuttua reittiä takaisin tyrmille, Luihuisen oleskeluhuoneen oviaukon eteen. Kaksi Camillan ystävää tuli tyrmien käytävällä vastaan, ja Albuksen iloksi he molemmat tervehtivät myös Albusta kohteliaasti. Tilanne alkoi pikku hiljaa rentoutua. Perille päästyään Albus hyvästeli Camillan ja toivotti tytölle hyvää joululomaa. Vastalahjaksi hän sai tytöltä lyhyen suudelman ja kiitoksen mielenkiintoisesta illasta. He lupasivat kirjoitella toisilleen ja Albus vaati, että he tapaisivat pyhien jälkeen. Camillalla ei ollut mitään sitä vastaan.

Paluumatkalla Albus leijui jälleen kerran pilvissä. Ei ollut vielä kovin myöhä, kello oli vasta kuusi, mutta hän tunsi silti olonsa onnellisen väsyneeksi. Viimeisten koepäivien univelat painoivat edelleen ja ehkä nyt olisi viisasta jutella vähän aikaa Willin ja Scorpiuksen kanssa ja mennä sitten aikaisin nukkumaan. Huomenna alkaisi joululoma ja ennen lähtöä pitäisi ehtiä pakata tavarat. Tänään hän ei millään jaksanut. Hän oli juuri nousemassa kuudennen kerroksen portaikkoon, kun kuuli erään kuvakudoksen takaa epäilyttäviä ääniä. Hän ei kyennyt pidättelemään uteliaisuuttaan ja hiippaili hiljaa salakäytävän suulle. Sitten hän raotti kuvakudosta ja kurkisti sisään.

Hän näki kaksi hahmoa painautuneena tiukasti seinää vasten ja tunnisti parin hetkessä. Scorpius ja Dominique suutelivat ja hyväilivät toisiaan kiihkeästi, ja Dominique huokaili äänekkäästi suudelmien lomasta. Albuksen suupieli alkoi väpättää naurusta ja hän karaisi kurkkuaan kiinnittäen parin huomion. ”Kröhöm.”

Ulkopuolisen äänen kuullessaan Scorpiuksen ja Dominiquen toiminta pysähtyi kuin seinään ja molemmat kääntyivät hitaasti katsomaan taakseen säikähtäneinä. Albuksen nähdessään Scorpius tuhahti ärsyyntyneenä. Albus katsoi ystäväänsä takaisin huvittuneen kysyvällä ilmeellä.
”Hyvästejä jättämässä?” Albus kysyi ja kohotti toista kulmaansa tietäväisesti.
”Äh, mene pois!” Scorpius puuskahti huitaisten kädellään ilmaa.

[Orenji]

Ihana luku!  Ihanaihanaihana! Luin sen jo kolme kertaa, mutta se ei siihen jää.

Siriuksen vapauttaminen lähestyy! Ja lukujen määrä luki otsikossakin, on taas aivot jossain epäkunnossa.    Toivottavasti kaikki menee hyvin ja Siriuksella on vaatteet!!

Palkintojenjako joulujuhlissa oli paras kohta koko luvusta. Entisessä koulussakin jaettiin aina lukukauden viimeisinä päivinä niitä. Tosin ne oli jotain Vuoden blondi, Vuoden Einstein, Vuoden Usain Bolt ja niin edespäin. Tylypahkassakin oli hyviä titteleitä. Vuoden salarakkaat-titteli meni kyllä oikeille henkilöille. Tyylikäs voitto, ja Camilla sai tietää salahuoneestakin.

Viimeisten rivien kohdalla tuo "Kröhöm!" oli aika paikoillaan. Jätit mut virnuilemaan tyhmästi. Taas kerran. Jään sitten odottelemaan kahta viimeistä lukua, ja epilogia?

[Siunsäe]

Hei vain!

ansku1: Kiitos pirteästä kommentista! Ää, tuo oli kyllä söpö luku minunkin mielestäni. Ja Scorpius ja Domie ovat ovat oma lempiparini. <3 Kaksi lukua lupaan, mutten osaa sanoa epilogista.

A/N: Toisiksi viimeistä viedään. Nyt Albus jättää Tylypahkan muurit ja ystävänsä hetkeksi taakseen ja palaa kotiin viettämään joululomaa -ja ratkaisemaan kiveen kahlitun koiran arvoituksen! Asemalla hänellä on vastassaan vanhemmat ja pikkusisko. Heistä lisää, kun luet luvun.


________________________________________________________________________-


Yhdeksästoista luku
Jälleennäkemisiä


King’s Crossin aseman laitumella yhdeksän ja kolme neljännestä kävi korviahuumaava häly. Joka puolella rämisivät matka-arkut katukiveystä vasten ja äidit huutelivat joululomalle saapuvien lastensa nimiä. Tunnelma oli hyvin vaihteleva; kun vanhempien luokkien oppilaat tervehtivät perheitään lyhyellä, iloisella tervehdyksellä, niin monet nuoremmat lapset puhkesivat itkuun vanhempansa nähdessään. Kun kaikki oppilaat olivat viimein poistuneet junasta, vaunujen loihditut oven sulkeutuivat itsestään yhtä aikaa, ja vanha veturi vihelsi kuuluvasti lähtömerkiksi. Sitten se alkoi puuskuttaa jälleen, ja kohta juna lipui hitaasti pois asemalta. Se jätti jälkeensä kiireisen oppilastulvan ja järjettömän määrän matkalaukkuja.

Omat matka-arkkunsa kärryjen kyytiin saatuaan Albus, Scorpius ja Will kääntyivät katsomaan toisiaan väsyneesti. Syksy oli ollut raskas ja viimeiset kouluviikot olivat kuluttaneet heidät, erityisesti ylitunnollisen Willin, loppuun. Silti syksy oli jälleen ollut mahtava ja kolmikko hymyili onnellisena toisilleen. Scorpius tiesi, että hänen isänsä odotti häntä jo tuolla jossain, ja he olivat kirjeitse sopineet käyvänsä samalla reissulla noutamassa Narcissa-mummon luokseen joulunviettoon, mutta silti häneltä liikeni aikaa ystäviensä hyvästelemiseen. Scorpius seisoi Albuksen ja Willin välissä ja taputti molempia rempseästi selkään.
”Hyvää joulua sitten, kamut”, hän toivotti ja hymyili molemmille vuoron perään.
”Samoin, Scorp”, Albus ja Will vastasivat yhteen ääneen.
”Will, pidä hauskaa Pottereilla. Muista, että myös Rose-kultsi on tulossa”, Scorpius härnäsi Williä, joka pudisti päätään huvittuneena, punastuen.
”Ja Al”, hän aloitti ja kumartui sitten lähemmäs Albusta jatkaen hiljempaa ”kirjoita minulle ja kerrohan sitten, mitä Weasleylle kuuluu.”

Albus naurahti ja nosti peukalonsa pystyyn. Scorpius iski hänelle silmää. Sitten hän tarttui matka-arkkuunsa ja katsoi ympärilleen. Hän näki isänsä seisomassa vähän matkan päässä ja katselemassa heitä. Scorpius hymyili pienesti, nosti kättään ystävilleen ja lähti työntämään kärryään isänsä luokse. Draco Malfoy oli pukeutunut tummaan pukuun ja vaaleaan kravattiin, joka kertoi hänen tulevan suoraan töistä. Hän nyökkäsi pojalleen iloisesti tämän saapuessa ja vilkaisi sitten kauempana seisovia Albusta ja Williä. Hänen ja Albuksen katseet kohtasivat hetkeksi, mutta Malfoy vanhempi vain kohotti hivenen leukaansa ilmeettömänä ja kääntyi sitten takaisin poikansa puoleen.

Albus oli kohteluun tottunut –itseasiassa hän oli vain tyytyväinen siihen, että Scorpiuksen isä soi hänelle nykyisin jopa lyhyen katseen, sillä ennen hänellä ei ollut sellaisesta toivoakaan. Hän katsoi, kuinka Malfoyt hävisivät väentungokseen ja kääntyi sitten kohti vieressään seisovaa Williä. ”Pitkä syksy, eikö?” hän kysyi kulmiaan kohottaen.
”Joo. Mutta mahtava”, Will sanoi ja hymyili onnellisesti hampaat välkehtien.
”Siinä olet harvinaisen oikeassa”, Albus hymyili ja kosketti huomaamattaan talvitakkinsa taskua, jossa elpymyskivi sillä hetkellä majaili.
”Hei, tuolla ovat äiti ja isä!” Will huudahti samassa ja huiskutti loisesti opettajavanhemmilleen, jotka näkyivät seisovan laiturin toisessa päässä. Neville ja Hannah Longbottom hymyilivät ja vilkuttivat hänelle takaisin. Albus ei aina ymmärtänyt, kuinka Will pystyi olemaan niin onnellinen jokaisen lukukauden päätteeksi vanhempansa nähdessään, vaikka he tapasivat koulussa lähes joka päivä.

”Minun pitää mennä, mutta nähdään ylihuomenna, jouluaattona!” Will huikkasi Albukselle ja oli jo menossa.
Albus tyytyi vain vilkuttamaan Willin loittonevalle selälle ja pariskunta Longbottomille. Sitten hän katseli ympärilleen. Ihmiset alkoivat pikku hiljaa vähentyä asemalla, mutta Albus ei nähnyt vanhempiaan missään. Hän kaivoi nopeasti elpymyskiven taskustaan ja vei sen lähelle suutaan kuiskaten: ”Kuuntele pian tarkkaan, Sirius.”
Sirius ei ehtinyt vastata mitään, kun Albus jo kuuli takaansa tutun miehen äänen: ”Hei, Al.”

Albus kiepsahti yllättyneenä ympäri ja näki takanaan seisovan oman perheensä. Hän työnsi samassa kiven takaisin taskuunsa. Hänen isänsä, silmälasipäinen Harry Potter, oli kiinnittänyt tervehdyksellään hänen huomionsa. Miehen vieressä seisoi hänen äitinsä, Ginny Potter, joka hymyili hänelle lämpimästi ja hänen silmänsä kimalsivat kyynelistä. Myös James oli jo liittynyt vanhempiensa seuraan.

”Hei, isä ja äiti”, Albus tervehti ja tajusi vasta silloin, kuinka oli ikävöinyt vanhempaan.
Ginny sulki hänet halaukseen, eikä Albus vastustellut yhtään. Sitten hän halasi myös isäänsä, joka rutisti häntä vahvasti. ”Kuinka sujuu?” hänen isänsä kysyi, kun he irrottautuivat.
”Hyvin! Minulla on paljon kerrottavaa”, Albus sanoi ja virnisti salamyhkäisesti. Elpymyskivi poltteli hänen taskussaan ja hän toivoi, että Sirius kuulisi keskustelun. Hänen isänsä katsoi häntä uteliaan tutkivasti.
”Olet taas kasvanut”, hänen äitinsä päivitteli ja mittaili poikaansa katseellaan.
”No, en kai nyt sentään enää…” Albus sanoi tylsistyneenä. Joka kerta sama sävel.
”Onneksi mummo lupasi neuloa teille uudet villapaidat joululahjaksi”, Ginny jatkoi huokaisten ja nyppi poikansa kauluksesta olemattomia leivänmurusia. Oliko tuo nyt yllätys? Mummo Weasley neuloi heille uudet jumpperit lähes joka vuosi.
”Kiva, äiti”, Albus sanoi ja työnsi äitinsä käden pois kaulukseltaan.
”Voidaanko me nyt jo lähteä?” James kysyi pitkästyneenä. ”Lupasin nähdä Lindan vielä tänään.”
”Ai, te olette vielä yhdessä?” Ginny kysyi yllättyneenä ja sai Jamesin närkästymään hetkessä.
”Tietenkin me ollaan! Miksi ei oltaisi?” hän kysyi ja katsoi äitiään silmät kipunoiden.
”Tehän olette niin erilaisia! Aivan eri maata”, Ginny totesi hymistellen ja lähti kävelemään kohti junalaiturin poistumistietä.
James seurasi perässä, eikä selvästikään aikonut jättää asiaa siihen. ”Mitä sinä tarkoitat? Meillä menee ihan hyvin.”

Albus kuunteli veljensä ja äitinsä kinastelua kantaa ottamatta. Hän oli niin tottunut siihen, että Ginny ja James riitelivät kaikesta, että osasi ottaa tapauksen hyvin rennosti. He olivat aivan liian samanlaisia, eivätkä siksi tulleet yhtään toimeen keskenään. Harry ja Albus jäivät usein kiistojen ulkopuolelle, kuten nytkin he lähtivät kävelemään vieretysten Ginnyn ja Jamesin perään, jotka kävivät kiivasta sananvaihtoa edempänä.

”Millainen todistus tuli?” Harry kysyi pojaltaan.
”Ihan hyvä. Ei yhtään peikkoa”, Albus vastasi ja virnisti. Hänen isänsä ei ollut koskaan kovin vaatelias numeroiden suhteen, vaan sanoi aina, ettei Albus opiskellut häntä, vaan itseään varten. Isä pysyi tyytyväisenä, jos opettajilta ei tullut kirjeitä kotiin. Äidillä oli onneksi pitkälti sama linja.
”Hyvä. Kuinkas Slipperin kanssa on sujunut?” Harry tiedusteli.
”Kohtuullisesti, mutta vihaan häntä edelleen. Scorpiuksella oli yksi isompi yhteenotto hänen kanssaan vähän aikaa sitten. Slipper melkein kirosi hänet”, Albus vastasi tyynesti.

Harry kohotti kulmiaan yllättyneenä. He olivat usein käyneet kehittäviä keskusteluja Albuksen inhokkiopettajasta, ja osaksi niiden keskustelujen ansiosta Albus oli kestänyt professoria niin hyvin vuosikaudet. ”Mitään sen suurempaa ei ole sattunut”, Albus pehmenteli, eikä jatkanut enää aiheesta.
”Kuinka Lily voi?” hän kysyi hiukan ohuemmalla äänellä.
”Hän on ollut ihan hyvänä; syö hyvin ja on paljon pirteämpi. Ollaan keskusteltu, että hän pääsisi mahdollisesti kouluun jo joulun jälkeen”, Harry vastasi hymyillen.

Lily Potter, Albuksen mummonsa mukaan nimetty pikkusisko, kärsi vaikeasta sairaudesta ja hän oli joutunut olemaan kotona koko syksyn. Hänellä oli synnynnäinen sydänvika, sillä hänen sydämensä oli ollut aina liian pieni ja siksi myös hyvin voimaton. Tyttö oli neljätoistavuotias, ja hän kävi Tylypahkassa aina, kun kykeni. Aiempina vuosina ei ole ollut suurempia ongelmia, mutta viime kesänä Lily oli sairastunut pahaan flunssaan, joka oli vienyt hänen voimansa ja romahduttanut hänen kuntonsa täysin. Hän oli joutunut viettämään monta viikkoa Pyhän Mungon sydäntautiosastolla ja pois päästyään hän oli vielä niin heikko, että hänelle oli määrätty sairaslomaa koko syksyn ajaksi. Lily oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hyvin sitkeä ja oli itkenyt paljon kuullessaan, ettei pääsisi syksyllä takaisin Tylypahkaan. Albus rakasti kovasti siskoaan ja häntä huojensi suuresti kuulla, että tyttö voi jo hyvin ja voisi palata kouluun kevääksi.

”Tosi upea juttu”, Albus sanoi ja vastasi isänsä hymyyn.
”Lily on ollut kovin reipas, kuten aina. Ei häntä saisi enää pidettyä kotona pakottamallakaan”, Harry sanoi hymähtäen.
”Sen voin uskoa. Hän on ihan kuin äiti”, Albus sanoi ja nauroi.
”Olet oikeassa… Mutta anteeksi nyt vain, minua kiinnostaa ihan liikaa, miksi sinä oikein niin kovasti haluat käydä ministeriössä”, Harry sanoi vaihtaen puheenaihetta.
Albus oli osannut odottaa tätä. ”Milloin olemme menossa sinne?” hän kysyi ovelasti.
”Huomenaamuna. Onnistuin saamaan Hermionen mukaamme, hän on muuten nykyisin töissä Salaperäisyyksien osastolla”, Harry vastasi ja Albus nyökkäsi tyytyväisenä.
”Mutta miksi me menemme juuri sinne, missä minun kummini, Sirius kuoli? En minä ole tyhmä, Al. Tiedän, että tämä liittyy jotenkin häneen. Ja lisäksi myös Kuoleman varjeluksilla on osansa asiassa. Et ole kysellyt niistä Teddyltä turhaan”, hän jatkoi ja tuijotti poikaansa tiukasti, äärimmäisen uteliaana.
Albus olisi voinut vannoa, että tunsi elpymyskiven taskussaan sykähtävän. Hän pystyi vain kuvittelemaan, kuinka vaikeaa Siriuksen oli pysytellä hiljaa. Sitten hän nosti päättäväisen katseensa kohti isäänsä ja henkäisi sanoen: ”Olen pahoillani, mutten voi kertoa sitä vielä.”

Harry näytti enemmän kuin pettyneeltä, mutta jotenkin Albus huomasi hänen ilmeestään, että sisimmässään hän jostain syystä ymmärsi poikaansa. Silloin he saapuivat tiilisen taikaseinän luokse, joka läpi astuessaan veisi heidät jästien King’s Crossin asemalaiturille. Ginny ja James jo odottelivat heitä seinän vieressä, näemmä jonkinlaisen aselevon löytäneinä. Harry tarjoutui ottamaan Albuksen kärryn, ja sitten he kaikki kävelivät seinän läpi ja tiilet imaisivat heidät sisäänsä. Velhojen asema alkoi jälleen hiljentyä.

Kotiin päästyään Albus asettui rauhassa taloksi. Hän levitteli tavaransa huoneeseensa ja kävi lämpimässä suihkussa. Sitten hän veti ylleen puhtaat, lämpimät vaatteet ja mummonsa tekemät villasukat, ja laskeutui alakertaan yhteiselle iltaruualle. Mukaansa hän nappasi Siriuksen kiven. Pöydän ääreen istuutuessaan sen ympärille oli jo kerääntynyt koko hänen perheensä isää lukuun ottamatta, joka asetteli ruokia parhaillaan esille. Tarjolla oli perinteisesti spagettia ja jauhelihakastiketta, Albus rakasti sitä. Lopuksi Harry sytytti sauvallaan pöydän keskellä olevan kynttelikön palamaan koristeeksi. Sitten myös hän istui alas pöydän päähän, ja James nälkäisimpänä aloitti ruuan ensimmäisenä. Hoikka, punahiuksinen Lily istui Ginnyn vieressä, joka ojenteli tyttärelleen salaattia. Tytön hiukset olivat poninhännällä ja hänen kasvonsa olivat hiukan kalpeat.

”Onko Tylypahkassa ollut kivaa?” Lily kysyi Albukselta ja Jamesilta hienoinen katkeruus äänessään särähtäen.
”Ei kovinkaan erikoista”, James vastasi tyynesti ja lappoi spagettia suuhunsa. Veljekset tiesivät, ettei pikkusiskolle saanut hehkuttaa koulusta. Siten vältyttiin turhilta kinoilta.
”Ihan kivaa meillä on ollut”, Albus sanoi ja hymyili Lilylle.
”Uskon. Täällä on ollut aika tylsää… Ei mitään tekemistä kun kaikki ovat koulussa”, Lily sanoi ja tuijotti lautastaan.
”Mutta parin viikon kuluttua sinäkin pääset Tylypahkaan! Usko pois, et ole jäänyt mistään paitsi”, Albus kannusti sisartaan edelleen hymyillen. Hän ei halunnut nähdä tytön itkevän.
”Niin… Se on ainut hyvä asia tässä kaikessa. Haluan päästä ennustamaan! Sitä ei voi harjoitella kotona”, Lily valitti.

Albus vilkaisi Jamesia ja he katsoivat toisiaan virnistäen. Sitten Albus sulki silmänsä tiukasti yhteen ja nosti molemmat kädet eteensä mystisesti, sormiaan heilutellen. ”Mmm… Sisäinen silmäni näkee, että tulet kohtaamaan suurta onnettomuutta ja kauhua!” hän huudahti matkien taidokkaasti professori Punurmion tyyliä ja sanoja. Sitten hän pysähtyi ja räväytti silmänsä auki teatraalisesti. James purskahti nauruun, eikä myöskään heidän isänsä kyennyt pidättelemään nauruaan, vaan yritti peittää tyrskähdyksensä yskänpuuskaan.
”No hei, ei ole yhtään hauskaa!” Lily sanoi esittäen loukkaantunutta, mutta hymyili silti paljastavasti. ”Punurmiosta on ehkä tullut vähän vanhuuden höperö… Mutta Firenze on oikeasti hyvä!”
”Oikeasti hyvät lihakset?” Albus tiedusteli saaden Lilyn näyttämään hänelle keskisormeaan.

Silloin Ginny puuttui väliin. ”Ei ruokapöydässä, Lily! Eikö sinulla ole mitään käytöstapoja?” hän nuhteli.
”Katso tuota ja sano sitten se uudelleen”, Lily vastasi loukkaantuneena ja osoitti Albusta, joka imi parhaillaan pitkää spagettia suuhunsa näyttävien äänitehosteiden kera. Ginny huokaisi ja peitti kasvot käsiinsä.
”Miksi me ikinä tehtiin kolme, Harry?” Ginny kysyi mieheltään, joka naurahti.
”Jotta meillä olisi jotain tekemistä”, Harry vastasi ja osoitti Albusta haarukallaan. ”Syö siististi, Al”, hän ojensi poikaansa hyväntuulisesti.
Albus hymyili ja imaisi spagetin suuhunsa. Oli ihanaa olla pitkästä aikaa kotona.

”Albuksella on muuten tyttöystävä”, James ilmoitti hetken päästä ja katsoi veljeään kieroutuneesti.
”Mitä? Kuka?” Lily kysyi silmät loistaen kiinnostuksesta.
”Idiootti”, Albus tiuskaisi ja vilkaisi veljeään vihaisesti kulmiensa alta.
”Älä nyt, Al. Teen sinulle vain palveluksen. Isä, sinun kannattaa alkaa selvittelemään töissä välejäsi Zacharias Smithin kanssa…” James sanoi virnistäen.
”Mutta Camilla Smithän on luihuinen ja koulun vanhimpia!” Lily kiljahti ja tuijotti Albusta silmät suurina. ”Oletko sinä Camilla Smithin kanssa yhdessä?”
”James… Kuristan sinut…” Albus murisi vastaamatta siskonsa kysymykseen.
”Ei luihuisissa ole mitään pahaa”, Ginny puuttui alkavaan riitaan sovitellen. ”Olihan Scorpiuksen isäkin luihuinen, ja niin mukava poika kuin Scorpius on.”
”Oi, miten ihanaa! Kielletty rakkaus…” Lily huokaisi romanttisesti. ”Hänen isänsä ei varmaan ole kovin innoissaan.”
”Lily, suu kiinni. Hänen isänsä ei tiedä”, Albus mutisi nolona.
”Ooh… Salainen romanssi!” Lily tajusi.
”Ei enää kovin. Ne saivat eilen oppilaiden joulujuhlissa Vuoden Salarakkaat –palkinnon, ja nyt sinänsä koko koulu tietää”, James totesi keveästi.
”Joo, mutta ei sitä olisi silti tarvinnut kertoa…” Albus sanoi veljelleen.

”Ei se haittaa mitään, Albus”, Ginny sanoi ja hymyili pojalleen kannustavasti. ”Tuo Camilla joskus käymään, olisi tosi mielenkiintoista tavata hänet.” Albus vilkaisi äitiään kiitollisena.
”Hei, mikset sinä koskaan pyydä minua tuomaan Lindaa kylään?” James kysyi loukkaantuneena.
”Koska Linda ravaa meillä muutenkin jatkuvasti, ja itse asiassa en erityisemmin pidä siitä tytöstä. Hän sopi paremmin Scorpiukselle”, Ginny totesi napakasti ja James punehtui suuttumuksesta.
Albus vilkaisi varovasti toisella puolella pöytää istuvaa isäänsä, joka nosti kätensä ilmaan avuttomana. Taas se alkaa.

Pian Albus, Harry ja Lily liukenivat huomaamattomasti ruokapöydästä ja jättivät Jamesin ja Ginnyn sanailemaan rauhassa keskenään. Oli jo myöhä, aika oli kulunut ruokaillessa kuin itsestään. Albus huikkasi isälleen ja siskolleen hyvän yön toivotukset ja hyppeli sitten takaisin yläkertaan. Hänen isänsä kuitenkin otti hänet kiinni portaikossa ja pysäytti hänet hetkeksi. ”Muista sitten, että lähdetään huomenna aikaisin aamulla käymään ministeriössä”, hän sanoi Albukselle matalasti, etteivät muut kuulleet. Albus nyökkäsi vastaukseksi ja kääntyi sitten mennäkseen huoneeseensa.

Oven sulkeuduttua hän veti elpymyskiven ulos housujensa taskusta ja heitti paitansa pois. Sitten hän kaivautui omaan sänkyynsä, paksun peiton alle ja asetti kiven viereensä tyynylle. ”Hei, Sirius. Mitä kuuluu?” hän kysyi hiljakseen kiveltä, joka pysyi hiljaa hetken, ennen kuin heräsi eloon.
”Ei huonoa ollenkaan! Ehditkö nyt viimein puhua?” Sirius kysyi kärsimättömästi.
”Ehdin. Olen huoneessani”, Albus vastasi.
”Hienoa. Harry kuulostaa aivan mieheltä! En osaa edes kuvitella, miltä hän näyttää nykyisin! Haluaisin toden totta nähdä sen pojan”, Sirius intoili. Albukselta meni hetki tajuta, että pojalla Sirius tarkoitti hänen isäänsä. Sirius puhui Harrystä aina niin oudosti, kuin hänen isänsä olisi edelleen nuori koulupoika.

”Ehkä näetkin. Menemme huomenna Taikaministeriöön”, Albus vastasi hiljaa. Vaikka Sirius vaikuttikin oikein iloiselta ja hyväntuuliselta, Albus tunsi silti tahtomattaan olonsa hyvin haikeaksi. Hänestä tuntui, että puhui kiven sisässä olevalle sielulle viimeistä kertaa ja häntä ahdisti ajatellessaan, että oli mahdollisesti menettämässä pian hyvin rakkaan ystävänsä. Sirius oli auttanut häntä niin paljon kaikessa syksyn aikana, ettei hän välillä edes käsittänyt, kuinka suuri tuki miehestä kertomuksineen oli ollut. Yhtä asiaa hän kuitenkin halusi vielä kysyä.
”Kuinka sinä oikein pakenit Azkabanista?” Albus kysyi ja tuijotti kiveä tiukasti. ”Minulta kysyttiin sitä viime vuonna taikahistorian kokeessa, mutten tiennyt vastausta.”

Hetken oli ihan hiljaista. Sitten yllättäen Sirius purskahti rehvakkaaseen nauruun ja kuulosti välillä, kuin hän ei saisi happea ollenkaan, jos se vain olisi ollut mahdollista. Albus joutui hiukan hyssyttelemään miestä, ettei muu perhe kuulisi. Pitkään naurettuaan Sirius sai viimein kysytyksi: ”Oletko tosissasi? Kysyttiinkö teiltä oikeasti jotain sellaista kuin ’Miten kuuluisa pimeyden velho ja joukkomurhaaja Sirius Musta pakeni Azkabanista vuonna 1993?’”
”Jotenkin noin se meni. Sinä olit ensimmäinen koskaan onnistunut…” Albus vastasi hämmentyneenä. Kuinka Sirius oli osannut arvata niin hyvin?
”No, eipä ollut yllätys. Tuossa luulossa ne ovat minua pitäneet aina, kukaan ei ole puhdistanut mainettani tai jostain syystä kukaan ei halua uskoa, että olen syytön. Olisi liian noloa myöntää, että Azkabaniin on vuosien ajan suljettu monia syyttömiä”, Sirius puhisi. ”Onneksi olen edes kuuluisa! Muistatko enää, mitä vastasit siihen kysymykseen?”

”Taisin kirjoittaa jotain, että sait jostain käsiisi taikasauvan ja loihdit suojeliuksen ankeuttajia vastaan, räjäytit sellin oven auki ja ilmiinnyit jonnekin ulkomaille… En saanut yhtään pistettä”, Albus kertoi.
”En ihmettele yhtään, sillä eihän se mennyt ollenkaan noin. Ensinnäkin, taikasauvoja ei siellä linnakkeessa ollut nähty vuosisatoihin, eikä Azkabanin muurien suojassa voi kaikkoontua. Muuten aika uskottava tarina, itse olisin ehkä antanut pisteen, kun muistit ankeuttajat”, Sirius sanoi naurahtaen. ”Oikeasti kaikki meni aivan toisella tapaa, eikä se ollut yhtään noin helppoa…”

Minun sellissäni oli aina pimeää. Asuin murhaajien osastolla eli syvällä Azkabanin velhovankilan ytimessä. En nähnyt kahteentoista vuoteen aurinkoa, en tuntenut kesän lämpöä tai talven kylmyyttä, saati tietänyt, milloin satoi vettä. En koskaan nähnyt itseäni peilistä, tai harvoin edes näin yhtään mitään, sillä usein istuin vain pilkkopimeässä. Ankeuttajat eivät tarvinneet valoa, siksi tyrmät eivät yleensä olleet valaistuja. Olot olivat aika alkeelliset, vessakin oli vain reikä lattiassa. Ja ruoka, se oli aivan karmeaa.   

Minulla oli hyvin epämiellyttävät seinänaapurit. Oikealla puolellani asui kuolonsyöjä ja tunnettu ihmissusi Fenrir Harmaaselkä, eikä meno siitä parantunut vasemmalla puolellani, sillä siellä asui rakas serkkuni ja tuleva murhaajani Bellatrix Lestrange. Vihasin kuunnella Harmaaselän joka kuukautista, usein jokaöistä, korviahuumaavaa ulvontaa, ja Bellatrixin kiljumista ja sekopäistä naurua päivisin, joskus myös öisin. Ainoa asia, mistä tiesin kuukauden vaihtuneen, oli silloin, kun Harmaaselkä muuttui ihmissudeksi. Se oli ihan hullua aikaa. Harvoin näin noista kahdesta vilaustakaan, mutta he piinasivat minua olemassaolollaan ja puheillaan. Sinä iltana he kävivät tavallista enemmän hermoilleni.

”Fenriiir, kultaseni!” Bellatrix kiljui niin, että korvani meinasivat särkyä.
”Niin, Bella-rakkaani?” kuului Harmaaselän matala vastaus oikean puoleisen seinäni takaa. Minä istuin keskellä lattiaa ja tuijotin apaattisena eteeni. Toivoin, että he lopettaisivat jo ennen kuin pääsisivät edes alkuun.
”Sovitaanko, että tapetaan heti seitsemän kuraveristä, kun päästään täältä pois? Sinä saat purra, jos minä käytän sauvaa” Bellatrix kysyi flirttaillen. Heillä oli aina ihan sairaita puheenaiheita.
”Tietenkin, kuulostaa erittäin hyvältä”, Harmaaselkä murisi.
”Olet aina niin hurmaava, Fenrir. Mutta entäs rakas serkkuni Sirre siinä naapurissa? Liitytkö seuraamme?” Bellatrix lirkutti.
Huokaisin kärsivästi. ”Mieluummin en.”
”Oletko varma? Meillä voisi olla hyvin hauskaa. Sinähän olet jo aika kokenut näissä hommissa... Voisimme vaikka aloittaa ystävästäsi Remus Lupinista”, Bellatrix käkätti.
”Hän ei ole koskaan oppinut, kuinka ihmissusien tulee käyttäytyä. Vääränlaiset poistetaan laumasta”, Harmaaselkä kähisi.

Puristin ohimoitani sormillani niin lujaa, että särki. Vihasin noita kahta. Kaksitoista vuotta heidän seurassaan oli jotain niin sietämätöntä, että olisin tappanut itseni jo monta kertaa, jos siihen olisi ollut mitään mahdollisuutta. Bellatrixin käkätys koversi aivojani, vaikka kuinka koetin sulkea hänet tajuntani ulkopuolelle. Olin juuri käpertymässä kerälle ja muuttumassa koiraksi, kun vastapäisestä sellistä kuului ääni.
”Älä kuuntele heitä, Sirius.”

Nostin katseeni ja näin kahden sellin oven kaltereiden läpi miehen, joka omasi ainoat silloiset kunnioituksen rippeeni ketään ihmistä kohtaan. Herra Hevoskotka, kuten hän kutsui itseään, oli elinkautisvanki, kuten minäkin. Hänet oli kuitenkin tuomittu murhasta, jonka hän oli tehnyt pelastaakseen oman perheensä. Hän oli nimittäin tappanut murhaajan, joka oli suunnitellut koskevansa hänen vaimoonsa ja lapsiinsa, sekopäisen ex-miehen. Herra Hevoskotka oli viettänyt Azkabanissa jo yli viisitoista vuotta, eli paljon kauemmin kuin minä, ja silti hän tuntui olevan ainoa järkevä ihminen koko paikassa. Tai en tiedä, oliko meistä kukaan silloin kovin järjissään, mutta ainakin Herra Hevoskotkan kanssa kykenin keskustelemaan normaalisti, ja oli hyvin pitkälle hänen ansiotaan, että jaksoin elätellä minkäänlaista toivonkipinää siellä manalassa viruessani. Herra Hevoskotka tiesi animaagitaidoistani, ja hän tiesi rikokseni ja sen, etten ollut syyllistynyt todellisuudessa mihinkään väärään. Olimme pitkälti hyvin samanlaisia.

Bellatrix ja Harmaaselkä vihasivat häntä. Nyt mies oli jälleen kerran avannut suunsa heitä vastaan. Arvostin sitä suuresti.
”Ahaa! Pikku Hevoskotkamiehellä on sanansa jälleen sanottavanaan”, Bellatrix kirkui viereisestä sellistä.
Näin Herra Hevoskotkan kohottavan toista suupieltään tyhjästi ja sulkevan silmänsä. Hän ei koskaan lähtenyt Bellatrixin pelleilyyn mukaan, eikä koskaan edes naurahtanut naisen sanoille vähätellen. Hän oli liian viisas sellaiseen. Sen takia Bellatrix ei koskaan jaksanut kovin kauan kiusata häntä, sillä ei saanut miehestä mitään irti. Kadehdin Herra Hevoskotkan hermoja, sillä itse en olisi koskaan kyennyt hiljenemään toisen huutaessa toinen toistaan kauheampia solvauksia. Ja jälleen kerran Bellatrix vaikeni jonkin aikaa kiukuteltuaan. Että minä vihasin sitä naista.

Sinä iltana ankeuttajat toivat meille iltaruuan tavallista myöhemmin. En vieläkään tiedä, mistä viivästys johtui, sillä ne tekivät työnsä normaalisti aina samaan, tiettyyn aikaan. Kello oli varmaan aika paljon, sillä tuntiessani kylmät väristykset ihollani ankeuttajien saapumisen merkiksi, kuulin sekä Bellatrixin että Harmaaselän jo kuorsaavan omissa selleissään. Harvoin söimme iltapalaa, sillä jo päiväruoka oli niin järkyttävää, ettei illalla enää tehnyt mieli pistää mitään suunsa sisään. Minä ja Herra Hevoskotka kuitenkin valvoimme vielä, kevyesti jutellen, kun ne saapuivat.

Minä muutuin hetkessä koiraksi, sillä ankeuttajat oli paljon helpompi kohdata eläinhahmossa. Ne eivät tajunneet minun olemassaoloani, sillä eiväthän ne nähneet tai haistaneet mitään. Ja koiran tunteita ja muistoja oli hyvin vaikea lukea, joten harvoin ne edes jaksoivat kiinnostua. Yksi iso ja hyvin repaleinen ankeuttaja lipui minun sellini ovelle ja alkoi availla lumottua lukkoa. Muistan vielä, että olin aikani kuluksi ja omaksi huvikseni nimennyt sen ankeuttajan Repale-Repeksi. Kuitenkin, tämä kyseinen ankeuttaja sai lopulta sellini oven auki ja veti helmojensa sisästä muutaman kohmettuneen leivänkannikan ja lasin vettä. Minä värjöttelin oven lähistöllä, seinää vasten painautuneena ja tuijotin oviaukkoa. Silloin ensimmäinen neronleimaus kahteentoista vuoteen pälkähti päähäni. Se oli hyvin utuinen ja epätodellinen ajatus, mutta pian tajusin, että ovi oli auki, ja mahtuisin pujahtamaan koirana ankeuttajan ali. Ajatus oli pelottava, mutta tajusin, että siinä oli silti toivoa.

Pakoni ei ollut millään lailla suunniteltu. Vedin äkisti henkeä ja vilkaisin ankeuttajaa, joka laski parhaillaan vesilasia sellin lattialle kuin hidastetussa velhoshakkiottelussa. Silloin otin vauhtia, pinkaisin juoksuun ja hyppäsin ulos sellin ovesta tyrmien käytävälle. Muistan, kuinka koiransydämeni jyskytti kauhusta, ja etsin vain pakoreittiä vapauteen päätäni vauhkona käännellen. Silloin huomioni kiinnittyi hetkeksi viereiseen selliin, jossa Herra Hevoskotka tuijotti minua silmät palaen kuin soihdut. Hän näytti yhtä epäuskoiselta, kuin itse sillä hetkellä olin. Sitten hän ravisti päätään. ”Ala jo mennä! Tuohon suuntaan”, hän kuiskasi ja osoitteli kiivaasti ylös vievään portaikkoon.
Minä vain seisoin jähmettyneenä paikoillani. En ollut tajunnut, että ainoa ystäväni, Herra Hevoskotka joutuisi jäämään kärsimykseen, jos minä lähtisin. Hän oli syytön. Kuinka voisin jättää hänet sinne?
”Mitä sinä odotat?” Herra Hevoskotka sihahti, ja silloin ymmärrys iski minuun.
”Sirius, et voi pelastaa minua. Minun elämäni on jo eletty, mutta sinun on vielä edessäpäin. Nyt häivyt. Etsi Stina, sillä hän kaipaa sinua!”

Silloin tajusin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja, eikä enää paljon aikaakaan jäljellä. Katsoin sellitoveriani vielä viimeisen kerran ja pinkaisin sitten juoksuun kohti yläkertaa, kohti auringonvaloa ja vapautta. Väistelin aika taitavasti ankeuttajia, ne eivät edes heti tajunneet, että olin karannut. Selvisin jollain ihmeen kaupalla ulos siitä linnakkeesta. Sitten juoksin rantaan, hyppäsin veteen ja uin ehkä elämäni pisimmän matkan aina vastarannalle saakka. Olin suoritukseni jälkeen niin rättiväsynyt, etten kiinnijäämisen pelosta huolimatta kyennyt pakenemaan enää kauemmas, vaan lysähdin tiheimpään rantapusikkoon, jonka löysin, ja nukahdin siihen. En muista edes ajatelleeni mitään koko karkumatkalla, vain tyhjyys jyskytti päässäni taukoamatta. Olin paennut Azkabanista. En tajunnut edes sitä, mutta silti se oli totta.

”Aamulla heräsin siitä samasta puskasta, edelleen koirahahmossa. Muistan ainoastaan, että merituuli tuoksui jumalaisen ihanalle ja aurinko paistoi kirkkaasti. Luulin sokeutuvani avatessani silmät”, Sirius kertoi ja hänen äänensä oli väritön. Muistot olivat selvästi vahvoja.

”Ensimmäiseksi muistin vain Herra Hevoskotkan sanat. Lähdin siitä paikasta kohti Lontoota, ainoana ajatuksenani löytää Stina. Koirana oli aika helppo liikkua, sillä kukaan ei osannut etsiä minua siinä hahmossa. Jossain vaiheessa kuitenkin ikään kuin heräsin todellisuuteen ja aloin miettiä, mikä oli järkevintä. Löysin helposti Stinan ja minun entisen asunnon, mutten kuitenkaan mennyt sisään. Uskon, että jos olisin nähnyt vilauksenkaan Stinasta silloin, olisin toiminut toisin, mutta… En vain uskaltanut kohdata häntä enää kaiken sen jälkeen. Tajusin, että oli pakko jättää menneisyys jälkeensä…” Siriuksen ääni hiipui.

Albus puri huultaan, mutta pakottautui sanomaan: ”Stina ei koskaan jättänyt menneisyyttä jälkeensä.”
Sirius oli pitkään hiljaa. Sitten hän huokaisi ja sanoi: ”En usko, että olet oikeassa. Todennäköisesti hän oli jo silloin mennyt naimisiin uuden miehen kanssa, kun pakenin.”
”Ei hän ollut”, Albus sanoi ja jatkoi, ”Sinä olit hänen kanssaan kihloissa, etkö ollutkin?”
”Mistä sinä olet saanut tuon tietää?” Sirius kysyi vakavoituen.
Albus katsoi kattoon, eikä enää kyennyt pidättelemään sanojaan. ”Sillä ei ole väliä. Mutta minä tiedän myös, ettei hänellä ole ollut ketään sinun jälkeensä, hän muutti sukunimensä Lonelineksi sinun kuoltuasi”, hän lipsautti.
”Kuka sinulle tuon kertoi?” Sirius kysyi kauhistuneena. Sitten kaikki valkeni hänelle. ”Sinä olet puhunut Stinan kanssa.”
”Ehkä olenkin, mutta onko sillä enää mitään väliä? Saimmepahan tietää totuuden”, Albus vastasi uhmakkaasti.
”Sinä olet aivan kuin Harry! Niin samasta taikasauvapuusta veistetty, etten edes käsitä, miksi koskaan epäilin uteliaisuuttasi. Jos annoit Harrylle pienenkin vihjeen, hän sai sen avulla aina koko tarinan selville. Minä niin vihasin sitä välillä, vaikka todellisuudessa se on nerokasta!” Sirius kiukkusi kiven sisällä. Albus kuitenkin tajusi, ettei mies ollut todellisuudessa vihainen.

Lopulta Sirius Albuksen ounastelujen mukaisesti rauhoittui. ”Noh, jos se yhtään häntä helpottaa, niin ei minullakaan ollut ketään enää hänen jälkeensä”, mies totesi huokaisten. Albus odotti rauhassa, että hän jatkaisi. Huoneessa oli lähes pilkkopimeää.
”Ja sitten olinkin jo kuuluisa”, Sirius napautti lopuksi, kaikki haikeus äänestään hetkessä tiessään. ”Ne vasta olivat aikoja…”
Albus kääntyi kyljelleen kiveä kohti ja tuijotti sitä kuin voisi katsoa Siriusta silmiin. ”Kerro vielä animaageista”, hän pyysi.
”Arvasin, että tämä tulee kohta”, Sirius puuskahti hyväntuulisesti. ”Voin vaikka kertoakin, eihän minulla ole muutakaan.”
Albus hymyili tyytyväisenä ja sulki silmänsä rauhallisesti. Yö oli hiljainen, ja Siriuksen matala ääni kuului selvästi huoneessa. Pikku hiljaa Albus vaipui uneen miehen hiljaisen puheen säestämänä.

[Vlad]

Meen edelleen jossain viidennen luvun tienoilla, mutta ajattelin vääntää silti tässä välissä kommenttia.

Scorpius on yksi hahmo, jonka kanssa mulla on ongelmia, koska oon aina ajatellut, että Scorpius on ehdoton luihuinen kuten isänsäkin ja vähän samanlainenkin kuin Draco. Mutta kaipa se rohkelikoksikin taipuu ihan yhtä hyvin. Jotenkin hauska, kun Scorpius on ihan eri puusta veistetty kuin isänsä.

Tykkään kanssa Teddystä ihan hirveästi tässä ficissä. Muutenkin kolmannesta (kind of, koska kuuluu vähän samaan porukkaan, vaikka onkin kai toista sukupilvea, koska Remuksen poika) sukupilvesta Teddy on juuri se, josta on kiehtovinta lukea. Erityisesti tykkäsin Teddyn järkkäämästä jälki-istunnosta, ihan Teddymäistä laittaa pojat kaksintaistelemaan. Tosin itse olisin ehkä ajatellut Victoiren ja Teddyn opettamat aineet toisin päin. Victoire vaikuttaa enemmän miusta muodonmuutosten opettajalta ja Teddy pimeyden voimilta suojautumisen opettajalta (Remus!)

Jatkanpas tässä päivänä jonakin taas tätä tämän ficin lukemista, ehkä saan sen joskus luettuakin

[Orenji]

Sori, nyt tulee pikakommentti, koska keitän spagettia, teen jauhelihakastiketta, pyyhin pölyjä, katson Jamie Oliveria ja kommentoin tätä. 
Musta on kiva, kun tää oli vaan sellanen rento väliluku. Koulusta lomalle. Asemakohdassa mulla oli niin kiire, etten ehtinyt oikeen keskittyä.

Musta on hienoa, että jopa Potterien perheessä riidellään. Lily on ihana, oon miettinytkin missä se menee, mutta selvis sekin. Ikävä tuo sairaus. 

Mutta jee, Salaperäisyyksien osasto odottaa, ja Siriuksella oli hieno tarina taas kerran. Tää on ihana ficci, ja mulla on näin surkee kommentti. Höh, viimeseen lukuun täytyy panostaa.

[Siunsäe]

Moikka!

Vlad: Kiitos, että jaksat kommentoida kesken tarinan! Scorpius on itseasiassa Rowlingin antamien tietojen mukaan rohkelikko! Tiesitkös sitä? Hän on tietyllä tavalla hyvin samanlainen kuin Draco, mutta toisaalta täysin erilainen. Hän on hyvis. Teddy on yksi lemppareitani myös. Tein hänestä muodonmuutosopettajan, koska en halunnut tehdä hänestä isänsä kaksoisolentoa ja lisäksi hän on puoliksi metamorfimaagi, joka antaa hänelle aika huimasti muodonmuutospointseja.
ansku1: Mahtavaa, että olet pysynyt mukana ihan loppuun asti! Olen oikein onnellinen "pikakommentistasi". Luku 19 oli sellainen tyyntä myrskyn edellä -luku, tasoittava ennen huippukohtaa. Lily on supersöpö! Toivottavasti hän pääsee pian takaisin kouluun.

A/N: Tässä sitä sitten ollaan, Kiveen kahlitun koiran viimeisen luvun äärellä. Mutta heti alkuun paljastan, ettei tarina suinkaan vielä ole lopussa, vaan tulossa on vielä epilogi, joten ei kannata heittää kirvestä kaivoon tämän ficin osalta! Nyt siis vuorossa kahdeskymmenes ja huikean viimeinen luku, jossa viimein KAIKKI ratkeaa. Tapaamme myös vanhoja tuttuja. Eniten pidän Hermionesta ja hänen tyylistään, hänestä on tullut kypsä!
Mitä Siriukselle käy? Se selviää lukemalla. Ja toivottavasti kommentoit. <3


____________________________________________________________________


Kahdeskymmenes luku
Eroaminen


Aikaisin seuraavana aamuna Harry koputti Albuksen huoneen oveen ja huhuili poikaansa herätellen. Albus hätkähti hereille, kun hänen isänsä avasi huoneen oven ja kurkisti sisään.

”Huomenta. Aamupala on valmista”, Harry sanoi ja katsoi Albusta, joka tihrusti isäänsä unenpöpperöisillä silmillään.
”Ai, huomenta”, Albus vastasi ja haukotteli makeasti.
Hänen isänsä hymyili ja käski Albusta sulkemaan suunsa, ennen kuin pöllöt lentäisivät sisään. Sitten hän yhtäkkiä vilkaisi Albuksen tyynyä ja jäi tuijottamaan sitä kulmat kurtussa. ”Miksi sinulla on kivi tyynyllä?” hän kysyi.

Albus kääntyi katsomaan tyynyään ja näki siinä elpymyskiven, joka oli vahingossa jäänyt siihen eilisillasta. Albus tajusi nukahtaneensa Siriuksen kertomuksia kuunnellessaan. Hän säpsähti, tarttui kiveen refleksinomaisesti ja veti sen piiloon peittonsa alle. ”Ei miksikään!” hän vastasi enemmän kuin läpinäkyvästi.

Harry tuijotti häntä otsa keskittyneillä rypyillä, eikä sanonut mitään. Hänen aivonsa selvästi raksuttivat raivokkaasti. Lopulta hän huokaisi ja sanoi: ”Hyvä on. Luulin vain nähneeni… Ei mitään.” Sitten hän perääntyi oviaukosta, edelleen pohtiva ilme kasvoillaan. ”Tule alas aamupalalle, kun olet pukenut”, hän sanoi vielä ennen kuin veti oven kiinni perässään.

Albus tuijotti isänsä mentyä jähmettyneenä oviaukkoa. Huolestuneet ajatukset hiipivät hänen mieleensä, ja hetkessä häntä alkoi pelottaa, että koko ministeriön reissu menisi pilalle. Hän puristi elpymyskiveä tiukasti käsissään. ”Hän tajusi”, hän puoliksi kuiskasi ajatuksissaan.
”Varmasti. Harry ei ole tyhmä”, kuului Siriuksen tietäväinen kommentti peiton alta. Miehen ääni hätkähdytti Albuksen ajatuksistaan.
”Valitettavasti”, Albus huokaisi ja nousi ylös. Hän asetti elpymyskiven pöydälle, etsi vaatteensa ja alkoi vetää sukkia jalkaansa. ”Onneksi hänellä ei ole vielä hajuakaan sinusta”, hän sanoi ja tarttui mustaan villapaitaansa.
”Valitettavasti”, Sirius puolestaan huokaisi. Albus puisteli päätään ja nappasi vaatteet ylleen saatuaan kiven taskuunsa ja lähti alakertaan. ”Muista sitten olla hiljaa”, hän vannotti Siriukselle.

Portaikossa tuoksui vastapaistettu kananmuna ja mahdollisesti myös pekoni. Albus veti tuoksua sisälleen onnellisena. Hän rakasti isänsä valmistamaa aamiaista. Alakertaan tultuaan hän istui alas ruokapöytään, johon Harry oli jo kattanut pojalleen aterian valmiiksi. Albus tiesi Harryn olevan nyt iloinen, sillä hän sai laittaa hyvin harvoin kotona oleville pojilleen ruokaa aamupalasta lähtien aina iltapalaan asti, päivittäin. Joskus Albus mietti, kuka hänen äitinsä oikein oli, sillä Ginny harvemmin kokkasi heille mitään. Heidän äitinsä vei lapsensa usein erilaisille matkoille, välillä kauaskin, ja järjesti erilaista yhteistä ajanvietettä. Albus hymähti. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuin yö ja päivä, mutta sen takia he täydensivät toisiaan.

Isä ja poika söivät aamupalan hiljaisissa merkeissä. Äskeinen välikohtaus oli selvästi herättänyt Harryn uteliaisuuden ja nyt tunnelma oli hyvin salaperäinen. Albus tunsi olevansa koko ajan tarkkailun kohteena. Hän toivoi syvästi, ettei Sirius keksisi ruveta ääntelemään mitään. Syötyään Albus kiitti ruuasta, nousi pöydästä ja pesi kätensä vaisuna. Myös hänen isänsä lopetti ruokailun ja heilautti lautaset sauvallaan tiskialtaaseen. Usein Albusta ärsytti, kun hän ei itse saanut vielä taikoa kotona ollessaan. Elämä kotona olisi niin näppärää.

Albus meni eteiseen ja alkoi vetää takkia ylleen. Tunnelma oli edelleen vähäsanainen. Albus kosketti housuntaskuaan tarkistaen, että kivi varmasti oli edelleen siellä. Silloin hän tunsi ensimmäisen jännityksen aallon hulmahtavan ylitseen. Nyt he olivat tosiaan viimein lähdössä sinne, missä koko syksyn selvityksessä ollut arvoitus saataisiin mahdollisesti viimein ratkaistua. Tarina kiveen kahlitusta koirasta saataisiin viimein päätökseensä, eikä Albus meinannut pysyä housuissaan. Hän vilkaisi keittiössä hääräävää isäänsä vaativasti ja sanoi tuskallisen kärsimättömällä äänellä: ”Tule jo!”

Harry järjesteli viimeisen puhtaan lautasen paikalleen kuivauskaappiin ja pisti sitten taikasauvansa takaisin housuntaskuunsa. Hän kääntyi kummissaan katsomaan Albusta. ”Hyvä on. Tulen”, hän vastasi, jätti pöydän pyyhkimisen sikseen ja veti henkarissa roikkuvan takkinsa ylleen. ”Mennään sitten”, hän sanoi. Albus lähes hyökkäsi innoissaan ovelle ja astui ulos lumiselle pihalle.

Heti ulos päästyään Albus tarttui isäänsä hihasta ja he kimppailmiintyivät Albuksen isän omalle työpaikkasisäänkäynnille, Lontoon metron maksuautomaatin lähellä olevalle toiminnasta poistetulle hissille. He astuivat epäröimättä hissiin, eivätkä ympärillä hääräävät jästit kiinnittäneet heihin sen suurempaa huomiota, kun Harry näppäili tunnusluvun ja vanha hissi alkoikin liikkua kovaa vauhtia alaspäin. Albus oli käyttänyt kulkureittiä isänsä kanssa ennenkin, joten hän suhtautui hissin käyttöön tottuneesti, vaikka tavallisesti harvoin liikkui sen tapaisilla jästien omilla keksinnöillä. Tämä taikaministeriön sisääntuloväylä oli kuitenkin hänen mielestään kerrassaan nerokas.

”Tämä asia saakin sitten olla tärkeä, koska suostun menemään kanssasi työpaikalleni lomapäivänäni!” Harry vannotti Albukselle puolitosissaan hissin matkatessa aina vain nopeammin. Albus naurahti jännittyneesti, hänen oli vaikea esittää normaalia enää tässä vaiheessa.

Hissi pysähtyi hienoisesti valittaen keskelle taikaministeriön aulaa, joka oli varmasti jopa jästienkin metroasemaa vilkkaampi. He astuivat yhdessä ulos hissistä ja se lähti välittömästi nousemaan takaisin ylös heidän takanaan. Harry katsoi Albusta, joka vilkuili innoissaan aulassa hyöriviä ihmisiä. ”Hermione lupasi odottaa meitä suihkulähteen luona”, hän sanoi kovaan ääneen, sillä ympärillä kävi aikamoinen häly.

Albus nyökkäsi ja lähti seuraamaan isäänsä kohti edessäpäin jättimäisenä kohoavaa, kristallinkirkasta vettä pulputtavaa suihkulähdettä, jonka keskellä hymyili iloinen valkoisesta kivestä tehty pariskunta taikasauvat käsissään kohotettuina. Albuksen mielestä suihkulähde oli mahtavin hänen koskaan näkemänsä, eikä mikään jästien versio vetänyt sille vertoja. He saapuivat suihkulähteen reunalle, jossa tutun näköinen kiharapää jo odotteli heitä. Tosin tänään hänen kiharansa oli sidottu aikuismaiselle nutturalle niskan taakse.

Hermione Granger tervehti Harrya ja Albusta iloisesti ja halasi molempia. ”Pitkästä aikaa!” hän sanoi ja hymyili lämpimästi.
”Hienoa nähdä sinua! Mitä Ronille kuuluu?” Harry kysyi Hermionelta.
Hermionen hymy muuttui ilkikurisen tietäväiseksi virneeksi ja hän sanoi kiusoitellen: ”Luulisi sinun tietävän. Ginny oli saanut selville, että te kaksi olitte viime viikolla karanneet Vuotavaan noidankattilaan illanviettoihin…”

Harry karahti hetkessä punaiseksi, ja Albusta nauratti. Hermionen seurassa hänen isänsä tuntui aina muuttuvan asiallisesta liikemiehestä hetkessä pahanilkiseksi pikkupojaksi. Nyt Harry katsoi Hermionea nolona ja karaisi kurkkuaan. ”Ai, sinä kuulitkin jo siitä reissusta… Ei me kuin käyty vähän verestämässä entisaikoja, ja vähän juttelemassa työasioista”, hän selitti.
”Jaa jaa… Saman tarinan Ron minulle sepitti, mutta ei tainnut oikein mennä läpi, koska hän makasi koko seuraavan päivän sängyssä ja vaikutti aika huonovointiselta”, Hermione sanoi ja kohotti merkitsevästi toista kulmaansa.
”Ai niinkö? Saattoi olla ihan vain vilustumista…” Harry yski ja vaihtoi sitten puheenaihetta perin taidokkaasti: ”Oletko sinä joulunakin töissä?”
”Oi, en. Tämä on viimeinen työpäivä ennen joululomaa”, Hermione vastasi ja jätti Harryn kiusaamisen sikseen. Sitten hän kääntyi katsomaan Albusta. ”Isäsi sanoi, että sinulla oli jotain tärkeää asiaa kuolemakamariin. Onko asia edelleen näin?” hän kysyi.
”On”, Albus vahvisti ja hänen vatsanpohjassaan muljahti epämukavasti. ”Voitaisiinko mennä sinne pian?” hän kysyi kärsimättömästi.
Hermione tapitti häntä yllättyneenä. ”Voidaan toki! Mitä me nyt tässä turhia seisoskellaan, lähdetään vain siihen suuntaan. Sitä paitsi minulla olisi tänään vielä töitäkin tehtävänä, ettei mene koko päivä seurustelemiseen!” hän kertoi ja lähti viemään heitä kohti hissirivistöä.

Hisseille saapuessaan Albusta huimasi ja hän tunsi kylmän hien nousevan hitaasti pintaan. Hän puristi kiveä edelleen taskussaan ja vilkuili ympärilleen kärsimättömänä. Viimein oli heidän vuoronsa astua hissiin ja ovien sulkeuduttua Hermione sanoi reippaasti äänitaululle: ”Salaperäisyyksien osasto.”

Hissi kuljetti heidät muutamassa hetkessä oikeaan osoitteeseen, ilmoitti perille pääsystä ja avasi oven hitaasti. Albus ja Harry astuivat Hermionen vanavedessä ulos hissistä ja tiirailivat ympärilleen. Käytävällä oli hämärää, ja ilma oli viileämpää kuin aulassa. Hermione kuitenkin lähti tottuneesti kuljettamaan heitä kohti käytävän perällä näkyvää ovea, ja Albus seurasi hiukan hitaasti perässä. Nyt häntä alkoi hiukan epäilyttää. Hän jättäytyi vähän jälkeen isästään ja Hermionesta ja nosti nyrkkiin puristetun kiven lähelle suutaan.

”Me ollaan kohta siellä”, hän kuiskasi Albukselle ja tajusi hengittävänsä hyvin pinnallisesti ja nopeasti.
”Hyvä”, Sirius vastasi hiljaa. Sitten hän kysyi: ”Ei kai sinua vaan ala kaduttaa?”
Albus nielaisi ja mietti hetken. Sitten hän vastasi: ”Ehkä vähän…”
”Älä nyt. Tätä me ollaan odotettu monta kuukautta. Olisi sääli jättää kokeilematta. Ja eihän sitä tiedä, vaikka ei tapahtuisikaan yhtään mitään ja kaikki säilyisi ennallaan”, Sirius sanoi, mutta hänen äänessään särähti pieni alakuloisuus viimeisten sanojen kohdalla.
Silloin Albus tajusi, kuinka kovasti Sirius oli odottanut tätä. Hän päätti kerätä itsensä ja taikoi kasvoilleen pienen hymyn. ”Joo. Nyt tai ei koskaan”, hän vastasi reippaasti.

Harry ja Hermione pysähtyivät odottamaan Albusta oven eteen. Albus laski nyrkkinsä, jonka sisällä kivi oli, äkkiä kohti maata ja käveli viimeiset erottavat askeleet heidän luokseen. Hermione katsoi Albusta pää kallellaan. ”Olihan se varmasti kuolemakamari?” hän kysyi.
Albus nyökkäsi.
”Sopiiko tiedustella, miksi me oikein menemme sinne?” Hermione jatkoi ja hänen ilmeessään oli jotain tutkimatonta. Albus arveli hänen yhdistelevän kiivaasti lankoja toisiinsa mielessään. Myös hänen isänsä katsoi häntä jälleen kovin kiinnostuneena, ja kohotti kulmiaan. Eikö vieläkään? hän tuntui kysyvän.

Albus vain pudisti päätään lyhyesti. Hän ei aikonut paljastaa mitään, ei vielä, sillä suunnitelma ei saisi missään nimessä mennä pilalle. Hermione vilkaisi Harryä yllättyneenä, mutta kohautti lopulta olkiaan ja avasi salaperäisyyksien osastolle johtavan puuoven heidän edestään. Sitten he astuivat yhdessä sisään. Seuraavat huoneet, joissa he kävivät, olivat hyvin mielenkiintoisia, eikä Albus ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Salaperäisyyksien osasto oli jonkinlainen sokkelo, jossa tosiaan piti tietää, minne oli menossa. He kulkivat muutaman erikoisen huoneen läpi, jotka selvästi herättivät vahvoja muistoja Harryssä. Albus piti isäänsä silmällä, ja huomasi, että inhon puistatus kulki hänen lävitseen vähän väliä. Hän pohti, mistä tuntemukset saattoivat johtua, muttei keksinyt selvää vastausta. Ehkä tässä olisi hyvä tarina hänen kuultavakseen tulevaisuudessa.

Matkan edetessä Albuksen jännitys vain tuntui kasvavan askel askeleelta, eikä kävely tuntunut loppuvan koskaan. Vihdoin ja viimein he kuitenkin saapuivat korkealle, kaksioviselle sisäänkäynnille, jolle Hermione pysähtyi ja katsoi Albusta merkitsevästi suoraan silmiin. ”Tässä se on. Kuolemakamari”, hän sanoi ja laski molemmat kätensä ovenkahvoille. ”Täällä me taistelimme kuolonsyöjiä vastaan isäsi ja monien muiden ikäistemme kanssa, kun olimme vielä viidennellä luokalla Tylypahkassa. Ja täällä myös Harryn kummisetä, Sirius, kaatui…” hän kertoi ja hiljeni lopussa vilkaisten varovasti Harryä, joka näytti kuitenkin yllättävän normaalilta.

Hetken kuluttua Hermione karaisi kurkkuaan ja jatkoi puhettaan. ”Kun mennään sisään, haluatko mennä yksin, vai tullaanko me mukaan?” hän kysyi Albukselta.
Albus mietti hetken. Sitten hän vastasi: ”Haluan, että isä tulee mukaan, mutta jää sinä odottamaan vähän kauemmas.”
Hermione nyökkäsi hyväksyvästi. Albus vilkaisi hermostuneena isäänsä, joka katsoi takaisin vakavana. Sitten Hermione vetäisi vanhat ovet selälleen, ja Albus tajusi puristavansa kiveä niin kovaa nyrkissään, että sen terävät kulmat upposivat hänen ihonsa läpi. Oli aika astua kuolemakamariin.
 
Huone oli suuri ja paljon korkeampi kuin Albus oli arvannut. Itse asiassa kattoa ei tuntunut näkyvän ollenkaan, vaan ylhäällä oleva pimeys tuntui jatkuvan loputtomiin. Lattia oli yllättäen sileää kalliota, eikä seiniä erottunut pimeydestä. Kuolemakamari oli vaikuttavan maaginen ja Albus joutui vetämään henkeä ympärilleen katsellessaan. Keskellä huonetta oli jotain, mikä vangitsi Albuksen katseen täysin. Mystinen, kivinen holvikaari nousi korkeana ja jykevänä ylöspäin, kohti taivasta ja sai Albuksen ihon nousemaan kananlihalle. Holvikaaren edessä, puoliksi sen peittäen liehui olemattomassa tuulessa repaleinen, punainen verho. Holvikaari oli tyhjä, eikä se näyttänyt päällisin puolin kovinkaan taikavoimaiselta. Jokin siinä kuitenkin uhkui selittämätöntä magiaa, ja Albusta alkoi yhtäkkiä pelottaa, eikä hän olisi halunnut astua askeltakaan lähemmäs.

Myös Harry tuijotti holvikaarta lumoutuneena, mutta hiukan varautuneena. Lopulta hän kosketti Albuksen olkapäätä saaden tämän hätkähtämään ja kääntämään vastahakoisesti päänsä isäänsä kohti. ”Mennäänkö?” Harry kysyi ohuella äänellä. Albus nyökkäsi ja nosti kiveä puristavan kätensä rinnalleen. Sitten he lähtivät harppomaan ylämäkeen kohti keskellä huonetta odottavaa kohdettaan. Hermione sulki oven perässään äänekkäästi kumahtaen ja jäi seisomaan oven eteen. Albuksen ja Harryn lähestyessä holvikaarta, hänen isänsä ilme kiristyi hetki hetkeltä. He pysähtyivät kaaren eteen, turvallisen matkan päähän hiljakseen hulmuavasta verhosta, ja Albus avasi viimein elpymyskiveä pitelevän nyrkkinsä. Kivi lepäsi rauhallisesti hänen naarmuisella kämmenellään ja näytti aivan samalta, kuin ennenkin. Jokin kivessä kuitenkin vaikutti huoneeseen, sillä heti Albuksen avattua nyrkkinsä tyhjään holvikaareen syttyi kirkas, sinertävä valo. Albus katsoi holvikaarta ihmeissään ja vilkaisi sitten kiveä.

”Minulla on outo olo”, Siriuksen ääni sanoi yllättäen kivestä, ja sekä Albus että Harry säpsähtivät.
”Millä lailla?” Albus kysyi.
”En osaa selittää, mutta jotain tapahtuu. Minua ahdistaa vähän”, Sirius sanoi. ”Olemmeko jo holvikaarella?”
”Joo”, Albus vastasi. Siriuksen ahdistus saattoi johtua kaaren ja kiven välisestä jännitteestä, joka näkyi selvästi. Niillä oli kuin olikin jonkinlainen yhteys.

Sitten Albus muisti isänsä ja kääntyi katsomaan häntä. Harry tuijotti kiveä kuin puulla päähän lyötynä. ”Mutta… Tuohan on elpymyskivi”, hän änkytti eikä kyennyt irrottamaan katsettaan Albuksen kämmenellä olevasta esineestä. ”Mistä olet löytänyt sen?”
”Ihan vahingossa Kielletystä metsästä, yhden aukion laidalta”, Albus vastasi todenmukaisesti. Enää hän ei aikonut salailla.
”Kauanko tuo on ollut sinulla?” Harry kysyi jähmettyneenä.
”Koko syksyn. Mutta se ei toimi, koska siihen liittyy jotain muutakin”, Albus vastasi ja jännitys hänen sisällään kasvoi.

Hän otti kiven peukalonsa ja etusormensa väliin ja nosti sen kasvojensa korkeudelle, Harryn eteen. Sitten hän nielaisi ja kertoi vakavana: ”Isä, sinun kummisetäsi, Sirius Mustan sielu on vangittuna tämän kiven sisälle. Hän ei pääse sieltä pois, ja minä olen koko syksyn yrittänyt ratkaista, millä tavalla hänet voitaisiin palauttaa takaisin ruumiiseensa. Teddyn avulla lopulta keksin, että ratkaisu löytyy kuolemakamarista eli sieltä, mistä kaikki alkoi. Minun on nyt palautettava kivi tuon holvikaaren toiselle puolelle, Kuoleman valtakuntaan. Vain sillä tavalla Siriuksen sielu ja ruumis voivat vielä kerran yhdistyä ja myös mahdollisesti erota lopullisesti.”

Harry tuijotti poikaansa ymmärtämättä mitään. Sitten hänen ilmeensä tiukentui ja hän sanoi: ”Todista se.”
Albus katsoi isäänsä hetken arvioiden. Sitten hän karaisi hiukan kurkkuaan ja katsoi elpymyskiveä. ”Sirius, tervehdi Harryä”, hän sanoi kivelle.

Hetken oli ihan hiljaista. Sitten kivestä kuului niiskaus ja heikko ääni: ”Hei vain, poika.”
”Sirius”, Harry sanoi ja tuijotti kiveä suu hiukan ammollaan. ”Oletko se tosiaan sinä?”
”Olen minä. Omassa persoonassani”, Sirius vahvisti lyhyesti. Harryn ilme oli järkyttynyt, mutta samalla toiveikas. Tunnelataus oli hyvin suuri.
”Miten tämä on mahdollista?” Harry kysyi.
”Sitä me olemme Albuksen kanssa selvitelleet koko syksyn. Te olette kaikki olleet siinä suureksi avuksi. Mutta nyt minun on pakko päästä pois, ja sinun täytyy ymmärtää se. Oloni on niin outo, tiedän että olemme lähellä. Jos olet vielä vähänkään se sama Harry, jonka tunsin lähes kaksikymmentäviisi vuotta sitten, annat minun mennä”, Sirius sanoi hiljaa. Hänen äänestään kuulsi väsymys.
Albus katsoi isäänsä, joka tuijotti kiveä selvästi käyden suurta kamppailua sisällään. Lopulta hän räpäytti silmiään ja nielaisi. Sitten hän nyökkäsi lyhyesti. ”Onnea matkaan.”

Albus hymyili isälleen pienesti, kääntyi kohti holvikaarta ja katsoi elpymyskiveä viimeistä kertaa. Heidän koko syksyn kestänyt yhteinen matkansa tulisi nyt päätökseensä. ”Oletko valmis?” Albus kysyi Siriukselta.
”Olen. Niin valmis kuin kuolleena voi olla”, Sirius vastasi leikitellen. Sitten hän jatkoi vakavoituen, ”Al, kiitos todella paljon, ihan kaikesta.”
Albus tunsi itsensä liikuttuneeksi. Hän ei vastannut mitään Siriuksen kiitokseen, sillä sen kuka tahansa olisi ollut velkaa hänelle. Hän kuitenkin siirsi kiven lähelle kasvojaan. ”Koeta tulla käymään”, hän melkein kuiskasi Siriukselle ja yllättyi siitä, että huomasi äänensä värisevän hiukan.

Sitten hän kohotti elpymyskiveä pitelevän kätensä ilmaan ja heitti kiven reippaasti, vähääkään empimättä kohti entistä kirkkaampana hohtavaa holvikaarta. Hänestä tuntui kuin hän heittäisi rakkaan ystävänsä pois. Silti hän tiesi, että se oli ainoa oikea teko, sillä mikään ei ollut ikuista. Kivi ei lentänyt holvikaaren läpi, vaan katosi sen sisälle, aivan kuin Albus oli arvannut. Sitten tuli aivan hiljaista, ja Albus ja Harry odottivat jännittyneinä, sydämet pamppaillen.

Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta sitten silmänräpäyksessä holvikaari alkoi loistaa niin, että koko Kuolemakamari tuntui valaistuvan sen voimasta. Verho lepatti nyt vimmatusti. Albus peitti kasvonsa käsillään ja perääntyi pari askelta sokkona. Valo oli häikäisevän kirkas. Sitten valo himmeni hiukan ja Albus kykeni raottamaan silmiään varovasti. Silmiään siristellen hän näki, kuinka valosta, holvikaaren keskeltä asteli esiin pitkä ja komea mies. Miehen tummanruskeat, kihartuvat hiukset ylettyivät lähes olkapäille saakka ja hänellä oli paksut, ruskeat viikset. Hänen vaatteensa eivät olleet resuiset, vaan hänellä oli päällään tyylikäs, ruskea takki ja samansävyiset, pitkät housut. Hän pysähtyi seisomaan aivan Albuksen ja Harryn eteen ja katsoi Harrya syvälle silmiin.

Harry tuijotti miestä jähmettyneenä ja hänen raajansa vaikuttivat lamaantuneilta. Sitten Siriuksen kasvoille levisi lämmin hymy ja hän levitti käsivartensa halaukseen. Silloin Harry aivan kuin säpsähti hereille ja harppoi viimeiset erottavat askeleet rakkaan kummisetänsä luo.
”Sirius!”

He halasivat ja Sirius puristi Harrya vahvasti itseään vasten jälleennäkemisen ilossa. He huojuivat niin, että meinasivat kaatua. Harry haukkoi henkeään käsittämättömän riemun vallassa. ”Tämä ei ole totta!” hän huusi vailla yhtäkään selvää ajatusta.

Sirius ei puhunut mitään, mutta kirkkaat kyyneleet vierivät hänen molempia poskiaan pitkin. Lopulta he erosivat, ja Sirius otti Harryn kasvot käsiensä väliin ja katsoi aikuista kummipoikaansa ylpeydestä pakahtumaisillaan olevalla ilmeellä. Samassa jokin suhahti Albuksen ohi. Nutturalle pakotetut hiukset valahtivat auki ja kiharat pääsivät valloilleen samalla, kun Hermione hyppäsi Siriuksen kaulaan. Nainen itki hullun lailla, eikä saanut sanaa suustaan. Sirius halasi häntä silmät kiinni ja näytti hyvin onnelliselta. Harry katsoi kummisetäänsä, joka näytti paljon paremmalta ja hyvinvoivemmalta kuin kuollessaan. Hän muisti sen päivän ikuisesti, ja kaikki pienetkin yksityiskohdat olivat vuosien saatossa painuneet hänen mieleensä. Se päivä oli ollut täynnä kauhua, mutta nyt kaikki se vetäytyi takaisin. Sirius oli nyt tässä. Eikä Harry kyennyt enää pidättelemään kyyneleitään.

Albus oli seurannut tapahtumia vierestä. Hän näki, kuinka hänen isänsä itki, juuri tähän maailmaan ilmestynyt Sirius itki ja heitä molempia kovemmin itki aina niin asiallinen Hermione. Albus tunsi kyyneleiden vierivän myös omaa poskeaan pitkin. Silloin Sirius kääntyi häntä kohti ja tuli hänen luokseen. Hän sulki Albuksen lämpimään halaukseen ja Albus tunsi, kuinka elämä sykki miehen rinnassa. Albus rutisti miestä takaisin ja kyynelet valuivat entistä kovemmin. Sitten Sirius otti vahvan otteen Albuksen olkapäistä ja katsoi suoraan syvälle hänen silmiinsä. Sirius laittoi kätensä taskuunsa ja veti sieltä yllättäen esiin pienen peilin. Hän asetti sen Albuksen kädelle, joka tärisi edelleen jännityksestä, ja puristi sen nyrkkiin. Sitten hän iski silmää virnistäen ja taputti Albusta vielä pari kertaa olkapäähän. Sitten hän irrottautui pojasta. Suuri kiitollisuus paistoi hänen silmistään kirkkaana.

Sirius perääntyi pari askelta ja kaiveli takkinsa rintamusta. Sitten hän veti taikasauvansa tottunein elkein takkinsa sisältä. Hän kuitenkin katseli sauvaansa hetken selvässä jälleennäkemisen ilossa. Albus tiesi, että taikasauva merkitsi Siriukselle paljon sillä se oli auttanut häntä niin monessa tilanteessa. Tarkasteltuaan sauvaansa hetken hän viimein kohotti sen ilmaan ja osoitti sillä maata. Hän heilautti sauvaa kerran ja pian siihen ilmestyi mukavan näköinen nojatuoli. Sitten hän vilkaisi Harrya, kuin odottaisi suosionosoituksia. Harry naurahti kyyneleidensä läpi ja veti miehen vielä yhteen lujaan halaukseen. Sirius vastasi hänen halaukseensa, mutta irrottautui pian. Albus tunsi haikeuden piston sisällään. Seuraavaksi Sirius istahti nojatuoliin ja asettautui mukavaan asentoon. Hän katsoi vielä viimeisen kerran hitaasti ensin Hermionea, sitten Albusta ja lopuksi Harrya. Hetki tuntui pysähtyneeltä. Siihen Harryn vihreiden silmien syvään katseeseen Sirius viimein sulki silmänsä.

Kaikki odottivat henkeään pidätellen. Kohta miehen pää huojahti tiedottomana eteen ja näytti aivan siltä, kuin hän olisi vain nukahtanut. Punainen verho lakkasi lepattamasta. Holvikaaren mystinen hohde hiipui hiljaa sammuksiin, ja silloin he tiesivät, että Sirius oli päässyt lopullisesti rauhaan. Harry tuijotti kauan kummisetänsä ruumista tyhjä katse silmissään. Hän ei vieläkään kyennyt ymmärtämään, mitä hetki sitten oli tapahtunut. Viimein hän sai pakotettua itsensä kääntymään kohti Albusta.

”Kiitos”, hän kuiskasi pojalleen raskaasti, kasvot kyyneleistä kosteina. Sitten hän katsoi Albuksen käteen puristunutta Siriuksen antamaa peiliä.
”Tuon avulla”, hän sanoi hiukan reippaammin, ”meidän oli määrä pitää yhteyttä toisiimme, ja paljon myöhemmin sen kaksosen palanen pelasti minun henkeni.”