Nimi: Aamuauringon kultaamia pieniä hetkiä
Kirjoittaja: Vanilje
Beta: Yökulkija, kiitos ♥
Ikäraja: Sallittu
Fandom: Taru sormusten herrasta
Genre: drama, fluffsöpöstely, taustalla ripaus hurt/comfortia
Paritus: tulkinnanvarainen Merri/Pippin
Haasteet: Valloita fandom
Vastuuvapaus: J.R.R. Tolkien omistaa hahmot, minä vaan lainaan niitä tekeleisiini, joista en saa rahallista korvausta.
A/N: Demeter heitti raapalekaivossa miulle
haasteen näistä kahdesta, ja tällaisen pienen tekstin sain aikaan. Kiitoksia hänelle tästä erittäin hellyttävästä haasteideasta. :3 Tosin menin feilaamaan haasteen perimmäisen ajatuksen, koska eihän tästä raapaletta tullut. En vaan saanut pidettyä tätä edes triplaraapaleen mitoissa, eheh. No mutta ehkä maailma ei siihen kaadu, ja kukapa näitä herroja muutenkaan osaisi vastustaa, niin että.
Tätä käytin tunnelmointiin tämän tekstin kanssa ja se oikeastaan auttoikin minua pääsemään alkuun kirjoittamisen kanssa. Sitä voi kuunnella taustalla tai jättää kuuntelematta. Tässä tämä joka tapauksessa olisi, olkaa hyvät. : )
Pienessä salissa oli vielä pimeää, kun Merri kömpi lattiapediltään lähellä nukkuvan ystävänsä luo. Varovasti hän tuuppasi tätä kylkeen aikeinaan herättää toinen, mutta kun merkkiä virkoamisesta ei kuulunut, kuiskasi hän kärsimättömänä tämän korvaan:
”Herää jo Pippin, minun täytyy näyttää sinulle jotakin!”Ja kun toinen lopulta hätkähti hereille, tarttui Merri tätä kädestä ja veti mukanaan ulos salista, jossa kaikki muut vielä nukkuivat.
Aamu oli aikainen, joten ulkona oli vielä viileää. Yhä hieman uninen Pippin kulki ystävänsä vanavedessä ja soperteli itsekseen. ”Mihin me oikein ollaan menossa?” Hän ei kuitenkaan ehtinyt saada vastausta, kun Merri jo pysähtyi. Heidän edessään oli matala kaiteentapainen leveä kaistale, jolle Merri kiipesi istumaan viittoen Pippiniä viereensä.
Hetken kumpikin vain istui hiljaa katsellen kaukaisuuteen, kunnes nousevan aamuauringon säteet alkoivat värjätä horisontin reunoja kultaiseksi. Ei kestänyt kauaakaan, kun koko Gondorin laakso oli oranssinkeltaisten säteiden värjäämä, aivan kuin kaikki lähitienoot olisivat kylpeneet kullassa. Merri kuuli Pippinin henkäisevän vierellään ja kuiskasi: ”Tämän halusin näyttää.”
Pippin tarttui Merriä kädestä. ” En ole ikinä nähnyt mitään tällaista!”
Merri hymähti. ”Olethan sinä nähnyt viime aikoina monenlaista. Me molemmat olemme.” Sitten hän tarttui tiukemmin toisen käteen ja katsoi tätä silmiin. Hän tiesi Pippinin ymmärtävän, mitä hän tarkoitti. Enempää ei tarvinnut sanoa ääneen.
Sodan päättyminen oli helpotus kaikille, mutta erityisesti pienille hobiteille. Merrille ja Pippinille ero toisesta oli ollut erittäin raskas, olivathan he aina olleet läheisiä keskenään. Tunnit ja päivät tuntuivat tuskallisen hitailta. Ainut mitä saattoi tehdä, oli toivoa, että toinen oli yhä hengissä. Ja kun Pippin oli lopulta löytänyt Merrin haavoittuneena taistelukentältä, olivat toisen tunteet olleet sekavat. Merri oli onnellinen, mutta pelkäsi. Pelkäsi että joutuisi eroon ystävästään uudelleen. Niinpä hän oli väsyneenä kysynyt: ”Aiotko jättää minut tänne?”
Hetkeäkään epäröimättä Pippin oli vastannut: ”En, Merri. Minä aion pitää sinusta huolen.” Merri oli tarttunut ystävänsä käteen ja pitänyt kiinni kuin henkensä kaupalla. Pippin oli puristanut takaisin.
Kun he lopulta olivat päässeet pois taistelukentältä suojaan sisälle linnoitukseen, oli Pippin pitänyt sanansa. Hän oli valvonut Merrin vierellä ja auttanut hoitamaan hänen haavojaan. Hän oli ollut seurana kun toisella oli tylsää. Nauranut yhdessä ystävänsä kanssa, kun tämä alkoi jo voida paremmin, ja haavat parantuivat. Merri oli kiitollinen, että saattoi jakaa elämänsä sellaisen henkilön kanssa, joka todella välitti. Jonkun, joka todella ymmärsi.
Sodan päätyttyä tavalliseen tottuminen oli ollut aluksi vaikeaa. Oli outoa, kun enää ei tarvinnut pelätä. Saattoi vain nauraa toisen kanssa, pelleillä kuten aina ennenkin. Vinkata silmää ruokapöydässä, olla hetken aikaa huoleton. Hymyillä vaivihkaa, kun muut eivät huomanneet.
Kutitteleva tunne levisi Merrin mahanpohjaan, ja hän kuiskasi Pippinille hiljaa: ”Minusta on hauskaa että olet siinä.” Pippin hivuttautui hieman lähemmäs ja puristi toisen kättä; Merri tiesi toisen ajattelevan täysin samoin.
Molemmat heiluttelivat jalkojaan reunan yli, kunnes Merri rikkoi hiljaisuuden jälleen. ”Odotas, katso mitä otin mukaan.” Hetken hän penkoi olallaan riippunutta pientä pussukkaa ja veti lopulta esiin kaksi piippua. ”Tiedän, että poltat liikaa, mutta ajattelin silti...”
Leveä virnistys kohosi Pippinin kasvoille tämän ottaessa oman piippunsa toisen kädestä. Sitten hän hihkaisi: ”Eihän aamu ala kunnolla ilman pieniä savuja!” Merri pyöräytti silmiään mutta päätyi lopulta nauramaan Pippinin kanssa. Kumpikin puhalsi piipuistaan pilven ja he katselivat, kuinka kevyt tuulenvire kuljetti hahtuvia yhä kauemmas. Sillä hetkellä tuntui, ettei tarvinnut mitään muuta. Oli ihanaa vain istua rauhassa välittämättä ajasta ja kaikesta ympäröivästä.
Tuuli pörrötti kummankin hiuksia Merrin painautuessa kiinni Pippinin kylkeen.
