Nimi: Voiko ihanammin päivän enää alkaa?
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Jaa, no omasta kierosta näkövinkkelistaan fluffya. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Bobby Singer/Crowley
Vastuuvapaus: Eric Kripke omistaa kaiken, minä se vain vähän leikin tässä muiden leluilla ilman rahallista tai muutakaan korvausta.
A/N: En pääse yli siitä miten paljon Bobbya ja Crowleyta rakastan. Alkuun olin kirjoittavinaan ustia, mut sit tästä tulikin established relationship. Omantyyppistä domestisuutta metsästäjän ja demonin kesken.
Jos jotakuta kiinnostaa, niin otsikko on Johnny Liebkindin kappaleesta
Ihana aamu. Jos sattuu olemaan samanlainen huumorintaju kuin minulla se aukeaa... tai sitten ei.
Voiko ihanammin päivän enää alkaa?Onnitellahan aloittelevia metsästäjiä pitäisi kun kerran olivat - vasten kaikkea todennäköisyyttä - onnistuneet kaappaamaan itse Helvetin kuninkaan amatöörimäiseen pirunansaansa ja selvinneet kohtaamisesta vielä hengissä. Siinä on toden totisesti ollut lykky lapsineen matkassa!
Onnittelu oli kuitenkin ukko Singerin mielessä viimeisenä kun kyseinen perseeseen ammuttu aristokraatti haki turvaa kaikista paikoista juuri hänen kuistiltaan. Ärsytys oli tietysti tunteista yksi, muttei suinkaan ainoa, sillä Bobby ei sitten kuitenkaan käännyttänyt Crowleyta rappusiltaan. Päinvastoin hän osoitti pyssynsä kloppien suuntaan.
"Oletteko te ihan täysiä pölkkypäitä koko sakki? Painukaa nyt hevonhelvettihin, tai revin ylimääräiset peräukot koko ronkalle!" hän kirosi talonsa kulmilta puristaen luotettavaa pumppuhaulikkoaan takatukkapoikien levitellessä säikähtäneenä käsiään hyvän matkan päässä autoparkkiin päin.
"Mutta Bobby! Se oli demoni, yritimme vain..." yritti yksi ääliöistä perustella ennen kuin lätinän katkaisi poskenviertä viilettävä laukaus. Ylipitkät pulisongit ne vain viuhahtivat luodin napsahtaessa liiterin karmiin. Samalla vaivalla olisi voinut vaikka osuakin. Olisipa maailmasta poistunut vain muutama paukapää ennen kuin ne ehtivät lisääntymään, se jos mikä on luonnonvalintaa puhtaimmillaan. Mutta kun ovat tuttuja naapurin kolleja niin eihän sitä viitsi...
"Demonien kanssa ei
yritetä!" Bobby karjaisi nyrkkejään heristellen ja sisuksissaan kihisten. Mistä näitä oman elämänsä teräsmiehiä oikein sikiää, näitä kavereita joihin ei muka mitkään kauhut tehoa? Toista se oli ennen vanhaan kun alan miehet tunsivat saatanansa, eivätkä leikkineet itseään isommilla asioilla. Raudanluja ammattilainen ei ehdoin tahdoin manaa esiin manalan pahoja, jos sen mitenkään voi estää. Enemmän on ihmisestä harmia on hyvissä aikeissa. Jos kaikki pysyisivät nätisti omalla tontillaan maailmassa olisi puolet vähemmän turhaa verenvuodatusta.
Mutta nuoret! Pah! Mene nyt elosteleville kakaroille mitään opettamaan. Uhittelevat vain ja tekevät kolossaalisia typeryyksiä. Yrittivät kai olla niin ritaria, tajuamatta pahaa riittävän ilman, että niitä erikseen tarvitsee luokseen kutsua.
Vaan mitäpä siitä. Ei kai näiden poikien kanssa muuta voi toivoa, ettei mitään hirveää satu. Ainakin vasta osaavat olla kaivamatta verta nenästään, jos nyt eivät muuten, niin pysyäkseen Bobbyn paremmalle puolella. Jos on olemassa joku ,jota ei kannata suututtaa, niin on se kärttyinen Singerin ukko – pahassa paikassa Bobby on mies tarpeeseen, sen teräväkielinen demoninen ihailijakin tietää.
Crowleyn on parempi olla ottamatta tavaksi hakeutua Bobbyn siipien suojaan, sen nyt järki yksinkin sanoo olevan väärin.
No, kiristeltyään aikansa hampaitaan Bobby laski tussarinsa päästäen pojat kuuloetäisyydelle. Jos luulivatkin päässeensä pälkähästä, niin eipä luulo kauaa kestänyt. Sai joka nokka luunapin otsaansa ja tukkapöllystä kuin mukulat konsanaan. Crowley ei peitellyt tyytyväistä kiherrystä suojelijansa varjoista.
"Äitimuorinne saavat laulaa hoosiannaa siitä hyvästä, ettette ole kaikki jo riippulihoina. Tiedättekö edes ketä te oikein tökeröllä manauksillanne häiritsitte maan povessa?” Bobby ojensi, eikä ottanut huomatakseen kuinka Crowley piiloutui myrkyllisen hymyn taakse häpeämättä hehkuen vihaisten ja pelokkaiden metsästäjien ulottumattomissa.
Poitsut ehkä halusivat hänet hengiltä, mutta Crowley tiesi tasan tarkkaan ettei heistä yksikään uskaltaisi haastaa Bobbya silmästä silmään. Ei edes niinkin hyvän tarkoituksen kuin demoninlahtauksen tähden. Eivät edes tienneet epähuomiossaa kutsuneen luokseen vähän korkeamman statuksen perkeleen tavallisen räyhänhengen sijasta. Pitivät Crowleyta kai vain tavallisena viikon hirviönä, helposti lahdattavana ja tyhmänä.
Ymmyrkäisinä nuorukaiset katsoivat miten Crowley vietti kättään viettelevästi pitkin vanhan metsästäjän käsivartta. Bobby oli liian kyllästynyt noteeratakseen.
”Juoskaa kun vielä kintuillanne pääsette, tai käsken hänen ottaa teidät turvenuijat kiinni kostoksi", Bobby räyskähti ja huitoi poikia matkoihinsa. Crowley iski kainaloon kiemurrelleena silmää, jonka siivittämänä ottivat torvet jalat alleen niin vitjaan, että Bobby melkein jo pohti oliko ehkä liiankin ankara. Kuitenkin viimein hoksattuaan hipelöivät syleilevät pirulaisen sormet vatsallaan hän pahoitteli, etteivät klopit olleet saaneet maanvaivaa hengiltä.
”Herttainen pikku mussukkani, ollaanpa sitä suojelevia. Olen ihan otettu”, Crowley kujersi nostattaen kuiskauksillaan kylmiä väreitä. ”Kukaan ei ole tullut avukseni yhtä urhoollisesti... oma pikku ritarini.”
”Crowley, turpa kiinni tai se turpoaa kiinni”, äyskäisi Bobby, tosin aika turhaan. Syntyjä syviä mumisten hän kääntyi jokseenkin vastentahtoisena suojiinsa ryömineen demonin puoleen ja yritti näyttää järkähtämättömän vakavalta. Crowley imaisi suolasta palanutta huultaan ennen kuin näpäytti tuttavallisen suukon parrakkaalle poskelle.
Bobby jupisi jotain tunnistamatonta roikotti kädessään laiskasti, joka ennen kaikkea jätti hänet hyökkäystä vasten turvattomaksi. Tosin, jos Crowley hänen kimppuunsa päättäisi hyökätä, ei varotoimista olisi nimeksikään hyötyä. Liekö sillä sitten niin väliä.
Vaisto sitä paitsi sanoi ettei Crowleysta olisi nyt liikaa vaaraa, sillä vaikka pirunansasta pakeneminen ei varmasti ollutkaan mikään vaikein temppu kaiken eläneelle demonille, niin märkäkorviksi pojat olivat onnistuneet aiheuttamaan yllättävän paljon vahinkoa kastevedellä ja suolalla. Aloittelijoiden työnäytteeksi tyydyttävää, ellei jopa kiitettävää jälkeä.
Tosin vammat olivat todennäköisesti vain pinnallisia, mutta egoa ne varmasti olivat demonin kolauttaneet paremman kerran. Olipa lippaskengillä kuraa ja silkkisolmiolla verta, puhumattakaan revityistä kasvoista. Kalpeaa lihaa täplitti pisaranmuotoiset haavat ja märkivä punoitus.
Välittämättä valkean hammasrivistön laakeasta irvistyksestä Bobby sipaisi ylimalkaisesti kämmensyrjällään viileää poskea tarkistaessaan nyreästi haavaumien vakavuutta.
"Hrmph. Nuo pitää pestä", Bobby murahti mietteliäänä. Crowley painautui tahallaan kättä vasten.
No niin siis joo, paholaisen kutsuminen taloon oli ensimmäiseksi kovin huono idea, mutta toiseksi ja tärkeimmäksi Crowley joutaisi vain ojasta allikkoon, jos hän koettaisi peseytyä talon ainoassa kylpyhuoneessa. Eräs Bobbyn nerokkaammista niksipirkoista oli upottaa rukousnauha lämminvesivaraajaan. Koko vesijohtojärjestelmä sylki kastevettä. Josta muuten kaiken maailman vihulaisten rynniessä joukolla kohti oli äärimmäisen paljon etua. Vaikutus on vähän sama kuin kastelisi nurmikkonsa hapolla johon ei itse kaadu. Ei siitä haittaakaan ole.
"Aww, kuinka suloista", Crowley huokaisi jumaloidessaan poskeaan silittävää kättä kuin kipu olisi ollut varsin mitätön vaiva. Bobby säpsähti ja yskäsi nyrkkiinsä.
"Äh, turpa umpeen”, hän korahti sen enempää pyytämättä tai käskemättä tulemaan perässään. Liiterin reunassa oli Bobbyn muistin mukaan tynnyri sadevesitynnyri, joka saisi tilanteessa tässä kelvata. Luonnollisesti Crowley nyrpisti nenäänsä likavedellä itsensä puhdistamiseen.
”Jos hienohelmalle ei kelpaa...” Bobby tokaisi kyllästyneenä nyt ylipäätänsä siihen miten suurin osa hänen hommistaan nykyisellä sisälsi lähinnä muiden passaamista. Pah, milloinko viimeksi hän olisi itse käynyt vaikka vampyyripesän kimppuun eikä setvinyt nuorempiensa ongelmia lähinnä langan päässä tai väärennettyjen henkilötietojen äärellä? Milloinko viimeksi hänellä oli ollut aikaa vain rukkailla vanhojen autojen parissa ilman mitään huolta hirviöistä? Paljon mieluummin Bobby vain kiristelisi ruuveja ja öljyäisi akseleita kuin auttaisi demonia pudistamaan haavoja niskasta selkään.
”Voi kultaseni, enhän mitenkään yltäisi hartioita pidemmälle”, kiehnäsi Crowley riisuen takkiaan ja mustaa paitaansa aivan liian eroottisesti, silti kiinni pitäen jonkinasteisesta häveliäisyyden kuvitelmasta peitellen paljasta rintaansa. Bobbyn poskia kuumotti vaikka ilma oli suorastaan kipakka.
”
Äärhhh...”
Bobby kastoi nyt kuitenkin lumpunpalan veteen ja pyyhkiäkseen sillä vaaleanpunaisena tykyttäviä syviä haavoja. Sitä mukaa kun suola liukeni ja peseytyi pois ne paranivat nopeasti kuin pienet kiinni vetäytyvät vetoketjut. Veresliha kuroutui kiinni, arpeutui ja haalistui silmien edessä. Vain vaatteisiin jäi todisteet palamisesta ja polttelusta
”Mmm, olen todella hyvissä käsissä... olet niin hellä,
Robert”, Crowley nauroi, eikä suinkaan kiirehtinyt pukeutumisessa, vaan päinvastoin hekumoi vasten liiterin seinää. Aurinko paistoi kylmää valoa ohuen pilviharson takaa jättämättä varjoja Crowleyn kalpeille harteille.
”Ala laputtaa”, Bobby nielaisi läiskäisten lumpun tynnyrin selälle aikeissaan painua vaikka vähäksi aikaa pehkuihin tyhjentämään pää sopimattomista aiheista ja aikeista.
Mutta Crowley onkin vähän niin kuin kulkukatti, eikä irtokissoja saa ruokkia.
Bobby yritti olla kuin ei olisikaan talsiessaan demoni varjoissaan kuistille, rynkyttäen jumiutuneen oven auki. Crowley luikahti vikkelästi sisään ettei silmiäkään ehtinyt räpäyttää asetuen olohuoneen paraatipaikalle.
”Tiedän, että sinulla on kakkua jääkaapissa”, hän julisti ja kas ollakaan kun Bobby oli saanut metsästysliivinsä pois päältään ja ripustettua haulikon höllään asekaappiin hän kävi tukkoiseen keittiöön demonin mustat viirusilmät selässään. Crowley makoili sohvalla vatsallaan selkä vähän notkollaan, takamus pyöreänä pystyssä ja Bobby mieliteolleen periksi päästääkseen vilkaisunsa nuolaisemaan pitkin selän saumaa.
Keittiössä oli sekasorto, muta jääkaapin ovessa oli huolellisesti magneeteilla järjestetty lippulappusten määrä. Muutama symboli, muistiinpano, Castielin uusi puhelinnumero (on maailma tosiaan outo kun enkeleilläkin on matkapuhelin) ja kalenteri.
”Eh, no kappas”, Bobby totesi kapun avattuaan kun alaritilällä oli kuin olikin jäljestä päätellen sormilla nyrhitty suklaakakunpuolikas. Näytti vähän Dean Winchesterin jäämistöltä, mutta Dean ja Sam olivat kurvanneet monta päivää sitten kohti Leavenworthin kaupunkia zombiehuhujen perässä. Yllättävää, ettei Dean ollut haarukoinut koko leivonnaista naamavärkkiinsä. Omenapiirakkaihmisiä.
Hassua kun jäljellä nököttävä kakunpala ei päällepäin näyttänyt yhtään kuivalta. Bobby leikkasi siitä palan ainoalle löytämälleen puhtaalle lautaselle, tökkäsi pystyyn lusikan ja törkkäsi sen demonin käteen. Hykertelevää tyytyväisyyttä ei olisi voinut erottaa kehräämisestä mitenkään.
Ja Bobbyn vanhat nivelet natisivat kun hän istui alas katsomaan pitkään kun Crowley nuoli suklaata lusikasta tahallaan päästäen suustaan läpinäkyvän vihjailevia huokauksia.
”Suukki auki muru”, hän kiusasi liimautuen ihan liki metsästäjään, jolta kissa kielen vei suklaanmakuisena mennessään.
FIN
