Nimi: Näkymä, vuosista ja peloista
Kirjoittaja: Melodie
Paritus: James/Lily
Tyylilaji: Romantiikkaa... Ja sellaista. Hahmonkuolema.
Ikäraja: Noin K-11
Vastuuvapautus: Rowling omistaa. (Mukana taitaa myöskin olla viittauksia kappaleisiin, niitä minä käytän vain intertekstuaalisuutena...)
A/N: Jamesin ja Lilyn tarinaa. Kokonaisuudessaan ja hyvin tiivistyneenä. Hettiä, hui. Enpä tiedä. Koin inspiraation aiheeseen, hämmentävää. No, jaa.
Näkymä, vuosista ja peloistaEi James rakastunut ensimmäisellä kertaa kun näki Lilyn, eikä edes toisella. Ei silloin junassa, kun Lilylla oli pysty nenä, pisamia ja punaiset saparot. Eikä sitten siihen tyttöön, joka näytti jännittyneeltä vielä silloinkin, kun hänet oli jo lajiteltu Rohkelikkoon.
Lily sanoi pitkään ettei rakastunut (Jamesiin) koskaan. Kukaan ei uskonut sitä kun oli kerran nähnyt heidät yhdessä.
Jamesilla oli ystäviä. Lilyllä oli ystäviä. He olivat nuoria ja kauniita, uskoivat syntyneensä voittamaan.
Lily olisi valinnut aivan toisen, mikäli tämä vain olisi ajoissa pyytänyt anteeksi. James puolestaan ei ketään, ei se jälkeen kun
näki Lilyn ensimmäistä kertaa.
He olivat hirveän romanttisia. Tylyahon viikonloppu, lumisade ja tähtiä. Koko päivä käsikädessä – ensimmäiset treffit. Suudelma oli kömpelö ja ensimmäinen, ei kummallekaan erikseen mutta molemmille yhdessä. Eikä sille sitten voinut mitään.
He välttelivät virallista seurustelua pitkään, vaikka kaikki tiesivät heidän olevan yhdessä. He isuivat sylikkäin, kun Lily nauroi kavereidensa kanssa, James tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen lantiolleen ja nauroi (heidän kanssaan). Lily ei tehnyt Jamesin läksyjä.
Jälkeenpäin James itki. Lily oli hämmentynyt, mietti, eikö sen olisi pitänyt olla hän joka niin tekee.
”Sattuiko sinuun?” hän lopulta kysyi kun ei muutakaan keksinyt, ja James puisteli päätään. Tämä kyseinen ensimmäinen kerta oli puolestaan heille erikseenkin ensimmäinen, yhdessä vielä enemmän. Myöhemmin he nauroivat sille, omien eleidensä kömpelyydelle: Lilyn vapiseville käsille pitelemässä Jamesin miehistä ruumiinosaa, Jamesin yrityksille avata (tummanpunaiset) rintaliivit. Haparoiville työnnöille, hikiselle hekuman hetkelle. Ja Lily nauroi, kun James sanoi häntä tuhmaksi ja seksikkääksi. Sittemmin hän osti sukkanauhoja ja seksikkäitä vaatteita. Ja Jamesin huulet olivat helvetin epävarmat.
Ensimmäisellä kerralla he eivät käyttäneet ehkäisyä, mutta Harry ei syntynyt siitä.
He vannoivat monesti etteivät pettäisi toisiaan. Ensimmäistä kertaa surullisena iltana, toista kihlautuessaan. Ja sitten vielä vihkiäisissä, niissä kauniissa.
He menivät kihloihin. Oleskeluhuoneessa yöllä, kumpikaan ei tahtonut mennä nukkumaan.
”Menetkö sinä naimisiin minun kanssani?” James kysyi ja kohensi silmälasejaan, säikky ja varovainen. Lily ei edes epäröinyt vaikka jälkeenpäin miettikin hieman.
”Menen minä.”
He avioituivat heti koulunsa päätettyään. Sota ja sellaista, heitä pelotti ja he tahtoivat olla yhdessä. Yön ennen häitä he viettivät erillään, kumpikin tahollaan ja ystäviensä kanssa.
”Sinun pukusi on kaunis”, Alice lohdutti, ja Lily itki lisää.
”Miksi minun täytyy mennä naimisiin tällaisena aikana, kun on sota ja todellisuus kalvaa unetkin ohuiksi.”
Alicella oli heinänvalkeat hiukset ja hän oli itsekin vasta mennyt naimisiin, ollut hymyilevä morsian ja kaunis. ”Kyllä siitä selviää”, hän hymyili ja silitti Lilyn hiukset korvantaa ja kyyneleet kadoksiin.
James olisi juonut liikaa.
”Yritä nyt mies pitää itsesi kasassa”, Sirius tokaisi ärtyneenä. Remus vei viinat pois ja Peter piteli Jamesia aloillaan. Loppuillasta he päätyivät likaiseen ja nuhjuiseen pubiin jästirakennuksen yläkerrassa, siihen, jossa oli ollut mukava juoda nuorena kesälomilla. Nurkassa avokaulaiseen, siniseen ja kiiltävään mekkoon pukeutunut nainen soitti pianoa ja lauloi raspiäänellä, hiukset kauniina kehyksinä olkapäillä.
”Minä haluan Lilyn”, James huoahti surumielisen kuukappaleen aikana, selitti todellisuuden käyneen turhan hankalaksi kestää yksin ja selvinpäin. Kaikki nyökkivät, ymmärtäen täydellisesti.
James ja Lily eivät lähteneet häämatkalle.
Tilaisuus oli kaunis. Lilyn mekko oli valkoinen ja läpikuultava kuin unelmat, Jamesilla tumma puku, liituraitaa. Kaaso ja best man seisoivat vieressä puristaen kukkia rystyset valkeina, pappi vihki särisevällä äänellä ja ihmiset hurrasivat. Juhlat olivat niityllä, oli kakkua ja ruokaakin. Lily istui puun alla puvussaan, eihän hän sitä enää tarvitsisi.
He hankkivat talon joka oli pieni ja valtavan kaunis, sisustivat keittiön keltaisilla sävyillä ja makuuhuoneen vihreillä, nukahtivat joskus loistavina hetkinä takan eteen ja pitivät pientä puutarhaa. Lilyllä oli aurinkohattu ja Jamesilla ei, hän sitoi hatun vaaleanpunaiset nauhat Lilyn leuan alle.
Heitä epäilytti tehdä maailmaan lapsia, mutta tekivät silti. Alunperin se oli vahinko eivätkä he sitten tahtoneet tappaa lastaan – totuuksia kun oli yksi ja se oli surullinen, oli paras toimia kun oli vielä mahdollisuuksia. Ja kaunis lapsesta tuli kuitenkin. He rakastivat sitä tarpeeksi kuollakseen erillään.
Tilaisuus oli kaunis. Siihenkin kuului niitty. Ihmiset itkivät vähän enemmän, tunnelma oli hätäisempi ja latautunut tilanteeseen sopimattomilla voitontunteilla. Lapsen kasvatti joku muu, mutta muualla nuori sotilas sai lakata olemasta kiveä.
