Title: Tarvitsen sinua
Author: Minä, MissWeasley
Beta: ei ole, joten kertokaa virheitä/tökkivistä kohdista ihmeessä!
Genre: Fluff, romance
Rating: k11
Pairing: Dean/Seamus
Summary: Seamus ja Dean eivät ole puhuneet toisilleen moneen viikkoon jonkin typerän riidan takia, joihin Dean on jo tottunut Seamusin tulisen luonteen takia. Mutta mitä tapahtuu, kun Seamus ilmestyy yllättäen Deanin oven taakse ja kertoo tarvitsevansa tätä?Warnings: Ei mitään mainittavaa, muutakuin kahden miehen välinen suhde
Disclaimer: En omista hahmoja, sillä ne kuuluvat J.K Rowlingille. En saa tästä rahaa.
Haaste(et): Osallistuu
Kerää kaikki hahmot -haasteeseen Deanilla ja
Summary- ja paritus -haasteeseen (saamani Summary on summary-kohdassa, by raitakarkki
)
A/N: Nyt on ollut inspikset
todella hukassa! Tämän kuitenkin sain kyhättyä kasaan vaikka siinäkin meni melkein vuosi!
Eiköhän tämä taas tästä lähde...
Kommentteja ottaisin vastaan, ne piristävät aina ja innoittavat kirjoittamaan!
**
Tuli rätisi takassa ja loi lämpimiä varjoja olohuoneen seinille. Muita valoja ei ollut ja ulkona satoi lunta. Sohvapöydällä odotti höyryävä kuppi kahvia valmiina juotavaksi vieressään keskeneräinen kirja avonaisena oikealta kohdalta. Sohvanpäädyssä oli muhkea ja lämmin viltti.
Kaikki siis oli valmista. Muuta Dean ei olisi voinut toivoa. Paitsi…
”Ulos minun talostani!”
”Seamus, yritetään nyt jutella järkevästi kuin aikuiset ihmiset ainakin…”
”Ei ole mitään juteltavaa, ala häipyä ellet halua että kiroan sinut itse!”
”Seamus…”
”NYT!”Hän ja Seamus olivat taas tapelleet. Se ei sinänsä ollut enää uutta ottaen huomioon Seamusin muutenkin räiskyvän luonteen. Tällä kertaa riita vain oli ollut pahempi kuin aiemmilla kerroilla. Se oli lähtenyt ihan pienestä asiasta. Niin pienestä, ettei Dean enää edes muistanut sitä. Niin pienestä, että se saattoi olla jopa vain toisen ärsyttävän äänekäs haukottelu. Sitten se asia oli johtanut toiseen ja lopulta he olivat päätyneet huutamaan toisilleen ja sanomaan asioita joita eivät tarkoittaneet. He eivät ole puhuneet moneen viikkoon.
Dean istahti sohvankulmaan ja kääri itsensä huopaan. Hänen lumitöiden jälkeen paleleva ja tärisevä kehonsa toivotti kuuman kahvin tervetulleeksi ja Dean saattoi vain tuntea mukavien lämmön aaltojen leviävän sisälleen.
Hän oli juuri asettunut erittäin mukavasti ja ottanut kirjan käteensä jatkaakseen lukemista kun ovelle koputettiin riuskasti. Dean katsahti ärtyneenä kelloa. Se kävi jo puoltayötä, kuka kumma pyrki sisään tähän aikaan?
Sisäisesti huokaisten Dean potki viltin pois päältään ja asteli kahvikuppi kädessään ovelle käskeäkseen häiritsijää häipymään.
Sanat kuitenkin kuolivat hänen huulilleen kun hän näki tulijan.
”Hei Deaaaaaan! Kuinkas kulkee?” Seamus hoilotti iloisesti ja hikkasi. Hänen vasemmasta kädestään roikkui tuliviskipullo.
Dean ei kyennyt hetkeen sanomaan yhtikäs mitään. Sitten Seamus horjahti vaarallisen näköisesti kohti postilaatikkoa, joten Dean riensi ottamaan tukea ystävästään.
”Miten olet tällaisessa kunnossa?” Dean tivasi. Hän puoliksi kantoi ja puoliksi raahasi Seamusin eteiseen, jossa humalainen mies jatkoi huojumista ja hikkaamista. Tämä tuijotti eteistä kuin olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa.
”Onko tuo ollut aina tuossa?” Seamus kysyi ja osoitti lattialle aiemmin päivällä unohdettua Päivän Profeettaa.
Dean puuskahti. Vaikka hän olikin iloinen nähtyään Seamusin sen jälkeen kun he olivat riidelleet monta viikkoa sitten, ei ikinä ollut hyvä juttu, että paras ystävä tuli koputtamaan oveen humalassa.
”Okei, kaveri, aika mennä sänkyyn!” hän huikkasi ja tarttui miestä käsivarresta.
Seamus käänsi katseensa Deaniin.
”Sinun kanssasi?” tämä kysyi kummissaan ja Dean tunsi punastuvansa.
”Öh… nukkumaan, Seamus”, Dean korjasi. Seamus puhkesi nauruun ja hikkasi sen päätteeksi.
”Joo, mennään nukkumaan!” Seamus taas loilotti ja kaatui Deania kohden. Deanin kahvikuppi putosi lattialle ja hajosi pirstaleiksi. Tumma kahvi alkoi levitä hitaasti värjäten valkoista mattoa.
”Hitto”, mutisi Dean, joka alkoi päättäväisesti raahata toista poikaa ylös portaita omaan makuuhuoneeseensa.
Seamus ei enää ollut niin sirorakenteinen kuin heidän Tylypahkan aikoinaan. Hän oli saanut lihaksia mikä teki Deanin urakan entistä vaikeammaksi, sillä Seamus ei enää juurikaan kävellyt omilla jaloillaan vaan nojasi Deaniin melkein koko painollaan. Mies oli alkanut laulaa jonkinlaista irlantilaista juomalaulua.
Deanin makuuhuone oli erittäin vaatimaton. Toisessa nurkassa oli melko kapea sänky ja toisessa tammipuinen vaatekaappi. Ikkunoiden edessä olivat verhot, joten huoneessa oli pimeää.
Dean kaatoi Seamusin sänkyyn makaamaan ja kiskoi tuliviskipullon tämän kädestä. Hän kumartui sytyttämään lampun yöpöydältä. Seamus oli lopettanut laulamisen ja katsoi nyt suoraan sängyn vieressä seisovaa Deania silmiin.
”Olet paras ystäväni, tiedäthän?” tämä sanoi hiljaa sammaltaen hieman. ”Paras ystäväni. Ja tarvitsen sinua.”
Dean ei vastannut heti. Muistaisiko Seamus aamulla mitään? Tajusiko tämä mitä sanoi? Vaikka niinhän sanotaan, että totuus tulee lasten ja humalaisten suusta.
Dean nyökkäsi heikosti.
”Samoin”, hän vastasi ja yhtäkkiä hänen kurkkuaan kuristi.
Seamus ojensi kätensä ja hipaisi haparoivasti Deanin kättä.
”Olen pahoillani, okei? Kaikesta mitä sanoin. En tarkoittanut”, hän sopersi katseen vaeltaessa Deanin kasvoilla.
Dean nyökkäsi taas ja antoi katseensa harhailla ympäri huonetta naulautuen sitten tauluun sängyn yläpuolella.
”Tiedän. Tarkoitan… Olen kai tottunut…” hän vastasi.
Hetken oli hiljaista eikä kuulunut kuin ulkona yltyvän lumimyrskyn ääniä.
Yhtäkkiä Seamus otti kiinni Deanin kädestä ja kiskaisi tämän viereensä.
”Pysy vieressäni”, hän kuiskasi huulet kiinni pojan korvassa.
Deanin hengitys kiihtyi. Hänen piti muistuttaa itselleen ystävänsä olevan humalassa. Olisi väärin käyttää häntä hyväksi.
”Totta kai”, Dean kuiskasi takaisin.
Seamus hengitti hänen korvaansa ja pian Dean tunsi käden leuallaan kääntämässä hänen päänsä toista poikaa kohden. Dean sulki silmänsä. Seamus oli liian lähellä…
Dean tunsi miehen hengityksen kasvoillaan ja sitten huulet painautuivat hänen omilleen.
Suudelma oli erittäin humalainen ja Dean saattoi maistaa Seamusin aiemmin nauttiman tuliviskin maun erittäin voimakkaana.
Dean upposi syvälle siihen tunteeseen, jonka toisen pehmeät huulet saivat aikaan. Hän oli ajatellut noita huulia liian paljon…
Sitten todellisuus tavoitti Deanin aivot ja hän työnsi toisen miehen kauemmas. Toinen katsoi häntä hetken ilmeettömästi kunnes lysähti tyynylleen ja hetken päästä alkoi kuorsata kovaan ääneen. Dean tuijotti sammunutta toveriaan ja painoi itsekin päänsä tyynyyn nukahtaen miltei saman tien.
”Mitä Merlinin nimeen on tapahtunut?”
Huuto miltei tärisytti koko sänkyä ja Dean avasi vaivalloisesti silmänsä ja kohtasi toisen miehen hurjistuneen katseen. Hän nielaisi ja nousi itsekin istumaan.
”H-hei Seamus”, hän henkäisi.
”Mitä minä teen sinun sängyssäsi?” Seamus tiukkasi. Hän tuntui olevan niin kauhuissaan löydettyään itsensä krapula-aamuna niin oudosta paikasta, että ihan unohti olla vihainen Deanille heidän viikkojentakaisen riitansa vuoksi.
”No… sinä tulit eilen illalla…” Dean mutisi tuijottaen kattoon.
”Tulin?” Seamus viileästi silmiään siristäen. Dean punastui rajusti ja hänen katseensa ampaisi katosta toisen kasvoihin.
”Ei! Vaan – öh – koputit oveeni ja – öh… en tiedä mitä oli tapahtunut, mutta joka tapauksessa…” Dean nielaisi taas ja veti syvää henkeä, ”… sanoit tarvitsevasi minua ja että olet pahoillasi.”
Seamus katsoi häntä hetken epäuskoisesti ja vihaisesti, mutta ei sanonut mitään.
Dean keräsi kaiken rohkeutensa.
”Seamus, minä toivon, että voit antaa minulle anteeksi. Olen pahoillani. Kaikesta”, hän sanoi ja katsoi epätoivoisesti toiseen poikaan.
Seamusin ilme ei muuttunut.
”Kuule, antaa olla”, Seamus tuhahti ja käänsi selkänsä Deanille. Hän oli jo nousemassa sängystä kun Deanilta paloi pinna.
”Ei, Seamus, me jutellaan nyt asiat selviksi!” hän tiuskahti ja käänsi toisen pojan väkisin ympäri olkapäästä.
”Etkö tajua, millaiset nämä viime viikot ovat minulle olleet!” hän karjui. ”Olen lähettänyt sinulle pöllön kerran viikossa, täynnä anteeksipyyntöjä ja sovintoehdotuksia, mutta jääräpäisyyttäsi et suostu vastaamaan! Olen ollut yksin viikkokausia, en ole nähnyt ketään sinun takiasi! Olen rukoillut sinua luokseni joka ikinen päivä, senkin idiootti!” Deanin ääni murtui viimeisten sanojen kohdalla.
”Olen kaivannut sinua”, hän sanoi hiljaa ja tunsi silmänurkkiaan kuumottavan. Dean räpytti silmiään kiivaasti ja puri hammasta yhteen hiljaisuuden jatkuessa.
Seamus oli vieläkin hiljaa, mutta ei näyttänyt enää yhtä vihaiselta, lähinnä yllätetyltä ja hämmentyneeltä.
Dean laski katseen peittoihin.
”En tiennyt”, toinen kuiskasi.
Dean hymähti häivä katkeruutta äänessään, mutta ei katsonut toiseen mieheen.
Hän hätkähti hieman kun tunsi Seamusin käden olkapäällään ja nosti katseensa hänen silmiinsä.
Dean ei osannut tulkita niissä näkyviä tunteita, eikä hänen tarvinnutkaan, sillä Seamus kumartui hitaasti häntä kohti ja painoi huulet hänen huulilleen.
Suudelma oli täysin erilainen kuin illalla vaihdettu. Se oli rauhallisempi ja epäröivämpi ja se oli paljon taivaallisempaa nyt kun Dean tiesi, että Seamus oli tässä mukana omasta tahdostaan. Huulet maistelivat toisiaan hetken lempeästi ennen kuin Seamus erkaantui muutaman tuuman päähän.
”Olen pahoillani. Olen täysi idiootti”, Seamus sanoi.
”Niin olet”, Dean vastasi pienesti virnuillen.
Seamus hymähti.
”Annathan anteeksi?” Seamus kysyi epäröiden ja tarttui Deania kädestä lomittaen heidän sormensa.
Dean katsoi ensin heidän yhteen liitettyjä käsiään ja sitten Seamusia.
Hänen ei tarvinnut vastata. Pelkkä hymy riitti kertomaan, että menneet oli unohdettu ja he kumartuivat jälleen suudelmaan.
Kahvitahra oli eteisen matossa vielä pitkään iltapäivään.