Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Susimus (ansaitset halin Siriukselta, vaan valitettavasti saat vain kuvitteellisen minulta.)
Tyylilaji: Hurt/Comfort
Ikäraja: K-11
Disclaimer: En omista Harry Potteria, kunnia menee J.K.Rowlingille. Pojat ovat hänen.
Paritus: James/Sirius-friendship (slash jos oikein, oikein haluaa tirkistää)
Varoitukset: Mainintoja väkivallasta.
A/N: Eka ficcini finissä ja tietenkin rakkaista kelmeistä. Kommentit ovat rakastettuja. Toivottavasti nautitte yhtä paljon kuin itse tykkäsin kirjoittaa.
Yhteenveto: Perhettään ei voi valita, vaan paeta voi. Pakotie johtaa aina lopulta veljen luo ja sen sydän valitsee itse.
Pakopaikka, jonne sydän johdatti
Oven takaa paljastui naarmuuntunut nuorukainen, jonka kaapu oli sotkuinen, mutta jonka ympärillä leijui aristokraattinen aura.
”Sirius!”
”Voinko jäädä yöksi, James?”
”Aina.”
Jamesin silmät kartoittivat hänen parhaan ystävänsä hahmoa. Jokin ei ollut kunnossa. Pienet naarmut kertoivat tarinaansa. Joku oli satuttanut Siriusta. James siirsi katseensa harmaisiin silmiin. Siriuksen silmissä hehkuva teräksinen tuli poltti Jamesin silmiä, sai kyyneleet kihoamaan niihin. Hän arvasi kyllä kuka naarmut oli tehnyt.
”Mitä he tekivät?”
Musta verho peitti kalpeat kasvot, silkkiset suortuvat piilottivat naarmut. Hetkeen Sirius ei sanonut mitään.
”Kidutuskirous”, kuului hiljainen vastaus lopulta. Jamesin sydän tippui, kuin trapetsitaiteilija ilman halki. Kuinka se oli mahdollista? Olivat Mustat kuinka pimeitä tahansa, oli mahdotonta uskoa, että vanhempi pystyisi käyttämään anteeksiantamatonta lapseensa. Sirius oli tullut Potterien ovelle useita kertoja hieman kolhiintuneena, mutta useimmiten vain egonsa puolesta. Perijää ei tullut vahingoittaa liian vakavasti.
Sitten James sipaisi hiukset Siriuksen kasvoilta, näki värähtämättömän katseen takana palavan tuskan ja ymmärsi.
”Et enää...”
Sirius pudisti päätään, nytkähtävä epätoivon ilmaus. James empi vain sekunnin murto-osan ennen kuin kietoi kätensä hontelon varren ympärille. Ensin oli aivan kuin hän olisi pidellyt kiveä, jäykät lihakset eivät värähtäneetkään. Sitten, kivi särkyi, tähti räjähti pieniksi pirstaleiksi hänen käsissään. Siriuksen viileät kädet tarrasivat hänen kaapuunsa, hoikka vartalo romahti vasten hänen rintaansa ja James pystyi tuntemaan tärinän sielussaan asti. Ainoa asia, joka puuttui, olivat Siriuksen kyyneleet. Talvitaivaan harmaat silmät kiilsivät, mutta ainutkaan pisara ei päässyt pakenemaan. Hän ei koskaan itkenyt heidän vuokseen.
”Sirius...”
He seisoivat siinä kauan, James hengitti sisään kastepisaroita ja varjoja ja koiramaisen lämmintä tuoksua ja hautasi kasvonsa mustaan. Sirius ei päästänyt ääntäkään, puristi vain niin lujaa, että oli aivan kuin James olisi ollut ainut asia, joka piti särkyneet sirpaleet koossa. Minuutit valuivat kuin Orionin suosima tummanpunainen tonttuviini, tahmaisena mutta tasaisena ja kitkeränä virtana. Lopulta James kohotti kasvonsa toisen hiuksista ja asetti kätensä niin, että pystyi siirtymään Siriuksen rinnalle ja taluttamaan yhä tärisevän hahmon rouva Potterin vitivalkoiselle sohvalle, joka tahraantui Siriuksen kuraisesta kaavusta.
”Odota hetki, käyn hakemassa—”
Pelon harso, joka peitti Siriuksen silmät, keskeytti Jamesin lauseen. Toinen piti yllään sitä potkittu-koiranpentu-ilmettä, joka olisi saanut hänet tekemään mitä tahansa. Sitä ilmettä, joka rukoili olemaan jättämättä yksin, niin kuin hänet oli jo liian monesti hylätty.
”Minä tulen takaisin.”
Sirius nyökkäsi ja James tunsi pelon kouristavan omaa sisintään. Hän ei ollut koskaan nähnyt ystäväänsä niin hiljaisena. Hän toivoi, että Mustat eivät olleet viimeinkin tukahduttaneet ainutta valon pilkahdustaan pimeiden tähtiensä keskellä.
James käveli äkkiä alakerran kylpyhuoneeseen ja nouti tuttuakin tutumman ensiapulaukun, sen salvoja oli monesti sivelty huispauskolhuihin. Sitten hän kiiruhti olohuoneeseen, jossa pieneksi käpertynyt hahmo istui sohvalla, musta kaapu luoden vahvan kontrastin valkeaan kankaaseen. James istui Siriuksen viereen ja tämä käänsi kapeat kasvonsa häntä kohti.
”Anna kun katson sinua. Kuinka pahasti sinuun sattui?”
James siirsi hellästi Siriuksen kaavut syrjään ja tunsi mahan pohjassaan kiertävän kun hän katsoi tämän kyljessä olevaa, tihkuvaa viiltoa. Valkoinen t-paita oli punertava sillä kohdin.
”Voitko ottaa paidan pois?”
Sirius nyökkäsi ja sitten, hetken aikaa harmaa kirkastui ja rohtuneet huulet kuiskasivat käheällä äänellä: ”Tiesin aina, että pidät vatsastani, Jamie.”
James ei voinut kuin tuhahtaa ja pieni hymynkare lämmitti, antoi toivoa, että kaikki valo ei ollut vielä karannut. Hän ei kuitenkaan voinut pysyä hiljaa nähdessään mitä paita paljasti. Marmorinvaaleaa ihoa koristi muutama violetti mustelma ja oikeassa kyljessä oli rosoreunainen viilto. Käsivarret olivat täynnä pieniä naarmuja. Kaikista eniten häntä huoletti kylki. Rouva Potter oli parantaja, ei hän, mutta tyhmempikin olisi ymmärtänyt haavan olevan syvä.
”Pirun naikkonen”, Sirius sihahti kun James ojensi vapisevan kätensä ja sipaisi viiltoa. James arvasi, että nyt hän kuulisi, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ja sitten siitä ei enää puhuttaisi.
”Se saamarin Oljo huomasi, kun yritin lähteä ulos — äitimuori oli laittanut sen vahtiin oven taakse. Olisit kuullut kuinka se huusi. Isä ei vaivautunut edes huoneestaan ulos. Sitten... sitten se naikkonen sanoi, että näyttäisi, miten puhtaan veren laitoin hukkaan.”
James pyyhkäisi haavaa desinfioivalla salvalla ja Sirius sulki silmänsä.
”Mutta minä en päästänyt ääntäkään. Ja siitäkös se raivostui. Reg tuli paikalle ja se pyysi sitä lopettamaan, sanoi, että olin kyllä ymmärtänyt jo." Siriuksen silmät pehmittyivät hetkeksi hänen veljensä nimen jälkeen. Sitten ne olivat taas täynnä myrkkyä.
”Ja minä nousin James, enkä edes tiedä miten. Reg yritti estää, mutta kun minä sanoin, että lähtisin, se kirosi taas. Ehdin torjua ja sanoin etten enää tulisi takaisin. Sitten lähdin ennen kuin se ehti tehdä mitään ja otin poimittaislinjan ja tulin tänne.”
Harmaat silmät paloivat taas ja kohtasivat vakaan pähkinäisen katseen.
”Minä en mene enää takaisin.”
”Miksi menisit? Olet jo kotona, Sirius.”
”Senkin tyttö, Jamie.”
Sirius hymyili sanoistaan huolimatta ja tähdet taivaalla eivät voineet kilpailla loisteellaan tätä pudonnutta vastaan. James laski salvan käsistään ja otti Siriuksen syleilyynsä. Sirius ei itkenyt, mutta James vuodatti muutaman kyyneleen hänen puolestaan, sillä sitä varten veljet olivat.
