Nimi: Komeron taikamaailma ja yllättävä kohtaaminen
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Ikäraja: S
Henkilöt: Harry Potter, Remus Lupin
Tyylilaji: Draama
Tiivistelmä: Matkalla koulusta kotiin pieni Harry Potter tapaa kirjoja kantavan miehen, jolla on arpiset kasvot ja joka puhuu omituisia.
A/N: FF100: 004. Sisäpuoli.
Harrylla oli oma maailmansa. Oikeassa elämässä oli niin paljon kaikenlaista, mitä hän ei halunnut ajatella, että hän mieluummin meni omaan paikkaansa, jonnekin ajatuksiinsa. Hän katosi moneksi tunniksi ilman, että kukaan huomasi mitään. Eihän kukaan nyt häntä kaivannut.
Harry asui portaiden alla olevassa komerossa. Hän olisi inhonnut komeroa, jos siinä ei olisi ollut yhtä erikoista ominaisuutta. Siinä oli haka sisäpuolella. Kun Harry ei jaksanut ajatella hemmoteltua serkkuaan eikä liiallisia läksyjä tai sitä, kuinka hän ei koskaan kelpaisi kenellekään koska oli samanlainen häviäjä kuin hänen vanhempansakin aikanaan olivat olleet, Harry meni komeroon ja laittoi oven perässään kiinni. Hän laittoi valot päälle ja istuutui sängylle, joka vei kaiken tilan komerosta. Seinillä oli hyllyjä, joissa oli Harryn pieni omaisuus. Koirapehmolelu, joka oli kuulemma ollut käärössä mukana "kun sinut jätettiin meidän vaivoiksemme". Pari tinasotilasta, joilla Harry ei kuitenkaan usein halunnut leikkiä. Hän ei pitänyt sotimisesta. Kirja, jonka hän oli napannut joskus kirjaston poistokirjojen joukosta kun oli käynyt siellä. Sen nimi oli Velho ja Leijona ja Harry piti kirjasta, koska siinä olevasta komerosta pääsi taikamaailmaan.
Joskus Harry osasi tehdä asioita, joita muut eivät osanneet. Jos hän oli oikein vihainen tai surullinen ja juoksi komeroonsa, oven haka meni lukkoon kuin itsestään ja valotkin syttyivät vaikkei Harry mielestään ollut edes ehtinyt vetää narusta. Hän saattoi tuijottaa tinasotamiestä ja yhtäkkiä sotilas tuijotti takaisin. Se oli pelottavaa, mutta samalla innostus täytti Harryn mielen. Ehkä hänenkin komeronsa oli taikamaailma. Sitä hän ei saattanut uskoa, että maailma voisi levittäytyä paikan ulkopuolellekin.
Kaikilla muilla oli koulussa ystäviä. Harry pukeutui serkkunsa aivan liian suuriin vaatteisiin ja hänen silmälasinsa olivat teipillä korjatut. Hän ei puhunut koskaan kenellekään. Hän ei piitannut opettajien kehotuksista mennä leikkimään muiden kanssa. Hän kulki pihamaalla pää painuksissa eikä katsonut ketään silmiin. Jos joku sanoi hänelle jotain ystävällistä, hänen serkkunsa tuli ja hakkasi. Harry oli kohtaloonsa tyytynyt. Hän kesti serkkunsa höykytykset, koska katsoessaan Dudleytä silmiin hän ei nähnyt minkäänlaista älyä pilkottavan vastaan. Serkku oli se, joka oli tyhmä. Serkku oli se, joka ei ymmärtänyt.
Eräänä päivänä kun Harry käveli koulusta kotiin taas uutta kiertoreittiä, etteivät Dudleyn ystävät löytäisi häntä, hän törmäsi mieheen. Miehellä oli resuiset vaatteet ja hän kantoi suurta kirjapinoa mukanaan, ja kun Harry ajatuksissaan käveli päin miestä, tämän kirjat lensivät ympäriinsä märälle tielle.
"Anteeksi kauheasti, olin aivan ajatuksissani", Harry sanoi ja katsoi miestä pahoittelevasti. Hän säikähti hetkeksi miehen nenän poikki kulkevaa arpea, mutta jostain kumman syystä näytti siltä kuin mies olisi säikähtänyt häntä enemmän. Harry oli melkein tottunut siihen. Se johtui luultavasti hänen salamanmuotoisesta arvestaan, joskus kaupungilla ihmiset tuijottivat häntä, yleensä ne kaikkein omituisimman näköiset tuijottivat kuin olisivat tienneet jotakin, mitä Harry ei tiennyt.
Mies näytti heräävän horroksestaan kun Harry alkoi nostella kirjoja tieltä.
"Ei sinun tarvitsisi", hän sanoi yllättävän pehmeällä äänellä. Hän kumartui itsekin mutta tarrasi yhtäkkiä selkäänsä ja voihkaisi. Kummallista, että niin nuoren näköisellä miehellä oli niin kovat selkäkivut, Harry ajatteli. Hän oli jo saanut kaikki kirjat syliinsä ja ojensi kirjapinon miehelle.
"Olin viemässä näitä antikvariaattiin", mies selitti ja tuijotti yhä omituisesti Harrya. "Sinä olet hyvä poika", hän jatkoi. "Perheesikin varmaan sanoo sinulle niin?"
Harry pudisti päätään. Hänen teki mieli nauraa. Ei kukaan koskaan sanonut häntä hyväksi pojaksi.
"Ei minulla oikeastaan ole perhettä", hän sanoi ja miehen ilme venähti.
"Kyllä sinulla vielä joskus on", mies sanoi ja veti kuin väkipakolla suupieliään ylöspäin. "Usko pois, Harry."
Harry nyökkäsi ja lähti mietteissään kohti Likusteritietä. Hän ei oikein voinut uskoa asiaa. Eihän perhettä voinut niin vain hankkia! Kun oli jo menettänyt yhden perheen auto-onnettomuudessa ja se toinen joka yritti edellistä korvata ei tehnyt kovin hyvää työtä, pystyikö silloin odottamaan niin hyvää tuuria, että löytäisi jostakin vielä kolmannen? Harry pudisti päätään. Parempi oli jättää tällaiset pohdiskelut komeroon. Siellä tuntui, että kaikki oli mahdollista.
Likusteritie neljän pihalle päästyään Harry tajusi, että mies oli tiennyt hänen nimensä. Hän oli jo pinkaisemassa takaisin tielle jossa oli mieheen törmännyt, mutta tajusi, että mies olisi luultavasti jo kaukana. Ehkä he vielä jossakin kohtaisivat. Ehkä eivät.