Nimi: Keijupölytyttö helmiusvaan kadotettuna
Kirjoittaja: feveray
Ikäraja: S
Genre: haikeussuruikäväjne, femme
Paritus: Cho/Fleur
Haasteet: Ficlet 300 sanalla 83. Rakastettu
Vastuuvapaus: Kaikki Rowlingin omaisuudeksi tunnistettava kuuluu hänelle. Kukaan ei maksa mulle mistään.
A/N: Ekaa kertaa kirjoitin tällä parituksella, ja tykästyin näihin kahteen tyttöseen :---) toivottavasti tekin.
Keijupölytyttö helmiusvaan kadotettuna
Cho katsoo itseään peilistä, näkee mustat hiukset ja tummat silmät, sivelee vaaleita huulia ja hautautuu sitten syvemmälle silmiinsä, jotka peilissä kuuluivat tytölle mutta jotka Cho halusi Fleurin näkevän;
syvänsinistä tummemmaksi muuttuen, niin kuin meri, mutta he eivät uskaltaneet sukeltaa tarpeeksi syvälle joten eivät päässeet hukkumaan tummuuteen.
Fleur ei koskaan nähnyt Chon oikeita värejä, sillä Fleur itse oli kirkas ja vaalea ja loisti valoa ympärilleen (valo suisti pimeän tieltään, ja pimeä oli mustaa; Chon sielunpeili oli musta, eikä Fleur siis kyennyt näkemään).
Lakanat kahisevat Chon palatessa sänkyyn, jäädessä istumaan ja sivellessä valkoista peittoa kapeilla sormillaan (peiton kuului olla pehmeä, mutta Fleurin ihon jälkeen mikään ei ollut tarpeeksi pehmeää Cholle). Cho kohottaa katseensa, ei ehdi varoa ja jää tuijottamaan nurkassa olevaa pöytää, jonka päälle on pinottu kymmeniä kirjeitä, joita auki olevasta ikkunasta sisään pyrkivä tuuli sivelee hellästi;
mutta Chon korvissa tuuli huutaa, särkee ja sattuu ja kirjeet viiltävät, kädet muuttuvat punaisiksi ja Cho haluaa vain unohtaa.
Cho kääntää katseensa pois kirjeistä, joista puolia ei ollut koskaan avannutkaan, puree alahuultaan ja maistaa veren suussaan (kyynelten valuessa Cho maistaa myös suolan, ja se tuo mieleen meren) -
meren, jonne Fleur katosi. Ranskaan. Lensi pois vaunuissa, matkasi merten yli ja Cho oli melkein odottanut näkevänsä keijupölyä ilmassa, sillä sitä Fleur oli säteillyt ympärilleen;
mutta ehkä Cho olikin ainoa, joka sen näki, ainoa, joka oli langennut kokonaan valoon.
Fleur oli luvannut Cholle; luvannut palaavansa tai kutsuvansa Chon luokseen, jotta he voisivat olla kahden sijasta yksi, niin kuin silloin. Mutta kirjeiden sisältö oli aina sama; Fleur kierteli ja kaarteli, kertoi syitä siihen miksei aika ollut sopiva ja sanoi ikävöivänsä.
Lopulta Cho ei enää avannut kirjeitä, hän tiesi, oli viisaampi kuin keijupölytyttö.
Ja silti Cho tunsi olonsa yksinäiseksi nukkuessaan vain peitto vierellään, näki unta merestä ja keijupölystä ja siivistä, heräsi hymyillen ja vihasi itseään, koska oli päästänyt Fleurin menemään.
