Nimi: Punaista, keltaista, vihreää ja taas punaista
Kirjoittaja: Pyry
Tyylilaji: slash, oneshot, drama (?), sekava
Ikäraja: K-11
Yhteenveto: Entä jos haluaa heittää naamionsa lähimpään roskikseen ja olla vain oma itsensä, kuten mä tein?A/N: Okei, aika sekava slashinpätkä, mutta mitäs muuta mun sormista nyt syntyisikään?
Osallistuu
Idearoll - Anna arvan antaa aihe - haasteeseen numerolla 41: Punainen valo ja tietysti Slashin kymppijuoksuun. Kiitokset
Nukkemestarille haasteesta ja inspanpoikasesta.
Kävelen, en mitenkään erikoisesti, vaan ihan arkisesti löntystäen. Mun korvilla on pienet, lähes huomaamattomat nappikset ja Aidenin kitarasoolot peittävät muun maailman murheet allensa. Mun ilme on peruslukemilla, en jaksa hymyillä tai näyttää komealta tänään. Ei mun tarvitse. Seisahdun suojatien eteen ja tuijotan punaista näyttävää liikennevalopylvästä. Mä ylittäisin kyllä tien, vaikka punainen valo palaa, mutta mä tyydyn vain huokaamaan väsyneenä. Silmäilen mun vieressä olevaa naista ja sen kädestä pitelevää tyttölasta.
"Nyt palaa punainen valo, silloin ei saa ylittää tietä", nainen neuvoo lastaan, joka katselee äitiään silmät pyöreinä ja kiinnostuneen oloisena. Toinen huokaus. Mun äiti ei koskaan opettanut mulle tuollaisia. Mun äiti opetti, että kun punainen valo palaa, niin pitää juosta ja aika helvetin lujaa. Mun äiti opetti, ettei silloin juosta, kun valoissa on pikkulapsia. Silloin leikitään kunnon kansalaista ja odotetaan kiltisti jalkakäytävällä.
Siispä mä seison, sanaakaan sanomatta ja ilmeettömänä kuin peruna, paikallani ja yritän tuijotuksellani saada punaisen vaihtumaan vihreäksi. Vaikka eihän se tuijottamalla vaihdu, se vaan vitkuttelee ihan kiusallaan punaisessa, kasvottomassa kehossaan ja leikkii mun kustannuksella. Mä haluaisin jo päästä yli. Kolmas huokaus.
Vihdoinkin, ikuisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen, se pallon sisällä oleva vihreä ukko lähtee liikkeelle ja mä kävelen sen perässä. Kävelen aika pian sen ohi, enkä mä enää välitä. Mä en halua miettiä liikennevaloja, en halua miettiä mun äidin opetuksia. Astelen vaan hitaasti lähemmäs, aina vain lähemmäs mun määränpäätä, joka ei oikeastaan edes ole määränpää. Vain paikka, mistä mä aina lähden ja mihin mä tuun aina palaamaan. Koska mun oravanpyörästä ei ole pakeneminen. Ja se liikennevalojen vihreä ukko on jo mun takana, kuten on kaipuu mun äitiäkin kohtaan. Tai niin mä haluaisin uskoa.
Pimeys on verhonnut mun huoneen lähes kokonaan, vaikka mun verhot on läpinäkyvät. Kun mä tuijotan mun verhojen läpi tähdetöntä taivasta, mä mietin päivän tapahtumia, mä mietin huomisen tapahtumia. Mietin, kuinka huomenna on uusi päivä ja mä olen hereillä ja elossa. Ne on hyviä asioita, eikö? Sitten mä mietin, kuinka mut tullaan taas huomenna paiskaamaan seinää vasten, kuinka nyrkit iskeytyy mun kasvoihin ja sitä kipua, sitä armotonta kipua. Mä mietin sitä, kuinka mulla ei ole äitiä. Ei enää.
Mä mietin, kuinka mun isä ei kestä mua silmisään, vaikka ennen se kesti. Ja kaikki vain sen takia, että mä olen mä. Mä en tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Huokaan jo ties monetta kertaa tänään ja vedän peiton korviini. Etsin mukavan asennon, suljen silmäni ja yritän vain saada unta, yritän olla miettimättä liikaa. En oikein onnistu siinä ja vaivun levottomaan uneen.
Koulussa ne huutaa mulle siitä, kuinka mä olen epänormaali. Kuinka mä en saisi edes olla olemassa, en saisi käydä koulua, en saisi edes syödä samassa ruokalassa.
Kiitos, rakkaat ystävät, mäkin teitä. Kyllä mä tiedän, Ville, että haluaisit harrastaa tanssia. Haluaisit niin kovasti, muttet voi imagosi vuoksi. Sun kuuluu pelata jalkapalloa, olla se suosittu futisjätkä. Sun kuuluu pitää naamiota yllä, kuten niin monen muunkin. Mutta entä jos ei haluakaan tehdä niin? Entä jos haluaa heittää naamionsa lähimpään roskikseen ja olla vain oma itsensä, kuten mä tein? "No hyi, Dani laittaa taas huulikiiltoa!"
"Hyi vittu, mikä homo!"
Kiitos, mutta en mä jaksa välittää. En enää, koska mulla on syy olla onnellinen ja se tulee mun luokse tarttuen mun kädestä. Se hymyilee mulle ja tartuttaa sen hymyn munkin huulille. Mä olen, mikä mä olen, mä tiedän sen ja Aleksi tietää sen. Mä olen se poika, joka käyttää hametta.
"No just, nyt se homoilee Aleksin kanssa tuolla."
"Hyi helvetti." Ja mä heitän niitä mun repulla.
Punainen palaa taas. Mä seison hiljaa Aleksin vieressä ja tuijotan liikennevaloja. Aleksin käsi tuntuu kylmältä mun kädessä, mutta mä olen onnellinen juuri näin. Mä vilkaisen Aleksia merkittävästi ja se virnistää. Niin me juostaan yhdessä, enkä mä pelkää enää.