A/N: Huh, piitkästä aikaa tämän ficin parissa! Uskokaa tai älkää, en ole unohtanut tätä. Kunnon mysteeritarina vain vaatii ilmeisesti hieman kypsyttelyä ja vapaa-aikaa.
Suuri kiitos kommenteista! Toivon todella, että te kaikki lukijat olette edelleen siellä jossakin.
Swizzy: Pendragon on vähän hassu ja ristiriitainen hahmo. Varsinkin Dumbledoren jälkeen hän on vähän ekstoottinen rehtori.
AraLizardclaw: Upeaa saada omasta hahmosta positiivista palautetta!
Ledi: hahaha, en voinut olla hajoammatta tuolle Poliisiopisto-vertaukselle. Ei hitto. Tuosta mielikuvasta en pääse koskaan eroon!
4forever: Uusi ja vieras on aina minulle sitä ominta alaa!
Orenji: Kiitos vaivannäöstä, että olet jaksanut molemmat ficit kahlata läpi.
yuuri: Toivottavasti jaksat lukea tätä vielä näiden kaikkien, köh, vuosien jälkeen.
roxy: Hyvä, että joku uskaltaa kommentoida tällaisia vähän hiljentyneitäkin ficejä! Ne tosiaan aina patistavat kirjoittajaa jatkamaan. Tykkään herättää teksteillä ihmisissä erilaisia tunteja, joten olen ilmeisesti onnistunut ainakin osittain.
Ja nyt, pitkästä aikaa, jatkoa!
– Neljäs luku –
Sunnuntaikutsut
Neiti Murray oli kutsunut pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan kourallisen tyttöjä, joista suurin osa oli seitsemäsluokkalaisia. Pulpetit ja tuolit oli siirretty sivuun: tilalla oli pitsiliinoilla kuorrutettuja pieniä pyöreitä pöytiä ja teeastioita.
Rose, Brina ja Hetty, ainoat viidesluokkalaiset, istuivat yhteiseen pöytään. Dominique hymyili heille viereisestä pöydästä ja joi teetä suoraan pannusta (oikeasti, miten joku saattoi olla noin blondi?). Hän oli pukeutunut vaaleanpunaiseen mekkoon, joka ei ikimaailmassa mahtuisi kenenkään muun päälle. Rose katsoi omaa ”sunnuntaiasuaan” ja päätti polttaa sen heti samana iltana. Brinalla oli äänekkäästi kahiseva tuulipuku.
Johtajatyttö Rebecca Winstead seisoi liitutaulun luona. Hän oli entinen puuskupuh, jolla oli somat nuken kasvot, pulleat huulet ja pyöreät silmät. Hän sopi huoneen sisustukseen täydellisesti, sillä valkoinen rimpsumekko ja sievät vaaleat kiharat saivat hänet näyttämään kermaleivokselta. Winstead katsoi (ja kuunteli) Brinan kahisevaa vihreää tuulipukua järkyttyneenä. Koulun säännöissä ei ainakaan toistaiseksi ollut säännöksiä vapaapäivän pukeutumisesta.
”Hyvää päivää kaikille! Tänään me katsomme aluksi muistoja 1800-luvun noidista”, Winstead aloitti kuuluvalla ja ärsyttävän kimeällä äänellä. Ilmeisesti
näyttävyys oli nykyisin yksi johtajaoppilaan kriteereistä. Rosen pitäisi kunnostautua tänä vuonna, jotta Pendragon huomaisi hänet.
Ehkä Rose hommaisi korkkarit.
Mitä, joko uusi opetusasetus vaikutti häneen?!?
Winstead heilautti taikasauvaansa, jolloin liitutaulun eteen valui valkoinen kangas. Toinen heilautus, ja kankaalle ilmestyi mustavalkoinen kuva nuoresta naisesta, jolla oli valkoinen esiliina. Winstead hihkui ilosta. Liikkuvan kuvan nainen siivosi luudalla lattiaa ja kävi välillä kurkistamassa ikkunasta ulos.
”Tässä on Annie Losander”, Winstead esitteli ylpeänä, ”hän on yksi ensimmäisistä noidista, jota ei koskaan saatu roviolle. Hän eli jästien joukossa rauhanomaisesti ja meni naimisiin jästimiehen kanssa.”
Sitten Winstead pyöritti käsiään kuin mukamas ilmasiivoaisi lattiaa luudalla.
Rose vilkaisi ympärilleen. Hän ei ollut odottanut päätyvänsä taikahistorian tunnille. Brina ei vaivautunut piilottamaan turhautumistaan, vaan hän nojasi kyynärpäänsä varassa pöytään.
Kuvaesitys kesti noin puolituntia. Sitten valot syttyivät.
”Kiitän neiti Murrayta, joka ystävällisesti etsi nämä muistot meidän käyttöömme”, Winstead sanoi herttaisesti ja nyökkäsi luokan perälle. Vasta nyt Rose huomasi, että neiti Murray oli istunut hiljaa varjoissa. Hän hymyili johtajatytölle.
”Älkää minusta välittäkö”, Pendragonin avustaja hyssytteli ja heilautti kättään, ”jatkakaa.”
Hänellä oli ihan totta muistio käsissään.
Tarkkailiko nainen heitä? Rose tökkäsi haukottelevaa Brinaa, joka nojaili edelleen huonossa ryhdissä pöytään.
”No niin, minun mielestäni me voisimme hieman esittäytyä, koska nämä ovat ensimmäiset sunnuntaikutsut!” Winstead hihkaisi. ”Kuten moni tietää, minä olen johtajatyttö Rebecca Winstead. Harrastan –”
Rose pohti, mitä miestenklubissa mahtoi tapahtua tällä hetkellä. James ja Al olivat lähteneet oleskeluhuoneesta tyttöjen kanssa samaan aikaan tyrmille, entiseen Luihuisen oleskeluhuoneeseen, jonne Channing oli heidät kutsunut. Myös Louis oli saanut kutsun, mutta vasta eilen. Se ei tosin ollut kuin ajan kysymys, sillä ´Miestenklubi´ kuulosti juuri sellaiselta jutulta, josta ulkonäöstään ja käytöksestään tarkka Louis piti.
Kutsuilla ei ollut yhtään alle 13-vuotiasta oppilasta, ja vain yksi neljäsluokkalainen, Cassandra Zabini. Hänen isänsä Blaise oli tunnettu julkkis taikamaailmassa: hän oli ollut monta vuotta sala-aurori, joka ujuttautui pimeyden velhojen pariin ja sitten kiikutti heidät Azkabaniin. Nykyisin hän oli ministeriössä kouluttamassa uusia auroreja ja teki silloin tällöin mainoskeikkoja.
Tuli Minin vuoro esitellä itsensä. Hän kietoi pitkän platinahiuksen sormensa ympärille ja sanoi:
”Hmm. Minä olen Dominique Weasley. Hmm. Minä olen kuudes – eipäs kun nykyisin seitsemäsluokkalainen!” hän nauroi ja jatkoi sitten: ”Huh, tämä uusi koulujärjestelmä on niin monimutkainen!”
Rose pyöräytti silmiään. Hänen mielestään opetusasetus kahdeksansataayksi oli kaikkea muuta kuin monimutkainen: ihmiset jaettiin sukupuolen mukaan. Piste. Kunhan Rose saisi tilaisuuden, hän tivaisi rehtorilta,
miksi näin oli toimittu.
Rose havahtui ajatuksistaan, kun hän tunsi kaikkien tuijottavan itseään. Oli ilmeisesti hänen vuoronsa.
”Öh, minä olen Rose Weasley”, hän sanoi ja tunsi itsensä typeräksi. Kaikki täällä tiesivät, kuka hän oli. ”Minä olen kuudesluokkalainen valvojaoppilas ja näyttelin
Tylypahkan taistelussa, joka muuttui yllättäen oikeaksi taisteluksi.”
Moni virnisti. Epäonnisesta joulunäytelmästä oli väännetty viimeisen puolenvuoden aikana monia vitsejä, kuten ”oho, sehän meni ihan kuin joulunäytelmässä”.
Viimeisenä oli Brinan vuoro.
”Olen Brina Finnigan ja olen se pyromaani, joka voitti Jonin ja tuhosi puolet suuresta salista.”
Nyt kaikki nauroivat, paitsi hermostuneesti hymyilevä Winstead ja papereitaan kahisteleva Murray.
”Tytöt, tytöt!” Winstead rauhoitteli heitä. ”Hyvä, Brina, että otit tuon asian esille.”
Brina kohotti kulmiaan.
”Sunnuntaikutsut ovat vanha perinne, joiden tarkoitus on opettaa teitä seurustelemaan toisten kanssa sivistyneesti”, Winstead jatkoi ja kopisteli koroillaan neiti Murrayn luokse. Hän painoi kätensä Murrayn olalle.
”Ettekö tekin ihaile, miten tällainen nuori nainen on päässyt töihin Tylypahkaan?”
Rose kurtisti kulmiaan. Kyllä, olihan viran saaminen nuorena saavutus, mutta ei mitenkään harvinaista. Hänen vanhempansa olivat töissä ministeriössä alle 20-vuotiaina – mutta he olivatkin pelastaneet maailmaan ja niin edelleen.
Neiti Murray säteili kilpaa Winsteadin kanssa.
”Teillä kaikilla on mahdollisuus tulla aristokraatiksi!” Winstead hihkaisi ja alkoi olla jo sangen ärsyttävä. ”Teidän täytyy vain opiskella ahkerasti.”
Esittelykierroksen jälkeen käytiin läpi perustavanlaatuisia teekäytäntöjä.
”Melkoista paskaa”, Brina totesi, kun he kävelivät päivälliselle. ”Ja mitä sontaa sekin oli, että Hetty ja Mini saavat käyttää tänään valvojaoppilaiden kylppäriä, mutta me ei?”
”Epäilemättä kyseessä on neiti Murrayn kakka”, Rose vastasi virnistäen.
Brina kikatti.
Tyttöjen pöydässä oli epäluonnollisen matala puheensorina. Koska pojat eivät olleet vielä tulleet syömään, suuri sali oli kammottavan hiljainen.
”En olisi ikinä uskonut, että sanon tätä, mutta minulla on ikävä Alin ja Jamesin kanssa hengailua”, Rose myönsi.
Brina nyökkäsi.
”Onneksi me voidaan aina kokoontua tarvehuoneessa.”
Rosen mieliala kirkastui. Miksi hän ei ollut ajatellut sitä aikaisemmin?
Kun pojat ilmestyivät suureen saliin, tyttöjä käskettiin poistumaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun niin oikeasti tehtiin.
”Meidät on jo jaettu eri pöytiin”, Brina huomautti, kun Winstead hymyili heille jotakuinkin kannustavasti, ”eikö eri ruoka-ajat vain lisää kotitonttujen taakkaa?”
Äiti, sinä olisit niin ylpeä: sylky muistetaan vieläkin!
Rose sujautti Scorpiukselle lapun, jossa hän pyysi tätä kertomaan serkuille tapaamisesta tarvehuoneessa kahdeksalta. Vaikka tarvehuoneella oli ollut oma osansa Tylypahkan taistelussa, sitä ei jostain syystä mainittu yhdessäkään historiankirjassa. Pendragon ei ilmeisesti tiennyt huoneen olemassaolosta.
Kahdeksalta Rose sai kuulla, kuinka James avautui miestenklubista:
”…ja Channing luulee olevansa koulun kuningas! Oikeasti, hän istui suurella valtaistuimella ja määräsi muita passaamaan itseään! Hän – hän ei ole enää se sama ihminen, jonka kanssa minä vedin viime vuonna ekat lärvit!”
He olivat toivoneet huoneeseen isoja pehmeitä nojatuoleja. Rose istui poikittain Scorpiuksen sylissä ja piirteli hajamielisesti sormellaan kuvioita pojan lämpimään käteen.
Oli ilmeisesti Brinan ansiota, että seinillä oli isoja loimuavia soihtuja. Kukaan ei myöntänyt, kenen ansiota oli iso juliste, jossa keikisteli vähäpukeinen nainen.
”Siellä voi toisaalta olla ihan siistiä”, Louis huomautti arasti, ”katsokaas kun me päästään metsästämään!”
Brina suoristautui tuolissaan nopeasti.
”Metsästämään?”
”Niin, Kielletyssä metsässä on kuulemma ylitarjontaa riekoista ja vaarnasaparoista”, Louis sanoi ja suoristi vihreälasisia silmälasejaan.
”Epäreilua!” Brina kivahti.
”No jaa”, James huokaisi ja vetäisi kiukkuisen Brinan lähemmäs itseään, ”siellä pelataan myös shakkia ja kitakiviä. Kuulostaa aika tylsältä.”
Rose vilkaisi Scorpiusta, joka oli ollut epätavallisen hiljaa koko illan.
”Miksi Hank ei päässyt klubiin?” Al ihmetteli. ”Hän on aina niin hyväkäytöksinen.”
Louis kohautti olkiaan.
”Se Pendragonin maalaus ei ollut siellä selittämässä meille mitään.”
Rose, Brina, James, Al, Louis ja Scorpius pelasivat hetken aikaa räjähtävää näpäytystä ja keskustelivat lisää uusista muutoksista.
Kun muut lähtivät, Rose halusi vielä hetken aikaa olla kahden poikaystävänsä kanssa.
”Onko kaikki hyvin?” hän varmisti, sillä Scorpius näytti synkältä. ”Haittaako sinua, että et päässyt klubiin?”
Scorpius pudisti päätään.
”Ei, ei se niinkään”, hän sanoi ja katsoi Rosea viimein silmiin, ”kävin tänään sairaalasiivessä rutiinitarkastuksessa.”
Rose tarttui vaistomaisesti Scorpiuksen käteen.
”Vaikuttaa siltä… että minun ihmissusigeenini kasvavat murrosiän takia”, hän huokaisi.
Rose halasi häntä.
”Joten, minulla ei taida olla toivoakaan, että pääsisin
miestenklubiin”, Scorpius jatkoi hiljaa.
Rose tuhahti koko klubille.
Kun Rose lopulta suostui päästämään irti Scorpiuksesta, hän maleksi takaisin tyttöjen oleskeluhuoneeseen. Hän oli luvannut, että ei kertoisi Scorpiuksen tilanteesta vielä kenellekään muulle. Hän yritti saada naaman peruslukemille, kun Brina jankutti huispauskarsintojen epäreiluudesta.
”…eikä se tue mitenkään todellisuutta! Melkein puolet Britannian ammattilaishuispaajista
on naisia!”
Rose yritti olla ajattelematta, miten epäreilussa maailmassa he elivät.
”Lukuhan romahtaa, jos Tylypahkassa ei voi enää harjoitella!” Brina tiuskaisi kylpytakkiin kietoutuneelle Minille, joka oli kietonut hiuksensa froteepyyhkeeseen.
”Minusta on hyvä, että huispaus on vain miehille”, Mini huomautti, ilmeisesti ilman itsevaistoa, ”huispaajat ovat niin hyvännäköisiä! On ihan hyödyllistä, että pojat pääsevät lentämään.”
Brina naksautti kieltään ja vetäisi hiilihangon käteensä.
”Tämä hiilihankokin on hyödyllisempi kuin sinä!”
"Tietysti se on", Mini tokaisi, "sillä voi paistaa makkaraa! Minulla ei voi paistaa mitään, toisin kuin sinun avullasi."
Rose ei voinut kuin nauraa.
Mini pudisti päätään väsyneesti ja kysyi:
”Oletteko nähneet Hettyä? Hän lähti ennen minua kylpyhuoneesta ja lupasi lainata minulle uutta laventelihiusöljyä.”
”En ole, enkä voi lainata sinulle omaani, sori”, Brina vastasi piikikkäästi.
Rose pudisti päätään ja päätti lähteä hukuttautumaan kyyneliin makuusaliin.
Mutta uni ei tullut moneen tuntiin. Rose vääntelehti pylvässängyssä ja mietti Scorpiuksen tilannetta, sairautta, ongelmaa, mikä se sitten olikin. Scorpius ei ollut maailman ensimmäinen ihmissusi. Miksi Rose otti asian niin raskaasti?
Koska haluat olla täydellinen, pieni ääni hänen mielessään kuiskasi. Ihmissusi ei sovi näkemykseesi täydellisestä elämästä.
Rose nousi sängystä ja kävi juomassa vettä. Voi Merlin, kello oli melkein kaksi ja hän ajatteli tulevaisuuttaan Scorpiuksen kanssa! Jos hän halusi olla pirteä aamun loitsutunnilla, hänen pitäisi lakata murehtimasta.
Muut kuudesluokkalaiset tytöt nukkuivat sikeästi. Kaikki paitsi Hetty, jonka sänky oli tyhjä. Omituista. Yleensä Hetty oli tunnollinen eikä livistänyt mihinkään. Mutta Rosea väsytti, joten hän painoi päänsä tyynyyn ja yritti ajatella 1800-luvun noitia ja luuttuamisen oikeita liikeratoja.