Title: Olimme rikki jo silloin
Author: Del Mar
Rating: K11
Genre: Romance, deathfic, angst
Pairing: Sherlock Holmes/John Watson
Fandom: Sherlock Holmes
Warning: Pientä ja siistiä viittausta huumeisiin.
Disclaimer: Hahmot omistaa kunnianarvoisa Sir Arthur Conan Doyle.
Summary:
Olen nähnyt sodan, kuolemanpelon, surun ja ollut osana sitä absurdia kuplaa, jonka sisällä kaikki paha tapahtuu. Kaiken sen jälkeen minä todella kuvittelin oppineeni jotakin.
Mutta kaikki päättyy ja kuten peililasi se murtuu ja sataa lattialle. Siinä makaavat sirpaleina kuviteltu moraali, itsehillintä ja arvokkuus.
Liian pian lasi on jauhautunut pölyksi kenkiemme alla eikä sitä voi enää kasata entiselleen.
Meitä ei voi enää kasata.A/N: Vannoutuneena Holmes&Watson -duon kannattajana päätin vihdoin ja viimein kyhätä heistä tällaisen ficcintapaisen. Toivottavasti onnistun viihdyttämään muitakin kuin itseäni ja kieroa mielikuvitustani.
Ja siltä varalta että joku tätä tulee miettimään: Watson on ficcissä naimaton.
Olimme rikki jo silloin
Me olemme menneet liian pitkälle, Holmes.
Minä tiesin sen, siitä huolimatta että epätoivoisina hetkinä, jopa unessa, pakotin tuollaiset ajatukset jonnekin ymmärrykseni ulkopuolelle. Vaikka minun päättelykykyni seuraakin omia maallisia reittejään, näin hienoiset merkit paljastumisestamme jo ennen kuin ne varsinaisesti ilmestyivätkään. Jo niiden varjossa vietin unettomia öitä, pohtien, todistellen itselleni ajatuksia jotka varmasti tiesin vääriksi.
Olen nähnyt sodan, kyllä minä tiedän kuinka mies aatteidensa sokaisemana toimii, kuinka minä toimin. Ja vaikka sinä näetkin nuo tapahtumat oman rationalismin ja maanisuuden kirjoman harsokankaasi lävitse, sinä teit sen myös, Holmes. Me molemmat tiedämme miksi.
Armeijan lääkärinä minä opin monia asioita. En ainoastaan ammusten kaivamista hiiltyneestä lihasta, haavojen sitomista ja jäsenten amputoimista. Minusta tuntuu, että kaikkein tärkeimmät asiat opin katsellessani sotilaita, salakuunnellessani heidän keskusteluitaan piipun ja välinpitämättömänä harhailevan katseen turvin.
Sodissa veriset teot hukutetaan voitonkarjaisuihin. Tappioon ei uskota, mutta joskus kun se näyttää väistämättömältä, miehet kohottavat rintansa ja laulavat. He laulavat ääneen vakavina, hartaina kuin uskovaiset messuissaan. Myöhemmin hiljaisina hetkinään he tapailevat päässään noiden yhteislaulujen sanomaa, suurta aatetta joka irrottaa heidät muusta maailmasta, vapauttaa ymmärtämästä ihmisiä joita he pitävät vihollisinaan.
Haluan uskoa, että sinäkin tiedät sen, että liian syvälle iskostuneet ajatukset rapauttavat moraalin, antavat liiaksi vapautta ja itsevarmuutta, tuon kaiken sekoitettuna väärässä suhteessa.
Mutta mitään ei voi muuttaa jälkeen päin. Nyt, kun totuus on jo jättänyt jälkensä minuun - terävänä ja kirkkaana kuin harjaantuneen valokuvaajan otos - kadehdin sitä miestä, joka vielä viikko sitten sai joka aamu herätä elämään jonka saattoi onnellisena ja omatuntonsa vaivaamatta tunnistaa omakseen.
***
Se hoitui niin siististi, melkein itsestään. Myrkky - aivan kuten Holmes oli luvannutkin - lamautti sisäelimet lempeästi ja vaivatta, sydän ja keuhkot ensimmäisten joukossa. Kun näytti etten minä enää kestäisi katsella mutta jalkani eivät siitäkään huolimatta suostuneet ottamaan askeltakaan, Holmes tarttui minua olkapäistä ja talutti viereiseen huoneeseen kuin hidasliikkeisen vanhuksen.
Hän kai yritti antaa minulle muuta ajateltavaa, puhui, kosketti. Mutta suudelman aikanakaan en voinut olla ajattelematta kokonaisuudessaan tuota absurdia tilannetta.
Olohuoneessa makaa kodinhoitajan ruumis, viereisessä huoneessa kaksi murhamiestä seisovat suutelemassa.
Sillä hetkellä olin varma että me olimme hulluja. Täysin järjiltämme, sokeita. Olen ollut liian kauan lääkärinä uskoakseni Jumalaan, mutta tuo hetki todisti hänen olemattomuutensa lopullisesti. Ja jos kaikkivaltias todella leijuu jossakin yllämme, hän ei ole eläessään vilkaissutkaan meihin, ei tälle kirotulle Baker Streetille tai niille epäonnisille poluille, jotka meidät olivat tähän asti johdattaneet.
Rouva Hudson.
Kaikista maailman ihmisistä juuri hän oli ollut tarpeeksi lähellä meitä nähdäkseen jotakin, minkä Holmes erään mieleenpainuvan illan - pelkkää ihon ja savukkeiden heikottavaa tuoksua - jälkeen totesi uhkaavan mainettaan, myös minun omaani. Se ei ollut hänestä tarpeeksi suuri syy lopettaa se mitä me teimme, mutta sen varjolla hän saattoi yhä kylmän rauhallisena hankkiutua eroon silminnäkijöistä. Ja, hyvä luoja, kuinka minä olisin voinut vastustaa häntä?
Koko ajan Holmes käyttäytyi kuin sivustakatsoja, osoitti katumusta ja surua siinä määrin kuin se hänestä tuntui sopivalta, mutten kertaakaan nähnyt hänen pahoittelevan tapahtunutta täydestä sydämestään.
Minulle murhan jälkeiset kaksi viikkoa olivat pelkkää aikaa, aikaa jonka toivoin kuluvan mutta joka kieltäytyi tehtävästään uhmakkaana kuin nuori ori ja jätti minut virumaan tunnin mittaisiksi minuuteiksi ajatuksiin, joihin rouva Hudsonin kasvot palasivat kerta toisensa jälkeen.
Palatessani iltaisin kotiin vastaanotoltani, kävimme Holmesin kanssa useita päämäärättömiä keskusteluja tapahtumista, minun puoleltani ne loppuivat hengästyttäviin mutta turhiin tunnustuksiin joita hän kuunteli jonkin aikaa, epäröimättä lopulta hiljentää minua. Päivisin me molemmat työskentelimme kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta Holmes, jolla ei ollut sitovia työaikoja, alkoi iltaisin viettää yhä enemmän aikaa kanssani - imartelevaa kyllä - vain lohduttaakseen minua ja pitääkseen meidät molemmat tarpeeksi kaukana siitä autuudesta joka on varattu ainoastaan rippituolien kanta-asiakkaille, synnittömille ja pyhimyksille. Enkä olisi voinut olla iloisempi siitä hyvästä. Vaikka kuinka katuisin tekoamme, olisi vielä suurempi valhe väittää, etten nauttinut noista illoista ja niiden suomasta lyhyestä mutta täydellisestä onnesta.
Lopulta, kolme päivää Hudsonin kuoleman jälkeen annoin lääkärinlausuntoni sydänkohtauksesta, kasvot harmaan sameuden kyllästäminä ja eleetöntä virkakieltä käyttäen. Se riitti. Hudson oli vanhapiika, ei perhettä. Jäljelle jäi pieni omaisuus ja koruton kuolinilmoitus halpaan sanomalehteen, joita seuraavana aamuna löytyi roskakoreista, kaduilta, vesilammikkoihin ryvettyneinä. Suuressa kaupungissa ihmisiä kuoli joka päivä. Ja jos joku meitä osasi epäillä, tuo joku olimme me itse.
***
Eräänä noista illoista, joina verhot sulkivat ulkomaailman kilometrien päähän meistä ja öljylamppujen ja kynttilöiden samea hehku piirsi hämärästä esiin huonekalujen muotoja pelkistetyllä maullaan, jättäen suuren osan hukkumaan ääriviivattomaan hämärään, me vietimme aikaamme olohuoneessa.
Minä istuin sohvalla, Holmes makasi selällään pää minun sylissäni ja poltti. Hän oli aina polttanut paljon, mutta viimeisen viikon ajan hänen keuhkonsa olivat aiheuttaneet minulle tavallistakin enemmän huolta. Hän ei katsonut minuun, ei edes silloin kun laskin käteni ja silitin hänen otsaansa.
"Mitä luulet, tietääkö Mycroft tästä?"
Holmes kohotti kulmiaan. Pidän niistä muutamasta juonteesta, jotka tuo ele synnyttää hänen otsalleen.
"Varmasti", sana pöllähti suusta savupilven ympäröimänä. Minä hätkähdin ja lihakseni jännittyivät vaikka yritin pitää itseni kurissa. Tämä kaikki on koetellut hermojani, jotka aina tähän hetkeen asti olin kuvitellut lääkärintyöni lujittamiksi.
Holmes nauroi, ilmeisesti reaktiolleni ja vilkaisi samalla kasvojani. Olin iloinen siitä ettei minun itse tarvinnut nähdä niiden hämmentynyttä ilmettä
"Sen suhteen meillä ei ole syytä huoleen. Mycroft ei tahallaan sotkeutuisi mihinkään tällaiseen. Ihmistä, jonka yksi näkyvimmistä saavutuksista on olla osallisena sellaisen kerhon perustamisessa kuin Diogenes club", Holmes veti antaumuksella savua henkeensä, "ei juuri voi kuvailla toiminnan mieheksi. Ja onhan hänelläkin ylpeytensä, joka varmasti osiltaan estää häntä koskemasta sormellaankaan tällaisiin asioihin."
Päästin helpottuneen naurahduksen jonka voimin sain itseni jälleen rentoutumaan.
"Mutta entä muut, eikö heissä pakostakin herää epäilyksiä? Vaikkapa siitä, ettemme palkkaa uutta kotiapulaista?"
Edellinen kysymys oli rohkaissut minua. Olin päiväkausia odottanut sopivaa hetkeä ottaa asia esille ja nyt, vavahduttavasta helpotuksentunteesta juopunut mieleni sai minut varmaksi siitä, että hänellä olisi tähänkin pulmaan jokin yhtä yksinkertaisen riemastuttava vastaus.
Holmes ei vastannut.
Huoneeseen humahti raskas hiljaisuus, se ei hiipinyt vähitellen vaan suorastaan syöksähti meidän päällemme ja peittosi kaikki muut tunteet lähtien siitä onnesta, että me saimme kerrankin tehdä mitä halusimme, melkein estoitta. Holmes yskähti, tumppasi savukkeensa ja nosti päänsä sylistäni. Hän istui viereeni, katsoi minua silmiin ja nosti kätensä harteilleni, veti itseensä päin. Minä olin yhä hämmentynyt, melkein kauhuissani tuosta hiljaisuudesta.
"Tämä ei olisi ensimmäinen kerta kun saan kaiken hoidettua, eikö niin Watson?"
Minun oli pakko vastata myöntävästi. Olin valehdellut itselleni niin paljon, ettei mikään estänyt tekemästä sitä nytkään. Miksen minä voisi uskoa varmaan onnelliseen loppuun jos se kerran oli mahdollista.
Tämä päättyisi hyvin, toistin ajatusta mielessäni kunnes Holmesin maku kielelläni sai minut melkein unohtamaan sen. Sekoitus tupakkaa ja itsevarmuutta, kirpeitä ajatuksia.
Tämä päättyy hyvin.
Hän tietää kuinka pidän hänen pitkistä sormistaan. Selälläni, avaamassa nappeja, koskemassa rintaa. Se tieto ei ole hyväksi kummallekaan meistä.
***
Seuraavana aamuna me istuimme nojatuoleissamme Baker Streetillä. Poltin sikaria ja suustani kerroksittain tuprahteleva savuverho imi itseensä sen pienenkin valonhehkun jolla tuota huonetta siunattiin ja kyllästi tekstiilit pehmeällä tunkkaisuudellaan.
Verhot oli vedetty kiinni. Holmes istui silmäluomet levollisesti suljettuina, sormenpäät liitettyinä yhteen. Hän oli sanoinkuvaamattoman rauhallinen tavalla, jota minun järkkynyt mieleni ei kyennyt käsittämään.
"Holmes."
Silmäluomet raottuivat aavistuksen. Kurkusta nousi käheä, kysyvä ynähdys.
"Minä makasin valveilla koko yön. Sinäkään et tullut nukkuman."
Holmes ei vastannut, hänen katseessaan oli pysähtyneisyyttä joka sai minut nousemaan tuolistani.
Hän ei reagoinut juurikaan kun tartuin hänen paitansa vasemmasta hihansuusta ja vedin sitä ylemmäs.
Muutama neulanreikä, niin viattomia punaisia pisteitä, että olisin halunnut kuvitella ne pelkiksi pintahaavoiksi. Yksikään pisto ei ollut osunut ohi suonen, olen aina ollut sitä mieltä, että hänestä olisi tullut hyvä lääkäri.
"Ajatella, että suuri salapoliisi, tunteeton ajatuskone", koskin hänen olkapäätään kuin veistosta, arvaillen millaisia kuvia tuollaisten huumaantuneiden silmien verkkokalvot maalailivat omistajalleen, "onkin pelkkä ihminen, elävä umpisolmu kaikkine kipuineen ja haluineen."
Vedin viltin Holmesin hartioille. Neulat olivat hänen kirjoituspöydällään ja keräsin ne nyrkkiini aikomuksenani hankkiutua niistä eroon - surullisen tietoisena siitä, miten nopeasti hävitettyjen tilalle tapasi ilmestyä uusia.
Pöydällä, keskellä olohuonetta seisova viinipullo oli yön aikana menettänyt sisältöään korkeintaan kolmen lasillisen verran. Sen enempää ajattelematta otin viinilasin Holmesin paikalta ja kaadoin sen täyteen juomaa joka sekoittui pohjalle jääneeseen punaiseen sakkaan. Join kaiken yhdeltä istumalta. Täytin lasin uudestaan, poimin sen ainoaan vapaaseen käteeni ja lähdin kohti makuuhuonetta.
Yöpöydälläni makasi puoleen väliin jäänyt romaani joka oli kioskista ostettuna maksanut pari dollaria. Se oli pahvikantinen, halpa ja typerä komedia, mutta mitään sen draamallisempaa en olisi uskaltanut edes avata. Myyjä oli hymyillyt typerästi pakatessaan sitä ruskeaan paperiin ja kehunut juonta niin vuolaasti etten olisi voinut jo ostovaiheessa saada parempaa käsitystä sen tympeästä rimanalituksesta kirjallisella saralla.
Laskin kantamukseni pöydälle ja olin poimimassa kirjaa käsiini.
Tästä eteenpäin tapahtumat haarautuvat. Minun tuiki tavallisen, painomusteenmakuisen polkuni rinnalle ilmestyy toinen, villiintynyt ja arvaamaton. Picassomaisella tavalla se on vääristynyt versio omasta tiestäni ja pelkällä olemuksellaan herättäisi kenessä tahansa tulevaisuudenpelkoa. Tuolle polulle minut kiskaistiin, ei vähempää kuin itse Holmesin toimesta.
Seuraavassa hetkessä Holmes ilmestyi ovensuuhun kuin aave. Huumeisesta horteesta ei näkynyt jälkeäkään. Minun sisäelimeni vääntyivät solmuun ja tunsin huimausta katsoessani hänen kasvojaan. Sellaista ilmettä en muistanut nähneeni ikinä ennen. En rakastamani miehen kasvoilla.
"Hyvä luoja, Holmes!"
"Meillä on nyt suunnilleen puoli tuntia aikaa", hän virkkoi ja katsahti seinäkelloa jonka punnus heilui edestakaisin kuin sapeli.
"Mitä tarkoitat?" Nousin ylös sängynreunalta kohdatakseni kunnolla hänen katseensa. Holmes painoi minut takaisin alas.
"Hiljaa. Kuuntele mitä minä sanon ja yritä ymmärtää se järkevästi. Mitään sen parempaa et nyt voit tehdä."
Tunsin olemattoman pakkasen syleilevän minua tuossa hämärässä huoneessa. Tapahtumien kulku oli menossa jollakin kammottavalla tavalla pieleen, mutten voinut käsittää miten.
"Ensiksi tahdon sinun tietävän tämän: minä en tahdo olla, enkä olekaan, sinun Brutuksesi. Jos pian ajattelet niin, se merkitsee vain kuinka väärin olet kaiken ymmärtänyt."
Minä katsoin häntä ja hän jatkoi puhettaan joka oli minulle kuin jotakin vierasta ja mielipuolista kieltä. Varma siitä että hän oli sittenkin huumaantunut, vaikkakin tyystin eri tavalla johon olin tottunut.
"Tiedät kyllä mitä mieltä minä olen huumeista, Holmes. Mutta se ei näytä jarruttavan sinua."
"Minähän käskin sinun kuunnella", hän kivahti mutta sanat singahtivat ohitseni, aivan kuin niitä ei olisi tarkoitettu minulle. Jokin hänen katsomisessaan alkoi karmia minua ja käänsin katseeni pois. Holmes huomasi sen ja osoitti pöydällä seisovaa viinilasia, neuloja sen vieressä.
"Näyttävätkö ne käytetyiltä?"
Minä katsoin. Neulankärkien kiilto ja lasin puhdas sisäpinta puhuivat selvästi Holmesin puolesta. Hän luki ymmärryksen minun kasvoiltani.
Minäkin katsoin häntä, tarkkaan, etsien niitä merkkejä joiden avulla hän itse tulkitsi ihmisten käytöstä, mutten onnistunut kaivautumaan päätelmilläni ulkokuorta syvemmälle. Katsoin häntä kuin sitä Holmesia, jonka olin juuri tavannut ja tuntenut nimeltä vasta muutaman päivän ajan, käsittämätöntä, kotilon lailla sisälleen käpertynyttä ja tutkimatonta olentoa.
"Minä näin sinun käsivartesi. "
Hän naurahti synkästi.
"Näinkö vähän sinä olet oppinut? Pelkkää avastusta, Watson. Vieläpä hyvin yksinkertaista. Minkään tunteen ei pidä antaa sumentaa päättelykykyä tuolla tavalla", hän huokaisi syvään, "vaikka se onkin koko tämän tempun ydin. Tunnen sinut ja sinun ajatuksenkulkusi. Tällä kertaa minun oli pakko käyttää sitä tietoa sinua vastaan.
Eivätkä nuo neulanpistot ole asia, jonka halusin sinun ymmärtävän."
Pelkät kasvoni riittivät esittämään kysymyksen, jota suuni ei onnistunut lausumaan.
"Ensinnäkään, minä en juonut sitä viiniä. Ennen kuin mainitset sakan ja vajaan pullon, voisin käskeä sinut haistamaan pienen asuntomme ainoaa kukkaruukkua. Siihen meillä ei nyt kuitenkaan ole aikaa, joten kerron tämän lyhyesti."
Holmes veti uudelleen henkeä, näin kuinka paljon hän olisi kaivannut tupakkaa, konjakkia, kokaiinia, mitä tahansa rauhoittuakseen.
"Kuten sanoin, meillä on rajallisesti aikaa ja se aika riippuu täysin siitä, kuinka monta minuuttia onnistut vielä sinnittelemään hengissä, Watson."
En osaisi ikinä tyydyttävästi kuvailla sitä, miltä Sherlock Holmes näytti kun hän oli täysin, ehdottoman tosissaan. Hän hakkasi sanansa maahan, niin syvälle etteivät ne olleet enää toisen ihmisen taivuteltavissa. Ne saivat jokaisen vastalauseen takertumaan verkkoonsa.
"Kuolema on lopullinen asia, mutta joskus se on myös helpoin. Siksi toivon että muistat ensimmäisen pyyntöni.
En ole ikinä ollut erityisen tasainen persoona, vaikka kyllähän sinä minut tunnet. Enkä vähättele puhuessani näistä kahdesta puolesta, jotka piikkien tavoin pistävät esiin persoonastani.
Ensimmäinen ja samalla alkuperäinen puoli on varattu erikoisille kyvyilleni, kutsumukselle joka pitää minut hengissä. Tuo seuraava puoli on alkanut erottua vasta tutustuttuani sinuun. Enkä voi keksiä mitään mistä nauttisin enemmän tässä maailmassa, kuin sinun vaikutuksesi siihen.
Tunnethan sinä sen romaanin, Tohtori Jekyll ja herra Hyde? Minunkin puoleni osaavat olla tuhoisia toisilleen. Toinen syövyttää ensimmäistä, jonka puuttuminen valitettavasti tekisi olemassaoloni merkityksettömäksi.
Ja ajattelepa maailmaa tämän huoneen ulkopuolella. Uskon, että Lontoo tarvitsee minua kipeästi edelleen. Eikä tämä kaupunki kaipaa silmiinsä toisen miehen rakastajia, ei edes lääkärin ammatissa. Järkevästi ajateltuna, enkä minä ajattele muulla tavoin, tämä on ainoa tapa, jolla me molemmat saamme pitää maineemme ja minä jatkaa työtäni."
"Sinusta minä olen tiellä?"
Puristus keuhkoissani ei ollut lakannut, päin vastoin. Osittain se johtui kiihtymyksestäni, mutta tässä vaiheessa olin jo varma että tuolla kohtalokkaalla viinilasillisella oli osansa asiaan.
"Ei. Se, minkä me kaksi saamme aikaan, on tiellä." Holmes totesi ykskantaan.
"Jos haluat tehdä tämän nopeammin", hän nyökkäsi yöpöytääni ja sillä odottavaa viinilasia kohti, "en estä sinua juomasta toistakin lasillista. Toivon kuitenkin että antaisit minun vielä puhua."
En tehnyt elettäkään kieltääkseni tai kehottaakseni. Holmes seisoi edelleen edessäni, mutta nyt hän käänsi kasvonsa ja puhuessaan jäi tuijottamaan jonnekin pääni ylitse.
"Minä olen ajatellut tätä. Jo ennen rouva Hudsonin kuolemaa, kaikki viimeiset viikot. Minä arvostan sinua tohtorina ja kaikkein eniten ihmisenä. Mutta ennemmin tai myöhemmin tällainen suhde olisi tuhonnut meidät molemmat.
Ajattelin siis järkevästi: Sinä sovit toki erinomaisesti työhösi, mutta siinä sivussa elät myös itsellesi ja tarvitset muita ihmisiä, annat ja otat, sehän on ihmissuhteiden perusta. Minusta taas aina ollut enemmän hyötyä muille. Minun on helppo unohtaa itseni - ainakin ennen tätä kunniaa tuntea sinut - ja omistautua täysin työlleni. Jos sinä ainoana jäisit henkiin, pelkään että suru lamauttaisi sinut. Ehkä sinä murtuisit, puhuisit tämän kaiken julki, en tarkoita loukata sinua, puhun totta niin kuin olen puhunut tuhansia kertoja ennenkin.
Ja jos me molemmat kuolisimme, puolet minun lahjastani valuisi hukkaan. Niinpä tämä on hyödyksi mahdollisimman monelle."
"Sinä olet järjiltäsi", yritin hillitä ääneni vapinaa, "minä olisin voinut muuttaa pois ja vaihtaa nimeni. Me olisimme kirjoittaneet toisillemme."
"Jos me olisimme turvautuneet tuohon keinoon, kirjeet eivät olisi tulleet kysymykseenkään. Emmekä me olisi kestäneet sitä. Ymmärrät senkin, kun ajattelet asiaa."
Minä en olisi halunnut kuulla noita sanoja, en ymmärtää niitä tai sitä totuutta jonka ne heittivät silmilleni.
"Mitä oikein ajattelet tehdessäsi tätä? Eikö tämä olekin kuin suoraan niistä rikoksista joita sinä niin innokkaasti ratkot?"
"Itse asiassa minä pelastan maineemme ja annan lahjojeni tehdä palveluksensa yhteiskunnallemme. Nähdäkseni olen ratkaissut asiat järkevämmin kuin sinä olisit tehnyt."
Minua vavisutti ja yhä enemmän ja hautasin kasvot käsiini, kaksin kerroin vääntynyt asento pahensi keuhkoissa tuntuvaa kipua ja pakotti minut suoristamaan selkäni. Näkökenttäni ulkoreunat säröilivät. Uskottelinpa itselleni mitä tahansa, kehoni antoi toiveille kiistattoman biologisen vastalauseen.
"Mitä sinä sekoitit siihen viiniin?"
"Luulen, että sinun on parempi olla tietämättä sitä. Mutta jos minulla ei olisi velvollisuuksiani, minä antaisin mitä vain ollakseni sinun osassasi."
Minä en katsonut häntä kun hän puhui, tuijotin syvenevää pimeyttä hänen takanaan ja tunsin suonieni tykytyksen, jonka mukana veri kuljetti tuota tuntematonta ainetta ympäri kehoani. Se alkoi hiljalleen täyttää keuhkojani, kuin nousuvesi täydenkuun aikaan. Luulen Holmesin huomanneen sen, sillä aistin hänenkin jännittyvän.
"Oli kertakaikkinen ilo tuntea sinut."
Ja hän, vieläpä aivan totisena, ojensi minulle kätensä. Päästin vastentahtoisen naurahduksen, sillä nauraminen lisäsi rintani epämääräistä painetta mutta en pystynyt vastustamaan reaktiotani.
"Mitä hellyydenosoituksiin tulee, sinä olet aina yhtä tökerö."
Tartuin hänen käteensä mutta aavistuksen liian ylhäältä, ranteesta asti. Kiskaisin siitä niin nopeasti kuin vain tuossa kunnossa pystyin. Hän horjahti yllättyneenä älähtäen eteen päin ja hän ehti paljastaa ällistyksensekaisen katseensa minulle, ennen kuin tajusi tarkoitusperäni ja kumartui lopun matkaa aivan oma-aloitteisesti.
Ironista kyllä, tuolla hetkellä me jaoimme yhden sen viikon parhaista suudelmista. En tiedä oliko hänen järkevää suudella juuri myrkytettyä, kuolevaa miestään mutta hän teki sen silti.
Minä ajattelin ruumistani, en jaksanut edes yrittää arvailla mitä hän aikoisi sille tehdä. Mitkä lavasteet hän maalaisi tämän murhenäytelmän päälle. Hankkiutuisiko hän eroon tavaroistani, vaatteistani, ehkä jopa tyynystä jolla minun pääni oli maannut? Ajattelin, kuinka hän jättäisi sielunsa kuivumaan kokoon jonnekin pitkän ja hoikan vartalonsa perukoille ja omistaisi sen jälleen puhtaalle ajatustyölle, selvitetyille tapauksille, unettomille, polvet koukussa nojatuolissa vietetyille öille ja satunnaisille kokaiiniannoksille. Ajattelin uutta kodinhoitajaa jonka hän palkkaisi.
Ainoa asia joka minua lohdutti oli tieto sinä, että tämä Holmes jonka minä tunsin, vetäisi viimeisen hengenvetonsa samaan aikaan kanssani. Tiesin sen varmasti, sillä olin nähnyt kuinka poikkeavan ymmärtäväisesti ja ymmärrettävästi hän käyttäytyi minun seurassani, verrattuna koko muuhun maailmaan. Oli imartelevaa että hän tunnisti sen itsekin, tuon puolen joka oli varattu ainoastaan minulle.
Jäljelle jäisi se Holmes jonka maailma tunsi pienistä muistiinpanoistani. Tunteeton ajatuskone joka mekaanisesti siirtyy ongelmasta toiseen ja ruokki elämänhaluaan niiden voimalla.
Sotaan lähdetään kuolemaan, asia jonka hyväksymistä useat erehtyvät kutsumaan rohkeudeksi. Ja tavallaanhan me molemmat kuolimme silloin. Aatteidemme puolesta kuin sotilaat ainakin.
Silloin tulin ajatelleeksi uusinta muistikirjaani johon olin kaiken järjen vastaisesti tallettanut viimeaikaisia tapahtumia. Muutin toki montaa asiaa, mukaan lukien oman sukupuoleni ja jokaisen paikan- ja ihmisten nimen. Ajattelin silloin jopa julkaisevani sen, kunhan kaikki alkaisi taas näyttää tarpeeksi vakaalta. Sellainen optimismi tuntui tässä, kuolevan miehen kehossa aivan kuin vieraan uskonnon groteskilta rituaalilta, liian monimutkaiselta ja käsittämättömältä minun ymmärrettäväkseni.
"Minun työpöytäni laatikossa on vihko", aloitin, sanojen lisäksi sain taistella hengitykseni kanssa, mikä se teki puhumisesta tuskallista, "tiedät missä avaimet ovat. Kirjoitin siihen näistä päivistä, murhasta, kaikesta. Jos vain mahdollista, tahdon että lähetät sen julkaistavaksi. Jos sopiva aika tulee."
Holmes katsoi minuun kysyvänä, hänen ilmeestään näki että hän uskoi minun puhuvan mitä sattuu, puoliksi horteessa ja päästäni sekaisin.
"Tietysti muutin yksityiskohtia, nimiä, paikkoja", minun oli pakko keskeyttää puhe hetkeksi, köhiä ja vetää ilmaa vihloviin sisuksiini. "Ellei muuta, lue se ainakin itseksesi."
Hän nyökkäsi, hymyili kireänä ja lupasi tehdä sen vaikken tiennyt, voisiko tuohon sanaan kuolemansa hetkelläkään luottaa. Ehkä hän pitäisi koko ideaa älyttömänä, turhana tunteiluna.
Huoneessa oli niin hiljaista, että saatoin kuulla ilman hinkuvan keuhkoissani kuin väärin veistetyssä pajupillissä. Myrkky kiihdytti vauhtiaan loppua kohden ja tunsin hetkittäisiä paniikin aaltoja. Näin tarkasti ne muutamat hiekanjyvät, jotka vielä olivat valumatta tiimalasin toiseen päähän.
"Tiedätkö, mikä on sinun nimesi siinä tarinassa?"
Hän katsoi minua yllättyneenä, hän ollut osannut odottaa tuota kysymystä. Minä jaoin tuon yllätyksen, olin jo ehtinyt vakuuttua, ettei sanoja enää tulisi.
Nyt jäljellä oli enää yksi, ja minä käytin sen erääseen hyvin yksinkertaiseen, lähes merkityksettömän oloiseen nimeen.
"Henry."
Hiljaisuus. Hän näytti yllättyneeltä ja yhden kauhistuttavan hetken ajan pelkäsin että se olisi viimeinen ilme, jonka saisin hänen kasvoillaan nähdä.
"Aivan. Henry Jekyll."
Sitten hänen olemuksensa pehmeni - niin paljon kuin se tarkkaavainen ja tiukkarajainen muotti johon hänet oli valutettu, antoi myöden.
Minä jäin tyytyväisenä katsomaan hänen hymyään. Se oli virheettömin asia, jonka voi kuvitella näkevänsä juuri ennen kuolemaansa tai koko elämänsä aikana. Nautin Holmesin kasvoista, painoin mieleeni poskien ihoon ilmestyvät rypyt kun suupielet kaartuivat aavistuksen ylöspäin, kasvojen terävät piirteet, korkean otsan, silmien katseen joka aina ja armotta pureutui syvemmälle kuin niiden uhri olisi toivonut.
Tätä kaikkea tutkittuani suljin silmäni ja korvani lopullisesti. Hellin niille keräämiäni sirpaleita, hänen kuvaansa verkkokalvoillani ja ääntä jonka erikoinen korostus jäi soimaan jonnekin sisäkorvani mutkikkaisiin käytäviin.
Kuollessa kaikki minkä jättää taakseen näyttää kauniilta. Koko elämä muuttuu niiksi aurinkoisiksi lapsuuden kesäpäiviksi, joiden perään jokainen tietyn iän ylittänyt haikailee. Lopulta jopa Afganistan hiipui ulottuviltani kuin satujen ihmemaa, jonka portti oli minun kohdaltani iäksi sulkeutunut. Mutta en minä sotaa kuolemani hetkellä ajatellut. Ajattelin murhaajaani, rakastajaani ja - miten järjettömältä se kuulostaakaan - pelastajaani. En kyennyt olemaan vihainen, oli se sitten luontoni tai jonkin kemiallisen aineen ansiota. Mutta samapa tuo, ehkä niin oli parasta.
Kaikki ovat ainakin kerran elämässään kuulleet kuvauksen silmien ohi vilahtavasta elämästä. Minä en ole ikinä uskonut siihen. Kuitenkin juuri siitä muodostui viimeinen huoleni. Kalvava pelko että merkityksetön elämäni välähtäisi silmilleni kuin salama ja viiltäisi rikki sinun kuvasi. Ainoan asian, jonka enää halusin nähdä.
