Heipohei,
oon aika samoilla linjoilla
Milgian kanssa, tämä oli todella hirvittävä ja raastava hienolla tavalla. Pidin siitä, kuinka olit saanut näin lyhyeen tekstiin ahdettua niin paljon tunnetta ilman että se tuntui täyteenahdeltulta, vaan juuri sopivalta. Watsonin sokeus tuli pahana shokkina, mikä tehosti hyvin tunnelatausta, jossa oli mukana pelkoa tulevaisuudesta, katkeruutta, ahdistusta, onnellisuutta ja rakkautta, kaikkia samassa paketissa.
Mmm, jostain syystä pidin siitä, ettei Sherlock ollut kamalasti esillä. Tietysti näin lyhyessä tekstissä on vaikea ehtiä keskittymään moneen henkilöön yhtä aikaa tai peräjälkeenkään, mutta joka tapauksessa onnistuit hyvin pitämään Watsonin ajatusmaailman yms. tekstin kohteena. Minä-kertojalla oli siinä tietysti oma osansa, mutta vaikka Watson Sherlockia niin paljon rakastaakin, se ei silti kiinnitänyt huomiotaan pelkästään siihen, vain ajatteli sitä sokeutensa kautta (voisin sanoa taiteellisemmin, että se näki sen sokeilla silmillään vain osaksi elämäänsä ilman näkökykyä, mutta en sano, koska se saisi mut kuulostamaan joltain runolliselta nörtiltä, jonka puheista ei saa kukaan mitään selvää). Kysy jos et tajunnut, mitä yritän tässä selittää : D
Tästä naputtaisin, puuttuu ää
omaa näköäni
Tiivistelmä selkokielellä: hieno oli ja tykkäsin tosi paljon, hyvin kirjoitettu ja toimiva kokonaisuus.
