1. Osa
Viima hyväili kristallina loistavia kasvojani, kun juoksin ylös vuoren rinnettä. Se puhalsi kasvoilleni kesäaamun henkäyksen, ja sai minut tuntemaan oloni kevyeksi, hennoksi. Suljin silmäni ja nuuhkaisin kastetta, auringon ensisäteitä. Ilma oli kostea, sateen jäljiltä se tuoksui raikkaalta sammalelta, mehevältä mullalta ja nyt jo pilkottavalta auringonpaisteelta, joka valaisi tietäni. Vaikka en valaisua tarvinnutkaan. Pysähdyin hetkeksi kuullakseni virheettömästi. Kuulin lehtien kahinan, puron liplatuksen kymmenien kilometrien päästä ja pienten eläinten ääniä: niiden askeleet ruohomatollaan, ruumiinosien pienimmätkin liikahdukset, hengityksen… ja kaikkein vahvimman tuoksun. Niiden suonien alla tykyttävän raa’an lihan, veren sykkeen. Saatoin kuulla tuon kuuman nesteen humahtavan noiden nisäkkäiden kaulaan, virtaavan niiden elimistössä…
Silloin tunsin sen tutun eläimellisen tunteen kehossani. Kuumottavan karhean poltteen kuristavan kurkkuani. Sen ainoan asian, jonka avulla saatoin irrottautua siitä tuskan kääreestä, joka riisti minusta hiljalleen elämän irti. Tapa paeta sitä, kätkeä se hetkeksi kauemmas mielen syvyyksiin ja yrittää unohtaa edes muutamaksi sekunniksi. Vapaus. Metsästys. Ja tiesin saavani pian tyydytyksen tuohon himoon.
Lähdin taas hiipimään puiden varjoissa höyhenenkevyin, mutta silti niin tarkoin askelin kohti kohdettani. Puumaa, joka saalisti heikkoa pientä eläintä aamuhämärän tuomissa varjoissa. Kyyristin selkäni sekunnin murto-osassa. Niin pienessä hetkessä, että tiesin eläimen silmän olevan liian sokea näkemään nopeuteni, ymmärtämään tuon uhkaavan vaaran, joka pian repisi elämän irti tuosta pedosta. Tunsin nopeuden, voiman ja valtavan vallan joka hyökyi sisälläni, värisytti jokaista raajaani ja sai ne tuntumaan sähköiltä. Vedin huuleni pois suuni edestä ja paljastin hampaani. Sähähdys pakeni kurkustani, pieni ärjäisy, joka herätti metsästyshaluni. Tunsin verenhimon kohahtavan suoniini valtavalla voimalla, joka tuntui koko vartalossani. Koukistin polveni ja loikkasin kohti eläimen sykkivää kurkkua. Eläimen, ateriani.
Upotin hampaani puuman kurkkuun, sen pehmeään rasvaan. Lävistin hampaillani ihon ja sykkivän lihaksen, ja viimein maistoin sen. Tuoreen, kuumuutta hohkaavan veren, tuon punaisen aineen, kuin huumeen, joka teki minusta hirviön. Kynteni takertuivat sen turkkiin eläimen yhä pyristellessä pakoon… Elämän hitaasti hiipuen sen silmistä, niiden loisteen sammuessa, niiden ikuisen liekin paetessa. Ja minä olin tappaja. Murhaaja, joka sai elämänsä suurimman nautinnon veren mausta, vaikka himosin aina vain lisää, yhä enemmän… Aina vain enemmän. Vartalooni värisi halun aaltoja, verenhimon lisääntyessä.
Lopulta irrotin hampaani saaliini kurkusta. Irvistin potkaistessani eläimen ruumiin syvemmälle pusikkoihin. Nuolaisin huuliani ja nousin ylös kyyristyksestäni, peitin hampaani taas ja pakotin itseni takaisin ”inhimilliseksi”, siksi millaiseksi kaikki Forksilaiset minut kuvittelivat. Oudoksi, mutta sieväksi Cullenien adoptiolapseksi. Joka ennen uhkui elämää, tanssahteli käytävillä, mutta joka nyt oli vain tyhjä.
Tyhjä.
Matkani takaisin taloon, jossa asuin... Niin, en voinut nimittää sitä kodikseni enää ikinä, kun kaikkein tärkein, kotoisin olisi ikuisesti poissa. Matkani sinne, kesti vain muutamia sekunteja, mukaanlukien hyppyni ikkunasta sisään. Tiesin kaikkien kuulleen tuloni, mutta tiesin myös, etteivät he tulisi toivottamaan minua tervetulleeksi takaisin, tervehtimään, edes osoittamaan millään tavalla, että he olivat tietoisia tulostani. Ja hyvä niin.
Nyt oli liian myöhäistä enää paeta, koettaa riistää sisältäni sitä tunnetta, joka kyti hiljalleen sydämeni kolukoissa. Sitä surua, tuskaa, menetystä, jota en voisi enä koskaan saada pois. En voisi enää ikinä olla se sama vanha Alice Cullen. Se iloinen, joka uskoi, että meidän kaltaisillammekin voi olla sielu, kaunis sielu, josta ainoastaan minä ja bella olimme aina olleet niin varmoja.
Ruumiini ei ollut millään tavalla rasittunut, mutta silti lysähdin huoneeni sohvalle ja tunsin taas, kuinka kuvitteelliset kyynelet kumpusivat silmiini. Vampyyrit eivät onneksi voineet itkeä, se olisi tehnyt tästä kaikesta vain todellisempaa, että hän todella oli poissa. Mutta toisin kuin Renesmee tai kuka tahansa meitä "normaalimpi" olisi voinut tuudittautua tämän olevan uni. Minä en voinut. En voinut nukkua suruani pois, ja herätä seuraavana aamuna tuntien oloni hieman paremmaksi. Sitä kadehdin. Kuinka ihmiset voivat vain nukahtaa, unohtaa... Ja nähdä kauniita unia niinäkin hetkinä, kun koko maailma on murtunut, muuttunut turraksi.
Mutta minulla ei ollut pakokeinoa, ei muuta kuin se lopullinen, joka oli vienyt Jasperinkin...
Kuolema.
