Yli mustan virran | K-11 | angst, (deathfic), ficlet |

[Mort]

Nimi: Yli mustan virran
Kirjoittaja: Mort
Ikäraja: K-11
Henkilöt: Sisarukset
Tyylilaji: angst, (deathfic), ficlet
Inspiraation lähde: Minä ja Ville Ahonen - Musta Virta
Varoitukset: Viittaus itsemurhaan.
Yhteenveto: Meillä oli aikamme ja hetkemme. On aika jatkaa eteenpäin – minunkin.

A/N: Tästä tulikin originaali - tämän ei pitänyt olla, mutta toimii näinkin. Ja sainpas kirjoitettua angstia pitkästä, pitkästä aikaa ja vielä hauskimman HHU:n lähetyksen jälkeen - jonkinlainen saavutus. Raksuttaa jo niin hitaalla, etten osaa sanoa tähän muuta kuin, että kuunnelkaa Ville Ahosta. <3

***

Katselen ulos. Yö on laskeutunut tunteja sitten. Minun pitäisi olla nukkumassa. En saa unta. Ajatukset pyörivät mielessäni samaa rataa. Ne eivät jätä rauhaan. Haluaisin unohtaa. Haluaisin päästää irti. Ikkunan lasi tuntuu viileältä vasten paljasta käsivarttani. Olematon tuuletusluukusta sisään pyrkivä tuulahdus heilauttaa verhoa. Se tuo mukanaan tuoksuja, lisää muistoja.

Ojennan jalkani suoraksi. Polviani särkee – ne ovat olleet liian pitkään koukussa. Minä olen koukussa sinuun. Olen aina ollut. Ikkunalauta, jolle olen päätynyt istumaan, on turhan kapea. Sitä ei ole suunniteltu ajanviettopaikaksi. Ja silti päädyn sille istumaan usein, liian usein. Se on asunnossani ainoa paikka, josta pystyn näkemään naapuruston nuorten temmeltävän pihanurmikolla. Ulkona sataa. He eivät välitä. He nauravat, riemuitsevat.

Tummatukkainen tyttö luo ihastuneita katseita poikaan, jonka huuli on lävistetty. Poika ei huomaa. Sinäkään et koskaan huomannut. Tai jos huomasit, et reagoinut niihin mitenkään. Tyttö hymyilee, flirttailee. Se palauttaa mieleeni nuoruutemme kesät. Kesät, jotka vietettiin mummolassa. Villiniityt, aurinkoiset päivät rannoilla, nitisevät, vanhat pyörät, joilla poljimme pitkin kyläteitä. Sinä käännyit katsomaan taaksesi, että pikkusisarenasi pysyin mukana. Muistan sen viattoman, iloisen hymyn ja naurun, joka raikui, kun roiskutin vettä päällesi.

Minä olin aina meistä se villimpi, sinä yritit pitää minut kurissa. Muistatko, kun eksyimme naapurin Kertun pihamaalle omenavarkaisiin – sinä et olisi halunnut, yritit saada minut perumaan aikeeni. En suostunut – tietenkään. Niistä omenoista seurasi lopulta vain mahapuruja ja itkua – olivathan ne aivan liian raakoja syötäväksi ja sinä putosit puusta, kun kurkottelit koko puutarhan komeimman hedelmän perään. Sait polveesi ruhjeen, kyyneleet kastelivat poskesi. Tulin viereesi, puhalsin, vakuutin, että sinä paranisit – sillä kerralla minä olin se huolehtiva sisar.

Käännän katseeni pois ikkunasta. Hetken kuvittelen, että sinä olet vieressäni. Hymyilet ja vakuutat, ettet koskaan jättäisi minua. Miten voisitkaan hylätä sisaresi? Herään kuvitelmastani. Et olekaan siinä. Olet poissa. Miten olet voinut unohtaa minut? En ole kuullut sinusta aikoihin. Minä haluaisin kuulla vain äänesi, naurusi, nähdä sinun hymyilevän jälleen haroen tummat hiukset pois kasvoiltasi. Haluaisin parantaa kanssasi maailmaa, palata nuoruuteen, olla villi, huoleton ja onnellinen. Sitä minulle ei sallita. Se on mennyttä. Se ei tule takaisin. Minun on hyväksyttävä se ja jatkettava matkaa – yksin, ilman sinua.
Uni nielee minut. Olen väsynyt, niin älyttömän väsynyt. Tietäisit sen, jos olisit edes soittanut tiedustellaksesi vointiani. Luultavasti olisin valehdellut, valehdellut kaiken olen hyvin. En haluaisi huolestuttaa sinua. En enää. Sinulla on nyt oma elämäsi – mies, työ ja kissa. Meillä oli aikamme ja hetkemme. On aika jatkaa eteenpäin – minunkin.

Oloni on rento, rennompi kuin pitkään aikaan. Hymyilen, hymyilen ensimmäisen kerran moneen päivään. Olen menossa paikkaan, jossa minusta pidetään huolta. Sinun ei tarvitse enää huolehtia minusta. Kyynel vierii poskelleni sulkiessa silmäni. Ajatukseni pyörivät koko ajan hitaammin. Lumi sataa mieleeni. En saa enää otetta tästä maailmasta. Vain sinä pysyt mielessäni selkeänä loppuun asti. Ainoa, mitä sinun täytyy tietää, on, että minä rakastin sinua – rakastan sinua yli mustan virrankin.

***

A/N: Kommenttia otetaan vastaan.

[NicuQ]

Hei ja hyvää päivää Kommenttikamppanja III:sta.

Tämä oli kiinnostava. Kun aloitin lukemaan tekstiä, laitoin suosittelemasi Mustan Virran soimaan ja se loikin lukemiseen surumielisen ja väsyneen tunnelman. Täytyy sanoa, että kappale kyllä lisäsi myös uskottavuutta ja tehosti yksinkertaisiakin lauseita. Yleensä kannatan teksteissä sellaisia pitkiä, paljon pilkkuja sisältäviä lauseita, joissa on mutka jos toinenkin ja toinen toistaan erikoisempia ja omituisempia metaforia. Tässä nuo yksinkertaiset lauseet ja tietty koruttomuus toimivat kuitenkin hyvin ja saivat lähes kertojan äänen kuulumaan pääni sisällä väsyneenä ja kyllästyneenä kaikkeen.

On mukavaa vaihtelua, että surun ja kuolemantoivon syynä ei ole suhdeongelmat tai menetetty rakkaus. Tai, no, kyllähän sisaruksen menettäminen on tietyllä tasolla menetetty rakkaus. Eräs kohta tosin osui hieman silmään tässä sisarteoriassa:

Tummatukkainen tyttö luo ihastuneita katseita poikaan, jonka huuli on lävistetty. Poika ei huomaa. Sinäkään et koskaan huomannut.

- Ehkä olen vain typerä, mutta en oikein ymmärtänyt tuota. Oliko kertoja kenties ihastunut omaan sisarukseensa? Vai oliko se vain tavanomaista sisarrakkautta, mutta kertoja ei uskaltanut koskaan kertoa, että rakasti sisarustaan? Kohta herätti monenlaisia kysymyksiä päässäni ja se on oikeastaan hyvä, sillä niinhän tekstien kuuluukin. Mikä teksti se sellainen on, joka ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia tai ajatuksia?

Mielsin henkilön, josta kertoja puhui, pitkään miespuoliseksi juuri tuon "Poika ei huomaa. Sinäkään et koskaan huomannut"-kohdan vuoksi, mutta sitten tämä samainen ajatus kumottiin loppusuoralla.

Sinulla on nyt oma elämäsi – mies, työ ja kissa. Meillä oli aikamme ja hetkemme. On aika jatkaa eteenpäin – minunkin.

Tai sitten tuo samainen henkilö on homoseksuaali, tässä on niin paljon vaihtoehtoja. Tuo oli muuten mukava pieni yksityiskohta tuo kissa. Kun yleensä puhutaan perheestä ja talosta ja sellaisesta kultaisesta noutajasta, niin oli mukava lukea kerrankin, että ei ole lapsia, ei ole isoa valkoista omakotitaloa. On vain mies, työ ja kissa. Mukavan realistista.

Pari muutakin kohtaa hyppäsi silmääni:

Hymyilen, hymyilen ensimmäisen kerran moneen päivään.

- Tuo on mielestäni aika jännästi muotoiltu lausahdus. Kuulostaisi järkevämmältä, jos se menisi esimerkiksi näin: "Hymyilen, hymyilen ensimmäistä kertaa moneen päivään." Mutta kaikilla kirjoittajan vapaus, tietysti.

Ainoa, mitä sinun täytyy tietää, on, että minä rakastin sinua – rakastan sinua yli mustan virrankin.

- Noinhan se kai oikeaopillisesti menisi, mutta silti lukeminen töksähti ikävästi tuohon ylimääräiseen pilkkuun.
Silti tuo oli surullisenkaunis lopetuslause.

Eli pähkinänkuoressa asia on niin, että tekstistä välittyi hyvin lukijalle kertojan suru, väsymys ja kärsimys ja tämä teki kunniaa tyylilajillensa. Voisinpa lähteä etsiskelemään vaikka muita tuotoksiasi, kun tämä herätti mielenkiinnon ihan yleisestikin.

Eli kiitos tästä.