Nimi: Palellus ja polte
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Riippuu vähän mistä näkökulmasta katsoo, mutta elokuvaversen Thor/The Avengers näin lähinnä. (Suomeksihan Avengers on Kostajat)
Genre: Hurt/Comfort, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Thor/Loki
Vastuuvapaus: Tämän inkarnaation norjalaisista jumalista omistaa Marvel, minä leikin muiden leluilla ilman rahallista korvausta.
Varoitukset: Sisältää
insestiä, tässä tapauksessa veljesten välistä seksuaalista kanssakäymistä.
(Aivan sama ovatko he verisukulaisia vaiko eivät, Loki ja Thor kasvatettiin veljeksinä, se on tarpeeksi insestiä minulle.) Käsittelee itsetuhoisia teemoja.
A/N: Marvelin sankareista Thor ei ole koskaan ollut erityisen rakas, oikeastaan päinvastoin, vaikka jonkun albumia omistankin. Vuoden 2011 Thor-elokuva taas oli lievästi ehkä lattea kokemus, jos kohta
Tom Hiddleston Lokina painaa kyllä niin parastaan sekä Thorissa että Avengersissa. Olen katsonutkin Thorin useammin kuin X-Menin mielestäni parempia elokuvaversioita (jos kolmosta ei lasketa) juurikin siksi, koska Loki on niin kiehtova joten päätinpä sitten kauan päässä pyörineen aihion kirjata ylös. Pahoittelen kuitenkin mahdollista OoC:yttä jos (ja kun) sitä ilmenee.
Niin, ja tässä ficissä Thor ja Loki ovat nuoria, sellasia ei ihan täysi-ikäisiä, mutta ei lapsiakaan.
Palellus ja polteKun nuori ukkosenjumala hiipi kotiinsa yömyöhään hän ei odottanut veljensä olevan vielä valveilla. Tai että tulisijassa palaisi kekäleet niin kuumina, sillä kevät oli kukkeimmillaan eikä kesäänkään ollut enää pitkälti. Huoneet eivät olleet enää kolkkoja kuten sydäntalvella, joten minkä ihmeen vuoksi liekit loimusivat niin korkeina?
”Loki? Oletko täällä?” Thor huhuili ovensuusta ja hetken kuvitteli ehkä Lokin menneen jo nukkumaan. Ehkä hän oli harjoitellut joitakin salaisia taikojaan silla aikaa kun muut olivat metsällä, tai ehkäpä hän oli vain unohtunut kirjojen kellertäville lehdille ja siksi unohtanut sammuttaa tulen ennen kuin se roihusi niin valtoimenaan. Suoraan sanottuna vaarallisena.
”Huh, kuinka paahtaa. Antaa olla tuli, pysy siellä sijassasi mokoma”, Thor mutisi kiiruhtaen takan ääreen hiilihanko kourissaan kun liekit jo nuolivat ulos selustaa, tarttuen tapettiin ja eteen levitettyyn hirviöntaljaan. Paksun turkin sisällä vain pietä mustaa hiustupsua lukuun ottamatta näkymättömissä värjötteli laiha ja tutiseva Loki, eikä Thor edes huomannut häntä ennen kuin tuli tarttui hänen tukkaansa.
Kuin myrskyn raivoamana Thor kaappasi veljensä taljassaan taltuttaen suuren tulivuoren kai pelottamalla sen tukahduksiin jumalaisella vihallaan. Hetken verran Loki hänen sylissään näytti hervottomalta, täysin elottomalta päänahkaan hiiltyneiden suortuvien alla.
”Loki? Rakas veljeni pieni, sinä hölmö hullu, ethän kuole? Loki, voi Loki, kuuletko minua? Et saa kuolla!” Thor ravisteli veljeään ja laski hänet varovasti lattialle. Hetkeen kalpealla iholla ei näkynyt elonmerkkiäkään, kunnes kurkusta korahti vaimea korahdus. Loki raotti vihreitä silmiään ja retkotti päätään kuin juovuksissa.
”Thor... tulit jo kotiin näemmä”, hän sammalsi tuskin selkeästi, tavoitellen Thorin poskea kylmillä sormillaan. ”Oliko metsästyksessäsi onni myötä? Kaadoitko hirven vai kenties suuren villisian...”
Thor oli samaan aikaan helpottunut ja täysin suunniltaan.
”Älä höpise! Tajuatko mitä melkein sattui?” hän huusi ja vain vaivoin sai nielaistua suuren palan kurkustaan. Olivatpa hänen silmänsäkin kosteat ja raskaat.
”Miksi huudat? Mitä on tapahtunut?” Loki mutisi ja kampesi itseään hieman ylös nähdäkseen hiiltyneen seinän ja palaneet käsivartensa, jotka olivat turrat ja rakoilla.
”Nukahdit takan ääreen! Eikö äiti ole tuhat kertaa sanonut, ettei tulta saa sytyttää yksin” Thor muistutti, vaikka tiesi kyllä Lokin ottavan nokkiinsa saivartelussa. Ei heistä kumpikaan ollut pitkään aikaan seurannut imeväisten sääntöjä, eikä Loki tätä ennen ollut satuttanut tyhmyyttään, toisin kuin Thor, joka uhmasi isäänsäkin aina kun sille päälle sattui.
”Älä sinä läksytä minua, en ole mikään lapsi”, Loki kivahti kuivasti ja käänsi kylkeä, kierähtäen sitten vatsalleen pää kiinni taljaan. Thor huokaisi syvään.
Ei, he eivät olleet enää lapsia, Thor tulisi täysi-ikäiseksi ja täysivaltaiseksi Asgårdin kansalaiseksi tuskin kuun kierron päästä, eikä Lokikaan ollut enää pieni poika. Odin ei väistyisi vielä pitkään aikaan valtaistuimelta, mutta sitä ennen hänen molemmat komeat prinssinsä olisivat aikuisia ja molempien todellinen luonto voitaisiin mitata. Thorin edessä olisi kymmenet oppien sotatantereet, kuten Lokillakin, ellei hän olisi niin paljon enemmän kiinnostunut kirjoistaan ja kujeistaan.
Nuori Loki oli aina ollut niin kovin erikoinen verrattuna veljeensä, verrattuna oikeastaan kehen tahansa Asgårdin nuoresta väestä. Jo silmään hän erottui joukosta purppuran sävyttämässä vitivalkoisessa ihossaan, jonka sinertävän musta tukka muutti vieläkin kalpeammaksi. Muodoltaankin hän oli enemmän pitkä, jäntevä, ei erityisen voimakas tai urheilullinen ja näillä tienoilla se totisesti oli omituista.
Vielä omituisempaa oli kuinka kummallisia olivat hänen harrastuksensakin. Siinä missä Thor ystävineen rakasti metsästystä ja painia valtakunnan nimiin, Loki piilotteli usein syrjässä, tehden kärkkäitä kepposia jäämättä ikinä kiinni. Äiti oli siksi nuorimmaisestaan aina kovasti huolissaan. Mitä Lokista vielä tulee täällä, missä voimaa ja komeutta ihailtiin niin paljon Lokin ollessa kaikkea muuta?
Eipä silti ukkosenpoika Thor koskaan antanut kenenkään sanoa pahaa hänen nuoremmasta veljestään. Mitä sitten, jos hän olikin erilainen? Ei se ollut mikään synti, tai syy pyydellä anteeksi. Loki oli erikoinen, omalaatuinen, ehkä toisinaan pelottavakin, mutta silti hirvittävän rakas.
Salaa Thor oli sitä paitsi hiukan kateellinenkin, sillä ei Lokille ollut ennakkoon saneltu tulevaisuutta niin tiukan tarkasti kuin kruununperilliselle. Vaikka ei Thorilla ollut asiaan mitään valittamista, hän oli kirjaimellisesti syntynyt valtaistuimelle ja sinne hän sopi. Tai sopisi, ainakin sitten kun Odin näkee, että hän on oikeasti viisas ja aikuismainen, eikä vain villisikojen perässä kirmaava huithapeli. Mutta Loki... no, Loki saisi olla
ihan mitä vain. Hassua että hänen piti olla välillä katkera vain siitä, ettei hän muka saisi kaikkea mitä isoveljensä, kun todellisuudessa hän voi olla kaikkea mitä Thor ei saa, ja vielä omilla ehdoillaan.
Silti Loki makasi vai vatsallaan eikä suostunut sanomaan mitään, vaikka hänen veljensä kuinka maanitteli käymään vuoteeseen.
”Loki, mikä sinun on?” hän kysyi kokeillen selkää ja paljasta niskaa.
”Anna minun olla Thor. Olen pahoillani, mutta anna minun olla”, Loki säpsähti painaen päätänsä vain tiukemmin taljaan.
”Loki...” Thor yritti uudestaan raottaen hiiltynyttä turkkia tarkistaakseen, ettei Loki ollut pahemmin loukkaantunut. Onneksi hän oli pukeutunut vain pitkään tunikaan jonka päällä oli paksu karhunnahkainen päällys, joka ei ottanut tulta. Thor ei viitsinyt edes miettiä miten huonosti metallikorujen tai rengaspaidan kanssa olisi käynyt, nyt pahimmat vammat olivat vain niissä kohdin joissa iho oli jäänyt paljaaksi. Ja vaikka ne näyttivätkin kovin kivuliailta Loki ei ainakaan valittanut särkyä... silti, Thorin sydän olisi ollut paljon kevyempi jos vammat eivät olisi olleet noinkaan pahat.
”Mene pois!” Loki kimmahti itseään peittäen ja kosketusta kammoten.
”Oletko sairas? Olet kylmä kuin kalmo”, Thor kysyi sipaistuaan otsaa moneen kertaan. Lokin iho oli totisesti hyinen ja kylmästä hiestä nahkea, vaikka huoneessa oli niin kauhean kuuma. Lokin haluttomuus sanoa mitään tai edes liikahtaa olisi alkanut jo turhauttaa, ellei Thor olisi äkkiä huomannut veljensä pidättävän hengitystään ja värisevän. Niin omituista kuin se onkin mitään pelkäämättömälle ukkosenjumalalle, niin hän todella säikähti tajutessaan Lokin itkevän.
”Älä itke. Loki, ethän itke”, Thor lohdutti häkeltyneenä, tietämättä oikein mitä tehdä. ”Miksi itket?” hän kysyi ja silitti mustaa päätä uudestaan ja uudestaan, mutta Lokin parku vain yltyi. Hän nikotteli tukehtuneita sanoja, joista ei saanut selvää ja puri rystysiään kerta kaikkiaan lohduttomana.
Thor oli neuvoton ja ennen muuta hädissään. Ei hänen ole koskaan ollut tarvetta pyyhkiä kenenkään kyyneliä, hänhän oli soturi! Soturitkin itkevät kyllä, mutta pyyhkivät poskensa itse. Pienet lapset taas hakivat turvaa äitinsä helmoista. Miten hän muka osaisi sanoa mitään oikein lähes aikuiselle pikkuveljelleen, joka niiskutti niin lohduttomasti?
Paremman puutteessa Thor halasi veljensä hartioita painaen niskavilloihin muutaman kostean suudelman.
”Veljeni soma, älä ole allapäin”, hän tyynnytteli hiljaa. ”Ei isä sinulle suutu! Vahinkohan se vain, minä lupaan selittää. Eihän tässä mitään pahaa ole päässyt sattumaan.”
Silti kai sanat eivät olleet oikeita, sillä Loki melkeinpä tulistui, kääntyen katsomaan kipakasti kasvoihin. Hänen vihreät silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, nenä punoitti ja poskille valui toinen toisensa perään suuria kimmeltäviä pisaroita. Kuitenkaan hän ei enää näyttänyt vain hauraalta, vaan syvästi katkeralta, vihaiseltakin tuijottaessaan Thoria silmiin.
”Niinhän
sinä sanot!” Loki sylkäisi ja tönäisi itsensä irti Thorin otteesta. ”
Isäkään ei ehkä sitä usko, tai
äitikään, mutta
kaikki sen tietävät. Minussa on jotain kamalasti vialla.”
Loki käänsi sulki silmänsä ja pidätteli uutta tyrskähdystä parhaansa mukaan.
”Kuka sellaista muka väittää?” peräsi Thor kurtistaen kulmiaan. Miten Lokin äkillinen purkaus oikein liittyi nyt mihinkään? Thoria oli ymmällään ja kun veli ei vastannut mitään otti hän kiinni kipeistä käsistä ja puristi niitä lämpimästi karheita kouriaan vasten. Jotenkin ilmassa leijui paha aavistus, jolle oli vaikea panna nimeä.
Mikä ihme on saanut nuoren prinssin noin suunnattoman suunniltaan? Ehkä Lokille jotkut joskus vähän vinoilivatkin leikillään, mutta ei hän ollut ollenkaan avuton tai heikko. Siinä missä vähäisemmät jumalat olivat elementissään miekkoineen ja kypärineen sotatantereella, ei Loki koskaan jäänyt kuitenkaan kakkoseksi, vaikkei aseisiin olisi tarttunutkaan. Hän oli taiassaan muita vahvempi ja ovela, eikä Thor ollut koskaan ajatellut sitä niin, että Loki muka loukkaantuisi vitsailusta. Sehän oli vain leikkiä! Thorin omat ystävät morkkasivat ukkosenjumalaa hätähousuksi paukapääksi, eikä sille muuta tehty kuin naurettu makeasti päälle!
Toisaalta, nyt kun miettii, Loki ei erityisemmin koskaan jäänyt seuraan, jossa hänestä sanottiin jotain hassua. Hän saattoi kyllä virnistää pienesti ja kostaa äkkiväärällä kujeella, mutta... Thor pohti asiaa tovin ja kysyi sitten:
”Loki, onko joku kohdellut sinua kaltoin?”
Loki nauroi kysymykselle kuin se olisi ollut typerintä koko maailmassa.
”Olet kyllä yksi paksukalloinen pösilö, veljeni, et kai ole edes kuullut miksikä minua kutsutaan? Vanhat vaimot ja pienet lapsetkin supisevat selkäni takana, sanovat minusta kamalia asioita.”
Jos Thor olisi voinut kurtistaa kulmiaan yhtään enemmän eivät hänen kasvonsa olisi olleet muuta kuin yhtä sänkistä ryppyä.
”Olet Odinin poika ja prinssi, minun ainoa veljeni. Jos olet suotta joutunut herjan kohteeksi suotta on sinulla täysi oikeus puolustaa kunniaasi ääneen”, Thor sanoi yrittäen oikein pinnistäen käsittää mikä Lokia vaivasi. Asgårdialaiseen perinteeseen kuului, että mies puolusti itseään ääneen aina kun koki tulleensa arvostelluksi väärin, eivätkä kaksintaistelutkaan niin harvinaisia olleet vaikka näinä sivistyneinä aikoina eivät olleetkaan niin turhan verisiä. Niin tietysti Loki ei ollut koskaan välittänyt mahtailusta. Thor oli aina jotenkin kuvitellut keppostelun ajavan samaa asiaa... ehkä hän oli ollut väärässä.
”Odinin poika...
prinssi...” Loki mutisi murheellisena tuijottaen alas syliinsä. ”Näytänkö minä sinusta prinssiltä”, hän sanoi alakuloisesti ojentaen runneltuja käsiään ja kärventynyttä päätään. Silloin Thorilla sykähti kivuliaasti rinnasta kuin nuoli olisi lyönyt sen lävitse.
”Ethän yrittänyt riistää itseltäsi henkeä?” hän kysyi saamatta vastausta. Loki pudisti päätään, mutta silmiin kihoavat uudet kyyneleet sanoivat muuta. Onko hän näin kauan vain kuunnellut vanhojen luuskien puheita, ehkä hän uskoikin niitä? Äkkiä Thorin täytti silmitön viha sitä kohtaa miten täällä jumalten valtakunnassa toiseus kuitenkin tallottiin tällä tavalla maahan.
Mitä sitten jos Loki ei halunnut puolustaa itseään ääneen? Miksi kenenkään pitäisi joutua puolustamaan olemassa oloaan Thor ajatteli, ja nämä olivat hänelle, jos totta puhutaan, täysin uudenlaisia ajatuksia, sillä hän ei ollut nähnyt vanhoissa tavoissa ennen mitään vikaa. Ei ennen kuin ne olivat käyneet ja rikkoneet hänen veljensä näin tyystin sirpaleiksi.
Ilman eri lupaa Thor kietoi kätensä tiukasti nuoren veljensä ympärille, painaen pään tiukasti leukansa alle tuntien aivan valtavana suuren tuskan sydämessään.
”Loki... voi
Loki!” Thor parkui eikä suostunut päästämään irti. Hän heijasi Lokia sylissään ja painoin tuhansia suukkoja niskaan ja poskille ja otsaan, joka paikkaan tuntien kuuman suolan huulillaan.
”Thor...” Loki kuiskasi hiljaa ensiksi mitään tekemättä, mutta lopulta myöntyen murtuneena tuhisemaan veljensä vehnänvaaleisiin hiuksiin hytisten kylmästä, joka tarttui ja jolla ei ollut väliä.
”Mikset ole kertonut kenellekään?” Thor tivasi ja suuteli suuta. ”Mikset sanonut sanaakaan jos sinun oli näin paha olla?”
Thor ei edes kahta kertaa miettinyt olisiko hänen pitänyt pitäytyä lohduttamasta näin intiimisti, sillä jos Lokin jännittynyt ruumis rauhoittui suukoista, ei Thor voinut välittää sitten tippaakaan mikä oli vanhojen ämmien mieleen sopivaa.
”Et ymmärtäisi...
kukaan ei ymmärrä”, Loki nyyhkäisi, mutta antoi suutaan suudeltavan, antaen myös veljensä nostaa hänet käsivarsilleen kuin naurettavan neitokaisen, vaikka ulkopuolisen silmin se olisi ollut lähestulkoon rienaavaa. Thor kantoi hänen makuukamariinsa ja laski pylväsvuoteelle, jota peittivät paksut tummanvihreät pimennysverhot.
”Sattuuko sinuun? Kätesi ja pääsi näyttävät aika pahoilta, et tahtoisi että kutsuisin parantajan luoksesi?” Thor kysyi, mutta Loki pudisti päätään.
”En tahdo selittää. Thor, en minä
voi...” Loki kieltäytyi pontevasti, vaikka kaiken järjen mukaan hänen täytyi olla ainakin jonkinlaisissa kivuissa... ellei hän sitten jollain taialla lieventänyt oloaan. Silti, Thorin mieltä olisi kovasti rauhoittanut, jos joku olisi tullut katsomaan ja antamaan ehkä jotain lääkettä jolla Loki saisi nukutuksi yön. Aamulla kaikki olisi helpompaa, varmasti.
Ehkä. Ei Thor ollut mistään muusta varma kuin siitä, ettei hän jättäisi Lokia yksin.
”Et edes minulle?” Thor maanitteli mutta arvasi jo ettei Loki tahtoisi puhua.
”En. Et käsittäisi. En ole... en ole
normaali”, Loki huokaisi syvään.
”Kuinka niin?”
Thorin oli vaikea ymmärtää mikä oli saanut hänen veljensä välittämään itsestään niin vähän, oliko näin ollut aina? Vai oliko tämä kehitys jotain uutta, jotain mitä tapahtui sillä aikaa kun Thor oli ollut metsästysreissullaan? Loki oli vaikuttanut niin tavalliselta sitä ennen, sarkastiselta, ivalliselta. Ehkä se oli vain kuori. Thor siveli veljensä poskea peukalollaan toivoen että hänen ainokainen veljensä kertoisi edes jotain.
”En tiedä miten sen selittäisin...” Loki puuskahti kun Thor ei kerran aikonut painaa asiaa pelkästään villasella. Oikeita sanoja oli kuitenkin vaikea löytää.
”Ei sen ole väliä jos et osaa. Yrittäisit”, Thor rohkaisi pyyhkäissen hiuksia otsalta. Loki huokaisi uudemman kerran, ja kolmannenkin. Sanoja oli vaikea irti rutistaa.
”Sisälläni on jotain... ” hän aloitti hapuilevasti ”Kuin ällöttävät lonkeroiset kiemurtelisivat vatsassa! Iso, niljakas, itseään syövä vaskitsa ja minua... minua pelottaa.”
Loki tarrautui kiinni veljeensä, pyyhkien poskiaan vasten poskia tuskissaan joilla ei ollut palovammojen kanssa mitään tekemistä. Thor silitti hänen selkäänsä ja supatti lohdullisia kehuja ja kiitoksia.
”On niin kylmä Thor, niin kylmä, enkä ymmärrä
miksi. Minut on kirottu tai noiduttu tai pahempaa, olen sairas ja hirveä ja ihmiset näkevät sen vaikkeivät tiedä!” Loki vaikeroi ja painoi kasvonsa kämmeniinsä hytisten hirvityksestä ja vilusta, eikä Thor voinut kuin jatkaa hyssyttelyä kauniisti. Mistä tuollaiset tunteet tulevat? Ehkä se on kuitenkin sairaus, kamala vaiva kaiken aikaa, sillä eihän kukaan voi ajatella itsestään mitään noin pahaa?
”Vai on vatsassasi muka jotain”, Thor yritti todeta sillä tavalla leikkisästi, pakottaen itsensä hymyilemään ja kutittamaan kylkeä. Loki ei oikein vastannut hyvin, mutta Thor ei sen antanut estää häntä nostamasta tunikaa paljastaakseen kuulaat reidet ja litteän, täysin virheettömän vatsan. Hänen täytyi näyttää Lokille, ettei hänessä ollut kerta kaikkiaan viallista kohtaa.
”Älä. Olen varma että painajaiset ovat merkinneet minut omakseen”, Loki rimpuili kuitenkin aika puolittain vain, sillä Thorin ei tarvinnut käyttää voimaa, tai edes kunnollista otetta koskettaakseen veistettyjä lanteita.
”Pöh, katso nyt itse – nätti napa, nätit luomet, nätti uuma. Sinäkö joku hirviö muka?” Thor leikitteli päristäen vastaa samalla tavalla kun äiti-kulta joskus silloin kun he olivat tosi pieniä ja kaikki illat luettiin satuja ja miekkailtiin tyttöjen nutturapiikeillä kunnes isä puuttui asiaan moittien, ettei toista saa sohia.
”Et saisi sanoa minusta noin, olenhan vertasi”, Loki totesi aika painokkaasti, mutta silti jostain kaiken sen murheen alta pilkahti ihan pienen pieni virnistys. Thorin silmät tuikkivat ilosta. Noin pieni ilonkare, mutta se oli silti vielä siellä! Kaikkea ei ole siis vielä suinkaan menetetty ja se kerta kaikkiaan helpotti Thorin suunnatonta huolta edes hiukan.
”Jos sanani ovat kuitenkin totta?” hän väitti kutitellen napaa, se nimittäin oli oikeasti tavattoman pieni ja sievä. Juuri sellainen, josta imelät rakkausrunoilijat kirjoittivat erotisoituja oodejaan. Thor oli lukenut useammankin milloin kenellekin nuorelle neitokaiselle, mutta harvoin ovat sokeriset sanat olleet niin todet – Loki oli kaunis, kauniimpi kukkaa.
”Älä kiusaa minua! Pakotan jollain mustalla magialla sinua olemaan noin hellä,
et saisi suudella minua.
En saisi suudella sinua”, Loki pyristeli vain hieman ennen kuin antautui täysin rinnoin Thorin syleiltäväksi, kietoutuen pelastajansa vahvoille käsivarsille, sillä ilman häntä ei Loki istuisi nyt tässä. Kiitollisuus oli niin raskas ja syvä, se teki sylistä lähes uuvuttavan ja suutelusta viimeisen oljenkorren. Niin kiellettyä, mutta kautta jäisten jättiläisten ei Loki kyennyt irtautumaan pelastusrenkaastaan, sillä hän varmasti hukkuisi ja kuolisi muuten pois.
”Voin vannoa, että suutelen ihan omasta tahdostani ja sanon mitä sanon koska haluan”, Thor vakuutti, eikä ainakaan juuri silloin miettinyt mitä Odinin nimeen heistä ajateltaisiin, jos kaikki kansa tietäisi tulevan suurkuninkaansa jakavan tänä iltana vuoteen oman veljensä kanssa. Ei se kuulunut kellekään.
”Kaikki ympärilläni kasvaa kieroon ja muuttuu mustaksi” Loki sanoi pyörittäen sormeaan Thorin leveää hartian lihasta vasten päättäen surun kuitenkin vaatimattomaan hymyyn, joka oli kaikkea muuta kuin kujeilijajumalan kirpeä virnistys. Thor hymyili takaisin ja painoi nenänsä Lokin nenälle lempeästi.
”Mutta kiitos kuitenkin. Kiitos Thor, tästä hetkestä”, Loki kuiskasi viimeiseksi ennen kuin hän nukahti lopen uupuneena veljensä käsiin, jossa hän hiljaa lämpeni, eikä hän aamulla enää ollut ollenkaan niin sydämeen asti kylmä.
FINA/N: Ei jestas että tämä kyllä meni tosi tyylipuhtaan H/C:n puolelle niinku kaikilla mahdollisilla tasoilla^^ Siis tarkoitan sitä, että keksitään oikein mahdollisimman traaginen tapaus ja hoivataan se halimalla kuntoon. Joo joo, on realismi kaukana, mutta joskus tämä lajityyppi on vain niin superherkullinen. Kyllä tästäkinin ainakin kirjoittaja itse saa kiksejä Ja perustelen tätä nyt sillä, etten kuitenkaan jatkanut ja selittänyt kaikkea ihan puhki, niin tavallaan siinä voi itse kukin kuvitella sitten itsekseen ratkaisiko tämä mitään vai ei.