Nimi: Toisten liekehtiessä, minä jäädyn
Kirjoittaja: Kuurankukka
Paritus: Ginny/Draco (Draco/Blaise)
IKäraja: K11
Tyylilaji: Draama
Sanamäärä: 1606
Vastuunvapaus: Draco, Ginny, Tylypahka ja kaikki muu juonta lukuun ottamatta on Rowlingin omaisuutta, minä vain lainaan, ilman tarkoitusta tienata rahaa.
A/N: Tätä oli itse asiassa todella kiva kirjoittaa, virkisti kirjoittaa erilaisista hahmoista mitä yleensä (ja oli muutenkin kivaa vaihtelua Potterwrimolleni) Vaikka tämä nyt edelleen tuntuu aika kliseiseltä, menköön tällä kertaa. Niin ja osallistuu erääseen livejournalin
haasteeseen. Risut ja ruusut otan enemmän kuin mielelläni vastaan
Toisten liekehtiessä, minä jäädynGinny tanssahteli ihmismassan halki samaa aikaan kun kaikki muut tyytyivät pelkkään kävelyyn. Ginny vangitsi, liekehti, nauroi soinnikasta, aavistuksen verran käheää naurua, äkäili jollekin asialle ja nousi aina joka maanantai kaksi porrasaskelmaa kerralla matkallaan ylimpään kerrokseen. Kaikki se olisi ollut upeaa, täydellistä, jos Ginny vain olisi huomannut hänet jotenkin.
Samassa Blaise tökkäsi ystäväänsä kylkeen ja sai Dracon hetkeksi palaamaan ankean, sateisen tiistaiaamun todellisuuteen.
”Sinä tuijotit häntä taas”, Blaise sanoi, leikitteli puurolusikallaan samalla kun katseli Dracon kasvojen ärtyistä ilmettä.
”Ja sinä puutut asioihin jotka eivät sinulle kuulu.”
”No, alkaa olla aika turhauttavaa, kun paras ystävä on ollut tuossa jamassa jo vaikka kuinka kauan. On siinäkin meillä luihuinen”, tummahipiäinen luihuinen tokaisi ja sai Dracon pyörittämään silmiään. Jääprinssi ei näyttänyt enää ärtyneeltä, vaan ainoastaan kaikkeen kyllästyneeltä ja hyvin väsyneeltä. Johtuiko se kaikki yhdestä Weasleystä, vai jostain muustakin; sitä Blaise ei tiennyt, eikä hän aikonut kysyä.
”Hän on varattu, ellet ole sattunut huomaamaan”, Draco vastasi ja seurasi silmät pilkahdellen kuinka Ginny salin toisella puolella, juuri parasta aikaa kuiskasi jotain Dean Thomasin korvaan ja nauroi heti perään.
”Ei se ole mikään este.”
”On, ja sitä paitsi hän on rohkelikko, nuorempi ja kaiken lisäksi… verenpetturi”, Draco mutisi ja lausui viimeisen sanan vastahakoisesti, oikeasti hän ei välittänyt mistään noista seikoista, mutta piti silti olla jotain, jolla perustella omaa raukkamaisuutta.
”Oikea luihuinen ottaa sen minkä haluaa, niinhän Kalkaroskin meille joskus sanoi. Muistatko?”
”Muistan tietenkin”, Draco vastasi mutta oli jälleen irtaantunut keskustelusta; hänen ajatuksensa pyörivät taas vain ja ainoastaan Ginny Weasleyssä, ja ainakin Blaise näki sen oikein hyvin. He olivat käyneet samat asiat läpi kymmeniä kertoja vain hieman eri tavalla sanottuna, ja koko touhu alkoi vähitellen tympiä Blaisea. Ellei Draco olisi ollut niin itsepintaisen kiinni jokaisen Ginnyn eleen, ilmeen ja liikkeen seuraamisessa, hän olisi saattanut kuulla jotain katkeruuden tapaista taiteltuina Blaisen äskeisiin sanoihin.
Tasan viikkoa myöhemmin, aivan yhtä harmaan kosteana tiistaina Draco seisoi nihkeissä huispausvaatteissaan, joukkuetoverit ympärillään, riitelemässä Potterin ja muun rohkelikon joukkueen kanssa.
”Potter hyvä, olen äärimmäisen pahoillani; teidän lentonne näytti äsken niin surkealta että tarvitsette epäilemättä kaiken mahdollisen harjoitteluajan, mutta se on nyt todella meidän pelivuoromme”, Draco latasi, hautoi siihen kaiken turhautumisensa, itsensä ja perheensä luomat raskaat kahleet, koska ei kyennyt muuhunkaan.
Uitetulta, rumalta koiralta näyttävä Potter tokaisi jotain aivan yhtä häijyä takaisin, mutta Draco ei oikeastaan kuunnellut. Hän ei suinkaan keskittynyt pelikumppaniensa mielipiteisiin, sateen jatkuvaan ropinaan tai kehoaan raastavaan myrskytuuleen. Hänen huomionsa oli auttamattoman nopeasti siirtynyt taivaalta alas lennähtäneeseen Ginnyyn.
Huolimatta punoittavista poskista, pitkiltä ripsiltä alas liukastelevilta sadehelmistä ja letistä, jonka kevätmyrsky oli sotkenut, Ginny oli Dracon mielestä viehättävä, suorastaan kaunis. Hän olisi mielellään selvittänyt takkupesäkkeet punaisista hiuksista, lämmittänyt kylmenneitä sormia omiaan vasten ja…
Haavelinnun siivet napsahtivat jälleen poikki, tällä kertaa Marcus Flint pukkasi Malfoyta kylkeen saadakseen tämän keskittymään. Ginny piruili jotain Montaquen kanssa, Potter mulkoili Dracoa aivan kuin syyttävästi, eikä tilanne olisi ratkennut mihinkään järkevään suuntaan, ellei tiukkailmeinen professori McGarmiwa olisi ilmestynyt heidän taakseen.
Eikä luihuisten auttanut muu kuin hampaita kirskutellen nöyrtyä ja lähteä vähitellen pois. Rohkelikkojen tuvanjohtajan uturajainen hahmo katosi sateen läpi takaisin linnaan, luihuisten muu joukkue oli lähtenyt myös samaan suuntaan ja rohkelikot olivat kohonneet jälleen taivaalle. Mutta Draco jäi niille sijoilleen vielä muutamaksi minuutiksi.
Hän ei yksinkertaisesti saanut itseään lähtemään, oli aivan pakko nähdä vielä yksi Ginnyn hurjista syöksyistä, nopeista suunnanvaihdoista ja voitonriemuisista ilmeistä, kun tämä teki tavallista näyttävämmän maalin. Dracolla ei ollut pienintäkään vaikeutta erottaa Ginnyä muiden rohkelikkojen seasta, vaikka hän seisoikin kymmeniä jalkoja alempana. Näkemisen lisäksi hän tunsi, kuka lentäjistä oli Ginny.
Tulipyrstöinen feeniks myrskyn synkintä merkkiä vasten; Ginny oli hänestä aivan yhtä liekehtivä, aivan yhtä tavoittelemisen arvoinen ja aivan yhtä harvinainen, omalaatuinen. Dracon katse pysyi melkein itsepäisesti yhdessä ainoassa henkilössä, mutta nähdessään lentäjien pikkuhiljaa laskeutuvan, hän perääntyi ja käveli nopein jaloin takaisin linnaan. Missään nimessä rohkelikot eivät saaneet huomata häntä, eikä niin hänen onnekseen käynytkään.
Kylmässä sateessa seisoskelussa oli kuitenkin haittansa, värjöteltyään takan edessä yli kaksi tuntia edelleen kosteissa vaatteissa Draco nousi ja pakeni luihuisten hämärästä oleskeluhuoneesta. Pansyn närkästynyt ja Blaisen huomaamattomampi, kiinteämpi katse tuntui seuraavaan häntä kiviseinienkin läpi. Niistä ja lähes sairaanoloisen kalpean ihonsa koleudesta eroon päästääkseen hän suuntasi kohti valvojaoppilaiden kylpyhuonetta.
Käytävät olivat tavallista autiommat ja hiljaisemmat; viidennessä kerroksessa kukaan ei enää kävellyt häntä vastaan, mistä hän oli yksinomaan tyytyväinen. Neljäs ovi Boris Böllämystyneen patsaasta, Draco laski mielessään ja kuiskasi salasanansa ovelle. Se aukeni, kuten kuuluikin ja varmistettuaan, ettei kukaan ollut seurannut häntä, Draco pujahti kylpyhuoneen puolelle. Ehkä hän oli niin väsynyt, ajatuksiinsa tai salaisiin haaveisiinsa vajonnut, että unohti lukita oven perässään.
Kuten ulkonakin, myös kylpyhuoneessa oli hämärää värikkäistä lasi-ikkunoista ja hohtavista pinnoista huolimatta. Draco heilautti sauvallaan muutaman pitkän, sirovartisen kynttilän palamaan ja ryhtyi vasta sitten riisumaan itseään. Kylpyhuoneessa oli jo silloin miellyttävän lämmintä, sopivan hämyistä ja äänetöntä. Kauluspaitansa, kravattinsa ja sukkansa Draco viikkasi siistiin kasaan, otti muutaman askeleen ja kumartui avaamaan ensimmäisen kullatun hanan.
Veden kohina peitti taakseen oven lähes äänettömän avautumisen ja sulkeutumisen, eikä yleensä niin tarkka-aistinen Draco sillä kertaa aavistanut sitä, että joku muu oli hänen kanssaan samassa tilassa.
Mutta sen naurun Draco kuitenkin kuuli vedenkin läpi. Aavistuksen verran käheä, silti pehmeä ja ilkikurinen. Ginny; Draco tiesi jo ennen kuin edes katsoi taakseen. Hän kavahti pystyyn hanojen luona ja kääntyi ympäri, vain nähdäkseen kuinka punapää nojasi oveen, silmäillen häntä samalla.
”Gi… Weasley, mitä helvettiä sinä täällä teet?” Draco takelteli, kaulaansa myöten punastuneena. Kiitos huoneen hämäryyden, hänen punastumisensa ei näkynyt Ginnylle asti. Vaikka luihuisen taikasauva olisi ollut käden ulottuvilla, ei hän olisi ikinä kyennyt kiroamaan sillä Ginnyä.
”Kunhan katselen”, Ginny vastasi, hymyili niin että pehmeät hymykuopat erottuivat eikä liikahtanut minnekään. Kirkkaan ruskea katse liikkui hänen kapeiden kasvojen ja treenatun keskivartalon välillä; se ei ollut rietas katse, mutta silti Draco tunsi olonsa huomattavaksi tukalammaksi kuin äsken.
Draco sai kuitenkin luontaisen itsevarmuutensa takaisin yllätyksestä toivuttuaan, ehkä tämä oli se tilaisuus jota hän oli yöstä yöhön odottanut, uskaltamatta luoda sitä itse.
”No, pidätkö näkemästäsi?”
”Mmmh… saattaa olla”, Ginny totesi, hiplasi levottomin sormin paitansa helmaa, sillä myös Dracon jäätäkin sinisemmällä katseella oli häneen oma vaikutuksensa. Eikä luihuisen vartalossa ollut pienintäkään valittamista, ainakaan kun näin hämärässä katsoi.
”Mutta minä tiedän, että sinä olet katsellut minua enemmänkin”, rohkelikko lisäsi, pyyhkäisi osan punaisesta hiuspyörteestä pois kasvoiltaan ja näki, että Draco oli lähempänä kuin muutama sekunti sitten.
Draco tunsi kiihtyneen hengityksen korvissaan ja sormenpäiden läpi lyövän nopeutuneen pulssinsa. Hän oli nyt aivan varma, että siinä oli kaivattu tilaisuus; puolet ajattelukyvystä oli kuitenkin kadonnut jonnekin, eikä hän muistanut, milloin viimeksi oli pelännyt niin paljon mokaavansa. Koska hän tahtoi Ginnyn, se oli selvä.
Kun luihuinen otti vielä yhden askeleen, Ginny naurahti uudelleen, kostutti kuivuneita huuliaan ja näytti Dracon mielestä siinä läikähtelevien, arkojen kynttilöiden valossa kauniimmalta kuin vielä koskaan.
”No, tuletko kylpyyn kanssani?” Draco kysyi ja viittasi takanaan hitaasti täyttyvään suureen kylpyammeeseen. Ajatus yhteisestä kylvystä rohkelikon, tai niin sanotun verenpetturin kanssa ei häirinnyt häntä ollenkaan, vaikka sen olisi ehkä pitänyt.
”Ei, enpä taida tällä kertaa tulla”, Ginny vastasi; silti hänen katseensa poukkoili hetken puolialastoman, nyt jo melko lähellä seisovan Dracon ja lähes täyden kylpyaltaan välillä. Eikä se jäänyt Dracolta huomaamatta.
”Oletko aivan varma?”
”Tottakai. No, hauskaa kylpyhetkeä”, Ginny sanoi, heitti Dracolle viimeisen kiusoittelevan hymynsä, oli jo kääntymässä kohti ovea, mutta luihuinen ehtikin väliin ja suuteli häntä. Ginny vastasi suudelmaan, ajattelematta Dean Thomasia juurikaan; suudelma vei kaiken mahdollisen huomion.
Sen päätteeksi molemmat olivat hengästyneitä, entistä punaposkisempia, ja Dracon käsi oli livahtanut kuin itsestään sivelemään Ginnyn kyljen lämmintä ihoa. Yleensä Ginny ei pitänyt vastaavasta, siitä että hänen henkilökohtaiselle alueelle tunkeuduttiin, mutta Dracon kanssa samaa tunnetta ei syntynyt.
Draco kohotti hoikat sormensa Ginnyn kuulaan ihon pintaan, tunnusteli villiä sykettä kaulalla ja veti samalla tytön lähemmäs itseään. Hämärän ja kynttiläkehien ympäröidessä heitä, Draco huomasi myös epävarman sävyn rohkelikon puhtaan ruskeissa silmissä; hän tahtoi ajatella äsken jaettua suudelmaa alkuna ja erilaisena mahdollisuutena, muttei vielä pystynyt.
”Kiitos”, hän kuiskasi silti, ja väisteli vaivaantuneena Ginnyn uteliaan katseen terää.
”Kiitos mistä?”
”En tiedä, äskeisestä kai”, Draco vastasi ja näki ilokseen uuden heleän rusotuksen tulvahtavan noidan poskipäille lukuisten pisamien sekaan. Ginny nyökkäsi, harkiten sanovansa vielä jotain, mutta jotenkin tuntui siltä, että kaikki tarpeelliset sanat oli jo lausuttu.
Draco katseli tämän nopeaa, mutta silti lähes äänetöntä poistumista, katsoi pitkään, vaikkei nähnytkään kuin kiinni sulkeutuneen oveen, kunnes sai vasta parin minuutin kuluttua jalkansa tottelemaan. Kylpyhuoneen ilma tuntui kylmemmältä, karummalta nyt, kun loimu Ginnyn sisällä oli kadonnut kauas hänestä. Silti hänenkin sisällään roihusi; liekki oli onnistunut syttymään jäiseen sisustaan eikä mikään saisi sitä enää sammumaan.
Kylvettyään niin kauan, että vesi muuttui lähestulkoon kylmäksi, Draco veti vaatteet nopeasti ylleen ja livahti pimeälle käytävälle. Varsinkaan nyt, kun nuorempien oppilaiden kuului jo olla kiltisti oleskeluhuoneissaan, ketään ei tullut vastaan ennen kuin vasta tyrmissä. Oleskeluhuoneessa oli paljon enemmän ihmisiä kuin autioilla, pitkillä käytävillä. Draco huomasi hajanaisen, lähinnä vanhemmista oppilaista koostuvan massan takaa ystävänsä ja suuntasi tämän luokse.
Blaise nosti katseensa lukemastaan muodonmuutoskirjasta ja huomasi melkein heti jonkin muuttuneen. Hänellä meni hetki keksiä, mikä muutos oli; kunnes Dracon istuutuessa viereiselle nojatuolille Blaise huomasi eron ystävänsä olemuksessa. Se ei ollut yhtä varautunut tai niin kireä kuin viime aikoina, eikä silmien hyysini vaikuttanut yhtä syvältä. Sellaiset seikat huomasi vain, jos oli viettänyt paljon aikaa ystävänsä kanssa ja katsellut tätä sitäkin enemmän…
Draco, vilkaistuaan sivusilmällä, ettei kukaan istunut kuuloetäisyydellä, alkoi aluksi takeltaen selittää kohtaamisestaan Ginnyn kanssa. Blaise kuunteli ja kyseli, aivan kuten ystävän kuuluikin, iskien jopa kannustavasti silmää. Siinä ei ollut kuitenkaan mitään aitoa mukana, mutta niin kuin totuudessa kuin valheessakin, hän teki sen kaiken Dracon puolesta. Oli neuvoja antava ystävä kuten toinen oletti, kuten aina ennenkin.
Silti mikään maailman mahdollisuus ei olisi estänyt Blaisen vasemman käden sormia sulkeutumasta tiukkaan, vihaiseen ja katkeraan nyrkkiin pöydän alla. Tottakai hän oletti, ettei Draco huomannut mitään, vaalea velho selitti edelleen Ginnystä jotain. Olettamus oli kuitenkin väärä, sillä Draco näki koko tilanteen ja kaiken muunkin. Hän oli normaalista poiketen jopa pahoillaan. Roihusiipinen feeniks vain oli saanut hänen sydämen mukaansa, eikä kuviossa kerta kaikkiaan ollut tilaa Blaiselle.
