Virelai utopiasta
Author: Neriah (minä)
Beta: Ei.
Disclaimer: Keksitty itse.
Genre: Het
Pairing: tyttö/mies
Rating: K11
Words: 874
Warnings: Kuvataan 12-vuotiaan tytön ihastusta yli 30 vuotta vanhempaan mieheen.
Summary: Se saattaisi olla journalisti. Tai kirjailija. Tai ehkä kolumnisti. Niin viisaan näköinen mies kuitenkaan tuskin on kolumnisti tai urheilutoimittaja. Se näyttää enemmän kirjailijalta tai kirjallisuusartikkelien kirjoittajalta. Se nimittäin laittaa mustat, paksusankaiset lasit päähänsä aina kun se kirjoittaa siihen vihkoon. Sillä on musta puvuntakki ja metsänvihreä solmio. Se asettelee lasinsa paremmin ja jatkaa kirjoittamista.
A/N: Pitkästä aikaa jokin raapaletta pidempi tuotos. Teille jotka mietitte: virelai on ranskalaisen laulun muoto (ja sanana aivan ihana!), joten otsikko on toisin sanoen "Laulu utopiasta". Tytöllä on parafilia nimeltä teleiofilia, mikä tarkoittaa esiteini-ikäisen kiinnostusta kypsiin aikuisiin (voisi siis sanoa, että pedofilian vastakohta).
Haluaisin olla sen kanssa. Sillä on kiva tukka. Se puhuu ihanalla aksentilla ja sillä on vihreät silmät. En ole nähnyt, mutta olen varma, että sillä on kivannäköinen rintakehä. Ehkä vähän karvainen. Sellainen aikuisen miehen rintakehä.
Se käy töissä sellaisessa rakennuksessa jossa on paljon tietokoneita ja jossa tulostetaan paljon sivuja ilman kuvia. Sillä on musta, kiiltävä mersu. Sen auton sivuikkunassa ei ole sellaista isoa koiratarraa niin kuin sen ikäisten miesten autoissa yleensä on: niillä on yleensä perhe ja kultainen noutaja.
Sillä miehellä ei ole kumpaakaan. Sillä on vain se mersu ja se työ.
Se pitää espressosta ja juo joskus oluen. Olen nähnyt kun se kirjoittaa. Se kirjoittaa aina vihkoon, jossa on paksusti sivuja. Sen lempikynä on mustekynä mustalla musteella. Ainakin minä aina kuvittelen että sillä on mustamusteinen kuulakärkikynä. Se sopisi sen mustakantiseen vihkoon jota se kantaa aina mukana. Kuvittelen että se kirjoittaa siihen tärkeistä työasioista ja joskus se katsoo sieltä puhelinnumeron, johon sen pitää soittaa, kun se on kirjoittanut tarpeeksi. Sillä on hieno kännykkäkin, jossa on iso näyttö ja paljon tekstiä.
Se saattaisi olla journalisti. Tai kirjailija. Tai ehkä kolumnisti. Niin viisaan näköinen mies kuitenkaan tuskin on kolumnisti tai urheilutoimittaja. Se näyttää enemmän kirjailijalta tai kirjallisuusartikkelien kirjoittajalta. Se nimittäin laittaa mustat, paksusankaiset lasit päähänsä aina kun se kirjoittaa siihen vihkoon. Sillä on musta puvuntakki ja metsänvihreä solmio. Se asettelee lasinsa paremmin ja jatkaa kirjoittamista.
Sillä on varmaan vain töissä ystäviä. Se nimittäin istuu aina yksin kahvilla. Se istuu ja syö patonginpätkää tai kanawrapia. Minä istun vähän kauempana ja syön voileipää. Pysyn piilossa satunnaisen kirjan takana ja katselen kun se kirjoittaa. Joskus tilaan saman kahvin kuin sekin, vaikken pidä kahvista. Haluan vain tietää mitä se maistaa. Haluaisin nähdä mitä se näkee. Haluaisin lukea sen mustaa vihkoa sen mustasankaisten lasien läpi ja kirjoittaa mustalla kynällä lisää siihen vihkoon. Ehkä jättää jonkin viestin sen mustan takin sisätaskuun, ja haistaa miltä sen partavesi tuoksuu.
Joskus näin sen menevän kirjakauppaan. Menin itse sarjakuvahyllylle ja kuuntelin kun se tutki romaanihyllyä, nosteli kirjoja ja minä toivoin että olisin yksi niistä kirjoista joita se kosketti. Se meni hetken kuluttua kassalle ja kysyi nuorelta pojalta, onko sillä jonkun kirjailijan teoksia. Poika kertoi että uusi erä on tulossa, ja sen ääni muuttui heti kun se tajusi jotain. Poika pyysi siltä nimikirjoitusta kuittipaperin taakse ja minä kuiskasin vihaisena nähneeni hänet ensin.
Se lähtee aina töistä varttia vaille kolmelta. Se menee siihen mustaan, kiiltävään mersuun ja laittaa nahkaisen, ruskean salkkunsa viereiselle penkille. Se käynnistää auton ja katsoo taaksepäin penkin yli. Sitten se ajaa pois parkkipaikalta ja liittyy muiden mustien mersujen joukkoon, joista yksikään ei ole niin kiiltävä ja uusi kuin sen oma auto. Se ajaa ensin kahvilaan ja sitten se lähtee kotiin.
Haluaisin istua niillä nahkapenkeillä ja ajaa minne sekin menee. Haluaisin katsoa tummennetun ikkunan kautta hieman tummempaa maailmaa ja painaa mieleen mistä se ajaa kotiinsa. Haluaisin tietää odottaako sitä kotona joku, vaikkei sen sormessa olekaan hopeista sormusta - olen varma että se pitää enemmän hopeasta kuin kullasta. Kissaa sillä ei ole, sillä se ei vaikuta kissaihmiseltä. Jos sillä olisi jokin lemmikki, se olisi käärme. Tai ehkä iso lintu. Mutta kissaa sillä ei olisi.
Vaihdan asentoa kahvilan penkillä ja tarjoilija kysyy otanko lisää kahvia. Sen saisi puoleen hintaan. Jätän ottamatta ja toivon että se siirtyisi näköyhteyteni tieltä mahdollisimman nopeasti.
Sen mustissa hiuksissa näkyy harmaata, johon aurinko taittaa valkoisen.
Ehkä se antaisi minullekin nimikirjoituksen? Voisin pyytää sitä omaan vihkooni. Saisin selville nimenkin. Jos se on kuuluisa, ei ole mitään outoa, vaikka pyydänkin nimikirjoitusta.
Piirrän vihkoon mustia kukkia. Olen huono piirtämään, mutta piirrän silti. Piirrän niitä jonoon niin että saan aikaan ne sen silmälasit, koska en tiedä nimeä, jota kirjoittaa. Piirrän asioita jotka liittyy siihen.
Kravatti, kahvikuppi, silmänurkkien rypyt ja se vihko. Hopeakello ranteessa. Nahkaiset kengät, nahkainen salkku. Kalliit vaatteet. Piirrän nimilapun jossa ei ole nimeä.
Suljen vihon ja siirrän sen sydämelle. Makaan sängylläni jossa on vaaleanpunainen päiväpeitto ja valkoisia tyynyjä. Sammutan jalkalampun ja piilotan laukkuun vihkoni, jossa on kynä välissä. Lähden ulos.
Onkohan sillä kallis asunto? Millainen sen sisustusmaku on? Onko se sisustanut asuntonsa mustalla, valkoisella ja jollain hiotulla metallilla kuin sinkut, rikkaat miehet yleensä?
En tiedä onko se rikas. Mutta sen auto kielisi että näin on.
Ainakaan sen talosta ei löydy kukkia tai vaaleanpunaista. Ei mitään niin naisellista. Sen ainoa nainen saattaa olla jokin kalliin maalauksen aihe jossa malli makaa divaanilla silkkihuivi olillaan, ei mitään muuta. Korkeintaan sen boa on naispuolinen, vaikka mistäpä tuota käärmeistä erottaa.
Puhelimeni kello näyttää kahta iltapäivällä. Suuntaan kahvilaan jossa se on joka päivä kolmelta, ja istun nurkkasohvalle jossa yleensäkin istun. Ehkä se alkaisi jo tunnistaa minut. Minulla on aina sama hattu, kengät ja laukku.
Otan laukusta vihkoni ja avaan sen. Alan taas piirrellä, ja vilkuilen välillä ympärilleni.
Viittä yli kolme ovi käy ja näen ikävöimäni mustat, hieman harmaantuneet hiukset, rypyt silmäkulmissa ja mustat, paksusankaiset lasit. Mustakantinen vihko on varmasti ruskeassa salkussa.
Se istuu vakiopaikalleen, kauas ikkunasta. Yhden seinän viereen pyöreän pienen pöydän ääreen. Se tilaa jotain ja kohta tarjoilija tuo sille taas espresson ja kanawrapin. Se saa varmaan jo alennusta. Se on vakioasiakas ja se on tosi komea. Tarjoilija katsoo sitä niin että haluaisin lyödä sen söpön nenän sen pään sisään.
Painan katseeni vihkoon, ja tuijotan sivua joka on täynnä mustia piirroksia. Painelen kynää sivun reunaa vasten.
Tiedän mitä aikuiset tekevät kun ne pitävät toisistaan. Olen varma että se haluaisi tehdä niin minulle.
