Title: Morsian ei oo mun
Author: creep
Rating: S
Genre: Angst, romance, drama
Pairing: Draco/Hermione, Ron/Hermione
Summary:
Hän oli tullut myöhässä, tarkoituksella. Seremonia oli jo ohi, johon Draco oli tähdännytkin. Hän ei halunnut ottaa riskejä, antaa itselleen tilaisuutta avata suutaan kohdassa jossa sanottiin: ”Jos jollain on jotain tätä liittoa vastaan, puhukoon nyt tai vaijetkoon iäksi.”A/N: Olipa kerran Happoradio ja biisi nimeltään Häävalssi mollissa (fikin nimi muuten
pöllittylainattu tuosta kipaleesta) ja olinpa kerran minä, joka kuunteli tuota biisiä ja sai sellaisen inspiksen, että oli pakko kirjoittaa tämä. En edes muista, millon viimeksi hettiä oon kirjottanu, joten olen ylpeä, etten laittanut tähän edes mitään slash-vihjauksia! Siitä on aika monta vuotta, kun shippasin Dramionea, joten vanhojen aikojen kunniaksikin tää on kirjotettu. : D Ja muistaakseni tän kirjotin joululomalla, en ollu varma, kannattaako tätä julkasta vai eikö...
Draco seisahtui paikoilleen kuullessaan naurua ja musiikkia. Hän oli ilmiintynyt vähän matkan päähän, koska hän halusi aikaa voidakseen muuttaa mieltään. Kukaan ei kaipaisi häntä, jos hän ei menisikään. Kukaan tuskin edes huomaisi hänen poissaoloaan, sillä hän ei todellakaan ollut mikään kunniavieras. Draco haroi pitkät etuhiukset pois kasvoiltaan ja rypisti kulmiaan. Minkä ihmeen takia hänet oli ylipäätään kutsuttu? Draco epäili, että Weasley…
Ron - ei, Draco ei osannut vieläkään ajatella tätä muuten kuin sukunimeltään -
hän kuitenkaan tuskin olisi kovinkaan riemuissaan Dracon nähdessään. Mikäli tämä syöksyisi kättelemään ja tervehtimään Dracoa ja toivottamaan tämän sydämellisesti tervetulleeksi, olisi tämä varmasti juonut liikaa tuliviskiä. Aivan liikaa.
Draco havahtui ajatuksistaan, kun joku törmäsi häneen. Hän kääntyi kohdakseen tutunnäköiset kasvot, joilla oli jokseenkin unelias ilme. ”Oh, Malfoy. Sinäkin olet täällä”, vaalea noita totesi, eikä vaikuttanut lainkaan yllättyneeltä. Ah, niin. Se oli hän. Se korpinkynsi, joka oli käynyt Tylypahkaa samaan aikaan Dracon kanssa… miksi häntä sanottiinkaan? Ai niin, Luna Lööperiksi. ”Niin…”
Luna katsoi Dracoa hetken ja totesi sitten: ”Huomaan, että sinun ympärilläsi ei ole enää tuhathippiäisiä. Ne ovatkin inhottavia otuksia.”
Niine sanoineen Luna käveli pois hyräillen. Draco tuijotti hänen peräänsä ja puisteli sitten päätään. Jotkut sitten eivät muuttuneet lainkaan. Dracolla ei ollut aavistustakaan mitä ’tuhathippiäiset’ olivat ja hän oli varma siitä, ettei moisia otuksia ollut edes olemassakaan. Draco veti henkeä ja päätti lopulta seurata Lunaa takapihalle, jossa oli jo paljon ihmisiä.
Hän oli tullut myöhässä, tarkoituksella. Seremonia oli jo ohi, johon Draco oli tähdännytkin. Hän ei halunnut ottaa riskejä, antaa itselleen tilaisuutta avata suutaan kohdassa jossa sanottiin: ”Jos jollain on jotain tätä liittoa vastaan, puhukoon nyt tai vaijetkoon iäksi.” Draco oli varmistanut, että hän todella vaikenisi iäksi. Niin oli parasta. Draco tarkkaili vieraita katseellaan. Naisilla oli mekkoja, miehillä smokit tai juhlakaavut. Draco ei ollut vaivautunut laittamaan smokkia tai juhlakaapua, mutta hän oli kuitenkin laittanut ylleen mustat kauluspaidan ja siistit mustat housut. Ja vieraita katsoessaan, hän mietti ensimmäistä kertaa, miksi niin monet miehet pukeutuivat häissä mustiin, kun taas morsian pukeutui valkoiseen. Dracokin oli, kenties alitajunteisesti pukeutunut mustiin. Se oli jokseenkin niin sopivaa.
Draco oli juhlaväkeä katsellessaan yrittänyt vältellä katsomasta morsiameen, mutta se oli vaikeaa sillä häntä ei voinut olla näkemättä. Hän erottui joukosta turhankin helposti. Ja lopulta Dracon oli pakko antaa itselleen luvan katsoa. Morsiuspuku oli hohtavan valkea ja kaunis. Siinä oli runsas helma ja se näytti kimaltavan auringossa. Puvun kantaja oli selin Dracoon. Hänen olkapäänsä olivat hennot ja hiukset olivat ruskeat ja kiharalla, niihin oli kiinnitetty valkeita pieniä kukkasia. Ja silloin hän kääntyi ja katsoi suoraan Dracoon, johon suorastaan sattui se, kuinka kaunis tuo morsian oli.
Jokainen morsian varmasti oli kaunis, kaikkein kaunein hääpäivänään, mutta Draco tiesi, ettei ollut ikinä nähnyt yhtä kaunista morsianta. Ettei ikinä tulisi näkemään ketään, joka näyttäisi yhtä kauniilta kuin miltä Hermione näytti juuri sillä hetkellä. Hänen kasvonsa sulivat hymyyn ja hän nosti helmansa ylös ja lähti kävelemään Dracoa kohti. Hetki, jona Hermione pujotteli väkijoukon lävitse, tuntui ikuisuudelta. Draco ei voinut hievahtaakaan, ei laskea katsettaan, paitsi hetkenä, jona noita seisoi vihdoin hänen edessään. Silloin Draco käänsi katseensa vieraisiin, näkemättä kenenkään kasvoja, tunnistamatta ketään, vaikka juuri äsken hän oli nähnyt monia tuttuja.
”Sinä tulit”, Hermione sanoi. Draco nyökkäsi, eikä voinut vieläkään katsoa häneen. ”Niin tulin.”
Miksi kutsuit minut? Kohteliaisuudesta, velvollisuudesta? Koska et uskonut, että tulisin? Koska halusit nähdä minut?”Näytät kauniilta”, Draco sai sanottua, vaikka todellisuudessa se oli erittäin lievä ilmaisu.
Olet kaunein nainen, jonka olen ikinä nähnyt. Olit silloinkin, kun ylläsi oli se kulunut villapaita ja kun hiuksesi olivat sekaisin ja kasvosi meikittä. ”Kiitos. Sinä näytät hyvältä myös”, Hermione sanoi ja sivusilmällään Draco näki hänen hymyilevän. Samassa käsi laskeutui Hermionen olkapäälle ja Draco käänsi katseensa nähdäkseen Ronin, joka seisahtui Hermionen viereen. Hänkin oli pukeutunut mustaan, juhlakaapuun.
”Hei, Malfoy. Hermione kertoikin, että saatat tulla.”
Draco nyökkäsi, ei osannut sanoa mitään, ei luottanut ääneensä. Häntä ärsytti, että Ron oli niin pitkä, Draco oli häntä päätä lyhyempi, vaikka olikin kasvanut paljon sitten Tylypahkan. Dracoa ärsytti myös se, että tämä ei vaikuttanut enää niin hontelolta ja kömpelöltä kuin silloin. Vaan hallitulta, käsi Hermionen olkapäillä oli vahva. Draco tunsi itsensä niin… mitättömäksi. ”Toivottavasti se ei haittaa”, Draco sai sitten sanottua hieman karhealla äänellä, pitäen huolen siitä, ettei hänen katseensa eksyisi Hermioneen kertaakaan.
Ron katsoi häntä hetken. ”Ei toki. Menneet on menneitä, vai mitä?”
Draco kohotti katseensa yllättyneenä ja näki käden, jota Ron ojensi häntä kohti. Draco tarttui siihen epäröiden ja he kättelivät. Ron virnisti. ”No, minun pitää tästä lähteä pakoilemaan tätiäni… hän nimittäin haluaa tanssia kanssani, olen varma siitä. Haluatko jotain, kermakaljaa tai…?”
Draco katsoi pois, kun Ron kääntyi Hermionen puoleen, puhui sillä äänensävyllä, jolla rakastavaiset tai… vastanaineet toisilleen puhuivat. Draco ei silti voinut olla näkemättä, kuinka Hermione laski kätensä Ronin poskelle.
”Ei tarvitse, mene sinä vain piileksimään.” He vaihtoivat nopean suukon ja Ron käveli pois.
He olivat hetken hiljaa, juhlan pyöriessä heidän ympärillään. ”Mennäänkö syrjemmälle…?”
Draco kohautti olkiaan ja hiljensi sen äänen päässään, joka sanoi, ettei se ollut hyvä idea. Hän silti seurasi Hermionea, pitäen katseensa tiiviisti tämän lapaluussaan, yrittäen olla ajattelematta mitään. Hän tunsi Hermionen tuoksun, huomasi hymyilevänsä tutulle persikan tuoksulle. He tulivat omenapuun luokse ja Draco seurasi Hermionen esimerkkiä, istuen alas. Se tuntui kovin nostalgiselta.
He molemmat olivat menneet Tylypahkan jälkeen samaan velhoille ja noidille tarkoitettuun yliopistoon. Aluksi he eivät olleet puhuneet toisilleen, mutta eräänä päivänä luennolla Hermione oli istunut Dracon viereen ja ojentanut kätensä, sanoen: ”Mitä jos aloittaisimme alusta, nyt kun olemme aikuisia ja ajat ovat muuttuneet?” Draco oli vastannut puristamalla hänen kättään, sillä Hermione oli ollut oikeassa. Draco oli aikuistunut ja kasvanut ulos ajatusmallista, jonka mukaan vain puhdasveriset olivat oikeita velhoja ja noitia. Niin heistä oli tullut ystäviä. Heillä oli paljon yhteistä, eikä Draco olisi ikinä uskonut, että hän voisi käydä Hermionen kanssa niinkin antoisia keskusteluja. Heillä oli tapana vain istua kahviloissa, kirjastoissa tai puun juurilla sillä tapaa ja puhua kaikesta mahdollisesta. Välillä he väittelivät niin kiivaasti, että väittely muuttui riidaksi. Mutta meni yleensä muutama päivä, kunnes he sopivat ja tekivät kompromissin.
Kaikki oli ollut täydellistä, Draco ei ollut ikinä ollut niin onnellinen. Hän kuitenkin oli huomannut ajattelevansa Hermionea jatkuvasti. Ja hän oli myös huomannut, että ajatteli usein tämän suutelemista. Että he olisivat pari. Menisivät naimisiin ja saisivat kauniita ja älykkäitä lapsia ja eläisivät elämänsä onnellisina loppuun asti yhdessä. Miten naiivi hän oli ollutkaan. Oli riittänyt vain yksi päivä, yksi väärä liike… ja se siitä.
He olivat istuneet juuri sillä tapaa puun juurella ja Hermione oli jutellut jostain innostuneena. Draco oli hymyillyt, nauttinut tämän silmien tuikkeesta ja hymystä, tuskin kuullen, mistä tämä puhui. Oli tuullut. Tuuli oli lennättänyt hiussuortuvan Hermionen kasvoille ja Draco oli nojautunut lähemmäs, hipaissut sen hellästi pois… ja Hermione oli hiljentynyt. He olivat jääneet katsomaan toisiaan silmiin, sillä tavalla, lähekkäin. Draco oli ollut varma, että nyt se tapahtuisi. Hän oli jo kauan tuntenut niin ja oli varma, että myös Hermione tunsi samoin. Draco oli nähnyt tavan, jolla Hermione katsoi häntä. Mutta silloin… Hermione oli noussut ylös, sanonut, että hän muisti juuri, että hänen piti tehdä essee. Ja hän oli kävellyt pois. Siitä lähtien mikään ei ollut kuin ennen. Hermione vältteli häntä ja kun he puhuivat toisilleen, se oli kuin kaksi ventovierasta olisi vaihtanut kuulumisia. Ja niin kävi, että lopulta he tuskin tervehtivät toisiaan tavatessaan, eivätkä heidän välinsä parantuneet koskaan. Dracon opinnot päättyivät ja Hermione jäi vielä jatkamaan niitä, tietenkin siksi, että hän haali kaikki mahdolliset kurssit. Eikä Draco nähnyt enää Hermioneta muuta kuin ohimennen Tylyahossa. Ja sitten tuli se kirje tai oikeastaan
kutsu . Hänen häihinsä.
”Sinä taisit tulla yksin, vai mitä…?”
Draco havahtui muistoistaan ja nyökkäsi.
”Joten… et tapaile ketään?” Draco vilkaisi häntä. Hermione näytti uteliaalta ja Draco paloi halusta tietää, mitä tämä ajatteli. Mitä jos Draco väittäisi, että kyllä, hän tapaili jotakuta? Olisiko Hermione… mustasukkainen? Draco lähes hymähti ääneen. Miten naurettava ajatus. Miksi ihmeessä Hermione olisi hänestä mustasukkainen? Ja jos olisikin, mitä se muka muuttaisi? Ei mitään, sillä Hermione oli toisen oma.
”Ei, en tapaile. Vanhempani tosin yrittävät jatkuvasti parittaa minua jokaiselle noidalle… kävin vain pari kertaa ulkona Astoria Greengrassin kanssa ja vanhemmilleni hän oli jo miniäkandidaatti”, Draco tuhahti ja huomasi, että huolimatta vuosien kuilusta heidän välillään, hän pystyi puhumaan yllättävän normaalisti. Aivan kuin… ennenkin. Hermione naurahti. ”Astoria… taidan muistaa hänet. Hän on todella kaunis.”
Niin kai, mutta sinä olet kauniimpi. ”Ja tavallaan ymmärrän vanhempiasi… me olemme jo siinä iässä, että pitäisi mennä naimisiin ja alkaa perustaa perhettä.”
”Siksikö menit naimisiin Weas… Ronin kanssa?”
Draco melkein puraisi kielensä kahtia. Hän oli kuulostanut aivan liian katkeralta ja pelkäsi, että Hermionekin huomasi. Hän katsoi Dracoon tutkivasti, mutta puisteli sitten päätään.
”En tietenkään. Minä… rakastan Ronia.”
Draco oli hiljaa, pohtien itsekseen, oliko se vain toiveajattelua vai oliko hän todella kuullut tauon, hetken epäröinnin Hermionen äänessä ennen kuin hän oli sanonut - väittänyt? - rakastavansa Ronia.
”Hän haluaa varmaan tusinan verran lapsia… minulle riittäisi kyllä vain muutama. Haluan keskittyä työhöni, en jäädä kotiin äidiksi. Mutta siitä huolimatta, minä haluan perheen hänen kanssaan. Oli se sitten kuinka iso tahansa.”
Draco rypisti kulmiaan. Hermione keittiössä kokkaamassa ruokaa tusinalapsilleen… sitä näkyä oli vaikeaa kuvitella.
Minäkin haluaisin vain pari lasta. Minä voisin hoitaa ja kasvattaa heidät ja sinä saisit tehdä töitä, sillä minä tiedän kyllä, kuinka paljon sitä rakastat. Olisimme viikonloppuisin yhdessä perheen kesken ja pitäisin silti huolen, ettet tekisi liikaa töitä. Minä en kahlitsisi sinua, tekisi sinusta muuta kuin mitä olet. Eikä meidän tarvitsisi heti perustaa perhettä. Meillä olisi aikaa. Me matkustaisimme ympäri maailmaa ja rakastelisimme ja rakastaisimme kaikki päivät. Jos sinä olisit minun, et hänen.”Draco?” Nimeltä mainittu nousi hetken mielijohteesta ja ojensi kättään Hermionelle, jonka ilme oli puhtaan hämmästynyt. ”Saanko luvan?” Hermione kohotti kulmiaan, mutta tarttui sitten Dracon käteen hymyillen. Ja kun Draco lähti viemään häntä etäältä kuuluvan musiikin tahdissa, ei hän voinut olla miettimättä, osasiko Ron yllättää häntä sillä tavoin. Saiko Ron Hermionen hymyilemään ja nauramaan, hänen tummat silmänsä tuikkimaan tavalla, johon Draco oli pystynyt…? Osaisiko Ron tanssia kuten hän? Oliko Ronin ja Hermionen tanssiminen samanlaista kuin heidän tanssinsa? Yhtä sujuvaa ja täydellistä. Kumpikaan ei astunut toistensa jaloille, Draco oli Hermioneta päätä pidempi, juuri sopivasti. Ja Dracon käsi tuntui kuuluvan Hermionen lantiolle, kun taas Hermionen käsi tuntui täydellisen sopivalta Dracon hartialle… ja heidän yhteen liitetyt kätensä… Hermionen lämmin, Dracon viileä. Hermionen ruskettunut, Dracon vaalea. Hermionen pieni ja hento, Dracon iso. Vaan oliko se tarpeeksi vahva kantamaan heitä molempia? Olisiko se koskaan voinut olla? Vai olisiko se käsi vain sortunut paineen alla?
Ajat olivat muuttuneet, kyllä. Mutta se ei muuttanut sitä, että jotkut perinteet eivät vain olleet särkyä millään. Puhdasverinen ja jästisyntyinen… sellaisia liittoja katsottiin vieläkin kieroon. Dracon vanhemmat eivät ikinä voisi hyväksyä sitä ja entäs sitten Hermionen ystävät…? Draco oli yhä Malfoy ja tulisi aina olemaan. Kuolonsyöjän poika, aina. Luultavasti sitten, kun Hermionen ja Ronin, ehkä myös Dracon ja hänen tulevan puolisonsa lapset tulisivat olemaan aikuisia, silloin ne perinteet olisi jo murrettu… ehkä silloin. Mutta silloin olisi jo myöhäistä. Aivan liian myöhäistä heille kahdelle.
Musiikki lakkasi ja he seisahtuivat. Tuuli lennätti kiharaisen hiussuortuvan Hermionen kasvoille ja Draco kohotti kätensä, pyyhkäisi sen pois kuin vanhasta tottumuksesta. Ja kohottaessaan katseensa Hermionen silmiin, hän näki, että tämä oli riisunut hymynsä, jota oli selvästi pitänyt urheasti yllään koko päivän. Ja nyt… hän näytti vain surulliselta.
”Minä… olen pahoillani”, Hermione sanoi hiljaa ja painoi katseensa maahan.
Älä ole. Mitä tahansa muuta, mutta älä ole pahoillasi. ”Niin minäkin”, Draco myönsi, vaikka tiesi, että sen ääneen sanominen vain lisäsi sitä tuskaa heidän välillään.
Samassa joku koputti Dracoa olkapäälle. Hän kääntyi ja kohtasi Ronin katseen.
”Jos mitenkään mahdollista, niin saisinko minä seuraavaksi tanssittaa tuota erittäin kaunista naista?”
Hermione irrotti otteensa Dracosta, joka siirtyi syrjään. ”Hän on sinun”, Draco sanoi ja hänestä tuntui kuin hän olisi luovuttanut taistelun edes yrittämättä. Kuin sen eleen, Hermionen luovuttamisen jälkeen, niiden sanojen jälkeen hänen täytyisi vain kävellä pois. ”Kutsun sinut… teidät häihini, jos ikinä sellaisia tulee.”
Ron naurahti. ”Ilmaista hyvää ruokaa? Kuulostaa hyvältä.” Hermione naurahti ja tönäisi Ronia.
”Älä viitsi... Tulemme mielellämme. Ja kyllä sellaiset tulee, olen varma siitä.” Hermione katsoi Dracoon, joka käänsi katseensa.
Miten voit sanoa noin? Haluatko, että teen kuten sinäkin? Että nain jonkun, vaikka tunnen toista kohtaan? Jos niin haluat… hyvä on. Minä teen mitä tahansa sinä haluat.Hääpari alkoi tanssia ja Draco käveli pois, taakseen katsomatta. Häävalssi soi, mutta Dracon korvissa se kuulosti vain surulliselta. Hänen täytyi hillitä joka solunsa, jottei juoksisi takaisin, ryöstäisi Hermionea mukaansa ja vakuuttanut tätä, että he voisivat lähteä jonnekin, jossa kukaan ei tuntisi heitä, he voisivat olla onnellisia… mutta Draco oli antanut Hermionen Ronille. Sanonut
hän on sinun ja kävellyt pois. Hänen olisi pitänyt toimia aiemmin, vakuuttaa Hermione aiemmin. Ja nyt, häämusiikin soidessa, hääparin tanssiessa, oli jo myöhäistä. Hermionella oli morsiuspuku yllään, aivan kuten Draco oli aina halunnutkin, mutta hän ei ollut Dracon morsian. Hän tanssi toisen käsivarsilla.
Draco kääntyi ja katsoi paria kaukaa. Hetken hän antoi itsensä kuvitella. Hän kuvitteli, että oli paljon ikäistään vanhempi, että hän katseli vain muistoa menneisyydestään. Että hahmo, joka tanssitti Hermionea juhlakaavussaan etäällä, ei ollut Ron, vaan Draco itse. Draco lähes itsekin uskoi itseään, hymyillen sille kaikelle. Mutta hänen oli lopulta pakko kohdata todellisuus, ei se ollut totta, ei voinut olla.
Draco laittoi kätensä taskuunsa ja otti esiin hopeisen rannekorun. Hänen oli ollut tarkoitus antaa se koru sen alkuperäiselle omistajalleen, eli Hermionelle. Siitä oli jo vuosia, kun se oli erään luennon jälkeen pudonnut häneltä. Draco oli nostanut sen, mutta ei ollut koskaan jostain syystä mennyt palauttamaan sitä. Ehkä hän vain ei tiennyt, miten lähestyä häntä heidän välirikkonsa jälkeen. Draco ei tiennyt syytä, mutta nyt hän ymmärsi, että kenties hän vain halusi pitää mukanaan jotain Hermionelle kuuluvaa... ja siksi hän ei nytkään saanut korua palautettua.
Draco puristi korun nyrkkiinsä ja laittoi sen takaisin taskuunsa. Kenties tulisi joku toinen. Joku, joka veisi Hermionen paikan. Se tuntui epätodennäköiseltä, mutta se oli ainoa ajatus, johon Draco saattoi tarttua. Ja silloin hän palauttaisi korun. Sillä yhä hän halusi pitää mukanaan jotain, joka muistuttaisi häntä Hermionesta. Tuosta naisesta, jolla oli morsiuspuku yllä ja joka nauroi, kun Ron pyöritti häntä ympäri.
Ehkäpä Draco olisi vielä jonain päivänä kuin Ron. Tanssittaisi rakastamaansa naista heidän hääpäivänään tuolla tapaa. Se oli epätodennäköistä juuri sillä hetkellä… mutta ei mahdotonta. Ehkä vielä jonain päivänä.