Author: Sole
Title: Rottapoika
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Drama, Romance?
Rating: K-11 (verta)
Pairing: Simon/Raphael
Disclaimer: Varjojen kaupungit kuuluu Cassie Clarelle
Summary: "Minä käsken sinua olemaan työntämättä hampaitasi toisten asioihin.”Hyvää syntymäpäivää,
Neith! ♥
1 osa
Pelkotila
Raphael istuu jalat ristissä sohvalla Hotelli Dumortin olohuoneessa. Hänen tummat farkkunsa kiristävät polvitaipeista, mutta ovat kuluneet polvista melkein vaaleansinisiksi. Hänellä on päällään lyhyt nahkatakki, jonka vetoketjun hän on vetänyt kiinni kaulaansa saakka. Hän on työntänyt kätensä takin taskuihin. On kuin nahkatakki olisi hänen päälleen puettu pakkopaita. Sen rinnustan poikki kulkee kaksi remmiä, joissa on metalliset soljet, eikä hän pysty liikuttamaan käsiään, vaan ne näyttävät olevan sidottu kiinni hänen kylkiinsä. Raphael huokaisee ja painautuu syvälle likaisenharmaan sohvan selkänojaan. Hänen selkärankansa taipuu kaarelle ja sen nikamat painavat nahkatakin selkämykseen luuharjaksen. Hän vetää päänsä kapeiden hartioidensa väliin niin, että hänen leukansa, suunsa ja puolet kasvoista jäävät piiloon takin kauluksen alle. Hän hymyilee itsekseen. Kukaan muista huoneessa olevista vampyyreista ei näe hänen hymyilevän.
Häneltähän menisi aukroriteetti, jos näkisi.
Raphael ottaa kätensä pois takkinsa taskuista. Hänen oiken kätensä nyrkkiin on takertunut linkkuveitsi. Hän avaa sen ja alkaa kaivella likaa kynsiensä alta. Tummanruskea lika on verta, muu katupölyä ja Dumortin sisäilmaa. Raphael viiltää veitsellä sormenpäähänsä haavan ja lakkaa hymyilemästä. Hän vetää takkinsa kauluksen pois kasvojensa edestä ja työntää sormen suuhunsa. Se maistuu vereltä, mutta ei vie pois hänen janoaan. Hän sylkäisee sormen pois suustaan ja katselee kuinka sen ihoon auennut haava kuroutuu kiinni reunoistaan ja sulkeutuu kuin pieni vetoketju. Haava haalistuu arveksi ihon pinnalle, ja arpi muuttuu ihonväriseksi niin nopeasti, ettei sitä voisi nähdä ihmissilmällä. Raphael nuolaisee huuliaan ja vastustaa halua yökätä. Vampyyrinveri on laimentunutta ihmisverta. Se kuivuu elävässä kuolleessa ruumiissa ja pilaantuu vanhetessaan. Siinä on parasta ennen -päivämäärä, ja Raphaelin veri on ohittanut sen jo muutama päivä takaperin. Aivan kuin muidenkin huoneessa olevien vampyyrien.
Raphael nostaa katseensa käsistään ja veitsestä, jota pitelee vasemman kätensä etusormen ja keskisormen välissä kuten ihmiset pitelevät tupakkaa. Hänen laumansa istuu ympäri huonetta kuka missäkin. Lily seisoo huoneen ovelle ovenkarmiin nojaillen. Tämän sinimustat hiukset roikkuvat tämän kasvoilla keskijakaukselle kammattuina. Lilyn sirot, aasialaispiirteiset kasvot ovat vääntyneet irvistykseen, ja tämän kulmahampaat painavat kaksi kolmionmuotoista kuoppaa tämän alahuuleen. Elliot istuu marmorilattialla jalat levällään ja laiha vartalo kaksinkerroin taittuneena. Elliotin rastatukka on niin pahasti solmussa, että Raphaelin täytyisi pian käskeä poikaa leikkamaan iso takku päästään, jos se tulisi enää yhtään likaisemmaksi. Jacob istuu Elliotin vieressä ja puhuu takkutukkaisen pojan kanssa hiljaisella äänellä. Jacob käyttää sanaa 'veri' välimerkkinä puheessaan ja nuolaisee huuliaan. Raphael tietää, että jokaisella hotellin asiakkaista on jano. Kova jano. Jano, joka polttaa kurkkua ja saa heistä jokaisen melkein nielaisemaan kielensä.
” – mieti, jos Camille olisi vielä täällä”, Jacob mumisee Elliotin korvan juuressa, ”Camille ja sen ihmiset.”
”Älä sano 'ihminen'”, Elliot sähähtää, mutta hymyilee sitten pimeään. ”Kyllä nyt Archer maistuisi.”
Lily liikahtaa ovensuussa ja puree alahuulensa rikki hampaillaan. Raphael katselee kuinka tämän suupielet värjäytyvät kirkkaanpunaisiksi ja veripisara noruu tämän leukapielle. Niin kuin jokainen muukin vampyyri huoneesa. ”Minulle maistuisi sekin, joka seisoo eteisessä”, Lily sanoo ja katoaa oviaukosta ennen kuin Raphael ehtii nähdä, kumpaan suuntaan tämä lähtee juoksemaan käytävällä. Eteiselle päin todennäköisesti.
Raphael naurahtaa.
Ihminen eteisessä muka.Raphael tuntuu olevan ainoa, joka ymmärtää Lilyn vitsin. Kahdeksan muuta vampyyria ehtii luikahtaa Lilyn perässä olohuoneesta ennen kuin hän on taitellut linkkuveitsensä kokoon ja noussut ylös sohvalta. Hän oikaisee takkinsa kauluksen ja seuraa laumaansa siihen suuntaan, jossa on eteinen. Jo olohuoneen ovella hän tuntee halua nostaa painonsa varpaisilleen ja pyrähtää juoksuun. Hän haistaa veren. Hän hillitsee itsensä ja nielee veren maun sijasta sen tuoksua. Hän aistii laumansa kiihkon ja tuntee silmiensä syttyvän kuin auton ajovalot. Hän avaa eteisen oven levälleen ja astuu eteisaulaan, jonka marmorilattialla makaa tummahiuksinen ja silmälasipäinen poika, joka huutaa niin kovaa kuin tämän kurkusta lähtee. Lauma on kerääntynyt eläväksi kuolleeksi kasaksi pojan ympärille. Pojan kämmenet ja käsivarret ovat naarmuilla ja lattiassa pieniä tummanpunaisia tahroja. Lauma kääntyy katsomaan Raphaelia kuin yhtenä vampyyrina. Jokaisen vampyyreista silmät kiiluvat ja pupillit ovat suuret ja mustat. Poika katsoo Raphaelia ja lakkaa huutamasta. Rauhoittuu, vaikka Raphael voi yhä kuulla tämän sydämen hakkaavan nopeasti. Liian nopeasti.
”Antakaa sen puhua”, Raphael sanoo astuen lähemmäs lattialla makaavaa poikaa. Poikaa, joka on mennyt sellaiseen pelkotilaan, ettei voi liikkua. ”Minua kiinnostaa, mitä se tekee täällä.”
”Minua kiinnostaa vain voiko sen syödä”, Lily sanoo ja vetää ylähuulensa piilottamaan hampaansa näkyvistä.
Raphael on kuin ei olisi kuullutkaan Lilyn sanoja. ”Hei, asiakaspoika, mitä sinä teet tässä hotellissa?”
” – purin sinua”, poika äännähtää ja yrittää nousta istumaan lattialla. Lily kumartuu painamaan tämän takaisin selälleen, ja Raphael kuulee pojan selkärangan rasahtavan.
”
Puri sinua?” Elliot sanoo ihmeissään ja unohtaa olla hetken ajattelematta, miltä pojan veri maistuisi, miten lämpimältä se tuntuisi valuessaan alas kurkusta.
”Rottapoika, oletan?” Raphael kysyy, ja poika päästää vastukseksi hiljaisen valituksen. Raphael tulkitsee sen myöntäväksi vastaukseksi. ”En suosittele koskemaan siihen”, hän sanoo laumalle, joka odottaa hengitystään pidätellen hänen suostumustaan imeä poika tyhjäksi verestä, ”sillä on liikaa varjometsästäjäkavereita minun makuuni.”
Lily sähisee ja pyyhkäisee sinisenmustat hiuksensa pois kasvoiltaan. ”Minun makuuni se maistuu ihan tarpeeksi vereltä”, Lily sanoo ja avaa pojan vakosamettitakin vetoketjun ja taivuttaa tämän päätä taaksepäin.
”– ei!” poika huutaa Lilyn liu'uttessa sormiaan pitkin tämän kalpeaa kaulaa, jonka ihon läpi verisuonet erottuvat sinisinä.
Jokin pojan äänessä saa Raphaelin tarttumaan Lilyn hiuksiin ja vetämään tämän pois pojan päältä. Ajovalot hänen silmissään sammuvat, mutta tulikuuma kipu jää hänen kurkkuunsa, eikä hän onnistu nielaisemaan sitä pois, vaikka yrittää. ”Minä olen tämän lauman johtaja, ja sinä tottelet minun käskyjäni”, hän sanoo ja nostaa vapisevan pojan ylös lattialta. ”Ja minä käsken sinua olemaan työntämättä hampaitasi toisten asioihin.”
”Nytkö se on
sinun asiasi?” Jacob murahtaa.
”Ellet huomannut, minä tein siitä juuri oman asiani”, Raphael selventää ja vetää pojan lähemmäs itseään. Tämän vartalo tärisee, ja Raphael tuntee tämän sydämenlyönnit sormenpäissään. Ne ovat kuin sähköiskuja ja saavat hänet puremaan reiän alahuuleensa. Poika huohottaa niin äänekkäästi, että hänen korvissaan soi, mutta silti hän pitelee tätä pystyssä kuin paniikkihäiriöistä nukkea.
”Mieti jos Camille olisi vielä täällä”, Elliot sanoo Jacobille vihaisesti, ”silloin me saataisiin syödä tuo.” Jacob nyökkää ja tuijottaa Raphaelia silmät palaen.
”Ei saataisi”, Lily huomauttaa huulet punaisina omasta verestään, ”Camille söisi tuon itse.”
Raphael piilottaa jo toisen hymyn takkinsa kauluksen alle sinä iltana ja taluttaa rottapojan tähdettömään yöhön hotelli Dumortin ovesta.
