Nuo lyriikat ovat kivat, niistä tuli sellainen jännä fiilis - varsinkin tuo kohta something's broken in the way we smile teki kivan fiiliksen, sellaisen, joka sopii tosi hyvin Siriukseen ja Regulukseen ja siihen viimeisen kesän nostalgiaan. Nimi ei oikein sytyttänyt kliseisyydessään, se oli oikeastaan aika tylsä, mutta itse teksti ei kyllä todellakaan tuottanut pettymystä.
Tämä oli tosi mielenkiintoinen! Kirjoitat hyvin ja tasaisesti, kaikkea kuvaillaan tarpeeksi, ja koska kerronta tavallaan oli Reguluksen ajatuksia, kaikki huutomerkeillä korostetut lauseet ja "Evansia kuraisempaa kuraveristä ei löydä mistään" -jutut tekivät siitä juuri sellaisen persoonallisen, että puhujan tunnisti. Tässä tuli sellainen mielikuva niin kuin alussa luotiinkin; näki koko ajan Siriuksen, jota Regulus katseli ja pohdiskeli, mutta oli välähdyksiä muista ihmisistä, kouluvuosista ja puhdasverisistä, kelmeistä.
Siriuksen huolettomuus oli kiva yksityiskohta, sillä vaikka hän osaa olla itsekin aika synkkä, Regulus tuntuu olevan se pohdiskelevampi ja vakavampi puolisko, se, joka huolehtii ja murehtii enemmän, kun Sirius vain nauttii kesästä - onhan hänellä kaikki hyvin. Myös Reguluksella oli tässä luonne kohdallaan: käsityksesi veljesten välisestä suhteesta on samanlainen minunkin päässäni, tuollainen, että välitetään kovasti toisesta, mutta kaikki tapahtunut kuitenkin ajaa erilleen. Sirius, jolla on hienoja ystäviä eikä huolta tulevaisuudesta - hänellä on ne muut, hän ei ole yksin, ja se on kaikki millä on väliä - ei stressaa tai mitään, vaikka varmasti kaipaakin välillä sitä, millaista Reguluksen kanssa oli olla lapsena, mutta nuorempi veli ikävöi Siriusta oikeastaan jatkuvasti, ja toivoo koko ajan että toinen palaisi järkiinsä ja kaikki olisi taas hyvin. Halveksunta kuraverisiä kohtaan oli kirjoitettu minusta juuri oikein, sillä Regulus ei ole sellainen luonnostaan kovin karu tai halveksuva, mutta kasvatuksen kautta hän on oppinut pitämään jästejä ja jästisyntyisiä alempana, ei siinä ole hänestä mitään kiisteltävää, sillä hänelle se on oletus.
Pidin siitä toiveikkuudesta, joka Reguluksen ajatuksissa viipyi. Kyllähän sen tietää, mitä tulee tapahtumaan, mutta tässä on vielä sellainen tunne, että kaikki voi olla hyvin vielä joskus, että Reguluksella on vielä aikaa. Hän ei vihaa veljeään tai yritä tehdä sitä eroa välilleen, vaikka Sirius niin vahingossa tekeekin - Sirius, joka halveksii sitä, mitä hänen perheensä edustaa, ei ehkä ymmärrä, että Regulus ei ole idiootti ja paha ihminen, vaan erilainen vain, ja siten työntää tämän pois päin. Tätä lukiessa tuli sellainen olo, että miksei asiat voi mennä niin kuin tässä toivotaan ja miksi kaiken pitää kääntyä huonompaan suuntaan - käy sääliksi Regulusta ja tulee toivoneeksi, että kaikki muuttuisi, hän onnistuisi vielä kääntämään Siriuksen pään tai vaihtamaan puolta itsekin. Tuo lapsuudenystävien mainitseminen oli muuten kiva, se korosti sitä, miten samanlaisia Sirius ja Regulus vielä silloin olivat.
Tuntuu siltä, että vain toistaisin itseäni, mutta siis todella hienosti kirjoitettu, ihana tunnelma ja toimiva tarina. Teksti eteni hyvin, ei ollut vain pelkkää hempeilyä tai päinvastoin tylsää kerrontaa eteenpäin, vaan tarina, poikien tarina, eteni Reguluksen muistoissa ja palasi takaisin tähän hetkeen, ja samalla hänen tunteensa ja kaipuu isoveljeä kohtaan tulivat hyvin esille. Noudatit kivasti biisin lyriikoita; et sillä tavalla tylsästi, että se olisi ollut vain biisin tarina ihan suoraan kirjoitettuna, vaan että nämä kaksi voi helposti yhdistää ja ne täydentävät toisiaan, sillä lyriikat voi kuitenkin ymmärtää niin monella tavalla.
Kiitos tästä hienosta, tunteita herättävästä lukukokemuksesta, aivan ihanaa tekstiä. : )
