Tom^^ ja
Nevilla, kiitos kaunis kommenteistanne! Olen otettu, että piditte ja vielä kerroitte sen.
Mitä noihin sanaselityksiin tulee, toteutin betani ehdotuksen pienestä selvennyksestä muutamiin käsitteisiin.
Harmi, jos se on haitannut lukemista! Seuraavissa osissa ei ainakaan näillä näkymin löydy hirveästi selvennettävää, joten niistä ei tarvitse tulevia lukuja lukiessa murehtia. Taidan jatkossa pitää siis oman pääni "lue, niin saat selvyyden" -ajatuksella, kun ne tekstin myötä kuitenkin selostetaan ennemmin tai myöhemmin.
Romanssia tai keisarinnan puolisoa en vielä kommentoi mitenkään, joudutte lukemaan aivan itse.
Mutta iso kiitos muruset mieltä ylentävistä sanoistanne. <3
A/N: Ensimmäinen luku, tadaa! Älkääkä nyt pettykö, vaikka prologi johtikin teitä jollain tasolla harhaan tämän tarinan suhteen.
Koska olen auttamattoman kärsimätön, tämä luku on vielä toistaiseksi betaamaton. Lisään betatun version, kun sen saan
Sinikeijulta takaisin, joten kirjoitus- tai ajatusvirheitä saattaa löytyä.
Seuraavat luvut saattavat olla aavistuksen verran pidempiä kuin tämä ensimmäinen. Oli aika haastavaa pätkäistä "sopiva" pätkä, kun olen kirjoittanut tätä putkeen monen monta sivullista... Seuraavan luvun lupaan ilmestyväksi viimeistään 2.-3. kesäkuuta!
Pitemmittä puheitta; käykää käsiksi ystäväiseni! Ja muistakaa heitellä sitä palautetta.
Luku 1
Olin kävellyt kotiin vievää pyörätietä jo pienen ikuisuuden - siltä se ainakin tuntui. Katselin leudossa kesätuulessa havisevia haapoja, enkä voinut olla ajattelematta vihdoinkin olevani kesälomalla. Haikea huokaus karkasi huuliltani, kun ajattelin edessäni olevaa kahden kuukauden tyhjyyttä ja toimettomuutta.
Aurinko yritti polttaa reikää niskaani jatkaessani matkaa. Ehkä voisin poiketa puiston kautta ja hakea itselleni jäätelön helpottamaan pahinta paahdetta? Pysähdyin pyöräteiden risteykseen tuodulle penkille ja aloin kaivaa lompakkoa laukustani.
"Hitsi", mutisin tahattomasti puoliääneen, kun kädessäni kilahteli vain kaksi pientä kolikkoa.
Se siitä jäätelöstä… ajattelin tipauttaessani vaivaiset almuni takaisin kolikkotaskuun, kun äkkiä kovempi puuska pyyhkäisi esseen avonaisesta laukustani leikkimään asfaltilla vilisevien kinttujen kätköihin.
"Hei!" Ryntäsin paperin perään sen enempää ajattelematta ja kuulin vain kaukaisesti kuinka vähäiset roponi kilisivät avonaisesta lompakosta katua vasten.
Jahdattuani tovin karkuun hyppelehtivää, ainoaa kiitettävän saanutta esseetäni tuuli vihdoin tyyntyi sen verran, että sain paperin nurkasta kiinni ennen seuraavaa lentoa. Suoristauduin ja tajusin seisovani täysin päinvastaisella puolella puistoa kuin mihin laukkuni oli jäänyt.
Hämmennykseni vaihtui sekunnin murto-osassa hätään, kun tajusin tosiaan jättäneeni laukkuni keskelle ihmisvilinää. Essee toisessa ja tyhjä lompakko toisessa kädessä pingoin puiston halki kuin tuulispää - vain huomatakseni koululaukun kadonneen.
Seisoin keskellä risteystä kuin idiootti, suu auki ja silmät selällään.
Isä tappaa minut tästä hyvästä.Kuljin katua molempiin suuntiin, tuijotin ihmisten kantamuksia etsien epätoivoisesti edes jotain vihjettä, mihin laukkuni oli kadonnut, mutta turhaan. Joutuisin palaamaan kotiin tyhjin käsin ilman avaimia, rahaa ja matkapuhelintani, kirjoitusvihostani puhumattakaan.
Vihko, ajattelin katkerana lampsiessani nujerrettuna pyörätietä pitkin.
En tarvitsisi muuta kuin vihkoni! Olin kirjoittanut sinne kaiken tarpeellisen - ja tarpeettomankin - maailmasta, johon olin jo niin monta kertaa mielessäni uppoutunut. Olin jopa piirtänyt siitä kartan.
Potkin tympääntyneenä pikkukiviä tieltäni, solvasin itseäni älyttömästä typeryydestä ja taistelin itkua vastaan, kunnes huomasin seisovani taas puistossa - tällä kertaa keskiaukealla.
Kai sitä voisi kotiin mennä myöhemminkin, mietin istuutuessani puiston penkille. En kaivannut isän saarnaa juuri nyt, enkä välttämättä olisi sitä jaksanut muutenkaan. Hyvä päiväni oli muuttunut yhdessä hujauksessa surkeiden sattumusten sarjaksi, ja minun teki mieli sulaa yhteen takapuoleni alla olevan puupenkin kanssa. Sen sijaan suljin silmäni ja annoin mieleni hiljaa vaeltaa toisaalle yrittäen unohtaa koko kamalan iltapäivän.
Charmeliel pyyhälsi pitkät, ruskeat hiukset ja viitta hulmuten pitkin käytävää, jonka päässä oli tukeva, raskaspuinen ovi. Tällaista ei ollut tapahtunut kahteenkymmeneen puergomiin… Hän koputti lujaa kolmasti Vanhimman oveen.
“Sisään”, kuului hauras henkäys, ja Charmeliel astui huoneeseen.
“Vanhin, tulin kertomaan Teille - ”
“Minä tiedän, keisarinna“, Vanhin pihisi takanedustuolissaan kääntymättä katsomaan Charmelieliä. Charmeliel verhosi yllättyneisyytensä taitavasti - Vanhin tuntui tietävän aina kaiken ennen kuin kukaan tuli kertomaan, ja se hämmensi häntä vieläkin.
“Tulin kysymään neuvoa Teiltä, sillä viimekertaiset neuvonne - “
“Olivat varsin osuvia”, Vanhin keskeytti hiljaa, “vaikka sen itse sanonkin.” Charmeliel veti syvään henkeä, ettei tarttuisi Vanhimman epäkohteliaaseen keskeyttelyyn.
“Tahtoisin tietää, voimmeko tällä kertaa - “
“Toimia samoin? En usko samojen ratkaisujen toimivuuteen näin erilaisessa tilanteessa.” Keisarinnaa alkoi tosissaan kiukuttaa.
“Mikä tässä tapauksessa - “
“On niin erilaista?” Charmeliel puri lujasti alahuultaan ja puristeli viittansa liepeitä, jottei menettäisi malttiaan.
“Niin”, hän vahvisti hyvinkin hillityllä äänensävyllä, vaikka kuuli itsekin sanansa kireyden.
“Viimeksi pahalaiset toimivat yksin”, Vanhin huokaisi ja käänsi vihdoin sameat silmänsä keisarinnan suuntaan. “Tällä kertaa heillä on auttamattomasti ylivoima.” “Hei, Jess!” kuului joku huutavan korvani juuressa. Avasin ärtyneenä silmäni ja mulkoilin kiukkuisesti vieressäni istuvaa poikaa.
“Hei, Jonas”, murisin vastaukseni ja minuun iski suunnaton halu tintata Jonasia päin näköä.
“Mitä sinä täällä istut yksinäsi? Ja missä sinun laukkusi on? Ethän sinä ikinä lähde mihinkään ilman sitä”, Jonas uteli ja katseli lähiympäristöä etsien ilmeisesti laukkuani. Epätoivo ja pakokauhu, jotka olivat äsken olleet autuaasti teillä tietämättömillä, syöksyivät rytinällä takasin.
“Joku varasti sen”, totesin synkkänä ja siirryin tuijottelemaan pölyisiä tennareitani.
“Joku
varasti sen?” Jonas kysyi ällistyneenä ja hänen kulmakarvansa katosivat sotkuisen, vaalean tukan alle.
Kun olin kertonut Jonasille iltapäivästäni, hänen ilmeensä näytti omituisen huolestuneelta.
“Et sinä voi olla niin huolimaton”, hän lopulta totesi ja käänsi katseensa suoraan silmiini. “Sinä elät liikaa siellä haavemaailmassasi.”
“Mistä sinä tiedät missä minä elän!?” ärjyin Jonasin syytökselle. Olin huomaamattani ponkaissut penkiltä ylös, ja ohikulkevat ihmiset langettivat mielenkiinnottomia vilkaisujaan purkaukselleni.
“Sinä olit siellä silloinkin, kun tulin tähän, eikö niin?” Jonas kysyi hiljaa.
“Mitä sitten, vaikka olinkin?” tiuskaisin vastaukseni, vaikkei Jonas sitä näyttänyt tarvitsevankaan. Rojahdin takaisin penkille hänen viereensä.
“Jess…” hän huokaisi.
“Tiedän sen ilman sinuakin”, nurisin kädet puuskassa ja tajusin kiukkuni laantuneen. Enhän minä voinut syyttää Jonasia omista virheistäni.
Hopeanharmaat pilvet olivat pikkuhiljaa hiipineet kirkkaalle taivaalle, ja minua alkoi paleltaa, kun ilma viileni. Jonas katsoi kelloa.
"Viisi jo", hän mutisi noustessaan hätäisesti penkiltä. Huokasin voipuneesti kipittäessäni Jonasin perään.
"Isä tappaa minut", jupisin synkkänä, kun kävelimme ripeästi kohti katua, jolla molemmat asuimme.
"Ei hän nyt sentään tapa..." Jonas sanoi, vaikka tiesi tarkalleen mitä tarkoitin. Mulkaisin häntä silmäkulmastani.
"Nähdään illalla", poika huikkasi ja astui valkoisesta puuportista kotitalonsa pihaan.
"Tai sitten ei", puuskahdin masentuneena hänen selälleen. Katselin kahden talon päässä nököttävää, vaaleankeltaista omakotitaloa ja huokasin syvään.
"Missä sinä olet oikein luuhannut?" tiukkasi isä heti, kun avasin ulko-oven.
"Puistossa", vastasin varuillani, astuin eteiseen ja vedin oven perässäni kiinni.
"Ja mitäköhän minä olen sanonut sinulle?" isä murahti kiukkuisena seisahtuessaan eteisen oviaukkoon.
"'Koulun jälkeen suoraan kotiin', tiedän", mutisin riisuttuani kenkäni. Isä vilkuili minua päästä varpaisiin ennen kuin pyyhkäisi katseellaan eteisen lattiaa.
"Missä sinun laukkusi ja puhelimesi on?" hän tiukkasi kädet puuskassa silmät uhkaavasti leimuten. Tuijottelin pää painuksissa varpaitani ja nielaisin.
"Se varastettiin", kuiskasin hiljaa ja valmistauduin huutokonserttiin puristamalla silmäni kiinni.
"Kerro totuus äläkä valehtele!" isä karjui. Nostin katseeni hänen silmiinsä, jotka leimusivat edelleen.
"Se ihan oikeasti varastettiin!" huusin takaisin itku kurkussa. Rutistin edelleen toisessa kädessäni tyhjää lompakkoa ja toisessa taiteltua esseetäni.
"Kerropa sitten
miksi se varastettiin", isä ärähti voimakkaasti, mutta helvetintulet hänen silmissään alkoivat jo hiipua. Nostin hitaasti esseetä pitelevän käteni isän suuntaan.
"Tuuli vei tämän, joten juoksin sen perään", nyyhkäisin kun isä nykäisi koulupaperin kädestäni, "ja unohdin laukkuni penkille." Painoin leukani takaisin rintaa vasten, kun häpeän kyyneleet valuivat hiljaa poskilleni. Isä hymähti silmäiltyään kirjoitelmaani ja veti minut kainaloonsa.
"Sinun pitäisi haaveilla vähemmän", hän totesi taluttaessaan minut keittiöön. Jähmetyin hämmentyneenä ja tuijotin nurkassa nököttävää talousjakkaraa uskomatta silmiäni. Isä asteli jääkaapille ja painoi esseeni sen oveen magneetilla.
"Mut... Minä... Kuka...?" änkytin katsellessani silmät suurena koululaukkuani.
"Naapurin rouva oli ottanut sen talteen, kun näki sinun juoksevan paperilappusi perään", isä sanoi, kun ryntäsin laukulleni tarkistamaan oliko kaikki tallella. "Sinä varmaan tiedät, mitä sinun kuuluu tehdä?" Nyökkäilin ponnekkaasti, vein laukun sekä kädessäni olevan lompakon kevyin askelin huoneeseeni ja palasin keittiöön.
"Anteeksi isä, että olin huolimaton." Halasin isää tiukasti.
"Kunhan et ota tavaksi", isä sanoi taputtaessaan olkaani laiskasti. "Ja tuot vastaisuudessakin tuollaisia numeroita koulusta." Isä iski leppyneenä silmää.
"Kiitos, isä!" Hymyilin hyppiessäni takaisin eteiseen uskomatta tuuriani. Vedin sandaalit jalkaani ja juoksin naapuriin pyytämään rouvan kiitokseksi pullakahveille laukkuni pelastamisesta.
Soitin ovikelloa jo kolmannen kerran ja vaihdoin painoni jalalta toiselle. Aloin jo turhautua, kun leuto kesätuuli oli vaihtunut viileäksi puhuriksi. Aurinkokaan ei enää paistanut.
"Rouva Thomas, oletteko kotona?" huhuilin postiluukusta, kun kukaan ei vieläkään tullut avaamaan. Ei vastausta.
"Rouva Thomas ei ollut kotona", totesin olkiani kohauttaen, kun istuin isän seuraksi keittiön pöydän ääreen. Kahvinkeitin porisi hiljalleen tiskipöydällä.
"Niinkö? Juuri ennen kuin tulit kotiin, hän kävi tuomassa laukkusi ja sanoi syventyvänsä tulevan sateen kunniaksi pienen kirjastonsa antimiin", isä mutisi mietteliäänä ja kurtisti kulmiaan. "Ehkä hän ei vain kuullut ovikelloa?"
"Soitin sitä kolme kertaa ja vielä huhuilin postiluukusta. Miten hän olisi voinut olla kuulematta?" kysyin näsäviisaasti ja kohotin toista kulmaani isälle, joka siveli ajatuksissaan pukinpartaansa.
"Hän on voinut olla vaikka vessassa", isä ehdotti, ja tirskahdin mielikuvalle.
"Yli kymmenen minuuttia? Menen uudelleen katsomaan, josko saisin hänet avaamaan oven", sanoin hiukan huvittuneena noustessani ylös.
"Odota, tulen mukaan", isä huikkasi perääni, kun olin päässyt eteiseen. Vedin sandaalit taas jalkaani ja jäin tylsistyneenä odottamaan isää, joka kampasi tukkansa ja partansa, nuuhkaisi kainaloitaan ja nyökkäsi hyväksyvästi itsekseen. Minun oli vaikea pitää naamani peruslukemilla katsellessani hänen touhujaan.
"Rouva Thomas!" isä huusi postiluukusta, kun olimme rimputelleet ovikelloa ja koputelleet ovea jo hyvän tovin. Taivas repesi painaessani sormeni uudelleen summerille.
"Eikä", voihkaisin, kun suuret pisarat ropisivat tiuhaan alas harmaantuneelta taivaalta.
"Kummallista", isä mutisi ääneen painaessaan ulko-oven kahvan alas. "Ovikin on auki."
"Isä, ei me voida - "
"Mutta jos hänelle on sattunut jotain!" isä parahti ja punastui. Minä tiesin isän ihastuneen rouva Thomasiin jo kaksi kesää sitten, kun nainen oli miehensä menetyksen jälkeen muuttanut naapuritaloon, mutten sanonut mitään. Isä astui pieneen eteiseen.
"Rouva Thomas? Oletteko kotona?" huhuilin astuttuani isän perässä sisään ja vedin oven kiinni. Ainoa vastaus oli kuluvia sekunteja tikittävä seinäkello ennen sokaisevaa välähdystä ja korviahuumaavaa jylinää.
