Title: Sääliks käy
Author: creep
Rating: K-11
Genre: öh.
Pairing: Kaapro/Noel
Disclaimer: Minun on pojat
Summary: Mä menin pöytään, istuin sitä vastapäätä. Se kohotti katseensa ja hymyili ja että mua vitutti nähdä samanlaiset silmät, jotka mua peilistä katto joka päivä. Mä puristin pöydän alla käsiä nyrkkiin. Muistin liiankin hyvin kaikki ne kerrat, jotka olin kersana turhaan oottanu sitä kotiin.
A/N: Alunperin mulla ei ollut mitään aikomustakaan laittaa Kaapron isää tekemään minkäänlaista comebackkia, mutta… sit sain tän idean ja oli vaan pakko. Tätä läpi lukiessa oon kiinnittäny aika paljon huomiota dialogiin ja väännellytki sen kanssa, koska jotenkin nyt oon tosi epävarma sen suhteen. Ja ei tsiisös, että pitiki miettiä pää puhki nimen kanssa, oon aina niin huono nimeämään yhtään mitään, joten oi niin ovelana taas kerran nappasin tekstistä... pahoitteluni. :'d Muttjoo, enjoy or... something. : D
Mä kattelin Noelia, se istui sohvalla ja puhui puhelimessa Sirin kanssa jo toista tuntia. Yleensä se aina häiritsi mua, vaikka tajusinkin, että ne puhui ihan älytylsiä juttuja, väitteli jostain kirjoista ja muista… mutta sillä hetkellä mä en edes tajunnut, mitä Noel puhui. En pystynyt keskittymään kuunteleen, mua ahdisti liikaa. Joten mä vaan tuijotin ulos parvekkeen ikkunasta, en aatellut oikeastaan mitään, yritin olla ajattelematta. Mä en edes tajunnut, että Noel oli lopettanut puhelunsa, tullut seisomaan mun taakse, ennen kuin se sanoi mun nimen.
”Hei jos sua häirittee, et mä puhun Sirin kanssa, niin sano vaan…”
Mä vilkaisin Noelin huolestuneita kasvoja, hymähdin. ”Mua huolettaa lähinnä se, että sä muutut muijat tota tahtia, mitä sä sen kanssa jauhat paskaa puhelimes…”
Noel kohotti kulmiaan. ”No mun käsittääkseni sä pidät myös naisista, että tuskin se mikään ongelma olis, jos muuttuisinki.”
”Kyl se vaan haittais, koska mä haluun sut just tollasena”, mä sanoin, enkä jaksanut enää edes hämmästyä tai nolostua, kun sanoin jotain sellaista ääneen. Noel taas näytti hämmästyvän munkin puolesta. Ei kai se tyhmä vieläkään osannut käsittää, että niin se vaan oli.
”Ja kyl sä voit puhuu Sirin kanssa, sä tarviit mua fiksumpaa seuraa välil. Vaik en nyt tiiä, voiko Sirii fiksuks sanoo… se vaan tietää enemmän kuin mä.”
Noel oli hiljaa, katto mua. ”Oot säkin fiksu.”
Mä virnistin. ”Joo, oikee järjen jättiläinen. Miks vitussa sä mua fiksuks sanot? Noel, sun olis kuulunu myönnellä, olla että ’joo et sä tosiaan mikään penaalin terävin kynä oo’.” Mun ahdistus unohtui ja haihtui, kun Noel oli siinä, kun sain vaan puhuu sille jotain turhaa. Jotenkin en vaan osannut hermota edes siinä tilanteessa, en enää, kun Noel huomas mut.
”Sori, että tuotin pettymyksen”, Noel hymähti ja vakavoitui: ”Mut mikä sulla on? Sä oot ollu hiljanen koko päivän ja jos sä et jotain oo, niin hiljanen.”
Mä katoin sitä, mietin tuhannetta kertaa, että mun oli turha olla kertomatta. Se oli Noel, se näki aina, jos mua joku vaivas ja se sai aina kiskottua irti musta sen syyn siihen. En ollut varma, että olinko mä vaan niin huono peittään keltään mitään, vai oliks se vaan Noel, jolta en osannut piilottaa mitään.
”Mun isä soitti.”
Noel katsoi mua yllättyneenä. ”Sun… isäs?”
”Jep, se halus tavata, jutella.”
Noel rypisti kulmiaan, näytti sulattelevan mun sanoja. ”Mut… eihän se oo ollu suhun yhteydessä sen jälkeen, kun se lähti… vai?”
”Eipä oo ei.”
”No miks se sit nyt?”
”No vitustako mä tiedän”, mä ärähdin ja mua kadutti saman tien. Miks mä Noeliin sitä mun taas herännyttä ärtymystäni purin? Tunsin sen aina, kun mietin sitä äijää. En kai ollu ikinä antanu anteeks sen lähtöö, enkä vitussa tulis antaakaan, vaikka se sitä pyytäis.
Noel ei tuntunut välittävän mun kiukkuamisesta, se vaan kysyi: ”Oot sä menossa tapaan sitä?”
Mä kohautin olkiani. ”Miks menisin? Ei sillä oo mulle mitään annettavaa. Ei se voi noin vaan kelata taaksepäin ja pyyhkii pois sitä, ettei jääny. Mul on iha vitun se ja sama nykyään, että onko se mun elämässä vai eikö. Mut sillon oli, niin vitusti väliä. Mut ei se voi enää sitä korjata.”
Noel katto mua, se näytti jotenki tosi surulliselta, se veti mut itteään vasten, paino otsansa mun otsaa vasten tuttuun tapaan ja me vaan hengiteltiin ja mulle tuli yhtäkkiä täysin rauhallinen olo, kun mä sitä Noelin tuoksua hengitin. Eikä me sanottu enää mitään koko iltana mun isästä.
Mä sit sovin sen kanssa tapaamisen. Syystä, jota en itekään tiennyt. En ollut sanonut Noelille, mihin menisin, mutta jotenkin olin varma, et se arvas.
Mä tunnistin isän heti, kun astuin sisään kahvilaan. Se ei ollut muuttunut paskaakaan, yhä sama pitkä letti ja samanlaiset vaatteet. Mä menin pöytään, istuin sitä vastapäätä. Se kohotti katseensa ja hymyili ja että mua vitutti nähdä samanlaiset silmät, jotka mua peilistä katto joka päivä. Mä puristin pöydän alla käsiä nyrkkiin. Muistin liiankin hyvin kaikki ne kerrat, jotka olin kersana turhaan oottanu sitä kotiin. Olin palvonut sitä niin vitusti, enkä ollut tajunnut, miks se yhtäkkiä kusi kaiken.
”Kaapro… että sä oot kasvanut. Sähän oot jo mies.”
Mä katoin sitä. Ei se sit yhtään mitään omaperäsempää keksinyt sanoa?
”Lapset yleensä ehtii seittemäs vuodes kasvaa isoiks”, mä urahdin.
Isä vaan hymyili. ”Tosiaan. Otat sä jotain? Mä tarjoan tietenkin.”
Mä puistelin päätä ja se nyökkäs, siemas kahviaan ja taitteli lukemansa lehden.
”Noh… miten sun äidillä ja siskoilla?”
”Mitä se sulle kuuluu”, mä huomasin kysyväni kireästi.
Se varmaan aatteli, että mä olin joku uhmaikäinen… vaikka ei mulle ollut kyllä paskaakaa väliä, että mitä se musta mietti.
”Kyllä me pärjätään, ollaan aina pärjätty.” Täydellisen hyvin ilman sua.
Isä nyökkäsi. ”Sen mä halusinkin kuulla. Entäs sun koulu, sähän oot lukiossa?”
Mä nyökkäsin. ”Ei mua kyllä koulut hirveästi kiinnosta…”
Se naurahti. ”Oot isääs tullu.”
Mä tuijotin pöytää. En halunnu olla ’tullu’ missään asiassa siihen äijään, jota en tuntenut. Se uteli multa vielä koulusta, mä vastailin lyhyesti. Sitten me vaan oltiin hiljaa ja musta tuntu, että se pöytä oli ainoa siinä kahvilassa, jossa oli niin kiusallinen fiilis.
”Mitä sä musta haluat”, mä sain sitten tokaistua sen, mitä olin koko ajan miettinyt. Se vilkaisi mua hämmästyneenä.
”Mitä mä susta haluan…? Mä vain haluan tutustua suhun, sä oot kuitenkin mun lapsi. Joo, mä tiedän, että mun olisi pitänyt ottaa aiemmin yhteyttä, mutta paremmin myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?”
Miksi vitussa se muhun halusi tutustua just nyt? Mulla ei ollut mitään kiinnostusta tutustua siihen ja olin sitä mieltä, että se oli jo myöhässä. Miks sitten olin suostunut tapaan sen, miks sitten istuin siinä? En tiennyt, kai mä olin ollut utelias sen suhteen.
”Onko sulla uutta perhettä”, mä huomasin kysyväni, en halunnut kommentoida mitään sen sanoihin.
”Ei ole. Katos, Kaapro… sun äidin kanssa, olihan se hienoa, lapset, talo ja kaikki… mutta mä tajusin, ettei sellainen elämä sopinut mulle. Mä olin vaan luullut niin. Mun kuuluu olla vapaa ja mua kaduttaa, etten tajunnut sitä aiemmin.”
Eli se vieläkin pani keitä sattuu. Mä olin vasta myöhemmin tajunnut, että se oli tehnyt samaa, kun oli ollut äidin kanssa. Ehkä sillä oikeasti oli toinen perhe, ollut jossain välissä, enkä ihmettelis, jos se olis nekin jättänyt. Sitä mä vähiten ihmettelisin, jos koko vitun Suomi olis täynnä mun sisko- ja velipuolia…
”Musta tuntuu, että me ollaan tässäkin samanlaisia… sä ja mä. Jotenkin meitä ei voi sitoa aloilleen, vai mitä?”
Mä katoin sitä ja mietin sitä aikaa, kun olin niitä muijia pyöritellyt, mua ahdisti, kun ekaa kertaa tajusin, että olin ollut siinä suhteessa ihan samanlainen kuin sekin.
”Mä seurustelen”, mä tokaisin. Isä katsoi mua kummissaan ja huokas sitten.
”Et kai? Sä oot Kaapro niin nuori vielä… usko mua, sulla on aikaa seurustella myöhemminkin, jos silloinkaan. Älä tee samoja virheitä, mitkä isäs teki.”
Mä mietin niitä muijia ja niitä aikoja, sitä kuka mä olin silloin ollut… mietin Noelia ja sitä, kuka mä olin nyt. Mä kohotin katseeni isään ja sanoin: ”Älä turhia huolehi, mä seurustelen jätkän kanssa. Ei voida mennä naimisiin eikä hankkia lapsia, eiks oo kätevää?”
Mä katoin sitä odottavana, näin järkytyksen sen kasvoilla ja jotenkin olin tyytyväinen sen ilmeen nähdessäni. En todellakaan ollut suunnitellut, että kertoisin mitään niinkin henkilökohtaista sille, mutta… oli se sen ilmeen arvoista. ”Jätkän…?”
”Joo. Et varmaan muista Noelia, se oli mun kanssa samalla luokalla ala-asteella.”
Mä odotin, että se nousisi ja häipyisi näyttävästi tai pistäisi jonkun kohtauksen pystyyn, mutta se vaan näytti hetken miettivän ja sit totes vaan: ”Jaahas, että sillä tavalla.”
Mä tuijotin sitä. ”Eiks sul oo muuta sanottavaa?”
Se vilkas mua ja huokas. ”Kuules… mä tiedän, ettei susta nyt siltä tunnu, mutta se on varmasti pelkkä vaihe. Mulla oli yks tuttu, kun mä olin sun ikäinen, silläkin oli toi sama, mutta nykyään se on onnellinen perheen isä…”
Mä tuijotin sitä epäuskoisena. ”Mikä vitun vaihe?”
”Kyllä sä tiedät. Sä oot nuori, et vielä oikeen tiedä, mitä oot ja mitä et… se on normaalia, että haluaa kokeilla eri juttuja.”
”Noel ei oo mikään vitun kokeilu, mä rakastan sitä.”
Isä vilkas ympärilleen nopeasti, vittu, sitä hävetti! Se pelkäs, että joku oli kuullut mun sanat.
”Me ollaan oltu vuosi yhessä, me asutaanki yhessä”, mä lisäsin sen nolostusta.
Isä nyökkäili ja kyräili yhä ympärillään. ”Se on tosi… hienoa, mutta sä et ole vaan ollut naisten kanssa, siitä se johtuu.”
Mä nauroin aika vitun kovaa. ”Jos sä tuntisit mua ees hieman, niin tietäsit, että kyl mä vaan oon ollu! Kaikki tunsi mut koko kylän pahimpana pelimiehenä!”
Ei vittu, totesin mielessäni, kun näin, että isä näytti melkeenpä ylpeältä sen kuullessaan, mutta sitten se rypisti kulmiaan.
”Et sä voi väittää, ettet kaipaa niitä aikoja… sä oot niin nuori.”
Mä tuhahdin. ”En kuule kaipaa. Mä oon ehkä nuori, mutta kyl mä silti jo tajuan, ettei ne random panot mulle mitään antaneet. Mä kuvittelin, mut en mä oikeasti ollut onnellinen, kun sain pistää taas lisää rasteja seinään ’vittu jee, sadas pano!’… ne muijat hoki rakastavansa mua, mut ei ne oikeasti. Noelin kanssa mä oon onnellinen. Se ei oo ikinä sanonu, et rakastaa mua, ei sen tarvii.”
”Kaapro, miksi sä annat sitoo ittes…?”
”Eks sä kuullu, mitä mä just sanoin! Ja ei se mitään vitun sitomista oo, jos joku haluaa vaan, että sä oot onnellinen ja rakastaa sua ja jos sä tunnet samoin!”
Isä puisteli päätään. ”Joo, se on kyllä hienoa, aluksi… mutta kaikki ne riidat, mustasukkasuus, ongelmat… ei se vaan oo sen arvosta.”
Se ei voinut olla tosissaan… ”Kyl se vaan on. Vittu, mä vaikka riitelen joka helvetin päivä, koska mä tiedän, että mieluummin kärsin riitelystä kuin siitä, että menettäisin Noelin.”
Isä jatkoi päänsä puistelua. ”Kyl sä tuut vielä katumaan, usko mua.”
”Sitä ootellessa. Mä en oo sä. Ja jos joskus muistutinki sua, oon vitun onnellinen, että ne ajat on takana. Mä oon onnellinen ja tiedän, että sä et oo, etkä voi olla, koska lopulta… sä oot yksin. Ja mä en totta helvetissä halua olla kuin sä.”
Mä nousin ja poistuin, isä jäi istumaan, ei ees vilkassu muhun, kun mä lähdin. Mä menin kotiin ja Noel katto mua, kun mä astuin sisään. ”Sääliks käy”, mä vastasin sen kysyvään ilmeeseen. Noel tyytyi siihen, eikä kysellyt mitään.
Jotenkin mulla oli ihan hiton kevyt olo, kun Noel alkoi esitellä leffoja, jotka se oli käynyt vuokraamassa.
”Meinasin pyytää Sirin mun seuraks, kun sua ei kuulunut”, se sano ja mä tiesin, ettei se oikeasti olis niin tehny.
”Niin varmaan. Siri nyt ei oo minkäänlaista leffaseuraa muhun verrattuna.”
Noel virnisti. ”Totta. Miten mä selviäisinkään ilman sun älyvapaita heittojas, mietinpä vaan…”
”Ja miten mä selviäisinkään ilman sua”, mä mumisin, kiedoin käteni Noelin ympärille ja halasin sitä aika tiukasti. Mä jotenkin tarvitsin sitä kaiken sen jälkeen. Noel vaikutti ihmettelevän aika paljon, muttei sanonut mitään ja me alettiin kattoon niitä leffoja ja mä heitin älyvapaita kommenttejani ja Noel oli Noel ja mä olin jotain, mitä se äijä kahvilassa tuskin tulis koskaan oleen – ihan vitun onnellinen.
