Kirjoittanut: sugared
Ikäraja: K-11
Varoitukset: itsemurhayritysTyylilaji: angst, hurt/comfort
Fandom: Skins, 2. sukupolvi
Hahmot: Effy Stonem & Katie Fitch
Tiivistelmä: Katie punoi tumman verenpunaisista hiuksistaan köyden, jota pitkin Effy kiipesi takaisin päivänvaloon.A/N: Kun päätin osallistua saaga-haasteeseen kirjoittamalla Katie Fitchistä, tajusin, että minun pitää joko kirjoittaa AU:ta, jossa Freddie on elossa tai käsitellä Freddien kuolemaa jotenkin. Päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon, ja tässä tulos. Tai osa sitä, miten vaan. En tiedä, onko tämä mitenkään erityisen onnistunut, mutta ainakin yritin. Se, että Katie auttaa Effyn jaloilleen, on minun päässäni canonia. Alku on kirjoitettu Mirel Wagnerin
The Well-kappaleen inspiroimana.
***
Valoon!
Maailma oli syvä kaivo, ja hän sen pohjalla. Hyinen vesi imi lämmön hänen ruumiistaan, hän oli kylmä ja liikkumaton kuin kivi. Happea oli liian vähän – tai liikaa riippuen siitä, miltä kannalta asiaa tarkasteli. Kaivon suuaukko ammotti hänen yläpuolellaan valkoisena kuin kuu. Ihmisiä kulki ohitse, mutta kukaan ei kurkistanut kaivoon. Hän kuuli heidän loittonevat askeleensa, hänen huutonsa hukkuivat mustan niljan peittämiin kiviseiniin. Pahinta oli, ettei hän ollut yksin. Hän tunsi jonkin liikkuvan tummassa vedessä ja pelkäsi, että se voisi minä hetkenä hyvänsä vetää hänet pinnan alle.
Sitten kuun pinnalle ilmestyivät kasvot. Katie punoi tumman verenpunaisista hiuksistaan köyden, jota pitkin Effy kiipesi takaisin päivänvaloon.
Katie piteli hänestä kiinni, kun hän halusi vain huutaa ja heitellä tavaroita. Katie piteli hänestä kiinni, kun hän makasi sairaalasängyssä tippa ranteeseen kiinnitettynä. (Tonyn lääkkeitä, viskiä ja jotakin, minkä hän oli löytänyt sukkaan käärittynä lipaston perältä. Eikä hän ollut edes onnistunut. Miten säälittävää. Miten
vitun säälittävää.) Katie piteli hänestä kiinni silloinkin, kun hän yritti samaa uudelleen ja oksensi vatsansa syövyttävän sisällön tytön rinnuksille.
Freddien hautajaisissa Effy istui kirkon ensimmäisessä penkissä. Katie piteli tietenkin hänen kättään, hän puolestaan piteli Karenin, Freddien isosiskon kättä. Maskara valui likaisina puroina kummankin poskilla, mutta hän ei vuodattanut kyyneltäkään. Hän oli aavikko, hiekkaan hautautunut.
Hän puristi Karenin kättä, ja Karen puristi lujaa takaisin. Tämän pitkät, punaiset kynnet painoivat puoliympyröitä hänen pehmeään kämmeneensä. Effy tiesi, että Karen syytti häntä Freddien kuolemasta, ja jos se jotenkin tyttöä auttoi, hän antoi tämän satuttaa itseään. Freddien arkku oli kiinni. Kukkavihkon sijaan hän laski puiselle kannelle ruohosätkän, viimeisen, jonka nuorukainen oli käärinyt.
Yöllä hän heräsi siihen, että John Foster istui hänen rintansa päällä Freddien irtileikattu pää kädessään. Kauhuissaan hän tavoitteli pöytälampun valokatkaisijaa, mutta hänen kätensä osui sen sijaan johonkin lämpimään ja tasaisesti hengittävään. Kun Katie havahtui hereille ja kohotti unen pöhöttämät kasvonsa, John Foster ja Freddie katosivat.
"Mikä hätänä?" tyttö kysyi. Punaiset hiukset hohtivat katulamppujen valossa kuin lyhty.
"Näin unta", Effy kuiskasi. Mitään puhumatta Katie kömpi lähemmäs ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. Käsivarren paino oli todellista, ja jo se riitti lohduttamaan häntä. Hän painoi kasvonsa Katien karheisiin hiuksiin. Ne tuoksuivat purukumilta, sellaiselta vaaleanpunaiselta, josta Tony osasi puhaltaa valtavia kuplia.
Katien kirsikanpunaiset hiukset ja vaaleanpunainen purukumi olivat ensimmäiset väripilkut Effyn mustavalkoisessa maailmassa. Sitten hän alkoi nähdä muitakin värejä. Pitkään ne olivat haalistuneita, kuin halvoilla vesiväreillä maalattuja. Sateen pieksemiä nurmikoita, harmaita betoniviidakoita.
Katie vei hänet paikkoihin, joissa heistä kumpikaan ei varmasti ollut ennen käynyt. Niissä paikoissa oli kirkkaita, sykkiviä värejä – ja hiljaisuutta. He hihittelivät kastoroiduille kreikkalaispatsaille taidemuseossa, syöttivät kärpäsiä lihansyöjäkasville kasvitieteellisessä puutarhassa. Kirjaston mikrofilmisalissa Effy nukahti lukulaitteiden tasaiseen raksutukseen ja näki pumpulinpehmeää unta ensimmäistä kertaa kuukausiin. Kauhukuvien sijaan hän heräsi vahtimestarin huutoon. He saivat elinikäisen porttikiellon, mutta sillä ei ollut väliä: se oli tehonnut. Hän näki taas värejä, kuuli muutakin kuin sähköistä surinaa, joka kertoi, että hän oli yksin tyhjässä huoneessa. Hän tunsi, hän maistoi, hän paleli, hän paloi.
Painajaiset eivät tietenkään kadonneet mihinkään. Hän näki niitä kuitenkin aina vain harvemmin, ja yhä useammin Katie oli hänen vierellään, kun hän heräsi niihin. Tyttö oli hänen vierellään silloinkin, kun viaton trippi viattomissa kotibileissä muuttui matkaksi Helvettiin, jossa saatanan paikalla tuomioita jakeli John Foster. Hän päätti, että söisi vastedes vain sellaisia sieniä, jotka hänen äitinsäkin tunnistaisi.
Freddien haudalla hän halusi kuitenkin käydä yksin. Aurinko paistoi korkealta, ruoho oli saanut takaisin kirkkaanvihreän värinsä, johon hautakivien viileänsiniset varjot sekoittuivat. Freddien hauta oli samanlainen kuin kaikki muutkin, yksinkertainen ja koruton. Hyvä niin, eihän poika ollut tehnyt itsestään numeroa eläessäänkään. Todennäköisesti Freddie olisi kyllä halunnut tulla tuhkatuksi ja sirotelluksi mereen. Vapaa ruumis, vapaa sielu.
Effy istui päivän paahtamalle ruohotilkulle haudan eteen. Pitkän hetken hän vain tuijotti kiveä ohikulkijoiden paheksuvista katseista ja päälakeaan polttavasta auringosta välittämättä.
"Miksi sinä menit sinne, Freds? Eikö kukaan kertonut sinulle, että uteliaisuus tappoi kissan?" hän moitti alavireisesti hymyillen. Hauta oli hiljainen. Effy sytytti tupakan ja puhalsi savupilven kohti hautakiveä. Viimeiset henkoset.
"Te olette edelleen kolme muskettisoturia, Freds. Cook tappoi sen paskiaisen. JJ piti huolen, ettei hän jäänyt kiinni. Yksi kaikkien, ja kaikki yhden puolesta."
Effy kaivoi farkkujensa taskusta rypistyneen valokuvan, joka oli otettu keväällä hänestä ja Freddiestä. Jo silloin asiat olivat alkaneet mennä pieleen, ja hän toivoi, että olisi löytänyt paremman kuvan. Onnellisemmilta ajoilta. Toisaalta, ehkä pahimmat, pimeimmät ajat olivat olleet samalla onnellisimpia. Hän muisti painajaiset, pillerit ja harhat, mutta myös sen, että Freddie oli aina ollut hänen rinnallaan. Niin kuin Katie nyt.
Effy jätti valokuvan hautakiven juurelle ja nousi lähteäkseen.
"Yksi kaikkien puolesta", hän toisti hiljaa. Karen oli oikeassa, Freddien kuolema oli hänen syytään. Poika oli kuollut hänen puolestaan. Jotta hän eläisi.
Aamuyö oli helmenharmaa ja pilvinen, kuin kyyhkysenuntuvaa. Hän ja Katie istuivat satamassa kuten silloin, kun olivat tehneet lopullisen rauhansopimuksen. Katie oli riisunut kenkänsä ja sukkansa ja liotti nyt jalkojaan saastaisessa, ruskeassa vedessä. Effyn kuivilla huulilla roikkui tupakka, jota hän ei ollut toistaiseksi saanut sytytettyä.
"Minä en voi saada lapsia", Katie tokaisi yllättäen. Effy vilkaisi tytön profiilia, pehmeitä kaaria ja mustia ripsiä, kuin suruvaipan siivet.
"Kuka nyt lapsia haluaisi. Maailmassa on tarpeeksi paskaa ilmankin", hän vastasi kuivasti ja viskasi sytyttämättömän tupakan satama-altaaseen, joka sekin oli täynnä paskaa kuin todisteena hänen sanoilleen.
Katie ohitti kommentin kohauttamalla olkiaan.
"Kun kuulin sen, minusta tuntui, että menetin jotain. Jotain sellaista, mitä en koskaan tiennyt minulla olevankaan", hän jatkoi. Effy kuunteli siitä huolimatta, että tiesi, mitä tuleman piti. Hän oli varma, etteivät hänen erinomaiset kuuntelijanlahjansa suinkaan olleet saaneet Katieta kertomaan. Katie kertoi, koska kuvitteli, että
hänen tarvitsi kuulla.
"En väitä, etteikö se edelleen sattuisi. Välillä minusta tuntuu, etten ole kokonainen tai nainen ollenkaan. Tiedän kuitenkin, etten voi enää kääntyä sillä polulla ja etsiä tienviittaa, joka johtaisi parempaan paikkaan. Täytyy etsiä uusia polkuja", Katie totesi. Effy ei sanonut mitään. Hän kuunteli, miten lokit taistelivat reviiristään vastarannalla, miten Katien pienet valkoiset varpaat loivat aaltoja ruskeaan veteen.
"Sitä paitsi, minusta olisi tullut surkea äiti", punapää tuhahti hetken kuluttua.
"Eihän", Effy vastasi varmana. Hän nousi jaloilleen ja kietoi ruutukuvioista flanellipaitaa tiukemmin laihan vartensa ympärille suojautuakseen viileältä usvalta.
"Sinusta olisi tullut maailman paras", hän lisäsi ja ojensi kätensä Katielle. Oli hänen vuoronsa auttaa toinen jaloilleen.
