Otsikko: Kuka minä olen?
Kirjoittaja: Romione
Ikäraja: K11
Beta: Death Eater
Vastuuvapaus: Suzanne Collinsin luomat hahmot, paikat ja itse Nälkäpeli eivät ole minun omistuksessani, minä vain leikin hänen hahmoillaan. En saa rahaa.
Fandom: Nälkäpeli | The Hunger Games
Genre: Fluff, drama, pieni angst
Paritus: Marvel/Ketunnaama
A/N; Jälleen yksi minä-muodossa kirjoitettu Nälkäpeli-OS by Romione, hahaa. Tällä kertaa hyvin jännittävä paritus (lukeekohan kukaan?), mutta minua jotenkin kiehtoo erilainen ja jännittävä paritus. Kiitos kommenteista, jos sellaisia kirjoitatte! [kirjoitettu Ketunnaaman näkökulmasta]
Kuka minä olen?
Edessä taas yksi yksinäinen yö. En enää pysy elossa olevien kanssa laskussa, enkä tiedä myöskään kuolleiden tribuuttien määrää. Tiedän vain sen, että minä itse edelleen seison tämän areenan päällä ja istun makuupussissani luolassa, jonka olen peittänyt risuilla. Minut on helppo löytää, mutta olen kaivanut maahan kuopan, johon voin piiloutua. Minua ei turhaan kutsuta ovelaksi.
Tässä minä vielä olen. Olen pakoillut muita tribuutteja sekä mahdollisuuksia liittoon. Minua on aliarvioitu, mutta edelleenkin elän. Kaikenmaailman rakastuneet Peeta Mellarkit ja Katniss Everdeenit eivät ole ottaneet minua huomioon. Eivätkä myöskään ammattilaiset. Kukaan ei tiedä, kuka olen,
Tiedän hiuksieni olevan aivan sekaisin, mutta en välitä. Tämä on sentään Nälkäpeli, ei hiukset-menivät-sekaisin-shokki. Toisin kuin ensimmäisen vyöhykkeen Glimmerillä; hän on selvästikin pakkomielteinen ulkonäöstään. Minun punaiset hiukseni ovat sen sijaan hutaistu jonnekin taakse.
Minun pitäisi pian päättää jonkinlainen strategia. Montaa ei enää ole jäljellä täällä kuoleman pelissä, missä mikään ei ole varmaa. Yritän saada päähääni, ketkä eivät ole vielä ainakaan kuolleet. Ainakaan sulhaspoika - ammattilaisten sanonta on tarttunut minuunkin - eikä tulityttö. On selvää, että he ovat jossain piilossa. Suurin osa ammattilaistakin on elossa. Cato, Clove. Ja se poika - se poika, jonka nimi ei koskaan tule päähäni, kun ajattelen häntä. Mark? Martin?
En muista poikaa edes ulkonäöltä. Luultavasti siksi, ettei hänen kuvansa ole vielä ilmestynyt taivaalle. Jos olisi, muistaisin hänet varmasti. Hän vaikuttaa kiehtovalta - ammattilaiseksi. En minä muuten. Enkä saisi edes ajatella muita tribuutteja ihmisinä; pikemminkin eläiminä. Muuten olen pulassa. Minun pitää pitää ovela näkökulma kaikkeen ja ajatella, että he ovat aivottomia Capitolin sätkynukkeja. Toisin kuin minä. Minä en ikinä suostuisi Capitolin pomputeltavaksi.
Koko Nälkäpeli on vienyt minun voimani. Pelkkä koko ajan pakosilla oleminen saa minun pääni särkemään. Yksinäisyys tekee olon tyhjäksi - pian varmaan unohdan, keitä muut ihmiset ovat, mitä tunnen kotiani kohtaan, miksi elän...
En saa unta. Kello on jo luultavasti paljon, mutta mikään täällä ei ole varmaa. Täällä saattaa olla jäinen yö, mutta ulkopuolella tätä julmuutta saattaa olla päivä. En enää tiedä, mihin voin luottaa. Näenkö oikein? Kuulenko oikein?
Olen selvinnyt tänne pakenemalla, piiloutumalla ja oveluudella. Mutta jossain vaiheessa minunkin täytyy poistua täältä. En vain luottaa siihen, että olen kolmen viimeisen joukossa ja kaksi muuta tappavat toisensa. Capitol ei pitäisi minua hyvänä voittajana, vaan olisin vain pakoilija. Capitol tekee mitä tahansa saadakseen voittajaksi vahvan ja murhanhimoisen. Minä en ole se, mitä he toivovat.
Ajatukset alkavat muuttua sumeammiksi. Oksat peittävät suuaukon, enkä sen takia kuule ympärillä olevaa maailmaa. Voin olla pian pulassa, jos en kuule ammattilaisten saapumista.
Hautaan kasvoni käsiini. On vaikeaa olla Nälkäpelissä. Miksi minut pakotettiin tänne? Miksei kukaan voinut ilmoittautua tilalleni? Hyvä on, olen päässyt pitkälle. Mutta Capitol ei anna minun elää, jos käyttäydyn näin.
Hyvä on, lupaan itselleni, huomenna poistun piilopaikastani ja yritän tappaa jonkun itseäni heikomman. Sitten Capitol saa mitä haluaakin. En ole heidän sätkynukkensa ja pelinappulansa, mutta he roikottavat käsissään minun elämääni ja kuolemaani, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin. Ongelma ei lopu siihen, että olen Nälkäpelissä, ehei. Ongelmat loppuvat vasta sitten, kun minut nostetaan ilmalaivalla - elävänä tai kuolleena.
Yhtäkkiä kuulen kahinaa ulkona, vaikka oksat eristävätkin. Yritän piilottaa tavaroitani ja niin lyhyessä ajassa poistaa kaikki elon merkit luolasta ja yrittää kaivautua kuoppaan, mutta kun peräännyn luolan perälle oksia ehditään jo poistaa ja tulija näkee minusta ensimmäisen vilkaisun. Nyt minä kuolen, nyt minä kuolen. Missä kaikki aseeni ovat?
"Sinä...?" kuuluu pojan ääni. Olen ummistanut silmäni ja puristanut käteni yhteen valmistautuessani kuolemaan. Ääni ei kuitenkaan ole uhkaava, joten avaan silmät ja näen hämmentyneen pojan. "Vyöhykkeeltä 5?"
Nyökkään varovaisesti, koska olen valmiina loppuuni, mutta tunnistan pojan, enkä siksi hyökkää hänen kimppuunsa. Kyseessä on ensimmäisen vyöhykkeen miestribuutti, jonka nimeä en koskaan muista. Juuri hän. Kiehtova, nimetön ja ulkonäötön poika. Paitsi että nyt muistan, että hänhän on komea. Ja aikoo tappaa minut - miksi juuri kaikista näistä tribuuteista juuri hän?
"En aio tappaa sinua", hän kuiskaa lopulta. Yllätyn niin, että meinaan horjahtaa selälleni. Ammattilainen ja vielä ensimmäiseltä vyöhykkeeltä, ei aio tappaa minua, vaikka olisin niin helppo uhri. Minä punasine hiuksineni ja aseet repussa olisin helppo tapettava, vaikka yritän aina olla niin kovin ovela. Mutta tämä poika on armelias. Hän kiehtoo minua nyt vain enemmän.
"Osaatko puhua?" poika, joka on minulle edelleenkin jostain syystä nimetön, virnistää ja istahtaa viereeni aseidensa kanssa ja näyttää jotenkin uhkaavalta, mutta hänen hymynsä huokuu lämpöä. En ole nähnyt tuollaista lämmintä hymyä aikoihin, koska Nälkäpeli on niin kylmä. Ystävällinen ja ei niin murhanhimoinen ihminen saa minut hymyilemään itsekin.
"Osaan", sanon hiljaa ja yhtäkkiä taas muistan, miltä ääneni kuulostaa. Se on aika korkea loppujen lopuksi. En ole puhunut viikkokausiin. En ole muutenkaan kovin puhelias. Mutta minusta tuntuu helpommalta avata suuni tämän pojan seurassa. "En muista nimeäsi", totean rehellisenä, mutta poika vain virnistää. Puhun yleensä hyvin suoraan.
Poika ojentaa kätensä tutustumisen merkiksi ja vastaan ojennukseen hieman epäröiden, koska en heti pysty luottamaan - varsinkaan, kun poika on ammattilainen. "Marvel. Vyöhykkeeltä 1", hän esittäytyy ja minä nyökkään. Minä en esittele itseäni sen erityisemmin, koska Marvel oli jo tunnistanut minut. En yleensä kuuluta nimeäni kovinkaan paljon. Mutta tribuuttien kesken minua kutsutaan Ketunnaamaksi.
"Olet ammattilainen", totean suoraan tapaani. Marvel virnistää taas ja päästää kätensä minun kädestäni ja kietoo ne polviensa ympärille samalla, kun nyökkää.
"Totta." Muuta Marvel ei sano. Hän saa minut hyvin hämilleen.
"Mikset siis et ole vielä tappanut minua? Sinulla oli hyvä mahdollisuus juuri äsken", sanon hyvin suoraan, mutta sitten nappaan kirveen, jota olen säilönyt ja jatkan, "mutta eipä enää, kun olen aseistettu."
Yllätyn, kun Marvel vain virnistää ja pitää aseensa selässään välittämättä ollenkaan, kun otan kirveen esiin. Hän kohauttaa olkiaan hyvin huolimattomasti. "En halua tappaa sinua", hän vastaa ja lumoaa minut täysin katsomalla minua silmiin.
Olin koko Nälkäpelin ajan yksin ja päättelin, että parasta on pysyä omissa oloissa ja elää siten, etten puhu tai tutustu keneenkään. Mutta Marvel on todellinen poikkeus. Hän ei ole kuten muut ammattilaiset; hän hymyilee. Ja vielä tärkeämpää, hän hymyilee minulle. Eikä Marvel vaikuta pahalta, vaikka vihaankin periaatteesta ammattilaisia ja vielä enemmän Capitolia ja yhtä paljon Capitolin nuoleskelijoita, joita Vyöhyke 1 on täynnä, mutta Marvel ei vaikuta sellaiselta.
"Haluatko liittoutua kanssani salaa? Annetaan muiden ammattilaisten uskoa, että minä olen kadonnut. Ollaan me yhdessä. Vaikutat taistelijalta - juuri sellaiselta, joka voisi hyvinkin voittaa tämän Nälkäpelin. Paljon todennäköisemmin kuin joku Katniss Everdeen", Marvel toteaa pelkästään ollakseen kohtelias ja sanoo kaiken aivan vakavalla naamalla. Liittoutuminen ammattilaisen kanssa, ei paha tulos. Ehkä pitäisi suostuakin.
"Voinko luottaa sinuun?" kysäisen hiljaisella äänellä ja Marvelin kulmakarvat kohoavat. Hän tunnistaa äänensävyni; minun järkeni taistelee tunteita vastaan, nimittäin tunteiden mukaan minun pitäisi voida luottaa noin kohteliaiseen ja hymyileväiseen poikaan nimeltä Marvel, mutta järki sanoo, että saattaisin olla vahvempi yksin ja minun pitäisi paeta heti, kun olen saanut toisen pois kimpustani.
"Sinulla on korvasi takana luomi. Oikean kätesi kämmenessä on viilto. Niskassasi on umpeutunut haava. Olen seurannut sinua pitkään", Marvel vastaa, muttei ollenkaan ilmoita, voiko häneen luottaa.
Automaattisesti hipaisen toisella kädelläni korvani takaosaa, jossa tiedän, että on luomi. Käännän oikean käteni vaistomaisesti itseeni päin ja vanha kunnon viilto näkyy paremmin kuin hyvin. Niskaa minun ei edes tarvitse tarkistaa. Tuo poika tietää minusta liikaa. Hän on minulle joko hyvin paljon hyödyksi - tai hengenvaarallinen. Hyvin hengenvaarallinen. Jotenkin en vain pelkää Marvelia.
"Hyvä on. Liitto."
On kulunut muutama päivä siitä, kun tapasin Marvelin ensimmäistä kertaa. "Tavata", jos meidän tuuripohjaista kohtaamistamme nyt voi tapaamiseksi näissä olosuhteissa kutsua. Kävelen hänen kanssaan vieri vieressä läpi metsän ja yritän kanssasi parhaani mukaan metsästää syötävää.
"Kokeile keihäällä. Heitä se kaniinista hieman oikealle tai vasemmalle, koska se varmasti juoksee jompaan kumpaan suuntaan hieman ennen kuin se osuu", Marvel opettaa minulle kädestä pitäen. Tulemme hyvin toimeen, minä ja Marvel. Hän on käynyt muutaman kerran ammattilaisten leirissä ilmoittamassa, että käy pitkillä metsästys- ja tapporeissuilla. Eikä kerro kenellekään, että juuri meillä on liitto. Marvelilla ja Ketunnaamalla.
Hän päästää kädestäni irti, jotta voin heittää keihän kohti pahaa aavistamatonta kaniinia puskan takana. Heitän hieman vasemmalle, koska eläin on kääntynyt hieman siihen suuntaan, joten logiikan avulla voin päätellä, että se on suunta, johon se ryntää huomattuaan keihään, jota Marvel minulle lainaa. Kuten arvasinkin, jänö hätääntyy keihään lähestyessä kovaa vauhtia ja lähtee juoksemaan, mutta osuu keihääseen. Ja meillä on taas hieman syötävää.
"Voi kiitos, olet korvaamaton apu", hymyilen Marvelille ja menen noutamaan saaliimme. Meistä on tullut hyvin läheiset, mutten ikinä uskalla sanoa sitä ääneen. Loppujen lopuksi toinen meistä kuolee. Enkä halua nähdä sitä päivää. Sinä, Marvel, et saa kuolla ja jättää minua tänne. Mieluummin sitten niin, että sinä ystävällinen poika annat minun kuolla ja voitat tämän kisan.
"Tiesitkö, että olet suloinen kun hymyilet?" Marvel kysyy minulta, kun palaan kaniinin kanssa, irrotan siitä keihään ja ojennan sen takaisin Marvelille. Punastun ja naamani on yhtä punainen kuin taakse sidottu tukkanikin. Tuo poika kyllä osaa saada minut kummallisiin tunnetiloihin. Hän on hyvä muovaamaan minusta kummallista ihmistä. Hän mutistaa kaikkea.
"En", vastaan suoraan tapaani ja on hänen vuoronsa punastua. Hän ei ole tottunut flirttailemaan minulle, kun minä olen sellainen, joka ei ymmärrä minkäänlaisia vihjauksia mihinkään suuntaan. Minun älylliset kykyni ovat yleensä aika paljon nollatilassa, ainakin muiden ihmisten suhteen.
"Kuule, teenkö minä tyhmästi, jos -?" Marvel kysäisee ja tarttuu minua käsistäni. Nyt arvaan kasvoni olevan punaisempi kuin tukkani. Ei epäilystäkään. Marvel saa minut sekavaan tilaan. Jos en luottaisi poikaan niin kuin luotan, niin arvelisin hänen yrittävän sekoittaa minun pääni täysin ja sitten tappavan minut. Mutta kun hän tunsi minut, kun en tuntenut häntä - jotenkin ensimmäistä kertaa luotin.
Marvel katsoo minuun kysyvästi ja koska en riuhdo käsiäni pois, hän ottaa sen myöntymisen merkkinä ja painaa huulensa minun huulilleni. Hyvin sekava tila valtaa pääni. En osaa oikein reagoida mitenkään, kun muutaman päivän tuttavuus Marvel, joka on minun kanssani liitossa salaa ammattilaisilta ja siten koko ajan hengenvaarassa, yhtäkkiä suuteleekin minua. Minua ei ole koskaan suudellut kukaan.
"Sinä yrität tappaa minut vai mitä", mumisen suudelman välistä. Ei sillä, etten nauttisi siitä, koska huomaan sen myötä tuntevani jotain sinuakin kohtaan, mutta koska en vastaa suudelmaan ja alan epäilemään Marvelin motiiveja, hän vetäytyy pois ja katsoo minua kuin olisi täysin murtunut. En osaa sanoa mitään. On hieman hankalaa, jos ei ole tottunut muihin ihmisiin
"Ei, en yritä tappaa sinua, enkä tule yrittämäänkään. Minä rakastan sinua, Ketunnaama", Marvel kuiskaa ja vetää hymyn huulilleni.
