Otsikko: Hiekkaan piirretty rakkaus
Kirjoittaja: Melba
Beta: UsedBoyRomance
Genre: Draama
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Minä/sinä
Summary: Minähän meistä olen aina ollut se, joka on liian tiukasti kiinni vanhoissa muistoissa, joka rakastaa vanhoja valokuvia tummanruskeissa kehyksissä ja vaaleanpunaisella teipillä päiväkirjan sivuille kiinnitettyinä.
Varoitukset: Äärimmäisen kevyt viittaus äärimmäisen kevyeen läheiseen kanssakäymiseen.
A/N: Tässä nyt olisi tällainen pieni palanen erään ihmisen elämää. Jos luette, niin olisi mahtavaa, jos jaksaisitte myös kommentoida, osaan ottaa vastaan myös kritiikkiäkin, kehittyähän tässä vain on tarkoituksena. Ikärajasta en muuten ollut ihan satavarma, mutta uskoisin tämän olevan silti ennemmin sallittu kuin K-7. Toivottavasti pidätte. :--)
Hiekkaan piirretty rakkaus
Silloin kun puiden lehdet putosivat hauraina, tuulen riepottelemien puiden kurkotellessa ikävöiden maata kohti, silloin sinä kai lopullisesti lakkasit rakastamasta minua.
Ensin minä, onneton rakastunut hölmö, en huomannut mitään, mutta varmaan kylmän talven mukana saapui se ensimmäinen aavistus. Jokin katseessasi sen kai paljasti, ehkä se miten aina käännyit pois, muka vahingossa. Aina kun kurotin kaulaani tai kumarruin lähemmäs suudellaksesi sinua, elettäni muka huomaamatta käännyit ja aloitit keskustelun jostain muusta. Kerran huokaistessasi syvään, katseesi jossain seinän ja katon välimaastossa harhaillen ja todeten niin ilmeettömänä, että sinun pitäisi ehkä alkaa lähteä, ja sillä hetkellä minä sen ehkä ensimmäistä kertaa aavistin.
Mutta kesä, silloin ei vielä näkynyt pienintäkään vihjettä, joka olisi kertonut muuttuneista tunteista. Tai ehkä täsmällisempi sana olisi haalenneista; haalenneista ja ajan säälimättömän hampaan kaluamista. Aivan kuten se violetti vähän liian suuri paita, joka sinulla on ollut varmaan aina ja tulee kai olemaankin. Ehkä vielä silloinkin kun joskus nouset, kurotat lähemmäksi suudellaksesi jotakuta toista.
En koskaan aavistanut, että tulisi päivä, jolloin joutuisin miettimään, kuinka monta kertaa olinkaan painanut pääni olkapäätäsi vasten, poskeni vasten haaleanviolettia paitaasi, onnellisena läsnäolostasi ja lohdusta, jonka aina toit pelkällä olemuksellasi epävarmaan mieleeni. Liian monta kertaa kai - sen takia sinä ehkä lähditkin. Ehkä löysit toisen, varmaankin minua iloisemman, merkkinään siitä kahdelle siistille palmikolle letitetyt kirkkaanpunaiset hiukset pisamaisia kasvoja kehystämässä, vastakohtana minun tummille, elottomille hiuksilleni. Tai mistäpä minä tiedän, ehkä se on vain minun kuvitelmaani, mutta se kai sinulla on. Joku toinen. Joku, joka antaa sinulle jotain, missä minä en koskaan kyennyt olemaan tarpeeksi hyvä.
Violetti paitasi tuo mieleeni sen yhden kesäyön jonka valvoimme kokonaan, niin yhden ja tietyn ja merkityksellisen että aina kun aloitit lauseesi sanoilla "Muistatko, silloin yhtenä yönä.." tiesin aina heti, mistä puhuit. Vaikket sinä monestikaan aloittanut lausettasi noin, minähän meistä olen aina ollut se, joka on liian tiukasti kiinni vanhoissa muistoissa, joka rakastaa vanhoja valokuvia tummanruskeissa kehyksissä ja vaaleanpunaisella teipillä päiväkirjan sivuille kiinnitettyinä. Romanttinen hölmö, niin sinä minulle sanoit joskus, samalla kun painoit kasvosi kiinni niskaani, sivellen kädelläsi käsivarttani. Silloin minä nauroin, tunsin sinunkin hymyilevän kasvot niskaani vasten. Silloin se vielä oli sinulta kohteliaisuus, suloinen asia, häviävä luonnonvara - jotain arvokasta ja sellaista, mistä pitäisi aina pitää huoli.
Sitä minä kai sinulle olin ollutkin silloin. Jotain, josta pitää huolta. Siihenhän sinä olit tottunutkin. Minäkin, mutta eri tavalla - silloin, kun minä löysin haavoittuneen koiranpennun, polulla jonkun huolimattoman jäljiltä jääneeseen lasinsiruun astuneen, halasin koiraa ja itkin lohduttomasti, toivoen kai myötätunnollani parantavani sen. Samassa tilanteessa sinä olisit ehkä huokaissut syvään, astellut koiran luokse ja yksinkertaisesti hoitanut sen kuntoon. Hellästi, mutta kuitenkin rauhallisena ja päämäärästäsi tietoisena. Saman koiranpennun olisit varmaan myös vienyt omistajalleen, siinä missä minä olisin varmaan tahtonut pitää sen itselläni, antanut sille jonkin pehmeän, herttaisen ja lapsellisen nimen. Käärinyt pumpuliin ja rakastanut.
Ehkä juuri siihen kyllästyit. Siihen, että olin sinulle vain joku, jota hoivata. Jotain, joka kuitenkin esti sinun oman vapautesi ja itsenäisyytesi. Ehkä se punahiuksinen, iloinen tyttö jota varmaankin rakastat nyt, on sinulle se, jonka olkapäätä vasten sinä saat itkeä.
En minä ikinä olisi tahtonut, että sinusta tuntuu siltä. Olisin tarjonnut sinulle olkapäätäni, mutta kai jollain tavalla en koskaan tajunnutkaan, että sinäkin tarvitsisit lohduttajaa. Et koskaan sanallakaan maininnut jos sinulla oli jotain, mikä painoi mieltäsi. Kai minä jotenkin vain annoin asian olla. Samalla tavalla kun annoin sinun lohduttaa minua, hoivata pientä haavoittunutta linnunpoikastasi. Kai jotenkin ajattelin, ettet sinä muuta edes halua. Että minä olen meistä se hauraampi, että ehkä sinusta se on ihan hyvä niin päin. Kai minun olisi pitänyt tajuta, ettei se niin voi olla. Ehkä olin vain sokea. Luulin, että sinäkin olet onnellinen. En voi muuta kuin vain toivoa että ehkä olitkin, ainakin osan ajasta.
Ehkä sinulla oli kaksi olotilaa. Toinen oli se, millainen olit minun seurassani. Se vahvempi, se, joka aina jaksoi lohduttaa ja hymyillä, saada hymynsä tarttumaan minuunkin. Mutta millainen olit silloin, kun minä en ollut paikalla? Millainen olit niinä kaikkina yön pitkinä tunteina, jotka usein vietit yksin? Ehkä vietit ne harhaillen pitkin kaupunkimme hiljaisia katuja, istuen yön hämärässä hylättyjen puistojen penkeillä, piirrellen kengänkärjelläsi kuvioita ja sanoja hiekkaan, saman tien kuitenkin pyyhkien ne pois. Minä en tiedä, eikä minulle koskaan oikein tullut mieleen kysyäkään.
Ehkä silloin, kun soitin sinulle keskellä yötä paniikissa ja itkien, et tullutkaan luokseni kotoasi, vaan ehkä kävelit suoraan puistosta. Tai jonkun toisen luota. Ehkä punahiuksinen tyttö oli olemassa elämässäsi jo silloin. Ehkä istuit öisin hänen luonaan, juoden sitä teetä, josta minä en koskaan oppinut pitämään, mutta jota silti aina ostin, ihan vain sinua varten. Ehkä vietitte aikaa yhdessä enemmän kuin me kaksi, keskustellen asioista, joista minä en tiennyt mitään. Sinun kiinnostuksenkohteistasi. Niistä, joista aina puhuit minulle, äänensävyllä ja silmien kirkkaudella joka paljasti syvällä sisälläsi liikahtavan innostuksen, minun kuunnellessani hymyillen ja iloisena siitä, että ne tekivät sinut onnelliseksi - kuitenkaan ymmärtämättä mitään. Siksi yleensä et puhunutkaan niistä minulle. Et siksi, ettet olisi halunnut tai siksi, ettenkö minä olisi halunnut kuunnella, vaan koska et voinut minun kanssani kokea sitä samaa yhteneväisyyden tunnetta, jonka punahiuksinen tyttö sinulle antoi.
Ehkä sinulla oli jotain unelmia, jotka jaoit vain hänen kanssaan, samalla kun joit makean tuoksuista teetä reunasta haljenneesta kissanpentukuvioisesta mukista. Ehkä siksi katseesi muuttui etäiseksi aina, kun minä puhuin omistani. Aina kun puhuin pienestä rivitaloasunnosta, kahdesta pehmeästä, valkoisesta kissasta ja yhteisestä elämästä, hymyilit, muttet koskaan kertonut, mitä tunteita tämä ajatus sinussa herätti. Kuinka saatoinkaan olla niin sokea, etten koskaan huomannut sitä. Ehkä ajattelin vain, että sinusta on liian aikaista puhua siitä. En koskaan ajatellut, että taustalla saattaisi olla muutakin. Ihan erilaisia suunnitelmia, jotka eivät sisältäneet minua ollenkaan.
Tai ehkä sinä yhtenä yönä tapahtuneet asiat eivät merkinneet sinulle yhtään mitään. Ehkä olit kokenut sen kaiken saman jo punatukkaisen tytön kanssa. Tai jonkun muun. Tai ehkä se ei yksinkertaisesti vain merkinnyt sinulle mitään. Ei se, kuinka kävelimme monta kilometriä sille metsän keskellä olevalle pienelle lammelle, uitimme jalkojamme lämpimässä vedessä ja juoksimme yhdessä rannalla nauraen ja heitellen hiekkaa toistemme päälle. Ehkä jo siinä vaiheessa sinulla oli olemassa epäilyksiä… Mutta en tahdo ajatella niin. Tahdon kullata mielessäni sen muiston, vaikka edes vain sen yhden muiston siitä lämpimästä kesäyöstä, jota edeltävän illan vietimme rannalla istuen, syöden voileipiä, jotka olimme muutamaa tuntia aiemmin valmistaneet yhdessä keittiössämme, ennen sitä kaupassa ja hyllyjen välissä kierrellen, poimien ostoskoriin satunnaisesti mitä mieleen tuli, ja sitten vieden lopulta ne kaikki takaisin koska vasta kassajonossa olimme tajunneet, ettei kummallakaan ollut rahaa mukana. Nauroimme hysteerisesti omalle tyhmyydellemme, juoksimme lopulta ulos kaupasta ja minun luokseni, valmistaen voileivät sitten kaikesta satunnaisesta mitä kaapeista löysimme.
Silti kumpikin oli samaa mieltä siitä, että ne olivat parhaimpia, joita olimme koskaan syöneet. Niin sinä ainakin totesit maatessasi selälläsi vierelläni, tuijottaen jo hämärtyneelle taivaalle. Nauroin sanoillesi ja olin juuri kertomassa olevani samaa mieltä, kun yhtäkkiä varoittamatta tartuit käteeni, ja kääntäessäni hymyilevät kasvoni sinuun päin suutelit minua äkkiä ja kiihkeästi, suudelmien välissä kuiskaten rakkaudentunnustuksia, hiljaa, mutta äänensävyllä, jollaista kuulin äänessäsi vain harvoin. Yleensä kun olit niin rauhallinen ja hillitty, tämä äkillinen kiihkeys äänessäsi, huulissasi ja vartaloani kuin huomaamatta sivelemään siirtyneiden käsiesi kosketuksessa sai sydämeni äkisti lyömään paljon nopeammin.
Sen koko kesän vietimme yhdessä. Tuon saman kesäyön myötä epävarmaan elämääni ja horjuvaan mieleeni saapui varmuus siitä, että sinä olit se, johon pystyisin luottamaan ja tukeutumaan. Niin sinä olitkin, sinä et koskaan purkanut raivoasi tai turhautumistasi minuun, suljit vain silmäsi ja laskit varmaan mielessäsi hitaasti kymmeneen, sitten vastasit minulle kylmän viileästi ja rauhallisesti, samaan aikaan kun minä saatoin huutaa päin naamaasi, ja sekunnin päästä jo vajota itkemään lohduttomasti sinua vasten. Koskaan koko yhdessäolomme aikana et sanonut minulle pahaa sanaa tai vaatinut minua mukautumaan sinun mielihaluihisi. Sitä minä eniten sinussa ehkä ihailinkin, sitä tietynlaista varmuutta, jolla tunnuit elämääsi asennoituneen.
Nyt, kun katson asioita taaksepäin, kaikki tuo taisi olla vain pelkkää silmänkääntötemppua. Ehkä koko sinun oikea persoonallisuutesi oli minulta koko sen ajan piilossa, ainakin se osa, joka kärsi koko tilanteesta suunnattomasti. Ehkä et vain halunnut loukata minua, saada minua horjumaan jälleen, nyt kun viimeinkin olin tuntunut saaneen tukevan jalansijan elämästäni. Sinä olit vienyt elämältäni sen koko epävarmuuden, joka sitä aiemmin oli vainonnut joka ikisestä suunnasta. Sinä olit se, joka minut suostutteli takaisin siltä reunalta, jolta niin monesti halusin heittäytyä.
Ehkä punahiuksinen tyttö oli se, joka suostutteli sinut aina takaisin.
Sinä yönä, kun lammen rannalla vedit minut selältäni ylös vain vetääkseni paitani hitaasti ja hellästi pois päältäni, ehkä olit ajatuksissasi jossain ihan muualla. En kuitenkaan haluaisi uskoa niin. En kuitenkaan voi olla varma, en nyt enkä koskaan. En tiedä, oliko rakkautesi todellista rakkautta enää siinä vaiheessa, vai oliko se vain pelkkää halua pitää minun pääni pinnalla ja mieleni tasapainossa. Jälleen vain huolehtia minusta ja hyvinvoinnistani. Ehkä samalla hetkellä, kun annoin sinun ensi kertaa koskettaa paljasta ihoani, ajattelit koko ajan punahiuksista tyttöä. Tai ehkä ajattelit sitä, kuinka halusit saada minun oloni hyväksi ja onnelliseksi. Tai ehkä todellakin rakastit minua. En tiedä, enkä oikeastaan haluakaan. On turvallisempaa, kun ei tiedä.
Kun palaan mielessäni takaisin kaikkiin niihin muistoihin ja ajattelen kaikkea sitä, mitä me olimme sekä erityisesti olisimme voineet olla, mieleeni palaa sanonta, jonka kaltaisia näkee lääkäreiden vastaanotoilla olevissa kliseisissä mietelmätauluissa, kirjoitettuna kauniilla tekstillä, värikkäiden ja kauniiden kukkasten ympäröiminä. Sitä, että oikeastaan kai on turha surra sitä, että asiat päättyvät. Tärkeämpää olisi olla iloinen siitä, että ne ylipäätään olivat olemassa.
Kertokaa se minun ikävöivälle mielelleni ja sydämelleni, joka yhä rakastaa sinua. Muuta en kai osaa enää sanoakaan kuin että olen pahoillani siitä, että asiat menivät niin kuin ne menivät. Siksi yritän kuulostaa vilpittömältä toivottaessani sinulle ja punahiuksiselle tytölle - tai kuka tahansa sinut onnelliseksi tekeekään - onnellista loppuelämää. Ehkä hän on kaikkea sitä, mitä tarvitset.
Vielä en osaa kuulostaa vilpittömältä tai siltä, että aidosti kykenisin toivomaan teille kaikkea hyvää, mutta yhden asian ainakin pystyn nyt jo toteamaan vilpittömästi: Sen, kuinka pahoillani olen siitä, etten koskaan huomannut kaikkia niitä asioita, jotka jätit sanomatta ääneen.