Title: Kellastunutta nuottipaperia
Author: Sierra
Genre: Angst, fluffy
Pairing: Harry/Luna
Rating: S
Summary: Harry tuntee syyllisyyttä vuosien takaisista tapahtumista. Mutta mitä tapahtuu, kun Luna saapuu Harryn elämään mitä erikoisimmalla yhteensattumalla?
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat, minä vain käytän niitä hyväkseni, enkä saa tästä mitään muuta korvausta kuin (ehkä) niiden kommentteja, joita tämä kosketti.
Warnings: Hyvin monen ihmisen kuolema mainitaan.
A/N: Yksi toive olisi, silloin kun Luna soittaa, niin ne joilla on mahdollisuus, kuunnelkaa
tätä.Sitä minäkin kuuntelin tätä kirjoittaessani.
*
Kellastunutta nuottipaperia
Yksinäinen hahmo asteli ankaraa tuulta vastaan hiukset hulmuten. Oli juuri se aika, kun syksy vaihtuu talveksi. Vielä ei ollut lunta, mutta ilma oli todella kylmä ja tuuli pureva. Taivas oli harmaa ja vesipisarat iskeytyivät miehen kasvoihin kuin luodit. Nahkatakin liepeet liehuivat ja mies kieritti kaulaliinansa tiukemmin kaulansa ympärille. Hän nousi pienet puiset portaat ylös. Sianpään ovi narahti ja tupakansavuinen ilma alkoi heti tukehduttaa. Mies laahusti baaritiskille ja istui yhdelle metallisista jakkaroista. Hän kohotti kättään osoittaen haluavansa baarimikon paikalle.
“Iltaa, herra Potter.”
“Iltaa. Eilinen, kiitos.”
Baarimikko nyökkäsi pikaisesti ja kaatoi kirkasta nestettä pieneen lasiin. Hän työnsi sen Harryn silmien eteen ja poistui pyyhkimään laseja likaisella pyyhkeellä. Harry oli miettinyt, oliko se kenties sama rätti kuin hänen Tylypahkan aikoinaan. Hän hymyili surullisesti miettiessään kuinka hän, Ron ja Hermione olivat käyneet Sianpäässä usein. Yleensä silloin, kun jollain heistä oli ollut vaikeaa aikaa. He olivat jutelleet milloin mistäkin, ja vaikka aihe olisi ollut täysin tyhjänpäiväinen, vain siellä istuminen ja rauhoittuminen oli auttanut.
Harry kulautti juomansa kerralla alas. Juoma poltti kurkkua, mutta vuosien kokemuksella Harry tiesi juoman lopulta unohduttavan kaikki ikävät asiat hänen päästään. Hän oli menettänyt niin monia ystäviä ja läheisiä. Stressi ja menneisyys vaativat Harrysta paloja joka päivä. Kun hän joi, hän saattoi kuvitella Hermionen istumassa vieressään, ja Ronin vitsailemassa jotakin päivän tapahtumiin liittyen. Humalassa hän pystyi muistamaan Ginnyn hieman rasittavan naurun, mutta silti niin iloisen hymyn. Hän pystyi muistamaan Siriuksen äänen ja läheisyyden.
Kyllä Harry tiesi, että seuraavana päivänä kaikki tuntuisi taas moninkertaisesti pahemmalta, mutta hän ei vain voinut elää ilman hetkellistä aivojen nollausta. Kunpa joku vain ohjelmoisi ne sen jälkeen paremmiksi, eikä vain palauttaisi kaikkea sitä tuskaa takaisin. Hän oikeasti tarvitsi läheisyyttä, rakkautta - edes juttuseuraa. Sillä hetkellä ainoa juttuseura oli Cissy, hänen musta kissansa. Harry oli nimennyt sen Draco Malfoyn äidin Narcissan mukaan kunnianosoitukseksi hänen henkensä pelastamisesta. Ilman häntä Harry ei istuisi siinä nyt. Joskus hän ei ollut aivan varma, että oliko se sitten hyvä asia.
Baarissa oli hiljaista lukuun ottamatta lasien kilinää ja hetkittäistä tuolinjalkojen raapimista lattiaan. Harry oli monet kerrat toivonut, että joku tulisi juttelemaan hänelle. Kaikki hänen naapurinsa kävivät Kolmessa luudanvarressa. Eivät he kyllä hänelle muutenkaan puhuneet. Normaali tervehdys kyllä tuli kaikkien huulilta automaattisesti, olihan Harry velhomaailman pelastaja. Mutta kun Harryn henkinen romahtaminen hetkeksi kesken taistelua oli tullut julki, moni oli alkanut syyttämään Harrya Ginnyn kuolemasta. Ja sitä Harry ei ollut kestänyt. Arvet ranteissa muistuttivat siitä piinasta.
Kuului hiljainen oven narahdus, mutta Harry ei jaksanut kiinnittää huomiota tulijaan. Ei tulija kuitenkaan osoittaisi minkäänlaista huomiota Harrya kohtaan. Kuului papereiden kahinaa, ja jossakin päin baaria tuoli narahti. Ja sitten kuului jotain liian kaunista.
Joku soitti pianoa niin kauniisti, että Harry tunsi sydämensä pysähtyvän. Melodia oli melankolinen ja murskaava. Sitten se vaihtui kauniiseen, mutta surulliseen sävelmään. Pianisti selvästi rakasti soittamista. Harry sulki hetkeksi silmänsä saadakseen kyyneleensä putoamaan hänen poskilleen. Hän kohotti katseensa baaritiskin puisesta ja naarmuuntuneesta pinnasta ja katsoi soittajaa.
Soittaja oli nainen, jonka vaaleat hiukset ulottuivat vyötärön yli. Hänellä oli vaaleansininen mekko ja valkoinen villakangastakki. Luonnonvalkeiden ballerinatossujen pinta oli resuinen. Ja nainen eläytyi musiikkiin. Harry ei ollut vähään aikaan nähnyt mitään niin aitoa: naisen kädet tuskin koskettivat pianoa, ja hänellä oli silmät kiinni. Hän tunnusteli pianoa fyysisesti sekä henkisesti, ja Harry tunsi soiton lamaannuttavan voimakkaammin kuin mikään juoma.
Kuin unessa, Harry nousi ja käveli hitaasti kohti mystisen kaunista soittajaa. Soittaessaan nainen näytti enkeliltä ilman siipiä, ja hänessä oli jotain tuttua - kaukaa Harryn menneisyydestä. Harry seisahtui naisen vierelle ja katseli lumoutuneena sirojen käsien liikehdintää. Koskivatko sormenpäät edes koskettimiin?
Kappale loppui, ja nainen avasi silmänsä. Harry tiesi vain yhden henkilön, jolla oli niin hätkähdyttävät ja ainutlaatuiset silmät.
“Luna?” Harry kysyi varovasti.
Nainen kääntyi katsomaan Harrya silmät loisten kuin taivaan kuut. Harry tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä. Se
oli Luna. Tuhat kertaa kauniimpana kuin Harry ikinä pystyi muistamaan. Luna hymyili uneksuvasti ja ojensi Harrylle kättään. Harry naurahti ja halasi Lunaa kättelyn sijaan.
“Mutta minä näin sinun kaatuvan”, Harry sanoi hiljaa istuessaan Lunan viereen pianotuolin reunalle.
“Olin pari viikkoa jästisairaalassa toipumassa niistä iskuista päähäni, siellä opin soittamaan pianoakin.”
“Minä luulin, että olet kuollut. Voi Luna! Ihanaa nähdä sinua!”
“Sinä olet ystävällinen”, Luna sanoi ja sai Harryn häkeltymään naisen suorista sanoista jälleen kerran monien vuosien jälkeen.
“Sinä soitat tosi hyvin”, Harry sanoi ja kuulosti vähän hengästyneeltä.
“Kiitos”, Luna sanoi hymyillen ja nousi ylös. “Mennäänkö istumaan jonnekin vähän mukavampaan paikkaan? Tässä on vähän ahdasta.”
“Joo, totta kai…”
He molemmat nousivat ja Luna keräsi hieman kellastuneet nuottipaperinsa. He menivät istumaan baarin pimeimpään nurkkaan vastatusten. Luna hymyili koko ajan, ja Harry tunsi mielialansa kohonneen monen asteen verran. Luna istui hyvin naisellisesti, sen Harry pani merkille.
“No, mitä sinä olet tehnyt nämä kaikki vuodet?” Harry kysyi kiinnostuneena.
“Asuin mummoni luona Ranskassa, kunnes hän kuoli. Sitten tulin takaisin tänne ja muutin pieneen kylään Lontoon laitamilla. Viikko sitten muutin Tylyahoon, siihen vanhaan rakennukseen, jossa joskus oli Fredin ja Georgen liike.”
“Ai”, Harry töksäytti. Jostain syystä hänen silmiinsä nousivat jälleen kyyneleet. Luna oli menettänyt isänsä taistelussa, ja hän oli menettänyt mummonsakin. Ja Fredin ja Georgen kuolemasta yli pääseminen oli ollut todella vaikeaa.
“Minäkin pidin heistä”, Luna ilmoitti hiljaa, ja Harry hämmästyi toisen kyvystä melkein lukea ajatuksia.
Harry nyökkäsi ja tunsi polttavaa tunnetta kurkussaan. Hän kohotti katseensa ja huomasi tuijottavansa Lunaa silmiin. Lunan silmät olivat myötätuntoiset ja hellät. Hänestä oli kasvanut kaunis ja kypsä nainen, eikä hän näyttänyt enää yhtään hassahtaneelta. Luna ojensi kätensä pöydän yli ja laski sen Harry eteen pöydälle. Harry tarttui siihen ja sulki silmänsä. Luna silitteli hänen kämmenensyrjäänsä. Se tuntui levolliselta, pitkästä aikaa joku todella välitti hänestä. Ymmärsi häntä.
“Minä en vain kestänyt silloin”, Harry kuiskasi.
“Tiedän, minusta sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää.”
Jälleen kerran Harry hämmästyi, hän oli ollut juuri aikeissa pyytää anteeksi.
“Jos minä en olisi silloin… Ginny olisi elossa”, Harry sanoi ja aukaisi silmänsä.
Luna katsoi häntä ystävällisesti, ehkä jopa vielä voimakkaammalla tunteella.
“Minä en kestä tätä, ihmiset toisaalta ihailevat minua, tapoinhan minä Voldemortin, mutta toisaalta he syrjivät minua. Olen saanut lukuisia puhelinsoittoja, joissa minua käsketään häipymään. Hermionen vanhemmat ja Mollykin ovat soittaneet ja syyttäneet minua lastensa kuolemasta! Siksi en enää omista puhelinta…” Harry selitti ja katseli Lunan kasvoja.
Nainen näytti todella,
todella ymmärtävän häntä. Harry ei ikinä ollut tavannut ketään hänenlaistaan. Jo Tylypahkan aikoina Harry oli tuntenut yhteenkuuluvuutta Lunan kanssa. He molemmat olivat yksinäisiä kulkijoita siinä paljaassa ja karussa maailmassa. Luna katsoi vilpittömästi Harrya silmiin ja hymyili edelleen. He istuivat hämärässä kuunnellen toistensa hengitystä hyvin kauan. Baarin muut asiakkaat tulivat ja menivät, mutta he vain istuivat sanomatta sanaakaan.
Yhdentoista aikaan baarimikko pyysi heitä poistumaan, koska häntä itseään väsytti niin paljon. Harry auttoi Lunalle takin päälle, ja Luna kiitti kauniista eleestä. Harry avasi Lunalle oven, ja he astuivat virkistävän iltatuulen pyörteisiin. Lehdet leijailivat heidän ympärillään ja jokunen roska kuljeksi kadulla. He eivät puhuneet vieläkään mitään. Harryn käsiä palelsi, ja hän yritti työntää niitä taskuihinsa. Luna kuitenkin tarttui hänen vasempaan käteensä ja jatkoi kävelemistään rauhallisesti. Harry tunsi aidon hymyn kohoavan kasvoilleen.
Päästyään talonsa eteen Harry pysähtyi, mutta ei päästänyt Lunan kädestä irti.
“Minä asun tässä.”
“Minä asun vain parinkymmenen metrin päässä.”
“Hyvä, voidaan varmaan nähdä vielä joskus?”
“Tietenkin, Harry.”
Harry tunsi lämmön leviävän hänen ruumiiseensa.
Siinä, kadun sivussa, hilseilevän puutalon vierustalla, nainen ja mies omistivat toisilleen hiljaisen ja pysähtyneen hetken. Lunan vaaleat hiukset leijailivat tuulen mukana villeinä ja vapaina. Harryn mielestä Luna näytti taianomaiselta. Ja ne silmät, niihin olisi voinut matkata ikuisuuksia, eikä vieläkään löytäisi perille. Ne olivat epäluonnollisen kauniin muotoiset ja väriset.
Luna katseli Harryn rohtuneita huulia ja sileää ihoa. Harryn hiukset olivat yhä kurittomat kuin ennenkin, ja silmälasit olivat hieman vinossa. Luna kohotti vapaan kätensä ja suoristi Harryn lasit.
“Kiitos.”
“Sinä olet hyvä ihminen, Harry.”
“Luna, minä -”
“Shh, Harry, kuuntele.”
Ja Harry kuunteli. Kaukaa, tuulen mukana, kantautui kaunis sävelmä, sama sävelmä, jota Luna oli soittanut. Harry katsoi Lunaa hämmentyneenä, ja huomasi, että tytöllä ei ollut nuottejaan mukana.
“Sinun nuottisi -”
“Shh, Harry, kuuntele melodiaa.”
“Se on kuin taikaa, Luna.”
Rohtuneet huulet painuivat pehmeämpiä vasten, ja hellä suudelma vaihtoi omistajaa kauniin sävelmän soidessa syksyisessä illassa.
