Otsikko: Vihamieheni
Kirjoittaja: Romione
Ikäraja: K11 (olisi K12, jos voisi)
Vastuuvapaus: En omista Joanne-tädin rakkaita hahmoja tai paikkoja, enkä saa rahaa kirjoittamisestani.
Genre: fluffy
Paritus: Draco/Harry
Vihamieheni
Hänen kasvoissaan oli Draco niin useasti nähnyt sen hauskan virneen, kun poika nauroi tai jutteli ystäviensä Hermionen ja Ronin kanssa.
Niin usein oli Draco loukannut sanoillaan tuota poikaa, jota kaikesta huolimatta ihaili ja rakasti ja jonka hän halusi saada itselleen; mutta niin usein oli häntä tullut loukattua.
Harry Potter ei ollut vain poika, Tylypahkan oppilas ja kuuluisasta Rohkelikon tuvasta, joka oli myös tunnettu ympäri maailman ja ylistetty monissa kirjoissa Dracon perheen kannatuksen saaneen pimeyden lordin voittamisesta pienenä vauvana ja nyt aikaisemmin Tylypahkan aikana. Harry oli jotain muutakin kuin tuo kuuluisa poika; Harry oli erilainen kuin muut pojat.
Draco uhmasi isäänsä monella tavalla. Se, että hän oli rakastunut ihmiseen samaa sukupuolta kuin hän ja kaiken lisäksi myös Harryyn, joka oli koko hänen sukunsa vihollinen, vaikeutti jokaista asiaa, mutta ei suinkaan estänyt häntä tekemästä oman päänsä mukaan.
Niin uppoutunut Draco oli kuvitelmiinsa, että hän ei ollut huomannut, että hänen taakseen oli hiipinyt henkilö.
"Pää takaisin maan pinnalle, Malfoy", tirskahti erittäin kiusallisen tuttu ääni, joka yllättäen kuuluikin Harrylle.
Dracon koko ylväs keho jännittyi ja hänen platinaiset hiukset melkein nousivat pystyyn kohti vaaleansinistä, keväistä taivasta, kun hän tunnisti kuvitelmiensa kohteen äänen. Pelästymisen takia hänen reaktionsa toimivat yhtäkkiä erittäin kummallisella tavalla ja hän kiepsahti ympäri kohti rohkelikkoseuruetta, joka oli hiipinyt hänen taakseen ja hän löi Harrya nenän vierustaan, mutta katui tekoaan heti sen jälkeen, kun näki nenäänsä pitelevän Harryn närkästyneen ilmeen.
"Mitä hittoa, Malfoy? Oletko menettänyt järkesi?" Harry tiuskaisi huolestuneet Hermione ja Ron tukenaan.
Dracon silmät suurenivat kahvikuppien kokoisiksi ja hänen poskensa punehtuivat hetkessä, kun hän katsoi Harryn vihreisiin silmiin, jotka suorastaan tihkuivat halveksuntaa.
Ja siinä samassa Draco otti jalat alleen ja juoksi hämmennys silmissään sisälle Tylypahkaan ja mahdollisimman kauas Luihuisen oleskeluhuoneesta tai muista tiloista, joissa hän saattaisi tavata ystäviään. Juuri nyt hänestä ei ollut kehumaan itseään Harry Potterin lyömisestä turpaan, koska hän itse katui sitä enemmän kuin olisi ollut suotavaa.
Harry piteli nenäänsä erittäin tiiviisti sidettä vasten, kun matami Pomfrey etsi sairaalasiiven laatikoista 'tulejo' -loitsulla erilaisia tavaroita muita oppilaita kuin häntä varten.
Ron ja Hermione olivat kiiruhtaneet seuraavalle tunnille, mutta hän ei olisi millään jaksanut mennä Kalkaroksen kuolettavan tylsälle taikaliemioppitunnille, hän päätti hieman liioitella kipua, jonka hän oli kokenut Dracon lyönnin seurauksena ja hän oli saanut jäädä sairaalasiipeen rauhoittumaan.
Itse asiassa itse lyönti ei ollut koskenut lähes ollenkaan, koska selvästikin Dracon teko oli ollut vain huonosti toimiva refleksi, eikä se ollut kuin hieman tömähtänyt hänen kasvojaan vasten ja aiheuttanut pienen nenäverenvuodon hänen muutenkin herkkään nenäänsä, mutta se, että Draco oli tehnyt sen, sattui enemmän.
Vaikka jopa Harry tiesi toiveensa tyhmyyden, eihän voinut olla toivomatta; jos hän vaikka löytäisikin Dumbledoren taikalampun, hankaisi sitä ja saisi toivoa kolme kertaa. Hänen ensimmäinen toiveensa olisi erittäin jalosti se, että toisiinsa selvästi ihastuneet ystävykset Ron ja Hermione saisivat toisensa. Toinen toive olisi varmaan Kalkaroksen erottaminen Tylypahkasta. Kolmas - ja tietenkin suurin - toive olisi se, että Draco rakastaisi häntä samalla tavalla kuin hän rakasti Dracoa.
Kun Ron oli ensimmäisenä kuullut hänen ihastuksestaan Dracoon, ei hän ollut ottanut sitä niin pahasti kuin hän oli pelännyt.
"Omapa on asiasi, kaveri. Kunhan olet iloinen", oli Ron sanonut makuusalissa, kun Harry oli viimein viitsinyt kertoa sisimmistä tunteistaan.
Hermionekaan ei ollut loukkaantunut verisesti: "Minä itse en hyväksy Malfoyn renttua, mutta sinun onnesi on tärkeintä, Harry."
Hänellä oli niin ihania ystäviä, mutta hän ei voinut sille mitään, että jopa hänen ihanien ystäviensä seurassa hän ikävöi Dracoa.
Ovi kävi sairaalasiivessä, kun Draco oli pitkän sisuuntumisen jälkeen päättänyt tulla katsomaan Harrya, joka oli jäänyt pois luihuisten ja rohkelikkojen yhteiseltä liemitunnilta; sillä sekunnilla, kun hän oli huomannut Harryn puuttumisen, oli hän luokkatovereidensa ihmettelyjen saattelemana rynnännyt pois Kalkaroksen valvovan katseen alta ja sairaalasiipeen. Ensimmäistä kertaa hän tutustui omatuntoon.
"Onko nenä jo parempi?" Draco kysyi kulmiensa alta lattiaan tuijottaen katsomatta ollenkaan Harryyn, joka istui sairaalasiiven sängyllä suu auki kuin olisi juuri voittanut lotossa - tai juuri tippunut kalliolta.
"Mitä? Sinä olet todellakin kummallinen tänään, Malfoy", Harry hämmästeli ja yritti juuri ja juuri saada tolkkua sanoihinsa, kun yllättäen Draco tulikin matami Pomfreyn lähdettyä pois kynnykseltä ja melkein Harryn vuoteen viereen, jossa hän edelleenkin vain piteli nenäänsä.
"Tota -", Draco aloitti ja puraisi huultaan miettien, "- anteeksi. Kai. En tiedä mikä minuun meni."
Nyt Harry ei voinut uskoa korviaankaan. "Anteeksi?" tirskahti Harry epäluuloisena, mutta hillitsi itsensä huomatessaan, että ilmeisesti Draco välitti ainakin vähän, koska silloin hänen kasvonsa punehtuivat - se näkyi hyvin, koska hänen hiuksensa olivat niin vaaleat, iho samaten - ja katse painui aina vain enemmän kohti lattiaa.
"Niin", Draco sanoi hieman uhmakkaammin, "minä pyysin anteeksi."
Draco katsoi pitkän tovin Harrya silmiin ja yritti selvitellä, mitä hänen vihamiehensä mielessä liikkui. Ilmeestä ei ainakaan selvinnyt mitään; hänen suunsa kiehtovien huulien välissä loksahteli aina välillä kiinni, kun se avautui hieman, hänen silmänsä yrittivät samaan tapaan tutkailla Dracoa kuten Dracon silmät tutkailivat Harrya, hänen kehonsa oli jännittynyt ja jotenkin epämukava.
"Saat", Harry tokaisi päättäväisenä ja itsevarmana, vaikka hän olikin sisältä täyttä hyytelöä, koska hän yritti selvitellä itseään siitä shokista, että siinä Draco seisoi ja pyysi anteeksi.
"Saan mitä?" Draco hämmästeli ja raapi päätään.
"Anteeksi. Sanoin, että saat anteeksi", Harry jatkoi samaan äänensävyyn ja laski siteenpalan nenältään ja siitä paljastui vain pieni punertava ruhje, jota ei kuitenkaan enää edes erottanut, koska se oli taikakonstein helposti häipynyt ihosta.
"Ja minä kadun tekoani", Draco jatkoi ja yritti räpyttää silmiään siinä välissä, kun tuijotti Harrya tiiviisti silmiin ja tunsi hengityksensä nopeutuvan, sydämen tykytykset kiihtyvän.
"Arvaa mitä, Malfoy", Harry sanoi ja tiesi olevansa mennyttä.
Antamatta Dracolle mahdollisuutta vastata Harry suuteli platinahiuksista poikaa ensin varovaisesti arvaten, että asia olisi kummallinen ja varsinkin, kun sairaalasiivessä oli kaksi muutakin oppilasta, mutta ilmeisesti kumpikaan ei sattunut välittämään Harrysta ja Dracosta.
Draco onnellisen hämmentyneenä vastasi Harryn suudelmaan, joka oli tullut täytenä yllätyksenä, mutta hän oli ilahtunut niin paljon, että kietoi vahvat kätensä valitun ympärille ja huomasi, miten Harry sai enemmän rohkeutta, eikä suudellut enää varovaisesti, vaan suuteli Dracoa kuin olisi suudellut jo miljoonan kerran ja tiesi, ettei saisi kieltävää vastausta. Mitä Harry ei tietenkään saanutkaan.
"Tuota en kadu", Draco henkäisi, kun Harry hetken päästä irroittautui suudelmasta huohottaen hieman, yrittäen saada jotenkin happea upottua hetkeksi pelkästään Dracoon.
"Etkä saa sitä anteeksikaan", Harry hymyili ja vei huulensa uudelleen Dracon omia vasten.
