Nimi: Elämänsirpaletaakkoja, pisaroita hartioilla
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: K-11
Genre: angst, haikeutta, surua, ahdistusta
Paritus: James/Lily
Haasteet: Persoonallisuushäiriöhaaste (
Epäluuloinen persoonallisuus), Kerää kaikki hahmot (James Potter), Inhokkiparitushaaste, OTS (Mielenterveyden häiriöt)
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä vaan lainaan. En saa tuotoksistani rahallista korvausta.
A/N: Tätä ficciä lähdin rakentamaan
tämän biisin (jonka voi muuten laittaa taustalle soimaan, mikäli haluaa) ja persoonallisuushaasteen pohjalta ja tällainen tuli. Tämä syntyi oikeastaan yllättävän helposti, lähinnä tajunnanvirtana ja olen oikeastaan aika tyytyväinen tähän. Ja miten muka olevinaan voi kirjottaa johonkin inhokkiparitushaasteeseen, kun tämänkin kanssa meinaa nyt käydä niin että alan tykästyä tähän paritukseen? Vaikeeta on. : D Mutta pistetään tää kuitenkin sinne, kun niin olin suunnitellu. En tiedä miten onnistuin tuon persoonallisuushäiriön kuvaamisen kanssa, paikoin meno saattaa olla hiemasen epärealistista, mutta ei anneta sen liikaa häiritä. Palautetta kuulisin mielelläni ja niin päin pois. Olkaa hyvät! : )
Se kaikki alkoi salakavalasti. Ei heistä kumpikaan osannut ajatella mihin asiat voisivat lopulta luisua. Se vain tapahtui. Ehkä se oli ollut pinnan alla aina, huomaamattomissa, ja pikku hiljaa alkanut nousta esiin. Siihen ikään kuin turtui, vaikka lopulta kaiken huomasikin olevan liian raskasta.
”Lily, missä olit eilen illalla?”
”Kävin Remuksen luona kylässä.”
”Hmmh.”Aluksi Lily ajatteli sen olevan vain huolestuneisuutta, tavallista pelkoa toisen menettämisestä. Vaikka eihän Lily koskaan ajatellut ketään muuta siinä mielessä. Ei, James oli ainoa hänelle. James vain tuntui olevan epävarma asiasta, vaikka Lily kuinka vakuutteli rakastavansa tätä.
Joskus James sai outoja kohtauksia. Hän saattoi huutaa joskus vaikeasti ymmärrettäviä asioita, asioita jotka tuntuivat olevan kaukana todellisuudesta. Lilyn oli vaikea käsittää sitä. Vaikka lopulta James olikin murtunut kaikesta siitä. Ja kun Lily lopulta meni tämän luo lohduttaakseen, halaten kevyesti, antaen pienen suukon, vetäytyi James kauemmas. Sanoi vain haluavansa olla hetken yksin. Yleensä Lily suostui. Koska kuitenkin lopulta James tulisi halaamaan häntä, toisi ehkä kukankin. Kaikki tuntui pinnallisesti olevan hyvin.
Vaikka mikään ei lopulta ollutkaan.
”James, miksi et nykyään pidä enää koskaan yhteyttä Siriukseen tai Remukseen? Tai Peteriin?”Oikeastaan Lily ei koskaan saanut kysymykseensä suoraa vastausta. Todellisuudessa James oli liikaa omien ajatustensa vanki, hän kuvitteli vanhojen ystäviensä olevan epäluotettavia, katalia vehkeilijöitä jotka yrittivät viedä hänen naisensa. Hän tuntui elävän jatkuvasti epäilyjen maassa, maailmassa, jossa hän itse kehitteli kuvioita kaikesta mikä olisi häntä vastaan. Muodosti listoja ihmisistä, jotka olivat osoittautuneet pettureiksi.
Eikä hän osannut antaa helposti anteeksi.
James oli liian varuillaan koko ajan, hän ei osannut olla epäilemättä. Joku kuitenkin vielä osoittautuisi epäluotettavaksi, ei kenellekään voinut puhua, kertoa omista ajatuksistaan. Ei puhua mitään henkilökohtaisempaa, se olisi liian vaarallista. Jopa puhuminen Lilylle oli liikaa, se oli mahdotonta, hän vain pelkäsi liikaa. Kaikki voisi olla jotain muuta miltä näyttää, jotakin joka lopulta kääntyy häntä vastaan.
”James, mikä sinulla on hätänä?”Lily oli oikeasti huolissaan, häntä pelotti Jamesin puolesta. Tämä vain ei suostunut puhumaan hänelle asioistaan, mumisi vain eriskummallisia asioita kun kysyttiin. Lily ei saanut hetken rauhaa ajatuksilta, joissa hän pyöritteli asioita. Pidemmän päälle se alkoi tuntua raskaalta, kuin valtava taakka olisi pikku hiljaa kasautunut hartioille.
Jatkuva epäileminen, kyseenalaistaminen, vihamieliyys, se kaikki kulutti häntä. Ei Lily jaksanut enää uskoa toisen olevan vain huolissaan, epävarma itsestään. Tämä oli jo jotain enemmän. Aivan kuin kaikki olisi hänen vikansa, kuin hän olisi tehnyt jotain väärin, jotain ansaitakseen kaiken sen. Sillä eihän James huomannut itsessään olevan ongelmaa.
”Lily, kenen kanssa olet pettänyt minua?”
”Mutta James, minä en ikinä - ”
”Tiedän että olet, vastaa minulle!”Sinä iltana Lily itki, enemmän kuin koskaan ennen. Häneen sattui, Jamesin senpäiväinen kohtaus oli pahin kaikista. Lilystä tuntui, että hän ei tuntenut Jamesia enää. Hän ei osannut ymmärtää tämän ajatusmaailmaa, ei käsittää miksi hän kuvitteli kaikkia niitä outoja asioita. Kaikki se mustasukkaisuus, vihamielisyys, epäileväisyys, kaikki tuntui niin vieraalta, pelottavaltakin.
Ahdistavalta.Ja Lily oli väsynyt siihen kaikkeen. Jatkuvat häneen kohdistuvat syyttömät epäilyt olivat alkaneet viedä hänen voimiaan, hän ei yksinkertaisesti jaksanut enää. Hän oli ajan kuluessa yrittänyt uskotella itselleen kaiken olevan vain jotakin ohimenevää vaihetta, mutta se ei ollut. Ei, James oli sairas. Lily tunsi itsensä rikkinäiseksi, surulliseksi, yksinkertaisesti kyllästyneeksi siihen kaikkeen. Niinpä hän teki päätöksen, ehkä vaikeimman pitkiin aikoihin, mutta hän ei nähnyt enää muita vaihtoehtoja.
Hän päätti lähteä. Parhaansa mukaan jättää sen kaiken taakseen.
Yön tultua hän pakkasi tavaransa valmiiksi odottamaan huomista. Aamulla hän puhuisi Jamesin kanssa, hänen oli pakko, ja sitten hän lähtisi. Ei hän tiennyt vielä minne, mutta hän ei antanut sen estää itseään. Mikä tahansa tuntui sillä hetkellä paremmalta paikalta, vaikka hän säälikin Jamesia, kaikesta huolimatta mitä tämä oli hänelle tehnyt. Kaikki pienetkin rakkauden osoitukset James onnistui tulkitsemaan väärin,
et kai vain yritä peitellä jotakin, vaikka oikeasti se kaikki oli vilpitöntä.
Lily oli rakastanut Jamesia. Nyt se kaikki tuntui varisevan kuihtuneen kukan terälehtinä lattialle.
Aamulla Lily kantoi tavaransa alas ennen kuin James heräsi, istui keittiön pöydän ääressä odottamassa. Kun toinen lopulta saapui, tunsi Lily palan kurkussaan, hänestä tuntui pahalta sanoa se, mikä oli väistämätöntä.
”Kuule James, minä lähden. Minun on vain pakko, en jaksa tätä enää.”Toinen ei vastannut. Se oli pahinta mitä oli voinut odottaa. Toisen ilmeettömiä kasvoja oli vaikea, lähes mahdoton lukea. Silmistä kuitenkin paistoi järkytys, katkeruus, viha,
kyllähän minä tämän tiesin, avuttomuus. Se tuntui Lilystä pahalta ja kun hän käveli Jamesin luo kietoen kätensä tämän ympärille, hän ei voinut enää estää itseään itkemästä.
”Olen pahoillani, James.”Ja lopulta hän otti tavaransa, asteli ovelle, loi viimeisen surullisen katseen toisen suuntaan ja astui ulos. Tummat pilvet tuntuivat itkevän Lilyn kanssa tämän juostessa. Hän juoksi, juoksi niin lujaa kuin pääsi, mahdollisimman kauas, pysähtyi läheisen puiston reunaan ja lyhistyi istumaan. Hän hautasi pään käsiinsä ja itki, vuolaammin kuin aikoihin sateen kastellessa hänet läpikotaisin. Enää Lily ei jaksanut välittää.
Enää ei ollut mitään, vain tyhjää. Se kaikki oli ohi.