Nimi: Unohdusajatusten kudelmia
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: Sallittu
Genre: angst, draama, haikeus
Paritus: yksipuolinen Hermione/Minerva
Haasteet: Femme10 vol. 3, Fanfic10 vol. III (01. Harmaa), Ficlet300 (omavalitainen; 255. Unohtaa)
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, enkä saa tuotoksistani rahallista korvausta.
A/N: Jo toinen ficci lyhyen ajan sisään, jee! Ehkä alan vähitellen päästä tästä jumiblokista eroon. Mutta niin. Olen tällä parituksella suunnitellut kirjoittavani jo vaikka kuinka kauan, ja nyt vihdoin sain jotakin aikaan. Tässä parissa on vaan jotakin omalla tavallaan kiehtovaa, heistä voisi kirjoittaa enemmänkin. Tätä kirjoittaessani
tämä toimi taustalla eräänlaisena tunnelman luojana. Että sitäkin saa halutessaan kuunnella taustalla, mutta se ei ole pakollista, ja muutenkin kun tää ficci ei noin muuten sanoitusten ym. puolesta perustu tuohon kappaleeseen mitenkään. Mulla oli tästä etukäteen aika vahva näkemys mitä haluan tässä tapahtuvan, toivottavasti olen onnistunut välittämään osan siitä teillekin.
Luokassa on kuolemanhiljaista oppilaiden kirjoittaessa aineitaan. McGarmiwa istuu pöytänsä takana silmäillen itsenäisesti työskentelevää luokkaa. Seinällä voi kuulla kellon tikittävän
tik tak ja sulkakynien raapivan pergamenttia. Kaikki yrittävät saada tekstinsä valmiiksi jotta läksyjä ei jäisi niin paljoa. Hermione miettii, lopulta laskee kynän jälleen pergamentille ja raapustaa viimeisiä koukeroisia lauseita pian valmiiseen tietojen kudelmaansa.
Enää yksi lause ja sitten olen valmis. Hän tuntee pienen kouraisun vatsassaan. Tytön kädet puristuvat nyrkkiin ja hän vetää hiljaa syvään henkeä,
älä viitsi, tiedät miten typerää tämä on, minähän vain palautan pian työni ja siinä kaikki. Ei mitään muuta, ei yhtään mitään.Ja siltikin ajatus professorin katseen kohtaamisesta saa kutittelevan tunteen leviämään ympäri kehoa.
Hermione huokaa sulloessaan tarvaroita laukkuunsa. Hitaasti hän nousee ylös tuoliltaan, suoristaa ryhtinsä, ottaa pergamenttinsa pöydältä ja kävelee kohti opettajaa. Sydän kiihdyttää tahtiaan tykyttäen
pu-pum. Hermione yrittää olla välittämättä, säilyttäen askeleensa vakaana, vaikka jalat tuntuvatkin valuvan veltoksi.
Vihdoin hän saapuu pöydän luo. Professori kohottaa katseensa ja Hermione ojentaa aineen. Silmät ovat vaikeat lukea. Mitäänsanomattomat, hieman tyytyväisyyttä ehkä, ylpeyttäkin, onhan Hermione hänen tupalaisensa ja etevä oppilas.
Ei mitään enempää, kuitenkaan. Pala tuntuu nousevan kurkkuun. Vanhempi nyökkää, Hermione pakottaa pienen hymyn kasvoilleen ennen kuin kääntyy ja kävelee luokasta ulos.
Tyhjälle käytävälle päästyään tyttö juoksee kulman taa, vajoaa syvennykseen istumaan haudaten pään käsiinsä ja antaa kyyneleiden pudota mustan koulukaavun pehmeälle kankaalle. Kolkoilla seinillä kaikuvat hiljaiset nyyhkäykset Hermionen itkiessä. Se kaikki vain sattuu, on liian vaikeaa.
Miksi tämän täytyy olla näin? Miksi en vain voi unohtaa? Ei tästä kuitenkaan mitään tule, tiedän sen, minähän ole vain koululainen, nuori, typerä tyttö. En millään muotoa erityinen, ainoastaan aivan kuten kaikki muutkin. Ajatteleminen tekee kipeää, tuntuu tekevän uuden viillon sydämeen entisten viereen.
Hän nostaa päänsä, pyyhkäisee kosteita silmiään ja kietoo kätensä jalkojensa ympäri. Kaikesta huolimatta hän ei saa mielestään arvokkaita silmiä, äänestä kaikuvaa auktoriteettia. Ei, vaikka hän tietääkin mikä olisi parasta hänelle, parasta kaikille. Ajatukset risteilevät päässä tytön tuijottaessa tyhjin silmin käytävän harmaata seinää. Lopulta hän sulkee silmänsä huokaisten, painaa päänsä raskaasti käsiensä päälle.
Vielä kerran hän päättää yrittää unohtaa.