Ensimmäinen luku olkaa hyvät!
Luku 1,
Regil PoV
Huokaisin. Joo, ei mikään maailman mahtavin aloitus. Mutta kai sitä nyt vähemmästäkin huokailee, kun sattuu olemaan Bellatrix Lestrangen poika ja paras ystävä sattuu olemaan se niin pirun kuuluisa Harry Potter? Ja minähän en ole kateellinen.
Kuten jo aikaisemmin sanoin, olen Bellatrix ja Rodolphus Lestrangen poika. Koko nimeni on Regil Regulus Lestrange, mutta jotkut älykääpiöt käyttävät vain nimeä Reg. Ja kyllä, minä inhoan sitä nimeä. Regilkin on parempi, vaikka ei kuulukaan suosikkeihini. Mitä ihmettä vanhempani olivat juoneet silloin, kun nimeäni päätettiin?
Koska olen Lestrange minun pitää olla suvulleni uskonnollinen ja pimeän lordin palvelija ja pälä pälä pälä. Mutta vaikka olen Lestrange, en saa koulussakaan kirota kuraverisiä! Anteeksi nyt vain, mutta mitä helvettiä? Missä on kaikki oikeus ja kohtuus tässä maailmassa? Äiti sanoo, että me emme saa herättää liikaa huomiota. Onko parin kuraverisen kiroaminen muka huomion herättämistä, kysynpähän vain. Mutta karkaan aiheesta.
Mihin jäinkään? Niin, kuraveristen kiroamiseen. Sivumennen sanoen minusta Tylypahka olisi paljon parempi ilman kuraverisiä. Toisella luokalla me melkein päästiin eroon kaikista kuraverisistä, mutta harmiksemme matami Pomfrey 'elvytti' kaikki. Joten Tylypahkassa on edelleen kuraverisiä, vaikka minun, Dracon ja Harryn ansiosta yli puolet ovat saaneet kokea kovia. Jaa, kaduttaako? Ehei, ei todellakaan. Voisin ruveta laskemaan kuraverisiä, jotka olen kironnut kuluneen kuuden vuoden aikana, mutta listasta tulisi niin pitkä, että kukaan ei jaksaisi lukea sitä loppuun asti.
Harryn mielestä olen pohtinut jo tätä asiaa tarpeeksi ja hän käskee minun siirtyä seuraavaan asiaan. Koska Harry on tällä kertaa oikeassa aloitan mukavilla esittelykierroksilla. Nehän ovat kaikkien mielestä niin kivoja, eikö vain?
Olen jo esitellyt itseni nimeltä, mutta ulkonäkö puuttuu. Olen tällainen aika pitkä, mustatukkainen ja tummansinisilmäinen poika. Kukaan ei muuten tiedä, mistä tummansiniset silmäni ovat peräisin, mutta ne näyttävät hyvältä mustien hiuksien kanssa. Paljon paremmalta, kun ruskeat.
Harry puolestaan on mustatukkainen myöskin, mutta hänen silmänsä ovat mustat. Ne ovat muuten täysin samanlaiset, kuin minun äitini silmät. Jännää eikö? Harry on laiha ja pieni siinä missä minä olen iso ja roteva. Harryn mielestä lihava, mutta minusta roteva sopii paremmin, koska olen lihaksikas.
Draco taas on blondi. Sekä mieleltään että ulkonäöltään. Hänen hiuksensa ovat vaaleat ja kasvot kalpeat. Jäykkä leuka ja kovat jäänharmaat silmät. Harryn tapaan hänkin on aika laiha, mutta ei yhtä laiha eikä taaskaan yhtä lihaksikas kuin minä. Hän on pikemminkin minun ja Harryn välistä olevaa sorttia.
Joka tapauksessa, kun esittelyt on hoidettu, voin mennä suoraan asiaan. Harry on pimeän lordin poika, mutta ei tiedä oikeaa äitiään, Dracon vanhempina on Lucius ja Narcissa Malfoy ja minun Bellatrix ja Rodolphus Lestrange, kuten olen tässä jo moneen kertaan sanonut.
Äiti oli sanonut joskus ennen syntymääni, että jos hänellä olisi poikia hän antaisi heidät ilomielin pimeän lordin palvelukseen. Se seikka on totta. Minä olen pimeän lordin palvelija. Minut on hyväksytty kuolonsyöjäksi muutama kuukausi takaperin. Tietysti Harry on ollut minua kauemmin kuolonsyöjä ja sen takia hänet on määrätty niin sanotusti ohjaaman minua alkeissani. Dracokin on vasta liittynyt kuolonsyöjien piiriin ja Harry ohjaa häntäkin. Me olemme siis kuolonsyöjä kolmikko ja pyrimme tietysti pitämään pimeän piirtoamme salassa. Koska joutuisimme hetkessä Azkabaniin ja äidin kertomien juttujen jälkeen en sinne halua.
Äiti oli Azkabanissa. Hän jäi kiinni muutama viikko minun syntymäni jälkeen ja pääsi pakenemaan vasta vuosi sitten. Isä ei jäänyt kiinni, joten hän kasvatti minut ja sen takia minulla on isään paremmat välit kuin äitiin.
”Regil, mitä ihmettä sinä puuhaat?” Draco kysyi astuessaan isoon huoneeseeni. ”Kaikki muut ovat jo paikalla, et kai halua jäädä mistään paitsi?” poika jatkoi virnistäen.
Minä virnistin takaisin.
”Onko siellä jotain mielenkiintoista?” kysyin samalla, kun paiskasin kirjan, jota olin ollut lukemasa, kiinni.
Draco kohautti olkapäitään.
”En tiedä, kokous ei ole alkanut vielä. Me odotamme sinua”, hän sanoi ja minä hymyilin.
”Mennään sitten”, tokaisin ehkä liian innoissani ja toisiamme tönien katosimme isoon olohuoneeseen.
Olohuoneemme on valtava. Se on melkein yhtä suuri kuin Tylypahkan Suuri sali ja minun mielestä koko talomme hienoin huone. Olohuone on maalattu kokonaan mustaksi, niin lattiat, katto kuin seinätkin. Yhdellä seinällä on kirjahylly, jossa on valtavasti kirjoja, edes minä en ole lukenut koko hyllyä läpi.
Keskellä huonetta on suuri musta pöytä, jossa on yli kymmenen paikkaa. Pöydän päässä istui pimeän lordi ja pöydän ympärillä monia kuolonsyöjiä.
”Regil, mikä hitto sinulla kesti?” isä kysyi vihaisesti.
”Anteeksi, isä. Anteeksi, herrani”, sanoin ja kumarsin pimeän lordille.
”Ei se mitään, Regil. Odotamme vielä Harrya”, pimeän lordi sanoi ja minä nyökkäsin. Istuuduin äidin viereen, toinen paikka vieressäni oli tyhjä. Se oli pimeän lordista katsottuna oikealla ja Harryn paikka.
Viiden tuskaisen odottamisen jälkeen alakerran ovi kävi ja hetken päästä Harry kävelikin jo olohuoneeseen.
”Harry, tänne”, pimeän lordi sanoi ja osoitti tuolia oikealla puolellaan, minun vieressäni. Harry istuutui paikalleen ja käänsi katseensa isäänsä. Pimeän lordi käänsi katseensa vielä yhteen mattimyöhäiseen, Severus Kalkarokseen.
”No? Mitä uusia tietoja?” hän kysyi.
Severus istuutui paikalleen pimeän lordin vasemmalle puolelle.
”Tylypahka on haavoittuvaisempi, ei enää niin turvallinen”, Severus vastasi.
Pimeän lordi nauroi ilkeästi.
”Kerro jotain uutta”, Nott kommentoi. Severus mulkaisi miestä ja tämä kyyristyi jäykistyneenä. Minä hymyilin typerästi.
”Sinne on helpompi hyökätä. Dumbledore...”, Severus aloitti, mutta pimeän lordi keskeytti hänet.
”Osuit ongelmaan, Severus. Dumbledore. Mitä hän aikoo? Käsittääkseni hän luottaa sinuun edelleen”, tämä sanoi.
Severus painoi katseensa pöytään.
”Herrani, en tiedä Dumbledoren tekemisistä mitään. Hän ei kerro asioistaan kenellekään eikä luota minuun enää yhtä paljon”, hän sanoi.
”Sinun pitää voittaa hänen luottamuksensa uudelleen, Severus!” pimeän lordi sanoi äänensävyllä, joka kertoi, ettei epäonnistumisia suvaittu. Vilkaisin liemen opettajaani ja tunsin sääliä miestä kohtaan. Hän kyyristeli tuolissaan eikä suostunut kohtaamaan kenenkään katsetta, vaikka jokainen silmäpari pöydän ympärillä tuijotti häntä.
”Kokous taisi olla tässä”, pimeän lordi sanoi ja moni nousi ylös tuolistaan. Minä jäin kuitenkin paikalleni istumaan. ”Bellatrix, suostutko kahteen ylimääräiseen ruokapöydässäsi?” hän kysyi äidiltä, jonka mustat silmät loistivat innosta.
”Oi, kyllä, herrani, tietysti, herrani”, äiti sanoi ja Harry tirskahti. Hänen isänsä mulkaisi poikaansa pahasti, mikä sai Harryn hiljenemään.
”Tule, Harry, mennään huoneeseeni”, sanoin kiireesti ja nousin ylös. Kumarsin pimeän lordille ennen kuin lähdin yläkertaa kohti. Isä pysäytti minut, kun olin astumassa ensimmäiselle rappuselle.
”Missä sinä olit ennen kokousta?” isä kysyi otsaansa rypistäen. Hän näytti vaaralliselta.
”Lukemassa”, tunnustin nolona.
”Lukemassa? Sinä luit kirjaa sillä aikaa kun me odotimme sinua! Kiittämätön poika! Sinä pääsit kuolonsyöjien piiriin vain nipin napin ja olet heti myöhässsä elämäsi ensimmäisestä kokouksesta!” hän rähisi. ”Keskustelen asiasta äitisi kanssa ja keksimme sinulle rangaistuksen. Sano, ettei tämä toistu”, hän jatkoi ja minä nyökkäsin.
”Regil, katso minua suoraan silmiin ja sano ettei tämä toistu.”
”Ei toistu.”
”Ei toistu?”
”Ei toistu, isä”, pyöräytin silmiäni.
”Hyvä. Voit mennä”, isä sanoi ja minä kiipesin portaat Harry perässäni huoneeseeni. Harry istuutui sängylleni virnistellen.
”Mille sinä virnistelet?” kysyin.
”'Kyllä isä', 'Ei, isä.', 'Lupaan sen, isä.' Olette tosi tasavertaisia isäsi kanssa”, Harry vastasi huvittuneena.
Nyplin hermostuneena sohvaani.
”Entä sinä ja oma isäsi?” kysyin.
”Mitä meistä?” Harry vastasi kysymykseen kysymyksellä.
”Olen kyllä huomannut, että sinä vastailet samaan tapaan isällesi”, minä sanoin ja pöyhin mustaa tukkaani.
Harry virnisti.
”No jaa. Ehkä olet oikeassa”, hän myönsi.
Olimme hetken aikaa hiljaa.
”Pelkäätkö isääsi?” kysyin lopulta.
Harry kohotti katseensa hämmästyneenä.
”En. Miksi pelkäisin?” hän kysyi, mutta huomasin, ettei hän ollut rehellinen.
”Olet pirun huono valehtelemaan. Ja miksi pelkäisit isääsi? Hmm... Olisiko vaikka se, että hän on vitun Pimeyden lordi, joka on tappanut yli tusinan ihmisiä?” kysyin ja Harry tuijotti minua.
”En minä pelkää isää. Minä vain...”, hän aloitti, mutta samassa kuulin oman isäni raivostuneen karjaisun alakerrasta.
”Regil, Harry, syömään!”
Huokaisin ja lähdin Harry perässäni kävelemään alakertaan keittiöön.
”Mikä ihme sinulla taas kesti, Regil? Olet varsinainen hidastelija!” isä tuhahti, kun istuuduimme pöytään.
”Anteeksi, isä”, mutisin hiljaa välittämättä Harryn katseesta.
”Regil, rangaistuksesi suoritetaan tänä iltana kello yhdeksän”, äiti ilmoitti tiukasti ja minä nyökkäsin.
Ruoka oli hyvää, mutta seura hiljaista. Kukaan ei puhunut mitään. Harry vilkuili vuoron perään minua ja vanhempiani, kuin peläten, että räjähdän ja pimeyden lordi taas istui hiljaa paikallaan. Hän ei katsonut kehenkään ja tiputti välillä suupaloja käärmeelleen Naginille.
Varttia vaille yhdeksän pimeyden lordi nousi.
”Kiitos ruoasta, Bellatrix”, hän sanoi. ”Tule, Harry. Lähdetään”, hän jatkoi tiukasti ja Harrykin nousi. Hänkin kiitti äitiä ruoasta ja ojensi kätensä isälleen. He ilmiintyivät.
”No niin, Regil. Kellariin”, äiti sanoi ja minä nielaisin. Olin käynyt talomme kellarissa tasan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran silloin joskus ihan pienenä, kun isä näytti koko talon minulle. Toisen kerran, kun halusin itse tutkia kellaria.
Äiti käveli perässäni kellariin ja pakotti minut istumaan hylätylle jakkaralle. Minä istuuduin nieleskellen kyyneleitä, jotka uhkasivat ilmestyä poskilleni.
”Toivottavasti tämä opettaa sinua olemaan tottelevaisempi meitä ja pimeyden lordia kohtaan”, äiti sanoi.
”Kidutu!” hän osoitti minua sauvallaan.
Suunnaton kipu. Miten muuten kidutuskirousta pystyy kuvailemaan? Minun oli pakko aukaista suuni ja huutaa. Kesti aivan liian kauan ennen kuin äiti lopetti ja siinä vaiheessa minä en enää istunut selkä suorana jakkaralla vaan nyyhkytin lattialla mahallani. Äiti riuhtoi minut olkapäästä ylös.
”Olet Lestrange, Regil! Olet vanhaa kuuluisaa velhosukua ja käyttäydy sen mukaisesti!” hän huusi raivoissaan.
Riiputin päätäni ja seisoin selkä suorana, vaikka jokaiseen paikkaan koski.
”Älä tuota minulle enää pettymystä ja opettele katsomaan kelloa”, hän sanoi vielä ennen kuin käveli portaat ylös. ”Sinä jäät tänne, se olkoon osa rangaistustasi!” hän huikkasi ja paiskasi oven kiinni.
Pimeys. Suunnaton pimeys. En nähnyt edes vastakaista seinää saati sitten käsiäni tai jalkojani. Lisäksi jokaiseen paikkaan sattui, en pystynyt seisomaan, en istumaan, en kävelemään, en makaamaan. Lopulta kuitenkin asettauduin seinän viereen ja nojasin jääkylmään tiiliseinään. Tahtomattani kyyneleet valuivat poskillani ja pyyhin ne pois. Aina uudestaan.
Ajattelin musiikkia ja laulamista. Minulle ei oltu koskaan laulettu mitään, isä oli kasvattanut minut ja äiti taas oli ollut vankilassa yli puolet elämästäni. Sen sijaan, että minulle olisi laulettu lauloin itse itselleni. Se sai minut aina unohtamaan kaiken muun, vaikka jokainen tuntemani kappale oli lyhyt. Sen takia aloin itsekin kymmenenvuotiaana kirjoittamaan omia lauluja. Nyt minulla oli mielessäni monia lauluja, joita voisin laulaa, mutta yksikään ei sopinut siihen hetkeen. Hetkeen pimeässä kellarissa.
Niinpä olin vain hiljaa ja tuijotin pimeyteen. En pelännyt pimeyttä. En pelännyt oikeastaan mitään muuta kuin kuolemaa. Pelkäsin sitä, mitä tapahtuisi kuoleman jälkeen. Pelkäsin kipua kuollessa. Pelkäsin velhovankilaa.
Okei. Olihan tuossa aika monta pelkoa. Olen oikea pelkuri. Harry onkin sanonut joskus, että ajattelen asiat aina pelottavalla tavalla, mitä se ikinä tarkoittaakaan.
Kellarin ovi aukeni vasta monen tunnin päästä. Siltä ainakin tuntui, vaikka olin ollut kellarissa vasta tunnin.
”Hyvä on, Regil. Voit tulla ulos. Äitisi meni pois eikä tule ennen aamunkoittoa takaisin”, isän ääni huikkasi.
Melkein juoksin portaat ylös ja suljin silmäni hetkeksi ylös päästessäni.
”Sattuuko sinuun?” isä kysyi huomatessaan, miten liikuin. Isä ei ollut koskaan hyväksynyt äidin tapaa hoitaa rangaistuksia. Silti hän antoi äidin hoitaa ne. Äiti oli pomo.
”Mitä se sinua liikuttaa?” tiuskaisin ja lähdin vaivalloisesti kävelemään yläkertaan kohti omaa huonettani.
”Regil!” isä huusi perääni, mutta en vastannut.
Minua ei kiinnostanut jutella sillä hetkellä kenenkään kanssa. Eikä varsinkaan isän.
