Raapale 19: Puutarha
Tino inhoaa pelargonioita. Varsinkin niitä ylipirteitä pinkkejä, eikä hän tahtoisi nähdä moisia kammotuksia koskaan. Silti hän ei pysty välttämään niitä, kun hän juoksee läpi kesäisen siirtolapuutarhan. Pelargonit väijyvät häntä paikoiltaan: kukkalaatikoista, kukkapenkeistä ja vastaan tulevan naisen muovisesta pussista, jota tämä kantaa kohti omaa pientä mökkiään.
Tino värähtää inhosta, eikä jää tervehtimään naista, joka jää hämmästyneenä seisomaan keskelle hiekkatietä.
Tino pitää paljon enemmän auringonkukista, mausteneilikoista ja orvokeista. Hän rakastaa unikoita juuri niiden katoavaisuuden takia ja pitää elämänlangasta sen nimen ja köynnöksen kiemurtelevien, eläväisten lehtien takia. Näitä kaikkia Tino on istuttanut omaan pieneen plänttiinsä siirtolapuutarhaa, maalannut pienen mökkinsä avocadon väriseksi, kun kosminen latte ei kuulunut rautakauppojen värivalikoimaan.
Tino joutuu hidastamaan vauhtiaan avatakseen vanhan ruosteisen takorautaporttinsa, mutta kohottaa askeleensa taasen juoksuun kurvatessaan pienen pihansa ainoan puun luokse. Ja tuon omenapuun varjossa häntä odottaa jo joku.
"Hei Ludwig." Tino toteaa iloisesti ja lysähtää hieman liian nopeasti ruohikolle saksalaisen viereen. Maa tömähtää ja Ludwigin lasi kaatuu. Mies nostaa sen hieman hajamielisesti pystyyn, eikä vastaa Tinon tervehdykseen muuten kuin kulmien kohoamisella. Tino ei anna lattean tervehdyksen häiritä, vaan nojaa puuhun niin kuin Ludwigkin tekee. Kesäaurinko ylettää juuri ja juuri Tinon kengänpohjaan, mutta kutittaa vapaasti Ludwigin paljaita varpaita.
Tino sulkee silmänsä ja kuvittelee sulautuvansa puun kaarnaan, ruohikkoon ja mehiläisten hiljaiseen pörinään.
"Missä olit?" Ludwig kysyy lopulta, monen tyhjän minuutin jälkeen.
"Juoksemassa." Tino vastaa simppelisti. Ludwig hymähtää jotain epämääräistä ja nousee ylös. "Lasini on tyhjä." Ludwig sanoo, aivan kuin Tino ei sitä tietäisi, suojaa silmiään auringon loisteelta kävellessään kohti ulko-ovea. "Haluatko sinäkin jotain?" hän kysyy Tinolta, joka katselee vieraansa kulkemista pihan poikki.
"Tuo omenamehua!" Tino huikkaa.
Ludwig epäröi hetken, joten Tino neuvoo pullon paikan ja surkuttelee itsekin hetken, kun ei ollut tajunnut laittaa sitä jääkaappiin. Ludwig katoaa mökin laventelinsinisestä ovesta sisään.
Tino jää yksin pihalle.
Ludwig ei ole aivan oma itsensä täällä. Saksalainen on tunnettu päättäväisyydestään, kiihkoisasta tarkkuudestaan tai tikkusuorista asiakirjapinoista. Mutta nyt on Ludwigin jaksanut jättää moiset huolet kotinsa työpöydälle, ja karannut siirtolapuutarhan sinivihreään suveen. Ja ehkä miehen melkein pelottava tyyneys ja hennot puoliunohdetut lauseet olivat aivan Ludwigille sopivia. Kaikkien täytyy päästää irti arjesta joskus, ja olihan tämä tapa viettää kesää keksittykin Saksassa. Ehkä Beilschmidt kasvatti kurkkuja joka ikinen kesä, mutta ei kehdannut myöntää sitä kenellekään. Ludwig on tarkka maineestaan, eikä siihen pehmeys ja luonnonläheisyys sopinut. Paremminkin Berliinin sodanjälkeiset suorat kadut ja Tiergardenin tuttu ja helppo läheisyys.
Kuinka Ludwig uskalsi kävellä Tinon pihan poikki paljain jaloin?
Ehkä Tino oli vain aina arvioinut miehen väärin, latistanut hänet tehokkaan saksalaisen mallikuvaksi. Tai no, mistä sitä tietää, kuinka suorassa Ludigin pienen mökin kurkut kasvoivat. Ludwig ojentaa omenamehulasin Tinolle sanomatta sanaakaan ja valahtaa takaisin puunjuurelle istumaan.
"Minä rakastan kesää." mies sanoo ja nojaa raukeasti puuhun. Hänen suuhunsa toteamus sopii yllättäen kuin nyrkki silmään eli täydellisesti. Tino miettii, milloin hän on itse myöntänyt rakastavansa jotain. Ennemmin hän sanoisi pitävänsä jostain, kuten mehupisaroiden viileydestä kasvoillaan tai tuulen tuoksusta heinikossa. Ehkä rakastaminen olikin saksalaisille helpompaa, kun sanakaan ei särähtänyt korvaan.
"Niin minäkin." Tino vastaa ja vannoo mielessään rakastavansa paljoa muutakin, vaikka ei uskaltaisi sitä ääneen lausua.
Ludwig hymyilee.
Tino ei voi olla hymyilemättä vastaan. Hän antaa Ludwigille leikkimielisen tönäisyn, mutta varoo, ettei saksalaisen juoma läiky uudelleen. Siinä he istuvat kahdestaan puun alla, välillä kirmaten sisään ja takaisin ulos. Mutta lopulta ilta painuu maille ja Ludwig nousee. Hän ojentaa Tinolle tyhjän kätensä ja vetää tämän pystyyn. Tinon jalat kihelmöivät puutumuksesta ja ajatuksetkin ovat puoliksi yhtä jähmettyneet.
He menevät yhdessä sisälle ja nukahtavat tuvan ainoaan sänkyyn. Yöllä Tino varastaa Ludwigin peiton ja toinen herää kylmyyteen. Lopulta Ludwig nukahtaa uudelleen ja unissaan yrittää vetää peittoa takaisin.
Aamulla Tino huomaa olevansa täysin sotkeutunut ystäväänsä, yhteisen peiton alle. Hän nousee ylös ja tekee aamiaisen, eikä kiusaa Ludwigia ennen puoltapäivää, sillä toinen nukkuu liian hiljaa ja väsyneesti.
Herättyään Ludwig lähtee kiireisenä, mutta lupaa palata ensi kesänä takaisin.
A/N: Siirtolapuutarhat ovat kehitetty Saksassa 1800-luvun lopulla. Kyseessä on ryhmäpuutarha, joka on jaettu palstoihin, joissa voi myös olla jokin rakennus pelkän puutarhan lisäksi. Suomen ensimmäistä siirtolapuutarhaa alettiin rakentamaan 1918 (Ruskeasuon puutarha). En ole aivan varma sijaitseeko Tinon oma puutarha siellä vai Vallilan siirtolapuutarhassa (1932). Plussana jälkimmäisessä olisi ainakin vieressä sijaitseva kasvitieteellinen puutarha. Pah, kauheasti puutarhoja! :D Menee pää sekaisin.
