Merriadoc: Sev/Herm on ollut aina yksi lempiparituksiani... H/D:n lisäksi tietysti. Katsotaan jos nyt kehtaan kirjoittaa ne...phihi...pussaamaan... Kiitos kun kommentoit.
A/N: Kalkaros on hieman Ooc, mutta siihen on hyvä syy. Kuten myös kappaleessa oleviin tapahtumiin. Minulla on ovela juoni... Niin. Taas.
Luku 1.Ensimmäinen kesähelle lämmitti Hermionen pientä vastaanottoa, värittäen vaaleat pinnat kelmeän voinkeltaisiksi. Hermionen teki mieli istahtaa potilaille varattuun piinapenkkiin itse. Hän tunsi olonsa väsyneeksi yön valvomisen jälkeen, ja katui ettei ottanut sauvaansa mukaan. Pieni piristysloitsu tekisi terää, mutta ilman sitä piti vain tarttua kahvikupin auttavaan kahvaan. Hermione nosti huumaavasti tuoksuvan kupin huulilleen, mutta ennen kuin hän ehti siemaista siitä, vastaanottoapulainen selvitti kovaäänisesti kurkkuaan ovensuusta.
”Niin Annie?” Hermione kysyi ärtyneenä.
”Sinulle on potilas”, Annie aloitti, hermostuneena.
”Kaikkea sitä”, Hermione vastasi sarkastisesti. Hän ei erityisemmin pitänyt Anniesta.
”Hän on ilmeisesti jonkinlainen tiedätkös…” Vastaanottoapulainen puristi kädet kansionsa ympärille, ja vilkuili seinälle kiinnitettyä kuvaa nielun rakenteesta. Sitten hän kuiskasi kiusaantuneisuudesta kiemurtelevalla äänellä.
”Transseksuaali.” Hermionen teki mieli haudata pää käsiinsä ja huutaa kämmenilleen, että tytönhupakko oli ärsyttävä, ennakkoluuloinen, tekopyhä lehmä! Sen sijaan hän kampesi hymyn huulilleen ja vastasi kireästi.
”Enköhän minä pärjää. Kiitos vain huolenpidosta.” Tyttö nyökkäsi, ja kipitti korot kopsuen pois. Pian mainittu asiakas koputtikin jo ovelle, ja sivusta seurannut vastaanottoapulainen katsoi neiti Grangerin kauhistunutta ilmettä. Tyttö ei kuitenkin osannut odottaa, mitä hän sanoi seuraavaksi: ”Professori Kalkaros!”
Hermione viittoi entisen professorinsa nopeasti sisälle. Mies pyyhälsi itsetietoisesti Hermionen valkeaan luolaan, tummanvihreä kaapu liehuen kantapäitä vasten. Hermione sulki oven, lukitsi ja asettautui vielä nojaamaan siihen, huomaamatta että hänen suunsa oli jäänyt ammolleen. Kalkaros alkoi tutkailla viileällä mielenkiinnolla Hermionen hoitolaitteistoa.
”Aiotko kysyä mitä teen täällä vai et?” Kalkaros kysyi, heilutellen timanttiporaa kädessään. Hermione kiiruhti ottamaan sen itselleen.
”Älä koske niihin, ööh…”
”Voit sanoa minua Severukseksi.” Kalkaros vastasi sujuvasti julkilausumattomaan kysymykseen.
”Tulitko sinä…” Hermione aloitti, kaikki epäusko ladattuna sanoihinsa.
”Hammashuoltoon?” Hermione lopetti, kulmat kysyen.
”Tulin tapaamaan sinua. Enkä halunnut huolestuttaa miesystävääsi.” Hermione katsoi hämmentyneenä Kalkarosta.
”Miten sinä tiedät, että seurustelen?” Kalkaros etsi olematonta likaa kynsiensä alta.
”Luotettava lähde kertoi minulle. Ajattelin, että on hyvä tiedustella asiaa etukäteen.” Hermionen piti kysyä kuka Kalkaroksen ”luotettava lähde” oli ja mitä mies ylipäätään teki hänen vastaanotollaan, mutta ainoa mikä tuli hänen valmiiksi avonaisesta suustaan oli:
”Olet minua miltei kaksi kertaa vanhempi. Tuskin kukaan olettaa että seurustelen kanssasi.”
”Ollaanpas sitä jästiä”, Kalkaros tuhahti hieman loukkaantuneeseen sävyyn. Hermione katsoi kahvikupissaan olevaa tummaa, kirpeää nestettä, kuin olisi odottanut sen tulevan avuksi.
”Kuules nyt, olen väsynyt, ja minulla on odottavia asiakkaita, joiden ohi kiilasit luultavasti jollain loitsulla.” Kalkaros mittaili viileästi Hermionea, muttei kieltänytkään tämän väitettä.
”Onpa aneeminen paikka”, mies vaihtoi puheenaihetta, kuljettaen kättään tyhjillä pinnoilla.
”Muistaakseni olet yhä liemimestari?” Hermione huomautti pää kallellaan.
”Ei laboratoriotani voi verrata tähän. Se on täynnä paljon mielenkiintoisempia ja harvinaisempia aineksia. Ja niin monimutkaisia laitteita, että pelkkä käynnistys vaatii kuukausien pohjatyön.” Hermione ei huomannut silmiensä paloa, kun Kalkaros ylimalkaisesti kuvaili taikajuomalaboratoriotaan, Kalkaros piti siitä paljon enemmän kuin harmaasta lasista joka oli juuri peittänyt Hermionen silmiä. Se muistutti häntä entisestä huippuoppilaastaan ja tämän imartelevasta, joskin ärsyttävyyksiin menevästä mielenkiinnosta miehen omaa intohimoa kohtaan. Hän päätti, että yrittäisi onkia sitä enemmän irti tytöstä… naisesta. Hiljaisuus kasvoi, ja Kalkaros tiesi että kohta Hermione varmasti yrittäisi toistamiseen häätää häntä. Hän mietti Hermionen hermopistettä, löysi sen loukkauksiin harjaantuneella mielellään nopeasti, ja kajautti:
”Etkö sinä hassu tyttö tiedä että hampaat voi korjata taialla?” Hermionen silmät syttyivät tyydyttävällä tavalla.
”Senkin… Senkin velho!” Kalkaros ilahtui odottamattomasta tunteenpurkauksesta kuin ainakin henkilö, joka on hionut loukkauksien jakelun omaksi yksityiseksi lahjarituaalikseen. Hän kuitenkin tyytyi vain katsahtamaan Hermioneen alentuvasti.
”Luulisi että sinä olet viimeinen joka ihannoi typerää sauvanheilauttelua. Asioita ei voi vain korjata taikasauvaa huiskauttamalla.” Hermione teki liioitellun kaaren kädellään.
”Yhä täydellinen”, Kalkaros kuiskasi.
”Mistä sinä puhut?”
”Sinun sauvan käsittelystäsi. En ole ikinä itse perustanut siitä, mutta on myönnettävä, että ihailen sitä miten täydellisesti muistat liikekaaret.” Hermione punastui, tajutessaan että oli alitajuntaisesti matkinut kädellään parannusloitsun perusliikeradan.
”En tehnyt sitä tarkoituksella. En enää taio.”
”Minähän sanoin. Täydellistä.” Kalkaroksen suupieliä venytti harvinainen hymy.
”Kutsu minut teille. Päivälliselle.”
Hermione naksautti kieltään. ”Kutsuitko sinä juuri itse itsesi päivälliselle?”
Kalkaros kohotti kulmiaan. ”Niin taisin tehdä. Nähdään illalla.” Hän nosti taikasauvaansa ja oli poissa ennen kuin Hermione ehti edes väittää vastaan.
Hermione käveli hermostuksissaan edestakaisin pienessä keittiökomerossa.
”Onko se salaatti jo valmista?” Hän kysyi, ja ryysti alas yhdennentoista kupin kahvia sinä päivänä. Hän ei koskisi sauvaan, sillä jos hän selviäisi tästä päivästä ilman piristysloitsuja ja pystyisi olemaan hämmentämättä ruokia sauvallaan, hän selviäisi mistä päivästä vain ilman sitä. Tämä olisi tulikoe, viimeinen siirtymäriitti velhomaailmasta jästimaailmaan.
”Oletpa sinä täpinöissä”, Mike sanoi, nostaen hetkeksi katseensa salaatista, jota hän heitteli sekaisin. ”Sinulla oli niin pitkä päivä töissäkin, luulisi että se vanha professorisi olisi voinut tulla joskus toiste käymään.”
Hermione veti toisen käden ohimolleen, ja hieroi siitä pois etäistä vihlontaa, jota liika kahvin litkiminen aina hänelle aiheutti.
”Hän ikään kuin kutsui itsensä tänne. Vaikea tapaus.” Mike nyökkäsi, ja nosti sitten katseensa kohti ovelta kantautuvaa koputusta.
”Miten hän pääsi portista?” Hermione vältti kohtaamasta Miken kummastunutta ilmettä.
”Annoin hänelle ovikoodin.” Mike rypisti kulmiaan.
”Tuo ei ole ihan turvallista. Ei sitä nyt ihan kenelle tahansa kannata jaella.”, hän vielä jatkoi kävellessään ovelle. Ärtymys sekoittui kahvin ja päänsäryn sekaan, saaden Hermionen kivahtamaan:
”Enköhän minä osaa arvioida itse kuka on luotettava. Hän on sentään vanha professorini, ei mikään koditon, jonka päätin noin vain kutsua päivälliselle.”
”Etkös sinä sa…” Mike aloitti, haastaen, mutta nyt koputus kuului uudestaan ovelta, vaativampana. Hermione käveli kiukkuisesti Miken viereen ja veti oven auki, keskeyttäen näin Miken lauseen. Professori Kalkaros seisoi yksinkertaisessa mutta tyylikkään graafisesti leikatussa, mustassa kaavussa. Miken katse oli epäluuloinen. Hänestä erikoisesti pukeutuvat ihmiset tavoittelivat pintapuolista erilaisuutta, kätkeäkseen lattean luonteen.
”Hyvää iltaa neiti Granger.” Kalkaros tervehti pehmeästi Hermionea joka ojensi kättään. Kalkaros tarttui siihen, mutta nostikin sen huulilleen. Miken omat huulet puristuivat yhteen kun hän näki Hermionen kasvoille nousevan häivähdyksen punaa ja Kalkaroksen sensuellin hymyn.
”Toin sinulle viiniä.” Kalkaros tyrkkäsi viinipullon Miken käsiin, edes vilkaisematta miestä. Hermionea hän tuijotti sen sijaan avoimen ihailevasti.
”Olet erittäin viehättävä tänä iltana”, Kalkaros kommentoi, ääni kehräten. Tässä vaiheessa Mike työntyi vinottain Hermionen ja Kalkaroksen väliin, joka oli hieman vaikeaa heidän pienessä eteisessään.
”Mike Smith. Neiti Grangerin avopuoliso”, hän sanoi painokkaasti ja ojensi kättään. Kalkaros vilkaisi kättä kuin se olisi kuulunut Ankeuttajalle. Hän hymyili niin pikaisesti, että sen saattoi juuri ja juuri havaita.
”Kas. Hei.” Hermione hivuttautui taaksepäin, miehistä ja koko tilanteesta. Kalkaros käyttäytyi todella omituisesti, eikä se koskaan tapahtunut ilman syytä. Pieni huolen liekki syttyi Hermionen sydämeen.
”Voisimmekin jo siirtyä aterioimaan”, Hermione sanoi peitetyn rauhallisesti ja viittasi miehiä siirtymään perässään keittiöön. Kummatkin seurasivat, kyräillen toisiaan Hermionen selän takana.
Ateria sujui hiljaisuudessa, ainakin Miken osalta. Kalkaros keskusteli niitä näitä Hermionen kanssa, osoittaen hämmästyttävää tuntemusta jästien asioita kohtaan.
”…minusta se oli liian tuotteellista”, Kalkaros totesi hyväntekeväisyysjärjestön uusimmasta tempauksesta. Mike ei ollut koskaan edes kuullut järjestöstä.
Hermione siemaili viiniä, vaikka tiesi että olisi hyvä pysyä tarkkaavaisena. Keskustelu Kalkaroksen kanssa oli virkistävää. Miehen äly, hyvä tarkkaavaisuus ja kuiva huumori saivat hänet uppoamaan keskusteluun, vaikka Mike oli koputtanut jo rannekelloaan paljon puhuvasti pariinkin otteeseen. Ja viinikin oli laadukasta, sopien täydellisesti Hermionen tulisten keitosten kanssa. Mike oli jo luovuttanut Hermionen huomion saamisesta ja liikutteli ruuan jämiään happamana pitkin lautasta. Kalkaros vaikeni lopulta, ja Hermione siemaisi viiniään. Mike käytti tilaisuuden hyväkseen ja heitti väliin huolettomasti.
”No, mitäs ainetta sinä muuten opetat? Hermione ei ole nimittäin ennen maininnut sinusta”, hymyillen voitonriemuisesti.
”Hän on muutenkin aina niin salaperäinen opiskeluajoistaan”, Mike jatkoi kiusoitellen, katsoen moittivasti Hermionea, joka piti katseensa tiivisti viinilasissa. Kalkaros tarkkasi Hermionea hetken ennen kuin vastasi:
”Kummallista, hän kävi kuitenkin Britannian hienointa koulua. Työskentelin itse siellä liemimestarina.”
”Liemimestari? Onko se jonkinlainen keittiömestari?” Hermionesta tuntui kuin huoneen lämpötila olisi juuri laskenut muutamalla asteella. Hän kietoi villaneulettaan tiukemmin ympärilleen.
”Ei.” Kalkaros jähmettyi kuin käärme ennen iskua ja hymyili sitten kulmahampaat vilkkuen. ”Ei ole.”
Hermione katui kovasti, ettei ollut repinyt Kalkarosta syrjään, vannottanut olemaan kertomatta Hermionen noloa salaisuutta. Kalkaros pysyi kuitenkin vaiti, ja Hermione huokasi helpotuksesta. Hän voisi varmasti luottaa Kalkaroksen hienotunteisuuteen.
”Mitä se sitten tekee?” Mike kysyi uudestaan. Oli Hermionen vuoro jähmettyä. Hitaasti hän laski viinilasinsa pöydälle.
”Hän...”, Kalkaros aloitti. ”Hän tekee taikaliemiä.”
Hermione alkoi kikattaa hysteerisesti.
”Professori Kalkaros on tuollainen, varsinainen jekkuilija!” Hän yritti selittää hämmentyneelle Mikelle. Kalkaros teki katseellaan selväksi Hermionelle, ettei halunnut enää koskaan kuulla sanoja Professori Kalkaros ja jekkuilija samassa lauseessa. Sitten hän alkoi puhua äänellä joka sai Hermionen ajattelemaan hautausmaita.
”Liemimestari, tekee taikaliemiä. Siinä ei mielestäni ole mitään hauskaa.” Mike katsoi epäuskoisena Kalkarosta ja naurahti, vaikka hänenkään mielestä koko jutussa ei ollut mitään hauskaa. ”Jonkinlainen taikuri sitten vai?” Kalkaros pudisti päätään.
”Velho itse asiassa.” Jos Kalkaros olisi tässä vaiheessa katsonut Hermionea, hän olisi nähnyt heti naisesta, että olisi parempi kuitata koko asia vitsillä. Hermionen ilme oli täynnä kauhua ajatuksesta, että Mike saisi tietää hänen syvimmän salaisuutensa: hän ei ollut Tavallinen.
Vitsin sijaan Kalkaros kohotti kaapunsa kätköistä puisen sauvan, ison nenänsä tasolle, ja lähes pahanilkinen vilke silmissään lausui äänettömän taian. Koko pöytä syttyi siniseen tuleen. Mike kavahti paikaltaan, kiljuen, yrittäen tukahduttaa liekkejä ennen kuin huomasi etteivät liekit sattuneet, lämmittivät vain hellästi. Hermione hautautui kämmeniensä taakse ja päätti olla palaamatta sieltä. Kalkaros hymyili matelijamaisesti, katsoen Miken kauhistuneisiin silmiin.
”Täällä oli niin viileää”, hän selitti.
”Kätevä taika, jota neiti Grangerkin on varmasti näyttänyt sinulle.” Mike seisoi kauhun jähmettämänä, siniset liekit tehden villin punk-kampauksen hänen siivon siilinsä päälle.
”Älä vain sano Hermione, että sinäkin olet… Minun täytyy…”, Mike änkytti, ja katosi sitten makuuhuoneen suuntaan. Kalkaros katsoi teennäisen yllättyneenä Hermionea.
”Voi herttiherjanen sentään, sanoinko minä nyt jotain väärin?” Hermione heitti lautasliinan pöydälle, niin että aterimet kalisivat ja ryntäsi sitten Miken perään.
Hermione kiirehti makuuhuoneen ovelle ja pysähtyi, ovenkarmien kehystämäksi. Mike pakkasi tavaroitaan ja alaston pakokauhu valtasi Hermionen. Hän tunsi jo miten kyyneleet kirvelivät, valmiina putoamaan. Hän ei halunnut tätä, ei halunnut tulla enää hylätyksi. Mike käveli ovensuuhun.
”Anna minulle hetki, ihan yksinään.”, mies kuiskasi ja sulki oven päättäväisesti Hermionen edestä.
Hermione oli palaamassa siivoamaan keittiötä liekeistä, ja suuntasi kohti Miken työhuonetta hakemaan sauvaansa. Hän näki huoneessa jo maagiselle valolle tyypillisen, kylmän sävyisen hehkun, ja entisen professorinsa lukemassa jotain.
”Olet kirjoittanut elossa olemisen kaksi kertaa syyksi”, Kalkaros huomautti kääntymättä Hermioneen päin.
”Anteeksi mitä?” Hermione käveli syvemmälle huoneeseen ja näki tutunoloisen liuskan suoraksi nyhdettyä paperia Kalkaroksen käsissä.
”Hei! Se on yksityinen.” Kalkaros laski paperia.
”En minä olisi voinut tietää. Mielenkiintoista silti.” Hermione marssi miehen eteen ja riuhtaisi paperin Kalkaroksen käsistä. ”Kylläpäs sinä hermostuit.”
”Jos sinä olisit saanut minut oikeasti hermostumaan, et seisoisi siinä juuri nyt.” Kalkaros hymyili kierosti, osoittaen avonaista laatikkoa, josta Hermionen taikasauva pilkisti.
”Ja olet säilyttänyt sauvasi. Vaikka sanoit ettet enää taio.”
”Minä en ole taikonut, ja usko että juuri nyt tekisi todella paljon mieli. Kiitä lupaustani, sen ansiosta raajasi ovat yhä entisissä muodoissaan.”
Hermione käännähti, kuullessaan jonkun raahautuvan lattiaa vasten huoneen ulkopuolella. Hän näki Miken rahtaamassa isoa matkalaukkua kohti ulko-ovea. Parilla juoksuaskeleella Hermione oli Miken edessä, kuin yrittäen asettaa itsensä esteeksi.
”Mitä sinä? Minne sinä olet menossa? Tämä kaikki on vain väärinkäsitystä, usko, minä voin selittää ihan kaiken!” Mike nosti kätensä, pysäyttääkseen Hermionen puhetulvan. Sitten hän aloitti rauhallisella äänellä, sävyllä jota isä olisi voinut käyttää tyttärelleen.
”Minä luulen, että meidän on hyvä pitää taukoa vähäsen.” Hermione ei voinut uskoa Miken sanoja todeksi.
”Miksi?”
Mike ei katsonut häntä silmiin kun vastasi: ”Tässä on ollut niin paljon kaikenlaista, ensin sinun lapsettomuutesi...”
”Minun?” Hermione kysyi terävästi.
”Niin, no. Sinähän se et voi saada lapsia, ei se minun syyni ole.” Hermione tunsi miten hänen sisuksensa hitaasti särkyivät pisteleviksi sirpaleiksi.
”Ja nyt tämä koko noitailu.”
Äkkiä Kalkaroksen kuiskaten lausuttu kysymys lävisti jähmettynyttä ilmaa.
”Noitailu?”
Kalkaros marssi komeasti paikalle huoneesta josta oli salakuunnellut, kaapu liehuen hänen takanaan kuin tiivistynyt pimeys, tuskin kuulunut kysymys yhä leijuen ilmassa.
”Kuka siinä luulet olevasi, jästi?” Hän lausui kuin pidätellen huutoa, niin että sanat sihisivät miehen yhteen puristuneiden hampaiden välistä. Kalkaroksen kylmät silmät olivat syttyneinä vihaan, sauva puristautuneena nyrkin sisälle. Mike kavahti taaksepäin, puristaen matkalaukkunsa kahvaa.
”Juuri tuollaisesta minä puhun! Mihin ihmeeseen sinä olet sekoittanut itsesi Hermione?” Mike kysyi, seuraten samalla Kalkarosta. Nopeasti hän kääntyi, ja kengät kömpelösti jalkoihin tungettuina avasi oven. Hermione olisi halunnut heittäytyä hänen jalkaansa kiinni kuin pieni lapsi, pakottaa miehen jäämään.
”Minä voin selittää kaiken! Ole kiltti jää.” Mike vain pudisti päätään ja katosi ovesta, takitta.
Hermione tuijotti mykistyneenä suljettua ovea. Kyyneleet palasivat salakavalasti hänen silmäkulmiinsa.
”Minä voin siivota.” Kalkaroksen ääni tuli hänen takaansa. Hermione yritti väsyneesti vastustella, mutta Kalkaros sanoi anteeksipyytävästi: ”Se on vähintä mitä voin tehdä.” Hermione nyökkäsi.
”Luulen, että olet oikeassa. Yötä.” Hän sanoi, ja pakeni omaan huoneeseensa, pää käännettynä niin ettei Kalkaros näkisi hänen kyyneleitään. Hitaasti hän sulki oman ovensa, ja rojahti sitten sängylle. Hän luuli että itkisi koko yön, niin onneton ja hylätty olo hänellä oli. Unenpuute ja humalan rippeet ottivat kuitenkin omansa takaisin, ja Hermione nukahti ennen kuin ehti edes murehtia.