Title: Addiktioista
Ikäraja: K11
Author: Frederica
Beta: Brangwen, joka ihailtavasti kesti hajoiluni tämän tekstin kanssa. Kiitos.^^
Genre: angst
Fandom: DeathNote
Disclaimer: DeathNote on Tsugumi Ohban ja Takeshi Obatan omaisuutta. En saa tästä rahaa, minä vain leikin heidän hahmoillaan.
A/N: Albumihaaste 2seen tämä teksti osallistuu kappaleella
Monk Bay ja bändi hienon kappaleen takana on Sunrise Avenue.
Spoilerivaroituskolmio: Sisältää juonipaljastuksen luvusta 58 ja episodista 25 ja niistä eteenpäin, eli jos et ole lukenut lukua 58 tai nähnyt episodia 25, niin olet vaarassa spoilaantua.AddiktioistaHän katseli ympärilleen ruokasalissa ja yritti löytää Mellon. Yleensä Mello oli aina häntä ennen syömässä ja loi paheksuvan katseen myöhässä olevaan punapäiseen poikaan. Matt ei käsittänyt mitä väliä kellonajoilla oli. Hän teki asioita silloin kun hänestä tuntui siltä.
Nyt hänen teki mieli aamiaista, joten hän tuli aamiaiselle. Se oli niin yksinkertaista. Mello teki oikeastaan samoin, toimi niin kuin häntä kulloinkin sattui huvittamaan, mutta hän toimi eri tahtiin Mattin kanssa. Matt arveli, että se oli vain hyvä asia, ainakin aamujen osalta. Mello oli helvetin aamuäreä, murisi, nurisi ja raivosi, jos häntä häiritsi ennen kuin hän oli saanut syötyä.
Roger oli otattanut Mellolta suklaat pois, joten poika ei voinut syödä mitään iltapalan ja aamiaisen välillä, joten hänestä tuli syystäkin pahantuulinen. Matt oli kätkenyt huoneeseensa suklaalevyn, hän oli pihistänyt sen keittiöstä ja korjaillut keittäjien kirjanpitoa niin ettei levyn häviämistä huomattaisi. Jossain sopivassa välissä hän salakuljettaisi levyn Mellolle.
Punahiuksinen poika hymyili kevyttä hymyä ajatellessaan Mellon ilmettä, kun vaalea poika saisi levyn käsiinsä. Addiktin onnessa ja silmien kiillossa oli jotain uskomattoman kaunista.
Orpokodin ruokasalin ikkunat olivat auringonnousun suuntaan. Koristeellisista lasi-ikkunoista valui valoa kuvioiksi tammilattialle. Matt jaksoi katsella valon tanssahtelua hetken ennen kuin kyllästyi. Se ei muuttunut riittävän nopeasti ollakseen viihdyttävää.
Löytämättä Melloa Matt istahti ainoaan tyhjään pöytään. Muissa pöydissä oli kyllä tilaa ja hän olisi voinut istua melkein mihin tahansa, Linda oli katsonut kutsuvasti ja osoitellut tyhjää paikkaa vieressään, mutta Mattia ei huvittanut.
Lusikan kolahtaessa puurolautasen pohjalle varjo lankesi Mattin lautaselle. Near seisoi häntä vastapäätä, pyöritteli hiuksiaan sormiensa välissä ja katseli häntä aavistus surua silmissään. Matt vilkaisi ympärilleen. Melloa ei näkynyt.
– Haluatko istua? Matt kysyi.
Hänellä oli yhä marmelaadilla sivelty leipä syömättä. Nearilla ei ollut edes tarjotinta käsissään, mutta hän voisi hakea ruokaa. Tai syödä Mattin leivän, ei sillä niin kauheasti ollut väliä.
Nearia vaivasi selvästi jokin. Matt toivoi, ettei Mello ilmestyisi juuri nyt paikalle. Near näytti siltä, ettei kaivannut taas yhtä kommenttia valkoisista hiuksistaan ja eristäytymisestään. Matt ymmärsi hyvin Nearin halun pysyä loitolla ihmisistä. Ihmiset olivat rasittavia.
– Ei, en halua istua. Minulla on tekemistä, Near sanoi ja pyöritti valkoisia hiuksia sormien välissä nopeammin. – Mello on lähtenyt.
Matt tunsin muljahduksen vatsassaan. – Eikä ole.
Near katsoi silmiin ja Matt tunsi paniikin heräävän, muuttuvan kylmistä väreistä eläimeksi, jolla oli kynnet ja hampaat ja viha kaikkea elävää kohtaan.
– Mello ei voi lähteä. Ei ennen kuin, Matt ei uskaltanut jatkaa lausetta loppuun. Jo ajatus oli kammottava. Mello ei voinut lähteä, eikä L kuolla, koska muuten maailma menisi rikki.
Nearin kasvojen poikki kulki melkein näkymätön värähdys, aavistus suuresta tunteesta, jota poika piteli vain vaivoin piilossa. Matt painoi päänsä käsiinsä. Tämä oli unta. Tämä oli painajaista.
– Tämä ei ole mahdollista.
– Mitä uskomattomimmat asiat ovat mahdollisia, Near sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
– Sinä valehtelet, sinä valehtelet, senkin albiinofriikki!
Near vain jatkoi kävelemistä, ei näyttänyt edes kuulevan toisen pojan sanoja.
Matt katui sanojaan heti kun oli huutanut ne. Takaisin niitä ei kuitenkaan saanut, ja hänellä oli kiireellisempää tekemistä kuin katua sanomisiaan. Hän jätti tarjottimensa pöydälle ja juoksi seiniin ja oviin törmäillen Rogerin huoneeseen.
Orpokodin johtaja istui pöytänsä takana, kasvoillaan tavallinen hiukan väsynyt, mutta lempeä ilme. – Matt.
– Mello ei ole lähtenyt, Matt puuskahti.
Hän nojasi raskaasti pöytään ja hengitti pätkissä.
Rogerin ilmeestä tuli väsyneempi ja lempeämpi, säälivä. – Matt--
Matt länttäsi kädet korvilleen ja alkoi huutaa. Hän kiljui kuin olisi taas murtanut kätensä. Roger kiersi pöytänsä takaa ottamaan hänet syliinsä. Matt käpertyi siihen vapisemaan. Kyyneleet valuivat hänen silmistään ja hän nikotteli niin pahasti, että hengittäminen oli vaikeaa. Hän toivoi kuolevansa siihen paikkaan.
Askeleet kaikuivat käytävillä, mutta yhdetkään niistä eivät olleet kaivatut askeleet. Matt lojui vuoteellaan kuuntelemassa elämää, joka sykki jossain hänen ulkopuolellaan. Hän katseli orpokodin kattoa ja mietti mihin Mello oli mennyt.
Japaniin, ihan varmasti Japaniin, mutta miten ja mihin siellä. Matt irvisti katolle. Hän ei voinut seurata. Hän ei voinut jäädä tänne. Hän oli hyödytön, täydellisen hyödytön.
Siksi Mello varmaan oli lähtenyt sanomatta sanaakaan. Koska Matt oli hyödytön, eikä hänestä ollut mihinkään. Hän oli vain kuollutta painoa Mellon jaloissa. Mellolle oli varmasti parempi ilman häntä.
Matt kurkotti yöpöydältään tupakka-askin ja sytyttimen. Hän puhalteli savua kohti kattoa ja yski hiukan. Hän ei ollut vielä tottunut savuun, mutta se täytti mukavasti aukkoa sisuksissa. Lämmitti ja sai huudon pysymään aisoissa.
Hän piti ikkunaa auki, jotta tuoksu hälvenisi. Hän ei olisi saanut polttaa, mutta oli monia asioita, joita hän ei olisi saanut tehdä. Niin kuin varastaa suklaata. Suklaalevy lojui yhä piilossaan. Se oli lojunut siellä jo pari viikkoa. Matt ei raaskinut heittää sitä pois, haisteli sitä välillä ja kuvitteli Mellon kasvot eteensä. Mello tuoksui yleensä suklaalta.
– Mikset sinä kusipää voinut jäädä tänne? Mello kysyi hiljaa henkosten välissä. – Olisit edes sanonut jotakin, senkin paskiainen.
Jotenkin viha tuntui hyvältä suussa. Se esti ääntä sortumasta.
– Älä luule, etten minä löydä sinua, kuulitko? Minä etsin sinut, Matt mutisi ja tumppasi tupakan pöytäänsä.
Hän tuijotti kattoa ja elämä sykki hänen huoneensa ulkopuolella. Ehkä hän vielä joku päivä nousisi tästä. Nousisi, etsisi Mellon käsiinsä ja sanoisi vaalealle pojalle millainen paska tämä oli. Nyt tuntui paremmalta olla liikkumatta ja sytyttää uusi savuke.