Nimi: Maailmoja pakkasilmaan
Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: angst, oneshot
Ikäraja: K-11
Paritus: Fred/George
Varoitukset: insesti
Yhteenveto:
Se kestää vain hetken, hetken tekee kipeää ja kurkkua kuristaa, vain hetken keuhkoiltasi on pudonnut pohja. Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Tässä edesmenneestä Tavoita tunnelma-haasteesta inspiroitunut teksti, kappaleena Coldplayn
Fix You. Osallistuu myös Kerää kaikki hahmot-haasteeseen Fred Weasleyllä. Kommentoikaahan. : )
Maailmoja pakkasilmaanFredillä oli sellainen hassu katse silmissään, siitä ei koskaan voinut tietää mitä hän ajatteli vai ajatteliko mitään. Se oli lämmin ja etäinen, ja ja ja-
sitä ei ole enää.
Minä hengitin sitä hassua katsetta, siitä tiesi missä mentiin, oltiinko tänään vakavia vai vähemmän vakavia, millaisia meidän oli tarkoitus olla. Ja jossain määrin minä halusin koskettaa, kokeilla sitä äidin villapaidan peittämää olkapäätä, oliko se todellinen, haukkoiko se olento villan alla samaa ilmaa kuin minäkin?
Niin samanlaiset, lähellä. Äiti sekoitti meidät, meidän nimemme ja ulkonäkömme ja niin sekoitimme mekin. Niin samanlaiset, että joskus epäilin oliko meitä edes kaksi, me olimme yksi, yksi lapsi vanhemmillemme, jotka antoivat meille molemmille nelivuotiaina otsiimme leiman "riiviö", kun usutimme menninkäisen äidin yrttitarhan kimppuun. Ensin me olimme suloisia, vaikkakin hieman villejä, tapauksen jälkeen vain riiviöitä. Ei väliä, vaikka se oli Fredin idea, me molemmat toteutimme sen.
Minä yritin hahmottaa, nähdä sen maailman, sillä hetkellä. Kiviseinä sortui. Minun ei tarvinnut nähdä, minun ei tarvinnut kuulla kauhistunutta hiljaisuutta tietääkseni, sillä minä tunsin miten side katkesi. Ja hetken minä olin vain hämmentynyt, mitäs nyt, miten minä enää olen kokonainen, kuka täydentää minun lauseeni, joiden loppuja en itse tiedä? Kuka potkii minut hereille aamulla, keneltä kysyn apua, kuka enää on paikalla, kenelle minä kerron parhaat ajatukseni ja kuka enää nauraa niille?
Minä en ole yksi, enkä osaa olla.
Minä olin aina se, joka sai viimeisen sanan.
Minä voin katsella kun sinä makaat illalla sängyssä kasvot painettuina tyynyyn, ja minä tiedän, ettet sinä koskaan itke. Ja tiedätkö mitä muutakin tiedän? Minä tiedän millaisina haluat pekonisi ja puurosi ja voileipäsi, minä tiedän millainen typeryys on mielestäsi liian typerää edes meille toteuttaa, tiedän miten vahvoja me olisimme voineet olla. Kaikki suuret velhot sanovat, kaikki tarpeeksi suuret ja tarpeeksi höperöt, että rakkaudesta jää jälki, ja mitäpä sitä kiistämään. Emmehän mekään olisi tässä, jos emme jättäisi jälkiämme maailmaan.
Ja tämä tässä, tämä on kiviseinä, vajonnut ja sirpaleiksi hajonnut, se pitää meidät erillämme. Älä silti huoli. Se kestää vain hetken, hetken tekee kipeää ja kurkkua kuristaa, vain hetken keuhkoiltasi on pudonnut pohja. Kyllä minä tiedän, tiedän liiankin hyvin, koska minä olen se toinen puoli, toinen keuhko ja toinen puoli vääristyneitä kasvoja, ja minä tunnen ne pienet impulssit, - sähköiskuja ja ilotulitteita - jotka sinua ohjaavat. Toivon, että joskus olisitkin koskettanut, kurkottanut villapaidan peittämään kehooni ja varmistunut, me emme olleet koskaan unta.
Me olimme yhtä todellisia kuin äidin kiljaisut, jotka herättävät sinut aamuisin aivan kuin mikään ei olisi muuttunut. Sinä tuntisit minut adrenaliinissa, häivässä ruudinkatkua, lakanoihin pinttyneessä pölyssä, tuntisit yhä, jos vain uskaltaisit kokeilla. Sillä me jätimme jälkiä maailmaan, kahdet erilliset jalanjäljet, joista toiset on nyt pyyhitty pois.
Älä itke, älä edes vaikka haluaisit. Minä annoin sinulle sen mitä saatoin, ja nyt sinä hengität yhdellä keuhkolla. Hengität kauniisti ja piirrät lämmöllä maailmoja pakkasilmaan, hengität tarpeeksi. Toinen puoli sinua on tallessa, ja jokin päivä saat sen vielä takaisin.
Tears stream down your face
When you lose something you cannot replace
Tears stream down your face
I promise you I will learn from my mistakes
Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you