Joulunäytelmän paluu (K-11, het, 3rd generation) VALMIS!

[Röhkö]

Title: Joulunäytelmän paluu
Author: Röhkö
Beta: Nici (kaikkia lukuja ei ole betattu)
Ikäraja: K-11
Genre: romance, humor, adventure
Paritukset: Rose/Scorpius, James/OC
Summary: Tylypahkassa järjestetään toisen kerran kautta aikojen joulunäytelmä. Ensimmäisestä epäonnistuneesta yrityksestä voitte lukea Siuntio Silosäkeen tarinoista sivulta 32.
Tässä uudessa joulunäytelmässä halutaan esittää Tylypahkan viimeinen taistelu, jossa Harry Potter päihitti itse Pimeyden Lordin. Kisa päärooleista käy kuumana kolmannen sukupolven kesken.
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa maailman ja suurimman osan hahmoista. Brina ja rehtori Pendragon ovat minun.
A/N: Vaikka joulu meni jo, minun oli aivan pakko päästää eräs hauska uneni muiden luettavaksi. Tämä on ensimmäinen ficini kolmannesta sukupolvesta.
Lukuja yhteensä 12 + prologi.

Hahmoja (iät saattavat poiketa hieman oikeista):

Rose Jane Weasley: neljännellä luokalla oleva rohkelikko, Hermionen ja Ronin tytär, joka on jokseenkin perinyt äitinsä tiedonjanon ja isänsä äkkipikaisuuden.
Hugo Samuel Weasley: Rosen pikkuveli, joka on kolmannella luokalla Puuskupuhissa. Hän on hieman ujo, suurihampainen poika, joka ihailee serkkuaan James Junioria.
Albus Severus Potter: Vihreäsilmäinen, todella utelias neljäsluokkalainen rohkelikko, Jamesin pikkuveli ja Rosen ja Hugon serkku. Hänen vanhempiaan ovat Harry ja Ginny Potter.   
James Sirius Potter: Albuksen 16-vuotias isoveli, ja myös hän on rohkelikko. Hän on erittäin äänekäs valvojaoppilas ja huispauskapteeni. Hän haluaisi Tylypahkan jälkeen auroriksi.
Lily Luna Potter: Albuksen ja Jamesin pikkusisko, joka on kolmannella luokalla Korpinkynnessä. Hän viihtyy paljon kirjastossa.
Scorpius Hyperion Malfoy: Neljäsluokkalainen luihuinen, joka rakastaa seikkailuja, huispausta sekä mainetta, mutta välillä vetäytyy omiin oloihinsa.
Dominique "Mini" Georgiana Weasley: Billin ja Fleurin 16-vuotias tytär, joka on Rohkelikossa Jamesin luokalla. Hän on kaunis, mutta hieman hajamielinen blondi.
Louis Arturus Weasley: Dominiquen pikkuveli, joka on älykäs korpinkynsi. Hän antaa Hugolle tukiopetusta, pitää ranskan puhumisesta ja puketuu tyylikkäästi.
Sir Tristan Margaus Pendragon: Tylypahkan hyväsydäminen rehtori, joka rakastaa näytelmiä. Kiitos Swizzyn, minulle tulee Pendragonin pukeutumisesta ja karismasta mieleen Adam Lambert...

Joulunäytelmän paluu

Käsikirjoitus: Valitun viimeinen taistelu
Professorit Neville Longbottom ja Tristan Pendragon

Perustuu tositapahtumiin, haastatteluihin ja todistajien valokuviin.


Ensimmäinen näytös

Kertoja: "On vuosi 1998, toukokuun toinen päivä. Legendaarinen Harry Potter, Valittu, on etsinyt ja tuhonnut pimeyden lordi Voldemortin piilotettuja hirnyrkkejä melkein vuoden. Viimein hän on matkalla kohti viimeistä taistelua."

Esirippu kohoaa. Näyttämöllä ovat Harry Potter, Ronald Weasley ja Hermione Granger. He ovat matkalla Tylypahkaan lohikäärmeen selässä.

Harry: ”Minä aion tuhota pahan pimeyden lordin, Voldemortin!”
Ron: ”Älä sano sitä nimeä!”

He hyppäävät alas lohikäärmeen selästä ja päätyvät Tylyahoon. Siellä ystävällinen muukalainen auttaa heidät salakäytävään, joka johtaa Tylypahkaan. Komea Neville Longbottom on heitä vastassa. Hän on löytänyt Rohkelikon miekan.

Hermione: ”Hienoa nähdä, Neville! Tuon miekan avulla sinun pitää katkaista pimeyden Lordin uskollisen käärmeen pää, jotta paha lordi muuttuu kuolevaiseksi.”
Neville: ”Sen aion tehdä. Tylypahka ei ole entisensä: täällä opettavat pahat kuolonsyöjät. Minä olen urhoollisesti vastustanut heitä ja pelastanut muutaman ihmishengen!”
Harry: ”Minä aion kostaa Dumbledoren kuoleman! Mutta nyt on meidän kiirehdittävä. Minun on etsittävä Korpinkynnen kadonnut diadeemi.”

Harry Potter poistuu näyttämöltä.

Neville: ”Mutta tuolta saapuu ilkeä rehtori Kalkaros!”

Severus Kalkaros saapuu lavalle. Hän osoittaa Nevilleä, Ronia ja Hermionea taikasauvalla.

Kalkaros: ”Jäitte kiinni, Potterin avustajat!”

Minerva McGarmiwa saapuu näyttämölle. Hän ja Kalkaros kaksintaistelevat, kunnes McGarmiwa kompastuu. Neville menee taistelemaan hänen tilalleen, kunnes Kalkaros pakenee.

Neville: ”Lepakko on lähtenyt!”

Lavalle saapuu oppilaita, jotka taputtavat hurjasti.

Ensimmäinen näytös päättyy.

Rose Weasley kohotti epäuskoisen katseensa käsikirjoituksesta. Hänen mielestään se oli turhan typistetty ja muunneltu, koska hän itse tiesi melko tarkasti tapahtumien oikean kulun. Rehtori Pendragon ei ollut maininnut edes Aberforth Dumbledorea, jolle Rosen vanhemmat lähettivät joka joulu ison hedelmäkakun kiitokseksi avunannosta Viimeisessä taistelussa.
Rose katsahti viereiseen pulpettiin ja seurasi Albuksen laimeaa reaktiota. Serkku tiesi yhtä hyvin kuin hänkin, että Luna-täti oli aikoinaan kertonut Harrylle Taistelussa, että hirnyrkki oli luultavasti Rowena Korpinkynnen diadeemi.

Rose viittasi kipakasti. Professori Binns, joka opetti heille taikuuden historiaa, katsoi häntä ärtyneesti.
  ”Niin, neiti Worby?”
  ”Weasley”, Rose korjasi, ”niin kuin Ronald Weasley.”
Tieto ei näyttänyt hätkähdyttävän Binnsiä, joka oli heidän ainut kummitusopettajansa. Hän oli opettanut myös Rosen vanhempia ja isovanhempia – siis isänsä velhovanhempia.
  ”Tässä käsikirjoituksessa on kammottavia aukkoja”, Rose huomautti. ”Näytelmästä puuttuu tärkeitä hahmoja.”
Binns leijaili muutaman tuuman lattianrajan yläpuolella ja katseli kädessään olevaa pergamenttia.
  ”Tämä on näytelmä, neiti Wellendy”, Binns sanoi kärsivällisesti, ”sen ei suinkaan ole tarkoitus esitellä Tylypahkan viimeisen taistelun jokaista osanottajaa. Edes minua ei mainita tässä.”
Binns näytti loukkaantuneelta.
Rose vilkaisi Albusta tukea hakien. Tämä nojasi käteensä ja kohautti olkiaan. Kuten tavallista, Rose joutuisi yksin puolustamaan yksityiskohtien oikeinkirjoitusta.
  ”Professori, saanko minä esittää Ginny Weasleytä?” kysyi pikkuruinen, huoliteltu ja suoraselkäinen Hetty McBluewater. ”Minä haluan suudella Harry Potteria.”
Rose värähti inhosta. Oli omituista, että joku halusi suudella hänen silmälasipäistä setäänsä. Albus painoi päänsä pulpettia vasten.
Professori Binns näytti kärsimättömältä.
  ”Minä en päätä roolivalinnoista”, aave murahti. ”Koe-esiintymisten aikataulut löytyvät oleskeluhuoneista. Nyt jatkamme Viimeisen taistelun analysointia ja vertaamme sitä vuoden 1889 suureen velhokapinaan. Jästien osallisuus näissä taisteluissa vaihtelee paljon…”

[Röhkö]

– Ensimmäinen luku –
Roolit

Muutama viikko lukukauden alkamisen jälkeen Rohkelikkojen ilmoitustaululle ilmestyi harvinainen lappunen: Tylypahkan toiseen joulunäytelmään etsittiin näyttelijöitä. Rose, joka halusi valvojaoppilaaksi, komensi toisiaan tönivät rohkelikot jonoon. Näin jokainen sai vuorollaan lukea koe-esiintymisten aikataulut. Lopulta Rose pääsi itsekin näkemään kuuluisan ilmoituksen.

Tylypahkassa järjestetään historiansa toinen joulunäytelmä syyslukukauden viimeisenä päivänä.

Koe-esiintymiset rooleihin järjestetään lauantaina 21.9. alkaen kello kymmenen. Halukkaita pyydetään saapumaan suureen saliin. Seuraavat roolit on tarkoitettu yli 13-vuotiaille oppilaille, koska niissä vaaditaan taikomista:

Harry Potter
Ronald Weasley
Hermione Granger
Neville Longbottom
Severus Kalkaros
Voldemort
Professori McGarmiwa

Kaikki voivat hakea näitä rooleja:

Kertoja
Ginny Weasley
Suuri käärme
Lohikäärme
Taustaoppilas (tarvitaan ainakin kuusi)
Kuolonsyöjä (tarvitaan kolme)

Lisäksi tarvitsemme lavastus- sekä puvustusavustajia ja kuorolaulajia.

Terveisin,
Professori Pendragon,
rehtori

Rose tiesi heti, mihin rooliin hän hakisi. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi näyttämölle esittämään äitinsä urotöitä. Toivottavasti vanhemmat kutsuttaisiin katsomaan ensi-iltaa.

  ”Kuka hoitaa erikoistehosteet?” kysyi Rosen hyvä ystävä, irlantilainen Brina Finnigan, joka oli melko altis sytyttämään paikkoja tuleen. Yleensä hän ei edes pannut sitä lainkaan pahakseen.

Tytöt istuivat punaisille nojatuoleille, joissa heidän vanhempansa olivat joskus luultavasti myös tuskailleet kotitehtävien parissa.   
Rose kohautti olkiaan.
  ”Sinä voit kysyä Pendragonilta, jos hän antaisi sinun hoitaa erikoistehosteet ja pyrotekniikan.”
Edellisellä kerralla niistä oli vastannut Tylypahkan entinen rehtori Dumbledore, jonka mukaan Albus oli saanut nimensä.

Rose hieroi innoissaan käsiään. Hän aikoi päästä naispääosaan. Se olisi jännittävintä, mitä hänelle oli pitkään aikaan tapahtunut. Luettuaan Harry-setänsä muistelmia ja kuunneltuaan isänsä nuoruustarinoita, Rose tunsi itsensä hieman mitättömäksi. Hän ponnisteli arvosanojensa eteen, koska hän halusi yltää vanhempiensa tasolle. Silti hänestä tuntui, että mikään ei riittäisi. Hänen vanhempansa mainittiin useissa vanhoissa Päivän Profeetoissa ja myyntimenestyskirjoissa.

Kun Rose oli aloittanut Tylypahkassa, moni oli osoitellut häntä ja kuiskutellut selän takana. Jopa opettajat olettivat, että hän olisi superoppilas. Ei ollut helppoa olla sellaisten ihmisten lapsi, joiden muotokuva komeili neljännen kerroksen käytävän seinällä.

Rose havahtui ajatuksistaan, kun Dominique lipui tavalliseen sulavaan tyyliinsä alas makuusalin portaikosta. Rosen 16-vuotias serkku oli kesän aikana muuttunut entistä enemmän isosiskonsa Victoiren näköiseksi. Ennen kaikkea heistä puhuttaessa tuli mainita Fleur, sisarusten äiti, joka oli osittain veela. Häneltä Dominique ja Victoire olivat perineet platinanvaaleat hiukset ja heleän ihon, sekä ylivertaisen kauneuden, joka sai kaikki tylypahkalaiset tytöt tuntemaan itsensä lähinnä peikoiksi. Vaikutelma haihtui, kun Dominique avasi ison suunsa.

  ”Isä lähetti kirjeen. Hän sanoi olevansa Manchesterissa työmatkalla. Onko se Egyptissä vai Iso-Britanniassa?”
Kun Dominique kurtisti kulmiaan, hän onnistui näyttämään Rosea viisi vuotta vanhemmalta. Vaikka serkkutyttö oli syntynyt ja elänyt koko ikänsä Iso-Britanniassa, hän käytti välillä ranskalaista aksenttia korostaakseen taustaansa.
  ”Mini, teidän kotoa on Manchesteriin suunnilleen tunnin matka vaarin autolla.”
Mutta Dominiquen helposti herpaantuva huomio oli jo kiinnittynyt muualle. Hän katseli uteliaasti ilmoitustaulun luona käyvää kuhinaa.

Ei, Rose tajusi siinä samassa, serkkutyttö ei missään nimessä saisi huomata, että tarjolla oli naispääosa vuoden spektaakkeliin. Jos Dominique Weasley pelmahtaisi koe-esiintymiseen ja hurmaisi tuomariston, Rosen peli olisi pelattu.

  ”Huispauskarsinnat tulossa, sen takia kaikki parveilee ilmoitustaulun luona”, Rose valehteli ja toivoi, että Dominique ei muistasi, että karsinnat oli järjestetty jo edellisenä viikonloppuna.
Kaikeksi onneksi serkku nyrpisti nenäänsä.
  ”Taidan mennä valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen”, hän sanoi voipuneesti ja hieroi otsaansa väsyneesti. ”Mikä se salasana taas olikaan?”
Dominique ei oikeasti ollut valvojaoppilas, mutta hän oli lahjonut Rosen paljastamaan sen olinpaikan ja tunnussanan - Rose oli saanut muutaman serkkunsa hiuksen taikajuomaansa varten. Edes Rosella ei ollut vielä valvojaoppilaan merkkiä, mutta heidän tupajohtajansa Agnus McGarmiwa oli nimittänyt hänet luokkansa omaksi vastaavaksi.
  ”Mantelinaamio”, Rose muistutti ja oli hyvillään, kun Dominique ohitti ilmoitustaulun vilkaisemattakaan siihen.

Brina katsoi häntä tietäväisen näköisenä vastapäisestä tuolista.
  ”Mitä?” Rose kivahti. ”Haluaisitko sinä mieluummin katsella, kun Mini unohtelee vuorosanoja ensi-illassa, mutta on silti kaikkien mielestä upea ja hurmaava nuori nainen?”
Brina hymyili ja pudisti päätään. Hänellä oli hiekanvaaleat, lyhyet hiukset ja punertavat kasvot, aivan kuin hänellä olisi ollut jatkuvasti kuumetta.
 ”Minusta sinä suhtaudut vain turhan suurella palolla tuohon näytelmähommaan”, Brina perusteli.
Rose venytteli raukeasti.
  ”Oikeat näyttelijät tekevät mitä vain saadakseen unelmiensa roolin”, hän huomautti ystävälleen. Sitten Rose nousi ja lähti makuusaliin harjoittelemaan kohtausta, jossa Hermione Granger tuhoaa hirnyrkin Salaisuuksien kammiossa.

Seuraavien päivien aikana Tylypahkan kirjaston kaikki kappaleet sekä Siuntio silosäkeen tarinoista että Viimeisestä taistelusta olivat lainassa. Oppilaat yrittivät omaksua roolihahmojen ominaisuuksia ja vuorosanoja. Koska näytelmästä oli paljastettu vasta ensimmäinen näytös, monet kertasivat oikean taistelun kulkua kirjoista. Yhtäkkiä Tylypahkan näytelmäkerhon jäsenmäärä kolminkertaistui. Kerhon puheenjohtaja Hetty McBluewater oli asiasta innoissaan.
  "Jäsenmaksu on tästä eteenpäin kaksi kaljuunaa", Hetty ilmoitti pian. Hinta herätti ihmisissä närää, sillä Hetty oli tunnetusti hieman ahne. 

Edes tarinat katastrofaalisesta ensimmäisestä joulunäytelmästä eivät pelottaneet oppilaita. Huhut kertoivat, että joulunäytelmän oli kironnut aikanaan joku katkera oppilas. Kukaan ei millään uskonut, että tänä vuonna lavalle tuotaisiin vaarallinen taikaeläin tai että ihmissuhdekuviot pilaisivat näytelmän.

Viimein saapui odotettu ja kohuttu koe-esiintymislauantai, joka tunnettiin myös Mahdollisuuksien päivänä. Kun Rose asteli suureen saliin Brina vanavedessään, he näkivät, että sali oli aamiaisen jälkeen tyhjennetty ja pöydät siirretty sivuun.

Rose näki monta erikoiseen asuun sonnustautunutta tuttavaansa: Puuskupuhin tupaan kuuluva Ernie McMillan Junior oli vetänyt päälleen mustan kaavun ja maalannut naamansa valkoiseksi, Isabella Simpson oli värjännyt hiuksensa luonnottoman punaisiksi ja Max Thomas oli taiteillut käteensä pimeän piirron. Moni oli piirtänyt otsaansa arven ja laittanut silmälasit nenälleen.

Lumottu katto paljasti, että ulkona satoi räntää. Huono sää tuntui vain lisäävän tunnelman dramatiikkaa.
Rosen pikkuveli Hugo seisoi aran näköisenä nurkassa, joten Rose ja Brina kävelivät hänen luokseen.
  ”Aiotko sinä hakea taustajoukkoihin?” Rose kysyi. Hän itse ei ollut pukeutunut erikoisesti, koska oikeat näyttelijät vakuuttivat taidoillaan, eivät ulkonäöllään.
Hugo pudisti päätään.
  ”Minä haluaisin olla isä.”
Rose nauroi, jolloin Brina tyrkkäsi häntä varoittavasti.
  ”Kuule, siihen rooliin tarvitaan joku vanhempi kuin sinä. Enkä minä voi suudella pikkuveljeäni!”
Hugo katsoi häntä tuimasti.
  ”Minä olen 13-vuotias ja sitä paitsi pidempi kuin moni sinun ikäisesi! Eikä meidän tarvitse suudella.”
Rose taputti häntä olalle.
  ”Niin, mutta sinä olet edelleen minua viisi senttiä lyhyempi. Isä ja äiti alkoivat seurustella taistelun aikana, joten luultavasti roolihahmojen täytyy suudella.”
Hugo kohotti leukaansa ja näytti järkyttyneeltä.

  ”Minusta on ajanhaaskausta edes kutsua tänne muita Potteriksi haluavia”, sanoi kopea ääni heidän takaansa. Rose kääntyi ja näki Jamesin virnistelevän heille. Brina liikahti hermostuneesti.
  ”Tai siis, eiköhän meillä pitäisi olla jonkinlainen etuoikeus päärooleihin”, James huomautti ja risti kätensä. Hän oli pukeutunut tavallisiin vaatteisiinsa, mutta oli silti salin vakuuttavin Harry Potter: mustat, sotkuiset hiukset valuivat otsalle, tutut kasvonpiirteet tekivät hänestä kuin isänsä veljen, ja hontelo vartalo sopeutui hyvin sellaiselle roolihahmolle, joka oli juuri sinnitellyt melkein vuoden ilman kunnollista ruokaa. Tietysti myös kiiltelevä huispauskapteenin merkki yhdisti isää ja poikaa. Äidiltään James oli perinyt vain siron nenän ja pisamat, jotka tekivät hänestä entistä söpömmän. Brina punastui entistä syvemmin Rosen vieressä.

James oli varmasti Rosen sisarus- ja serkkukatraasta ainoa, joka nautti täysin siemauksin isänsä saavutuksista. Tietysti Dominique oli oma lukunsa, mutta hän ei aina muistanut mitä kaikkea hänen setänsä tai isänsä oli Voldemortin nousun aikana tehnyt – vaikka Bill Weasleyllä oli kasvoissaan ikuinen muisto taistelusta.
Rose oli sitä mieltä, että Jamesin pikkuveli Albus muistutti isäänsä sisaruksista eniten luonteeltaan. Hän oli vaatimaton, jalo ja hieman hiljainen. Albus ei ollut hakenut isänsä rooliin, vaikka hän olisi sopinut siihen yhtä hyvin kuin James. Toisaalta James nostaisi varmasti katsojalukuja, Rose mietti seuratessaan kikattavien tyttöjen ja Brinan ihailevia silmäyksiä serkkuunsa.

Hetken kuluttua saliin asteli rehtori Pendragon. Hän oli tummahipiäinen mies, joka oli tehnyt pitkän uran Taikaministeriön kulttuuriosastolla. Lisäksi hän oli puhdistanut Päivän Profeetan maineen ja istunut velhojen neuvostossa. Rehtorin jälkeen saliin saapui yrttitietoa opettava Neville Longbottom, joka oli Rosen perhetuttu. Rose hymyili itsekseen.
  ”Hyvää huomenta, oppilaat!” Rehtori tervehti. Hän oli sinä päivänä pukeutunut hopeaiseen kaapuun.
Käsin kosketeltava jännitys tavoitti Rosen, ja hän alkoi hikoilla.
  ”Pyytäisin teitä jakautumaan ryhmiin sen mukaan, mitä roolia haette. Ensimmäiseksi saliin jäävät Harry Potterin osaan halajavat. Muut siirtykööt eteisaulaan, kunnes teidät kutsutaan takaisin”, Pendragon kuulutti.

Rose ja Brina toivottivat Jamesille onnea ja lähtivät tungoksen mukana eteisaulaan. Rose vilkuili vaivihkaa ympärilleen sillä aikaa kun Brina katui, ettei ollut hakenut Ginnyn rooliin.
Moni varmasti piti Rosea pahimpana vastuksenaan, koska Rose oli äitinsä tytär, toden totta. Vain hänen punaiset hiuksensa kavalsivat hänen olevan aito Weasley, kuten vaari oli tavannut sanoa - kunnes muisti että läheskään kaikilla lapsenlapsilla ei punaisia kutreja ollut.
 Rose oli kuitenkin perinyt äitinsä pähkinänruskeat silmät ja kurittomat kiharat.

  ”Minulla on hyvät mahikset”, Ernie intoili hänelle. ”Kukaan muu ei näytä panostaneen pimeyden ruhtinaan asuun.”
Niin, koska kukaan muu ei halua näyttää idiootilta, Rose tuumi salaa. Hän kuunteli jännittyneitä arvailuja, mitä heidän pitäisi suuressa salissa esittää. Kaikille koulun oppilaille oli jaettu käsikirjoituksen ensimmäinen näytös. Rose oli tietenkin opetellut sen varmuuden vuoksi ulkoa, vaikka tekstissä oli kammottavia aukkoja.

Hetken kuluttua tammiset ovet avautuivat sen merkiksi, että Harry Potterit olivat tehneet osansa. James kohautti olkiaan, kun hän tavoitti Rosen odottavan katseen.
  ”Valinnat julkaistaan vasta huomenna.”
James lähti huispausharjoituksiin iloisesti viheltäen. Rosen isän rooliin haluavat siirtyivät saliin seuraavina, myös pelokas Hugo. Höröhampainen pikkuveli ei luultavasti saisi roolia, mutta pian Rose alkoi melkein toivoa, että Hugoa onnistaisi. Kun Rose näki itsevarman ja sliipatun Scorpius Malfoyn saapastelevan ohitseen, Rose aukoi suutaan järkyttyneenä.
  ”Mielenkiintoista”, Brina kommentoi seesteisesti.
Rose puri hampaansa yhteen.
  ”Ei, mielenkiintoista on, että sekoitetun myrkyn vastalääke on suurempi kuin kunkin erillisen ainesosan vastalääkkeiden summa. Se, että Scorpius Malfoy hakee minun isäni rooliin, on pöyristyttävää!”

Moni katsoi häntä huvittuneesti, mutta Rose ei välittänyt.
  ”Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?” Brina kysyi kulmat koholla. ”Olen käsittänyt, että teidän vanhempanne ovat ihan hyvissä väleissä nykyään.”
Rose pyöräytti silmiään.
  ”Isä inhoaa häntä – tai siis vanhempaa Malfoyta. Äiti kyllä lähettää niille joulukortteja, joissa on meidän kaikkien nimet."
Brina tuhahti.
  ”Minusta sinun ei pitäisi antaa sen hämätä, että vanhemmillasi on joskus mennyt tikku ristiin Scorpiuksen isän kanssa. Ajattele nyt Severus Kalkarosta!”
Niin, se oli pitkä ja kipeä tarina, jonka Rose oli lukenut Harry-setänsä muistiinpanoista viime vuonna, kun hän ja Albus olivat salaa livahtaneet Harryn työhuoneeseen.
Rose päätti vaihtaa kaistaa.
  ”Scorpius on ylimielinen ja hän hakeutuu hankaluuksiin.”
Mutta Brina oli nojannut vahingossa liian kauan lyhtyyn, joka oli sytyttänyt hänen kaapunsa tuleen, eikä hän kuullut Rosen selityksiä.

Pian oli Hermione Grangerin valinnan vuoro. Rose käveli hermostuneena saliin kymmenen muun tytön kanssa - eräs poika komennettiin ulos. Rehtori Pendragon ja Neville istuivat pienen pöydän takana.
  ”Asettukaa jonoon ja tulkaa vuorotellen tänne eteen”, Neville komensi.
Syntyi pieni sekasorto, kun jokainen yritti päästä jonon hännille. Kukaan ei halunnut olla ensimmäinen. Lopulta Rose päätti olla urhea kuin valvojaoppilas ja hän marssi opettajien eteen.
  ”Nimi, tupa ja ikä?” Rehtori kysyi sulkakynä kädessä. Neville hymyili hänelle kannustavasti.
Rose oli varma, että Pendragon tiesi hänestä nuo tiedot ja enemmänkin, mutta hän vastasi kuuliaisesti:
  ”Rose Weasley, Rohkelikko, 14-vuotias.”
Pendragon kirjasi tiedot ja katsoi häntä sitten ystävällisesti.
  ”Neiti Weasley, voisitteko esittää kuolevanne?”
Rose kurtisti kulmiaan. Sellaista kohtausta ei luultavasti tarvittaisi joulunäytelmässä, mutta hän teki työtä käskettyä. Hän vajosi polvilleen pidellen kylkeään, vaikeroi ja kaatui lopulta maahan.
Neville taputti. Pendragon kirjasi jotain muistiinpanoihinsa ja hiljensi Nevillen katseellaan.
  ”Seuraavaksi minä haluaisin teidän kertovan, millaisia tunteita nuorella Hermione Grangerilla on Ronald Weasleytä kohtaan.”
Rose nielaisi ja punastui. Tällaiseen hän ei ollut osannut varautua. Oli eri asia näytellä äitiä kuin kertoa hänen tuntemuksistaan avoimesti.
  ”Jos se on liian hankalaa, niin toki – ” Pendragon aloitti, mutta Rose huudahti säikähtäneenä:
  ”Ei ei, ei se ole liian vaikeaa, ei tietenkään.”
Neville näytti anteeksipyytävältä ja haroi harventuneita hiuksiaan.

Rose kohensi ryhtiään ja yritti miettiä, mitä hänen äitinsä olisi siinä tilanteessa kertonut.
  ”Hermione Grangerin mielestä Ron Weasley on hauska”, hän aloitti tönkösti, mutta totuudenmukaisesti. Hän jätti sanomatta, että välillä isä oli äidin mielestä liiankin hauska.
  ”Äiti – ei kun siis Hermione – ihastui Ronissa luotettavuuteen ja siihen, että isä – ei kun siis Ron, näkee Hermionen sisimpään. Tarkoitan, että Hermione ei ole Ronin mielestä vain nainen vaan älykäs noita. Hermione rakastuu pitkäaikaiseen ystäväänsä, jolle hän voi kertoa kaiken.”
Rosen naamaa kuumotti, mutta Pendragon kirjoitti jälleen välinpitämättömän näköisenä muistiinpanoihinsa. Sitten rehtori rykäisi.
  ”Lopuksi”, hän sanoi katsoen tummilla silmillään Rosea, ”minä haluan tietää, mitä Viimeinen taistelu sinulle merkitsee?”
Vihdoinkin kysymys, johon Rose osasi vastata sulavasti.
  ”Tylypahkan viimeinen taistelu puhdisti taikakansan pitkään vallinneesta epätietoisuudesta. Taistelu uudisti meidän arvojamme”, Rose aloitti kuuluvalla äänellä, mutta tavoitti sitten Nevillen hieman pettyneen katseen. Rose änkytti ja aloitti alusta:
  ”Moni minulle tärkeä ihminen taisteli Viimeisessä taistelussa. Kunnioitan vanhempiani, jotka melkein saivat surmansa täällä. Toivon, että voisin näytelmän avulla kertoa, miten paljon heidän tekonsa minulle merkitsevät.”

[Winerie]

Tämä oli ihan mahtava. Ensinnäkin otsikko kiinnitti huomioni ja tajusin heti mitä tällä tarkoitettiin. Olen itsekin lukenut tuon tarinan epäonnisesta joulunäytelmästä, ja on todella hyvä idea toteuttaa se uudestaan vähän erikoisemmalla tavalla.
Kolmas sukupolvi on tähän otollinen "näyttelijäkaarti" ja jo alku pisti hymyilyttämään.
Myös se idea, että näytelmä tehdään Viimeisen taistelun tapahtumista, on myös hyvin tuore ja mielenkiintoinen.
Ja vielä enemmän se, että melkein jokainen hakee oman vanhempansa rooliin.
Mutta sitten hahmoihin...
Rose on päähenkilönä hyvin kunnianhimoinen ja toisaalta myös tasapainoinen. Äitinsä luonteen todellakin perinyt ja sopii siis hienosti tämän rooliin.
Ja punaiset hiukset totta kai 
Rose/Scorpius on tietenkin melko yleinen paritus, mutta näin erilaisessa tilanteessa se on vain hyvä juttu.
Joku vähääkään tuntemattomampi paritus ei olisi nimittäin välttämättä toiminut.
Rose myös esitti omat vastauksensa hyvin ja se "äiti... siis Hermione" tyyppinen puhe sopi mainiosti.
Jännityksellä odotan mitä Rosen ja Scorpiuksen välille tässä tulee, ja tuleeko näytelmästä yhtä fiasko kuin edellisestä.
Mutta siitä päästäänkin sitten Scorpiukseen. Miksi hän hakee Ronin roolia? Se on vähän erikoinen valinta, sillä jos herra näytelmään haluaa olisi Severuksen tai jonkun muun vastaavaan rooli hänelle paljon parempi. Ja siitä olisi muuten syntynyt hyvin koominen tilanne kun "Hermione" ryntäisi suutelemaan "Severusta"  Joopa joo.
No ehkä mennään sitten taas asiaan. Scorpius siis jäi tässä vähän etäiseksi, mutta jatkossa kuullaan hänestä sitten enemmän. Kopea dracomainen hahmo tämän perusteella.
Seuraava hahmo onkin sitten Hugo. Hahmo josta pidän todella paljon, mutta joka valitettavasti kirjoitetaan hyvinkin usein vain ujoksi ja kömpelöksi pikkuveljeksi. Ja no... sivuhenkilöksi yleensäkin. Itse aion tähän tehdä muutoksen, mutta sinä kirjoitit Hugon kyllä hyvin tähän ficciin sopivaksi.
Tottakai isänsä roolia hakemassa, vaikkei sitä voikaan saada. Se oli pojalta kuitenkin rohkea veto.
Sitten *lunttaa nimen* Brina. Se Seamuksen tytär.
Ihan kuin isänsä, sellainen hyväntahtoinen pyromaani 
Rosen parhaaksi kaveriksi hieno valinta ja tästäkin hahmosta on varmasti vaikka mihin. Tykkäsin ja neiti vaikutti muutenkin aika persoonalliselta hahmolta.
Dominique taas oli täysin erilainen millaiseksi hänet yleensä kirjoitetaan. Toisin sanoen IHANA! Tosi hyvä etteivät molemmat Fleurin tyttäret ole äitinsä kopioita, vaan toinen on tuollainen tyhjäpäinen blondi.
Ja Mini on hänelle myös hyvä lempinimi.
Sitten vielä piti mainita... Ernie McMillan Junior on kuin ilmetty isänsä ja koominen hahmo Voldumeikeissään.
Ja rehtori Pendragon vaikuttaa myös hyvin kiinnostavalta ja hauskalta hahmolta.

Kokonaisuudessaan pidin tästä todella paljon. Oli ihanasti kuvailua ja pieniä huumorinmurusia myös ripoteltuna matkan varrelle.
Hauska ja viihdyttävä ja jatkoa jään nyt odottamaan innokkaasti.
Kiitos!
- Winerie

[jossujb]

hei, vähänkö tämä on kiva ficci! En nyt itse ole koskaan ollut kummoinenkaan näyttelijä, tai oikein tyrkylläkään koulun projekteihin, mutta olen syystä tai toisesta ollut muutamissakin näytelmärooleissa koulu-uran aikana. Ja vaikkei nyt meillä niin hirveästi kukaan koskaan mihinkään rooliin pyrkinyt, niin kyllä muistan sen epävarmuuden, gloorian tavoittelun ja kateuden jos joku sai jonkun todella kivan ja tärkeän roolin. Ja hyvin realistista myös ettei draama mene ylitse, vaan pysyy varsin viattomalla tasolla. Joka tapauksessa, kaikkiin hahmoihin on tosi helppo samaistua, tällaisiin sosiaalisiin ympyröihin on helppo sujahtaa.

Tulee jotenkin joku kiva nuortenkirja mieleen. Kielellisesti vähän ehkä simppelihkö, mutta juoni solisee eteenpäin tosi sulavasti ja luontevasti. Repliikit on just tarpeeksi tavallisia, mutta kuitenkin mielenkiintoisia, ja minusta kaikilla hahmoilla on mukavasti toisistaan erottuva luonne - mikä ei ole ihan helppoa kun samasa tarinassa on näin monta hahmoa joista ei oikein kerrota alkuperäisteoksessa paljon mitään. usein next gen-ficeissä ainakin allekirjoittaneelle tuppaa olemaan sitä ongelmaa, ettei kehenkään tule oikein persoonaa tai kulmaa. Tai sitten vain toisinnetaan Haryn, Ronin ja Hermione persoonallisuuksia uudessa polvessa. Tässä minusta on kivasti uutta ja vanhaa sekaisin.

Tosiaan, miten ei ole kukaan kirjoittanut sen tyyppistä ficciä missä kerrottaisiin sodan jälkeisestä ajasta niinkuin kulttuurin näkökulmasta? Voin kuvitella että niin kirjallisuus, musiikki kuin kuvataidekin on varmasti taikamaailmassa pitkään Harry Potter-buumissa.

Mielenkiinnolla odottelen jatkoa, lisää draamaa ja huumoria. Tätä lukee vain ja ainostaan mielissään, harvemmin sitä törmää tarinaan josta tulee vaan hyvä mieli. Kiitos tästä.

T: jjb

[koete]

Tämähän vaikuttaa mielenkiintoiselta ja hyvältä.

Ehkä hieman enemmän olisin kaivannut kuvailua, tunteita ja muuta. Nyt tuntui, että jäi jotenkin nuo hahmot kauheen etäsiksi. Tai siis ainakin Rose, joka kuitenkin toimiin kertojana, joten olisi kiva jos ainakin häneen saisi enemmän otetta. Muut hahmot vaikuttivat kyllä kans ihan mielenkiintosilta ja Scorpiuksen päätös hakea Ronin rooliin tuli yllätyksenä. Ja sitten jäi päähän suuri kysymys, miksi hän hakee? Tuo James oli kyllä aivan samanlainen kuin hänestä voisi uskoakin, Rose ehkä vähän ärsyttävämpi, jollain tapaa. Tuosta Rosen kaverista olisi kiva saada lisää tietoa ja ehkä muitakin hahmoja voisi tuoda jatkossa lisää esille, sillä tuossa ekassa luvussa ja prologissa tuntui ettei ollut oikein ketään muuta kuin Rose.

Hmm.. tuossa prologissa käsikirjoitus vaikutti aivan lapsen kirjoittamalta. siis sellaiselta yksinkertaiselta ja itse asiassa vähän petyin sen tekstin "tasoon". Muuten olit kyllä kirjoittanut hyvin, mutta ehkäpä tuo käsikirjoitus on tahallaan tuollainen.. ?

tykkäsin muuten tuosta pienestä yksityiskohdasta, että Harryn ja kumppaneiden kuva olisi siellä linnan seinillä. Uskottavaahan sellainen olisi, kuitenkin he pelastivat linnan. Sitten taas Nevillen kuvitteleminen harmaantuneena ei oikein multa luonnistunut.
Ja kiva tuo muuten, että olit laittanut oman hahmon Tylypahkan rehtoriksi, etkä McGarmiwaa tai Nevilleä niin kuin yleensä on.

Mutta hmm... eipä mulla taida nyt olla oikeen muuta sanottavaa, jään odottelemaan seuraavia osia.

[Nirvu]

Heh, idea oli kiva Juu, eli mä ainakin  tykkäsin tästä. Toi käsikirjotus oli ehkä vähän... tönkkö, mutta se saatto olla tarkotuskin (?), ainakin noista Rosen ajatuksista jälkeenpäin sai sellasen käsityksen. Toki siellä oli hauskojakin kohtia, mitkä sai hymyilemään, esim.

Harry: ”Minä aion tuhota pahan pimeyden lordin, Voldemortin!”
Ron: ”Älä sano sitä nimeä!”
...
Neville: ”Mutta tuolta saapuu ilkeä rehtori Kalkaros!”
...
Hän ja Kalkaros kaksintaistelevat, kunnes McGarmiwa kompastuu. Neville menee taistelemaan hänen tilalleen, kunnes Kalkaros pakenee.

Neville: ”Lepakko on lähtenyt!”

Että tuollaisia... Pikku-Ernien meikit Hih, Hugon ja Rosen kinastelu
Juups, jatkoa toivoilisin

//Niin siis, kun noi lainaukset tosiaan, ovat aika... kieroja, ei ehkä oikee sana, mutta siis kuiteskin... nii, sen jälkeen ku on lukenu kirjan ja tietää ne oikeet tapahtumat

[Röhkö]

A/N: ooooh, miten paljon kommentteja  Kiitos niistä oikein paljon, kirjasin kritiikit muistiin luonnosvihkoseeni, jotta lukukokemus olisi jatkossakin nautittava.
Laitankin jatkoa pikaisesti, osittain siksi että en ehkä pääse koneelle muutamaan päivään.
Winerie: hämmästyin todella, ettei tällaista ficiä löytynyt vielä! Minusta ajatus näytelmästä oli vain niin hupaisa.
Yksi syy siihen, miksi minun kolmas sukupolveni ehkä poikkeaa muista, saattaa olla se, etten ole muita versioita kauheasti lueskellut. Rosesta ym. kirjoitan ihan puhtaasti omien mielikuvien pohjalta. Esimerkiksi Hugo oli minulle ihan tuntematon fici-hahmo.
Minun on myös myönnettävä, että aluksi suunnittelin Scorpiusta Snapen rooliin, mutta se olisi ollut a) liian selkeä ratkaisu b) Snapella ei ole kovin iso rooli, Scorp haluaa näkyvyyttä ja mainetta c) kitka lavalla näkyy. Sitten itse tarinasta löytyy lisää selityksiä, jotka johtuvat Scorpiuksesta itsestään. 
Hienoa, että olet pitänyt yksityiskohdista
jossujb: Itse olen myös aika amatööri näyttelijäsaralla. Onneksi minulla on sentään kokemusta yhdestä pieleen menneestä ala-asteen kevätnäytelmästä. Olin itse vieläpä lavalla, mutta vika ei ollut minussa Tuo nuorisokirjavertaus oli hauska, koska myös omasta mielestäni tämä fici poikeaa jo pelkästään omasta tyylistäni. Ehkä yksi syy on Rosen suhtautuminen näytelmään, kun ajattelee, että samanikäisenä Harry osallistui jo kolmivelhoturnajaisiin. Pidin myös käyttämästäsi sanasta ´sosiaalinen ympyrä´. Pitää hyödyntää sitä jotenkin jatkossa.
koete: Toivottavasti tarinan edetessä hahmoihin pääsee paremmin kiinni. Yritän välillä pysähtyä ja kuvailla myös tunteita, tässä alussa haluan vain saada juonen rullaamaan.
Huomasin, että Rose alkoi hieman ärsyttää jopa minua. Mutta toisaalta, myös Harry Potter ärsyttää minua.
Prologin kässäri on tarkoituksella hieman yksinkertainen: ensinnäkin, en halunnut toistaa canonia sana sanalta. Sitten, näytelmä on tarkoitettu kaiken ikäisille, joten kielen pitää olla ymmärrettävää. Kolmanneksi, Pendragonilla ja Nevillellä ei ole tapahtumien kulusta tarkkaa tietoa. Välitän kuitenkin palautteesi heille
Nirvu: tarkoituksella tönkkö. Varmaan olen menettänyt monta lukijaa, kun joku ei ole viitsinyt lukea moista hömppää pidemmälle x/

A/N: varsinkin tässä toisessa luvussa Rose rupesi välillä ärsyttämään minua, mutta ei mikään ihme; hän on teini-iässä! (;

– Toinen luku –
Valitut nimet

Kauan sitten nuori poika nimeltä Harry Potter oli Valittu, jonka kohtalo oli tappaa Lordi Voldemort. Harry oli onnistunut, joten Valitusta tuli todellinen Valittu.
Kunnianhimoinen Rose Weasley toivoi, että hänellä olisi edessään samanlainen tulevaisuus kuin Harry-sedällä. Hän halusi olla valittu. Hän halusi ihmisten muistavan hänet. Hän halusi Päivän Profeettaan.

Mutta Rose ei ollut tyhmä. Hän tiesi, että joulunäytelmä oli vain juhlallisuus, jolla haluttiin rikastuttaa koulun kulttuuria.
 Nyt, 14-vuotiaana, Rose oli samanikäinen kuin Harry-setä silloin kun tämä oli nähnyt pimeyden lordin nousevan uudelleen. Rose ei osannut kuvitella, että voisi itse taistella niin mahtavaa velhoa vastaan neljäsluokkalaisena. Hän ei varmasti koskaan pelastaisi ihmishenkiä. Urheinta, mitä hän oli koskaan tehnyt, oli luultavasti hänen äitinsä vanhan kissan, Koukkujalan, pelastaminen suuresta tammesta. Rose ei edes koskaan leuhkinut, että hänen vanhempansa olivat tuhonneet osan Voldemortia tai pelastaneet Harryn järvestä keskellä talvea.

Joulunäytelmä oli oiva tilaisuus näyttää, että Rose kunnioitti Harryn, Ronin ja Hermionen vuosikymmenten takaisia urotöitä.
Sunnuntaiaamu oli toiveita täynnä. Joulunäytelmän roolivalintojen kutkuttavat tulokset odottivat oleskeluhuoneessa. Kaikki neljäsluokkalaiset rohkelikkotytöt olivat osallistuneet näytelmän koe-esiintymisiin, tosin Brinan ei tarvinnut varsinaisesti esiintyä: hän oli vain kertonut ideansa siitä, millaisia ruutilajeja käyttäisi Valitun viimeisessä taistelussa. Lisäksi Brina oli ehdottanut, että lohikäärme voisi syöstä tulta turvallisesti, jos joku täysi-ikäinen olisi lohikäärmeen sisällä ja joisi juuri ennen esitystä tuliviskin ja sontapommin sekoitusta.

 Sen sijaan rikkaasta perheestä kotoisin oleva Hetty McBluewater, joka aikoi lukemaan kirjallisuutta Lontoon yliopistoon Tylypahkan jälkeen, oli kokenut Ginnyn roolin omakseen. Suuressa salissa Hettyn oli pitänyt esittää suuttuvansa rehtorille.
  ”Onneksi isä rahoitti minun draamaopintoni, kun olin vielä jästikoulussa”, Hetty sanoi huojentuneesti, kun hän harjasi mustaa kiiltävää polkkatukkaansa, ”muuten en olisi osannut ilmaista Ginevran luonteen kaikkia ulottuvuuksia.”
Rose ei pystynyt kuvittelemaan Hettyä spontaaniksi ja huumorintajuiseksi tädikseen. Hän pysyi kuitenkin vaiti.

Myös harteikas Cecilia Dursley (joka oli paljastunut edellisenä vuonna Albuksen pikkuserkuksi*)  ja suupaltti Matilda Hudson olivat hakeneet Ginnyn rooliin. Näiden kolmen tytön välillä vallitsi hyytävä tunnelma, kun he poistuivat yksitellen makuusalista.
Rose viivytteli tahallaan oleskeluhuoneeseen menoa: hän puki sunnuntaivaatteet hyvin hitaasti ja varmisti, että hänellä oli kaikki tarvittava mukanaan kirjastoon menoa varten. Kävi miten kävi, hän aikoi viimeistellä muodonmuutosesseen animaageista tänään. Hän toivoi, että Potterin ukki olisi ollut elossa kertomassa, millaista animaagin elämä oli käytännössä.

Brina näytti ärsyttävän levolliselta loikoillessaan sängyllään. Hänen hiekan väriset hiushaituvansa sojottivat sinne tänne ja hän onnistui näyttämään pojalta ylisuuressa paidassaan. Päiväpeitossa oli vihreitä apilan kuvia – aivan kuin kukaan ei olisi aksentista huomannut, mistä tyttö oli kotoisin: Brina käytti liikaa d-kirjainta.

Hyvähän Brinan oli ottaa rennosti: Professori Pendragon oli muitta mutkitta hyväksynyt hänet erikoistehostevastaavaksi. Rose oli vinkannut kuuluvasti – niin kuuluvasti, että rehtori varmasti kuuli – että hän voisi pyytää Weasleyn Welhowitseistä näyttäviä raketteja ja ruutipaketteja ilmaiseksi ystävälleen.
Rose tiesi, että koe-esiintymisten tulokset olivat jo alakerrassa. Hän muisteli omaa suoritustaan ja imeskeli huuliaan. Hän ei ollut ollut loistava.
  ”Ehkä on parempi, jos sinä et joudu näytelmään”, Brina huomautti ja nousi istumaan. Hänellä oli väljässä collegessaan Irlannin huispausjoukkueen logo. Värit korostivat hänen sinivihreitä silmiään.

Rose mulkaisi huispauslogoa. Suuri, palohaavaa muistuttava syntymämerkki pilkisti kalpean kaulan kohdalla Brinan paidan alta.
  ”Tiedäthän, miten siinä edellisessä esityksessä kävi”, Brina jatkoi maltillisesti ja venytteli raukeasti. ”Suuri mato päätti räjähtää ja päähenkilöt esittivät lasten sadun sijaan vakavan ihmissuhdedraaman.”

Rose risti kätensä ja käveli hermostuneesti edestakaisin makuusalissa. Brina oli se, joka palautti hänet maan pinnalle haaveiluistaan – tosin Rose haaveili harvoin, koska hän oli rationalistinen ihminen. Sen sijaan Rose joutui sammuttamaan Brinan tulisen vihan, kun se pääsi valloilleen.
Lopulta Rose lähti tärisevin askelin alas portaita. Sieltä ne jo kaikuivat: riemun ja pettymyksen kiljaisut. Rose veti syvään henkeä ja käveli ilmoitustaululle, jonne oli ilmaantunut uhkaava keltainen lappu. Hän toivoi, etteivät hänen luiperot jalkansa olisi olleet niin pitkät: matka taululle sujui liian nopeasti. Ehkä hän oli liian pitkä esittämään äitiään, joka oli jo nyt häntä lyhyempi.
Kun suurikokoinen seitsemäsluokkalainen poika väisti, Rose näki koukeroisen kirjoituksen.

Joulunäytelmän roolivalinnat:

Harry Potter: James Potter
Ron Weasley: Scorpius Malfoy

Rose sulki hetkeksi silmänsä. Voi ei, Malfoy oli valittu hänen isänsä rooliin. Miten se jälki-istunnoista nauttiva lurjus saattoi päästä Ron Weasleyn paikalle? Isä ei ollut koskaan ollut niin hölmö, että olisi joutunut jälki-istuntoon. Ron Weasley ei hakeutunut hankaluuksiin. Ehkä Malfoy oli hakenut roolia vain härnätäkseen Rosea.
Sitten Rose jatkoi henkeään pidättäen lukemista, sydän jännityksestä jyskyttäen.

Hermione Granger: Rose Weasley

Rose kiljaisi riemusta ja hypähti paikoillaan. Brina taputti häntä olalle ja hymyili mitäs-minä-sanoin -hymyään.
  ”Onneksi olkoon. Pääset kuhertelemaan julkisesti Scorpin kanssa”, Brina ilkkui.
Rose heilautti päätään niin, että punaiset hiukset lennähtivät selkään. Hän aikoi olla todellinen näyttelijä ja sysätä epäilevät tunteensa sivuun. Hän tarkasti loput näyttelijävalinnat.


Kertoja: Lucius Tweed
Neville Longbottom: Channing Rinne
Severus Kalkaros: Zebadiah Smith
Voldemort: Ernie McMillan Junior
Minerva McGarmiwa: Judy Hill
Ginny Weasley: Hetty McBluewater
Suuri käärme: Marvin Abbot
Lohikäärme: Hugo Weasley ja Louis Weasley

Avustajia haemme edelleen. Kaikki kuolonsyöjäksi ja taustaoppilaaksi hakeneet pääsivät mukaan.

Näyttelijöitä ja avustajia pyydetään ensimmäiseen harjoitukseen maanantai-iltana 1.10. kello kuusi muodonmuutosluokkaan.

Rose ei muistanut nähneensä serkkuaan Louisia koe-esiintymisessä. No, lohikäärmeen rooli ei ollut kovin vaativa: kunhan pojat vain jaksaisivat kannatella kolmea ihmistä. Toisaalta Pendragon ei varmasti antaisi Brinan juottaa 13-vuotiaille pojille tuliviskin ja sytyteuutteen seikoitusta, jolla saataisiin lohikäärme syöksemään tulta. Tosin Pendragonista ei ikinä tiennyt.

Rose huokaisi helpottuneena. Hän oli saanut naispääosan.
  ”Parasta ruveta harjoittelemaan käsikirjoitusta”, Brina huomautti ja naksautteli sormiaan.
”Sinun pitää sentään peitota tiedät-kai-kuka: Ernie Junior.”

He lähtivät kirjastoon. Rose tunsi itsensä hurjan pitkäksi Brinan vierellä. Toivottavasti Scorpius Malfoy oli Rosea pidempi, koska he näyttäisivät jo muutenkin tarpeeksi typeriltä ja luonnottomilta yhdessä lavalla.
Rosen helpotuksen tunteen tilalle iski pienoinen pakokauhu.
  ”Olet oikeassa. Ensi-iltaan on vain kolme kuukautta. Luuletko, että minä en siinä ajassa opi tekstiä? Tulkinta vaatii harjoittelua, samoin vuorovaikutus.”
Brina myhäili eikä huomauttanut, että ensi-ilta oli samalla ainut ilta, jolloin näytelmää esitettäisiin. Hän ei itse stressannut melkein koskaan, mistä Rose oli kateellinen. Hän itse merkitsi läksykalenteriin kaiken ja heräsi aina aamuisin samaan aikaan varmistamaan, että hän oli tehnyt kaiken vaadittavan.
  ”Kiitos kuitenkin, että lupasit kysyä George-sedältäsi raketteja”, Brina huomautti. ”Niitä tarvitaan paljon.”

He saapuivat kirjastoon, joka oli epätavallisen täynnä oppilaita. Rose irvisti tiskin takana istuvalle Victoirelle ja marssi hyllyjen väliin. Dominiquen isosisko oli oikeasti sairaalasiivessä töissä apulaishoitajana, mutta välillä hän joutui tuuraamaan sairaalloista Matami Prilliä, jonka eläkepäivät lähestyivät. Victoire oli fiksumpi ja tilannetajuisempi kuin Mini, mutta hän veti myös tiukan linjan työn ja vapaa-ajan välille: kirjastossa hänen kanssaan ei saanut jutella mistään kirjaston ulkopuolisista asioista.

Victoire oli kihloissa Ted Tonksin kanssa. Ted oli Weasleyden ja Potterien perhetuttu sekä osa sukua. Hän oli Harry-sedän kummipoika ja metamorfimaagi. Tedin molemmat vanhemmat olivat kuolleet Viimeisessä taistelussa.

Rose karisti sukulaiset mielestään ja keskittyi muodonmuutosmaailman kiemuroihin. Jossain hänen takaraivossaan kyti kuitenkin onnellinen ja voitokas ajatus, että hän pääsisi pian loistamaan yhtä kirkkaana kuin oma äitinsä kerran jos toisenkin.

Seuraavan päivän liemitunti luihuisten kanssa päättyi meluisissa merkeissä. Monen oppilaan välit olivat kiristyneet, koska he olivat kamppailleet samoista joulunäytelmän rooleista.

  ”Miksi kaikki ovat niin vimmoissaan siitä hiivatun näytelmästä”, Albus parahti, kun hän joutui väistämään keskenään riitelevien luihuiskaksosten, Zebadiah ja Mark Smithin, viskomia juureksia. Zebadiah oli saanut molempien himoitseman Kalkaroksen osan, jonka tulkinnassa riittäisi varmasti haastetta. Smithin kaksosten isoisotäti oli aikoinaan omistanut Puuskupuhin kupin, joten molempia oli varmasti painostettu vanhempien suunnalta hakemaan isoa roolia joulunäytelmästä. Rose oli kerran jopa kuullut äitinsä kinastelevan jonkun Smithin kanssa hormipulverin välityksellä siitä, oliko hän velkaa tuhoamastaan kupista vai ei.

Rose hämmensi omaa virheetöntä aurinkolientään iloisena. Hän ei ollut varma, johtuiko hyvä tunne hänestä itsestään vai juomansa aromeista.  Oli miten oli, hän ei välittänyt itseensä kohdistuvista juroista katseista.
  ”Tämä on sisäoppilaitos. Kaikki uudet mahdollisuudet erottua massasta viehättävät nuoria”, hän järkeili.

Heidän juomamestarinsa, Lähi-idästä pari vuotta sitten saapunut Professori Imeil, yritti saada sekasortoiseen luokkaan järjestystä ja huitoi vimmatusti käsiään. Hänen valkoinen pellavakaapunsa oli täynnä liemitahroja.

Rose vilkaisi kelloa. Enää vartti, ja tunti päättyisi. Sitten hän menisi muiden kanssa päivälliselle ja sen jälkeen koittaisivat ensimmäiset näytelmäharjoitukset! Rose oli niin innoissaan, että hän unohti melkein lisätä emakon veren oikealla hetkellä.
Albus katseli myrtyneesti omaa paakkuuntunutta keitostaan. Hän oli Rosen lempiserkku, mutta poika oli viimeaikoina ollut kummallisen masentunut ja synkkäilmeinen. Ehkä Albus kärsi kuuluisan isän varjosta, aivan kuten Rose. Hänestä tuntui, että murrosiän myötä omien vanhempien saavutukset muuttuivat painostaviksi uhkakuviksi.

Rose oli tyytyväinen, koska hän alkoi pikkuhiljaa löytää tasapainon itsensä kanssa. Hän voisi keskittyä auttamaan Albusta –
Yhtäkkiä joku tönäisi Rosea rajusti ja hän löi kätensä hehkuvan kuuman kattilan reunaan. Hän voihkaisi ja vilkaisi kimpaantuneesti ympärilleen.

Scorpius Malfoyn platinanvaalea hiuspehko erottui hämärässä liemiluokassa selvästi. Hän oli ilmeisesti kiiruhtanut vesipisteelle pesemään käsiään.
  ”Hoi, Malfoy! Voisit opetella pyytämään anteeksi”, Rose huusi melun yli. Edes aurinkoliemen tuoksu ei sillä hetkellä rauhoittanut hänen oloaan.
Scorpius kääntyi katsomaan häntä hämmentynyt ilme kapeilla kasvoillaan. Ainakin poika osasi näytellä, mikä oli hyvä asia Valitun viimeisen taistelun kannalta. Siniharmaissa silmissä oli viaton katse, mutta Rosea se ei hämännyt.

Kiihtynyt Rose kohotti punoittavan kätensä ja asteli hanan luokse vähentääkseen kuumotusta. Scorpius ei kuitenkaan väistynyt hänen tieltään, vaan joi vielä röyhkeästi vettä.
  ”Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?” Rose kivahti. Hän tyrkkäsi Scorpiuksen sivuun ja sysäsi kipeän kätensä hanan alle.
  ”Hei, onko sinun pakko töniä?” Scorpius älähti.
Rose mulkaisi häntä vihaisesti.
  ”Sinä aloitit, Ötökkäpoika.”
  ”Älä ole lapsellinen, Kirahvi”, Scorpius huomautti ivallisesti ja yritti kai tavoitella jonkinlaista rauhoittelevaa äänensävyä. ”Meidän pitää pystyä tekemään yhteistyötä seuraavat kolme kuukautta. Tuollaisella asenteella se ei onnistu.”
Sitten hän häipyi takaisin oman kattilansa luokse, jonka oranssia sisältöä Imeil kehui parhaillaan. Rose kihisi kiukusta; Scorpius oli saanut hänet tuntemaan itsensä suunnilleen 12-vuotiaaksi. Vain Minillä oli oikeus siihen.

Kello soi tunnin päättymisen merkiksi. Hengästynyt Professori Imeil jakoi jälki-istuntolaput Smithin kaksosille ja muutamalle muulle, jotka olivat rakentaneet luokkaan pienimuotoisen sota-alueen.

Rose heilautti laukun olalleen ja purnasi Albukselle ja Brinalle koko matkan suureen saliin, miten sietämätön liero hänen vastanäyttelijänsä oikein oli.
  ”Ehkä se oli puhdas vahinko”, Brina ehdotti, kun he istuivat kanapaistoksen äärelle.
Rose naurahti kimakasti ja näytti jälleen kerran punertavaa kättään.
 ”Niin, joo, varmaan hän vahingossa unohti pyytää anteeksi. Ihan varmasti hän vain yrittää sabotoida minun esiintymiskuntoni.”

Albus ja Brina katsoivat toisiaan ärsyttävän kaikkitietävästi. Aivan kuin Rose ei saisi valittaa, sen kerran kun valitti. Rose täytti lautasensa ja pureskeli kanaa kiivaasti. Sitä paitsi Malfoy oli nimittänyt häntä pitkän tauon jälkeen Kirahviksi, viitaten hänen pituuteensa. Rose oli aina ollut vuosikurssinsa pisin noita, mutta hän yritti kävellä hieman kumarassa sen tähden.

  ”Rose, tuo näytelmäinto on tehnyt sinusta vainoharhaisen”, Albus totesi. ”Olet aina ollut määrätietoinen, mutta jossain se raja kulkee.”
Hän pudisti päätään ja onnistui näyttämään ihan mummilta.
  ”Tuletko sinä harjoituksiin?” Rose kysyi Brinalta eikä välittänyt serkkupojan kommentista.
  ”Näihin ensimmäisiin, kyllä. En usko, että minun tarvitsee ravata teidän kaikissa kokoontumisissa”, Brina vastasi ja söi hyvällä ruokahalulla. ”Toisaalta olisi ihan mielenkiintoista nähdä, miten sinä rähjäät Scorpin kanssa.”
Brina oli siitä omituinen, että hän keksi usein ihmisille omia lempinimiä, vaikka ei olisi edes tuntenut heitä. Kai se oli jonkinlaista luovuutta: esimerkiksi Dominiqueta hän sanoi salaa Dommyksi.

Rose vilkaisi punertavaa kämmenselkäänsä. Hän ei saisi antaa äkkipikaisuudelleen valtaa lukuharjoituksissa. Hän ei enää halunnut, että Malfoy saisi aihetta laittaa Rose naurunalaiseksi ja lapselliseksi.

Albus sai pienen annoksensa syötyä ja vilkaisi kattoon.
  ”Mainio lentosää, ei liian kirkasta mutta tyyntä. Nähdään!”
Sitten Rohkelikon joukkueen tuore etsijälupaus häipyi Rosen ja Brinan seurasta.

  ”Eikö sinusta ole yhtään huvittavaa, että huispausjoukkue on melkein kuin Potter-Weasley -sukukimara?” Brina hymähti. Hän oli itse hakenut joukkueeseen viime vuonna jahtaajaksi, mutta hänen sijastaan oli valittu James Potter, Roxanne Weasley (joka oli Rosen 17-vuotias serkku) ja Michael Weasley-Hamilton, joka sen sijaan oli Rosen pikkuserkku.
  ”Velhomaailmassa on todennäköistä, että puhdasveriset ovat sukua toisilleen”, Rose huomautti, vaikka Brina tiesi sen varsin hyvin. ”Äh, kyllä sinä tiedät minun kantani huispaukseen. Minun mielestäni kaikkien halukkaiden pitäisi saada pelata.”

Brina tuhahti idealle, mutta Rose pysyi kannassaan: hän itse oli huono lentäjä, osittain siksi, koska ei sietänyt urheiluhullujen sukulaisten asettamia paineita. Ei ollut helppoa, kun oma isä, kaikki hänen setänsä ja ainoa tätinsä olivat olleet koulun huispausjoukkueessa. Hugon kummisetä oli kaikenkukkuraksi entinen Bulgarian maajoukkuepelaaja.
Percy-setä oli poikkeus, ja siksi Rose kirjoitti Percylle usein ja pyysi vinkkejä, miten hän pääsisi valvojaoppilaaksi.
Yksi urheilusankareista, James, ilmestyi heidän viereensä ja rummutti pöytää kärsimättömästi. Yleensä tyyni Brina pudotti haarukkansa kilahtaen lattialle.

  ”Mennäänkö?” James hoputti. Rose katseli silmät kiiluen pientä merkkiä serkkunsa rinnassa. Suvun tilastoja seurattuaan oli mahdollista, että myös hän saisi ensi kesänä tuollaisen.
  ”Tiedätkö, ehkä Al on oikeassa”, Rose totesi nielaistuaan viimeisen palan ruoasta. ”Tämä näytelmä kiihdyttää tunteita. Tämä on minun huispausotteluni.”
James katsoi häntä kuin tolloa. Sitten hän vilkaisi Brinaa.
  ”Onko Prinsessa Rose Ruusunen syönyt jotain sopimatonta?”
Brina tyytyi kohauttamaan olkiaan.

He lähtivät yhdessä muodonmuutosluokkaan. Matkalla Brina rentoutui ja alkoi hehkuttaa jotain irlantilaista pientä huispausseuraa, joka pelaisi seuraavana lauantaina liigassa. James tarttui aiheeseen ja Rose tyytyi olemaan hiljaa: aivan kuten hänen äitinsä vaikeni silloin, kun isä puhui Hugon kanssa kilpaluudista.
  ”…mutta Kanuunat on hyvä esimerkki”, James puhua pulputti. ”Ei tarvita hienoja peliasuja, rikasta manageria ja paljon sponsoreita, että pystyy voittamaan matsin.”

Ja jälleen oli päästy Kadlein Kanuunoihin, joka tuntui olevan pyhä aihe varsinkin Rosen isälle. Samassa Rose muisti, että hänen pitäisi kirjoittaa kotiin ja kertoa joulunäytelmästä. Ehkä hänen ei kannattaisi mainita, kuka esitti Ronia.

  ”Kanuunoilla on fiksu kapteeni, sen takia joukkueella menee hyvin. Ferrington osaa laskea”, Rose sanoi jotain sanoakseen, koska jopa hän tiesi Kadlein Kanuunoista nippelitietoa.

He saapuivat luokan eteen, johon oli muodostunut pieni ryhmä valittuja näyttelijöitä. Hugo ja Louis riensivät heidän luokseen.
  ”Ruusunen, minä voin ostaa sinulle pulkan joululahjaksi, niin sinäkin voit opetella laskemaan”, James sanoi ja nauroi omalle typerälle vitsilleen. ”Ehkä sinä pysyt sen selässä paremmin kuin luudan.”

Rose naksautti kieltään. James ei sentään nimittänyt häntä Kirahviksi vaan käytti Fleur-tädin kauan sitten valitsemaa muunnosta Rosen nimestä. Lapsena Rose oli pitänyt siitä, että hänet rinnastettiin satujen prinsessaan.
   
  ”Juniori”, Rose painotti nimeä, jota yleensä vain vanhemmat käyttivät Jamesista. ”Yritätkö sinä ihan totta naurattaa noitaa, jonka isä ja setä ovat luoneet uraa pilailupuodissa?”

Heidän kepeä kinastelunsa loppui, kun luokan ovi aukesi. Rose käveli muodonmuutosluokkaan, joka oli todella kokenut muutoksen sitten viime näkemän.

*) Cecilia Dursleyn isä on Dudley Dursley, Harry Potterin serkku. Rose ja Albus selvittivät tämän kolmantena kouluvuotenaan, kun he matkustivat joululomalla kahdestaan nuuskimaan Harryn menneisyyttä ja Likusteritietä. Samalla Albus tapasi ensimmäistä kertaa isotätinsä Petunia Dursleyn.

[Tiara]

Vau, tämä on kyllä ihan älyttömän hyvä! Ficin idea on myös tosi loistava ja koukutuin kyllä heti tähän! Hahmot ovat hyvin onnistuneita, Rose on ihanan Hermionemainen, mutta hänestä löytyy myös jotain ihan omaakin. Rosen ohella suosikkejani ovat myös ihana James, Scorpius, Albus sekä ihana höppänä blondi Dominique. Jostain syystä pidin erityisesti Jamesista.

Hahmoille annetut roolit osuivat kyllä nappiin. Oli kiva yllätys laittaa Scorpius Roniksi.
Odotan innolla jatkoa ja sitä miten Rosen ja Scorpiuksen juttu etenee.

[Röhkö]

A/N: Kiitos kommentista, Tiara. (:
Olen nyt luonnostellut tämän ficin kokonaan, ja se tulee olemaan 11-12 lukua pitkä.

– Kolmas luku –
Suorituspaineita

Muodonmuutosluokan pulpetit oli siirretty seiniä vasten ja parikymmentä tuolia oli asetettu keskelle lattiaa ringiksi. Huoneen valaisi tuolien yläpuolelle asetettu suuri kynttelikkö.

Agnes McGarmiwan sijasta liitutaulun edessä seisoi itsekseen höpöttävä pyöreäposkinen ja hajamielinen Professori Neville Longbottom, joka kirjoitti parhaillaan ylös harjoitusten aikatauluja: kaksi kertaa viikossa, paitsi joulukuussa useammin.  Kenraaliharjoitus järjestettäisiin 18.12. ja varsinainen joulunäytelmä sitä seuraavana päivänä.

Neville pyysi näyttelijöitä istumaan alas. Avustajat, kuten Brina, menivät sivummalle pulpettien päälle odottamaan ohjeita.
  Kaikki muut paitsi Scorpius Malfoy olivat paikalla – tyypillistä, hän ei selvästi arvostanut harvinaista tilaisuutta yhtä paljon kuin muut.

James istahti Rosea vastapäätä ja asetti Harry-sedän vanhat silmälasit, joista oli poistettu linssit, nenälleen. Hänen viereensä istui Nevillen roolin saanut Channing Rinne, joka oli Rosea kaksi vuotta vanhempi ja Korpinkynnessä. Isokokoinen Channing ei muistuttanut kömpelöä Neville-setää laisinkaan, kun hän hymyili Jamesin hölmöille laseille. Channingilla oli tosi valkoiset hampaat. Yhtäkkiä Rose oli todella tietoinen kukkivista finneistään ja rehottavista kulmakarvoistaan. 

  "Tässä on kaikille koko käsikirjoitus", Neville sanoi ja antoi jakoon paksut monisteniput. "Te ette saa näyttää niitä sivullisille, rehtorin käsky."

Rose selasi käsikirjoitusta tyytyväisenä. Hänellä oli varsinkin toisessa näytöksessä paljon vuorosanoja.
Neville-setä haroi hiuksiaan ja näytti kuumeisesti pohtivan, mitä hänen pitäisi seuraavaksi sanoa. Lopulta hän löysi multaisen kaapunsa taskusta muistilappunsa.

  "Tällipajulle täytyy tehdä vuosihuolto... ei kun siis... Luemme näytelmän vain läpi tänään", Neville luki lapusta ja käveli edestakaisin liitutaulun edessä, "lisäksi minun pitää pyytää avustajia kirjaamaan ylös huomautukseni esimerkiksi erikoistehosteista tai lavasteista."

 Hän vilkaisi pöydällä olevaa käsikirjoitusta. 
"Tässä alussa tarvitsemme heti lohikäärmepuvun – puvustuksesta huolehtivat Professori McGarmiwa ja Mini – ei kun siis neiti Weasley", Neville jatkoi köhien.

Rose vilkuili ympärilleen. Serkkutyttöä ei näkynyt: luultavasti Dominique oli unohtanut, mihin oli lupautunut. Jos Professori McGarmiwa ei auttaisi, Rose ja muut joutuisivat mitä luultavimmin esiintymään alasti.

  "Professori, minä voin hoitaa lohikäärmeen syöksemään tulta", Brina sanoi kovaa.
Neville raapi päätään hajamielisesti ja mumisi hyväksyvästi. Rose huomasi Jamesin kuiskaavan jotain Channingille ja molemmat pojat hörähtivät.
  "Lisäksi Hugoon ja Louisiin pitää asentaa sopiva leijutusloitsu", eräs avustajista huomautti.

Seuraavaksi Neville ja lavastajat (lahjakas piirtäjä Max Thomas ja muutama muu) pohtivat, miten Tylypahkan kylä olisi helpoin toteuttaa. Rose haukotteli, mutta säpsähti rajusti, kun luokkahuoneen ovi pamahti äänekkäästi auki.

  "Anteeksi, että olen myöhässä", aina yhtä kalpea Scorpius sanoi hengästyneesti. Hän viskasi laukkunsa kädestään ja meni istumaan viimeiselle vapaalle paikalle. Kuka tahansa kurista järkähtämätön opettaja olisi antanut hänelle jälki-istuntoa, mutta Neville oli liian hyväsydäminen ja liian keskittynyt lavastajiin.

Scorpius pyyhkäisi luonnottoman vaaleat hiukset kasvoiltaan ja otti Zebadiahilta käsikirjoituksensa. Rose mulkaisi poikia halveksuvasti. Luihuiset olivat koulun taitavimpia vastuun välttelijöitä. Kuin vastaukseksi näihin ajatuksiin, Scorpius kohotti katseensa häneen ja virnisti julkeasti. Rose käänsi katseensa nopeasti takaisin käsikirjoitukseen. Hän ei kuitenkaan osannut keskittyä siihen, koska kuuli jotain mielenkiintoista.

  "Minun oli pakko jäädä salakuuntelemaan Jonia ja Pendragonia", Rose kuuli Scorpiuksen selittävän röyhkeästi Zebadiahille.
Jon oli heidän pimeyden voimilta suojautumisen opettajansa, joka oli aloittanut Tylypahkassa työskentelyn samaan aikaan kuin Rose opintonsa. Jon oli Bill-sedän pitkäaikainen ystävä ja ihmissusi.

  "Kuulin jotain tosi jännittävää", Scorpius sanoi niin kovaa, että kaikki varmasti kuulivat tällä kertaa. Rose kiristeli hampaitaan, jotka hänen äitinsä oli viime kesänä suostunut muokkaamaan suoriksi. Häntä ei kiinnostanut mikään, mikä oli Malfoyn mielestä jännittävää. Rose oli pahoillaan Jonin vuoksi, eivätkä rehtorin asiat sitä paitsi kuuluneet neljäsluokkalaisille. Scorpius kerjäsi huomiota typerillä keinoilla, niin hän pyrki aina tekemään. Hän ei ollut vuosikurssinsa etevin, mutta hän nauratti ihmisiä melkein yhtä hyvin kuin James. Joskus hän jopa vei opettajille mielistelläkseen lahjoja, kuten kotitekoista simaa.

Pian he aloittivat varsinaisen näytelmän ääneen lausumisen, mikä sai Rosen piristymään. Hän kohensi asentoaan ja kuunteli, kuinka James eläytyi rooliinsa. Scorpius lausui ensimmäisen repliikkinsä laiskasti. Vihdoin tuli Rosen vuoro:
  ”Neville!" hän kiljahti niin iloisesti että vieressä istuva Hetty hätkähti. Rose jatkoi:
"Ihanaa nähdä! Tuon miekan avulla sinun pitää katkaista Pimeyden Lordin uskollisen käärmeen pää, jotta Voldemort muuttuu jälleen kuolevaiseksi!”
Hän oli hieman muunnellut vuorosanoja, jotta ne kuulostaisivat uskottavilta. Neville ei huomauttanut siitä, joten Rose oletti tehneensä oikein, vaikka hän huomasi Scorpiuksen pyöräyttävän silmiään Zebadiahille. Idiootti.

Ensimmäisessä näytöksessä hänellä ei ollut muita vuorosanoja.   

Neville käsitteli jälleen lavasteita ja esiripun laskemista hetken avustajien kanssa. Sitten päästiin toiseen näytökseen, jossa Ron ja Hermione menevät Salaisuuksien kammioon ja tuhoavat Puuskupuhin kupin.

Rose vilkaisi Scorpiusta nopeasti. He olisivat näyttämöllä aivan kahdestaan tässä kohtauksessa.
  "Niin, tästä minun pitikin sanoa", Neville mutisi paperin takaa, "Pendragon haluaa järjestää teille kahdelle muutaman yksityisen harjoittelutunnin."
Hän katsoi Rosesta Scorpiukseen.
  "Mitä?" Rose huudahti. Hän ei ikimaailmassa haluaisi tehdä Scorpiuksen kanssa kahdestaan yhtään mitään.
Scorpius tyytyi näyttämään hapanta naamaa.
  "Niin no, aivan turhaan muut näyttelijät istuvat paikalla, kun te kaksi työstätte tätä kohtausta", Neville huomautti hermostuneesti.

Rose tuijotti käsikirjoitusta. Rehtori oli järkevä ja ehkä kokenut näytelmäharrastaja, mutta hänellä ei missään nimessä ollut kunnon ihmistuntemusta. Rose ja Scorpius eivät olleet lainkaan sopiva pari, eivätkä heidän lavakemiansa tulisi pelaamaan yhteen. Vaikka näytelmä oli tuhoon tuomittu, Rose voisi yrittää pelastaa sen omalla olemuksellaan. Voi, kunpa Ronin rooliin olisi valittu kuka tahansa muu kuin itseään täynnä oleva, törppö -

  "Luetaan tämä näytös nyt vain läpi", Neville hoputti ja pudotti vahingossa paperinsa lattialle. Ääneen luku siis jatkui.
Scorpius sihisi näkymättömälle vesihanalle ja sanoi tasaisella äänellä:
  "Vau, kärmeskieltä voi opetella matkimaan."
Rose nyökkäsi ja sanoi ihaillen:
  "Hienoa Ron! Tuolla alhaalla se on, Salaisuuksien kammio."

Neville keskeytti heidät taas ja huomautti lavastajille, että heidän pitäisi rakentaa uskottavan näköinen kaariportti, joka toimittaisi kammion sisäänkäynnin virkaa. Tunnelin rakentaminen olisi liian työlästä.

Rose oli käynyt oikeassa salaisuuksien kammiossa muutaman kerran, koska siellä järjestettiin välillä opastettuja kierroksia ja samalla opetusta Tylypahkan historiasta.
  "Sinun täytyy tehdä se", Scorpius jatkoi lukemista aneemisesti, "Hermione, sinun täytyy tuhota hirnyrkki."
Rose vastasi innottomaan repliikkiin pelon ja jännityksen sekaisella, tunteita pursuavalla äänellä:
  "Miksi minun?"
Samalla hän ihmetteli, oliko tällainen keskustelu joskus todella käyty. Ehkä Neville tai Pendragon olivat saaneet ongittua hänen vanhemmiltaan esiin totuuden siitä, mitä Salaisuuksien kammiossa oli tapahtunut Viimeisen taistelun aikana. Rose ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut tätä vuoropuhelua.

  "Minä tuhosin jo omani", Scorpius vastasi niin elottomasti, että Rosen oli pakko läväyttää monistenivaskansa polviaan vasten ja mulkaista vastanäyttelijäänsä.
  "Voisitko edes vähän yrittää?" Rose pyysi inhoten.
Scorpius katsoi häntä välinpitämättömästi, kun Neville kiiruhti sanomaan:
  "Tänään vain luetaan, jatkakaa vain."
Rose huokaisi raskaasti ja katsoi taas repliikkejä.
  "Minun tekee mieli juoda tuosta kupista", hän kuiskasi kuuluvasti. Hän huomasi Smithin katsovan itseään tiukasti.

Scorpius kohotti vaaleita kulmiaan. Hän kai aidosti yllättyi juonen käänteestä.
  "Täh?" hän älähti melkein uskottavasti.
Rose mietti tarkkaan, millaisella äänellä lausuisi seuraavan kohdan. Lopulta hän päätyi sanomaan tavallisella puheäänellään:
  "Minä haluan juoda Puuskupuhin kupista."
  "Älä", Scorpius kielsi monisteensa takaa. "Iske siihen basiliskin hampaalla."

Siihen loppuivat toisen näytöksen repliikit. Tekstissä ei selitetty, mikä oli saanut Hermionen janoiseksi.
Seuraavaksi oli vuorossa kohtaus, jossa Harry eli James sai Ronilta ja Hermionelta suuren hampaan ja tuhosi Korpinkynnen diadeemin. Jostain syystä Scorpius näytti todella kireältä ja hänen äänestään jopa kuulsi inho, kun hän sanoi:
  "Enää on jäljellä käärme."
James hieroi otsaansa teatraalisesti ja sanoi kovaa:
  "Hän on Rääkyvässä röttelössä. Minä tunnen hänen läsnäolonsa."

Channing henkäisi kuuluvasti, yskähti, ja James pärskähti nauruun. Rosen mielestä kohtaus ei ollut naurun asia, mutta hän ei viitsinyt ryhtyä läksyttämään serkkua.
  "Mutta entäs kaikki muut?" Scorpius kysyi. "Me ei voida jättää kotitonttuja tänne kuolemaan."
Rose luki seuraavan lauseen itsekseen, nielaisi ja punastui.

Ron ja Hermione suutelevat.

James virnisti omahyväisesti. Myös muut näyttivät huvittuneilta, paitsi Scorpius, joka katseli eteensä välinpitämätön ilme naamallaan.
  "Hei, meillä on tässä sota kesken", James huomautti hymyillen. "Ainakin, jos oikea Ron Weasley näkee joskus tämän kohtauksen. Tiedoksi muuten kaikille, että Rose tässä on perinyt isältään pitkän pinnansa."

Onneksi Neville kiiruhti huomauttamaan, että tässä kohtaa Brinan pitäisi sytyttää muutama pieni raketti. Rose rypisti tiukasti käsissään olevaa paperia.

Harjoitusten päätyttyä Rosella oli epätodellinen olo. Hän ei millään pystynyt kuvittelemaan itseään toteuttamaan äskeistä tarinaa lavalla, vaikka hän osasi jokaisen vuorosanan moitteettomasti.

Neville oli kertonut, että kaikkien vanhemmat kutsuttaisiin koululle katsomaan joulunäytelmää. Rose ei halunnut suudella Malfoyta vanhempiensa edessä. Ensinnäkin Scorpius oli mäntti. Lisäksi hän vaikutti siltä, että Valitun viimeinen taistelu oli hänelle aivan yhden tekevä. Suudelma, jonka pitäisi herättää katsojissa mukavia tunteita ja toimia rakkauden ilmentymänä surun keskellä, tulisi olemaan täydellinen tunnelman latistaja.

James vihelteli ärsyttävästi, kun he kävelivät pois muodonmuutosluokasta.  Hän hyvästeli Channingin, joka olisi varmasti sopinut paljon paremmin Ronin rooliin kuin Scorpius Malfoy. Turhautunut Rose huokaisi raskaasti. Brina taputti häntä kannustavasti olalle.
  "Haluatko näkymättömyysviitan lainaan?" James kysyi yhtäkkiä.
Rose katseli, kun Scorpius ja Zebadiah katosivat kulman taakse. Vaikka hän inhosi heitä, hän halusi tiedonjanoisena, mahdollisena tulevana valvojaoppilaana tietää, miten usein Malfoy harrasti toisten ihmisten salakuuntelua. Mistä Jon ja rehtori olivat keskustelleet niin, että jopa Scorpius kiinnostui kuuntelemaan opettajia?
  "Mitä minä viitalla tekisin?"
James kohautti olkiaan.
  "Ajattelin, että haluaisit piiloutua. Näytät tosi nolostuneelta."
Rose punastui entistä syvemmin, mikä tietysti raivostutti häntä.
  "Minä en ole nolostunut. Miksi olisin?"
Hän katsoi tiukasti eteensä, kun he nousivat portaita ylös.
  "No, onhan ensisuudelman saaminen aika vakava juttu", James heitti kepeästi. "Varsinkin suuren yleisön edessä."
Hetty Bluewater kikatti heidän takanaan. James virnisti.

  "Haluatko sinä, että minä työnnän linkkarini sinun kurkkuusi?" Rose kysyi serkultaan pahaa enteilevästi.
   "En", James vastasi ykskantaan. "Mutta olen sitä mieltä, että isä teki väärin antaessaan teräaseen noin epätasapainoiselle naiselle."
Rose pudisti päätään, kun he saapuivat Lihavan Leidin eteen.
  "Minusta taas siinä ei ole mitään järkeä, että huomionkipeällä valvojaoppilaalla on näkymättömyysviitta."
James mulkaisi häntä.
  "Tiedät hyvin, että vaihtaisin sen mieluusti Alin Kelmien karttaan."
Rose lausui muotokuvalle tunnussanan ja marssi oleskeluhuoneeseen. Kuten tavallista, James ei ollut tyytyväinen siihen mitä sai. Näkymättömyysviitta oli sentään todella arvokas perintökalleus, joka oli pelastunut Harry-sedän monesta pahasta pinteestä.
Koska Rose oli Harryn kummityttö, hän oli saanut 11-vuotis syntymäpäivälahjaksi Sirius Mustan vanhan lumotun linkkuveitsen, jolla sai melkein minkä tahansa lukon auki. Vaikka Rose ei ollut vielä löytänyt veitselle käyttöä (paitsi viime vuonna, kun hän ja Albus olivat livahtaneet Dudley Dursleyn taloon), sillä oli tunnearvoa. Hän oli kuullut paljon tarinoita Siriuksesta.

Albus istui tulisijan ääressä ja yritti selvitä tähtitieteen läksykartoista. Hän ilahtui nähdessään Rosen, Brinan ja Jamesin.
  "Miten ekat näytelmäharjoitukset meni?" hän kysyi ja sysäsi kartat sivuun.
James valtasi viereisen nojatuolin ja potki kengät jalastaan.
  "Melko tylsää", hän kommentoi. "Minulla on vain yksi nuoleskelukohtaus äitini kanssa."
Hän katsoi ilkikurisesti Hettyä, joka käveli heidän ohitseen. Albus päästi inhoa kuvastavan älähdyksen. Rose istui lämpimälle lattialle ja alkoi korjailla Alin tähtikarttoja. Brina nappasi tuoreen Ilta-Profeetan, jonka kannessa oli taikaministeri Kingsley Kahlesalpa, Jamesin ja Albuksen pikkusiskon, Lilyn, kummisetä. Hymyilevän Kingsleyn kuvan alapuolella oli iso otsikko: TAIKAMINISTERI HYVÄKSYY LENTÄVÄT AUTOT.
  "Äiti lähetti kirjeen", Albus sanoi. "Heillä on kuulemma uusi kotitonttu."
James katseli välinpitämättömästi takassa loimuavaa tulta.
  "Mitä Oljo Toiselle tapahtui?" Rose kysyi planeettojen tutkiskelun lomasta. Potterien kotitonttu oli asustanut omassa talossaan Kalmanhanaukiolla vielä viime kesänä.
  "Isä päästi sen eläkkeelle", Albus vastasi. "Oljo Kolmas on kuulemma tosi innokas. Se on jo sisustanut minun huoneeni uudestaan."
Rose ojensi kartat takaisin Albukselle, joka hymyili hänelle kiitollisena.
  "Lupaan korvata tämän", serkku sanoi.
Rose nyökkäsi ja haukotteli. Hänen pitäisi vielä kertauksen vuoksi lukea muutama kappale Loitsujen käsikirja nelosesta huomista varten.
  "Ai niin", Brina sanoi ja ilmestyi esiin sanomalehden takaa. "Satuin kuulemaan, kun Malfoy kerskaili äsken harjoituksista lähtiessä Smithille, että näytelmä on kuulemma luultua isompi tapaus."
Albus tuhahti. Aivan kuin hänen mielipiteensä joulunäytelmää kohtaan ei olisi jo tullut kaikille selväksi.
  "Ei mutta, hänen isänsä mukaan paikalle tulee niin sanottuja isoja tekijöitä", Brina jatkoi. James suoristautui nojatuolissaan.
  "Siihen on herra Draco Malfoyn mielestä hyvä syy, miksi te joudutte taikomaan joulunäytelmässä. Kykyjenetsijä haluaa nuoria ministeriöön kesäksi. Hän haluaa varteenotettavia auroreita harrastustoimintaan mukaan."
Jamesin silmät suurenivat hämmästyksestä ja innostuksesta.
  "Mikset kertonut aikaisemmin?" hän huudahti.
Brina kohautti olkiaan ja näytti epäilevältä.
  "Se on Malfoy. Hänen jokainen sanansa ei ole vedenpitävä."

Mutta James ponkaisi seisomaan ja hieroi käsiään yhteen.
  "Minä haluan auroriksi! Harjoittelupaikka ministeriössä... minusta tulee sen hemmetin näytelmän tähti! Olen pääosassa, joten paikka on käytännössä minun!"
Sitten hän rutisti Brinaa ja riensi makuusaleihin vievään portaikkoon. Häkeltynyt Brina ei huomannut, että hänen pitelemänsä lehti oli syttynyt palamaan, joten Rose joutui sammuttamaan sen aquatulio-loitsulla.

  Oli huolestuttavaa, että joulunäytelmä olisi muuta kuin iloinen kulttuuritapahtuma. Ei ihme, että Malfoy oli kiinnostunut pääroolista. Eniten Rosea harmitti kuitenkin se, että James kuvitteli nousevansa Valitun viimeisen taistelun puheenaiheeksi.

[Yökulkija]

Tämähän oli tosi mielenkiintoinen!  Tarinan idea oli hyvä, tämä oli ensimmäinen kerta, kun törmään joulunäytelmä numero 2 -aiheiseen ficciin. Luin kaikki luvut kerralla läpi, ja mielestäni tarina paranee koko ajan. Aluksi se oli vähän hapuileva, mutta loppua kohden ote paranee.

"Haluatko sinä, että minä työnnän linkkarini sinun kurkkuusi?" Rose kysyi serkultaan pahaa enteilevästi.
   "En", James vastasi ykskantaan. "Mutta olen sitä mieltä, että isä teki väärin antaessaan teräaseen noin epätasapainoiselle naiselle."

Hehee, tuo Jamesin vastaus on aika hyvä!

Mielestäni on hyvä, että tarina keskittyy juuri näytelmään eikä ajaudu turhanpäiväiseen jaaritteluun. Tykkään myös siitä, kuinka hahmoilla on tarkkaan mietitty menneisyys. Se antaa tarinalle uskottavuutta. Tuo Cecilia Dursleyn olemassaolo on oikein kiinnostava yksityiskohta. Mitenköhän pikku Dudley parka on mahtanut reagoida, kun on paljastunut, että hänen lapsensa onkin taikova friikki?

Tunnelma tylypahkalaisten kesken on aika tiivis. Minua kiinnostaa kovasti, kuinka tässä lopulta käy.

[koete]

Tää on kiva kun tulee nopeella tahdilla näitä uusia lukuja.

Kakkosesta pidin, sellanen ihan kiva luku, jossa vietiin tarinaa vähän eteenpäin ja pikkasen kerrottiin lisää hahmoista, ainakin Rosen ajatuksia tuli lisää. Täytyy kyllä myöntää, että edelleen oli aika rasittava. Jotenkin ärsyttää kun Rose mainostaa olevansa keskinkertainen oppilas, mutta toisaalta on kuitenkin varma siitä, että hänestä tulee valvojaoppilas. Välillä tuntuu, että Roseen oon jopa ihan väkisin yrittänyt saada jotain särmää, ainakin mulle tulee sellanen kuva tytön ajoittaisesta käytöksestä ja ajattelusta. Jossain kohdissa tuntui, että Rose yritti oikein yrittämällä tuoda itseensä sellasia kelmimäisiä piirteitä.
Ja sitten taas välillä tuntuu, että lukee jotain kelmeihin liittyvää, koska James junior on aivan samanlainen kuin millaiseksi olen vanhemman Jamesin kuvitellut. Välillä vähän ehkä häiritsee, mutta ehkä poika tarinan edetessä saa omia piirteitään.

Jamesin ja Rosen kiusoittelu oli kyllä hauskaa lukemista.

Mutta kolmososa. Hmm.. en tiiä olinko liian väsynyt lukiessani sitä, mutta musta ainakin tuntui että oli jotenkin sekava osa. Tai jossakin kohdisa hieman töksähtelevä. Mutta ihan hyvä osa kuitenkin, en millää jaksais odottaa, että nuo pääsevät oikein kunnolla treenaamaan tuota näytelmää.

Teksti oli kuitenkin taas virheetöntä, vaikka nyt noista hahmoista vähän valitin.

Eipä mulla nyt mitään muuta tuu mieleen.

[Antelope]

Kommenttikampanjasta iltoja. ^^

Tämäpä on tosi kivanoloinen ficci! Pidän kovasti tästä ideasta, se on omaperäinen ja hauska. Tai siis, en usko, että kenelle tahansa tulisi mieleen tulkita Sota uudelleen joulunäytelmässä kolmannella sukupolvella. Tuo prologi oli tosi kiva. Sellainen rento ja hauska, minä ainakin nauroin ääneen tuolle käsikirjoitukselle! Aivan ihana. : D ”Vähän” supistettu noita oikeita tapahtumia. Vuorosanat olivat tuollaisia aika tyypillisiä vanhoille näytelmille. Lauseet oli muodostettu runollisesti ja näin edespäin. Ei se sinänsä haitannut, mutta kuitenkin tässä ollaan jo pitkällä, ööö jossain vähän yli 2020, niin ehkä se olisi voinut hiukan modernimpi. Tosin, kyseessä on Tylypahka, missä kaikki on hiukan vanhahtavaa, niin niin.

Ihan mukavaa välillä lukea 3hrdgeniä, kun en sitä kuitenkaan niin usein lue. Rose/Scorpius on aika tavanomainen paritus tälle sukupolvelle, mutta en välitä, ihan kivahan se paritus on. : ) Vähän minua ihmetytti tuo, kuinka Scorp haki Ronin rooliin. Tai siis, uskon, että Weasleyden ja Malfoyden välillä on vielä jonkin verran selvittämättömiä kaunoja, niin se oli hiukan kummallista. Ymmärrän kyllä, että se on tämän ficin kannalta välttämätöntä – helpoin tapa saada Rose ja Scorp yhteen – mutta silti se jäi hiukan häiritsemään. En mitenkään osaa kuvitella Scorpiusta Ronina! : D

Jäi myös hiukan hämäämään; Rose on 14-vuotias, mutta hän on jo valvojaoppilas? Nehän valitaan vasta viidennelle luokalla ja tässä kohdassa

Lopulta Rose päätti olla urhea valvojaoppilas ja hän marssi opettajien eteen.

mainittiin selvästi, että Rose on valvojaoppilas. Sitten taas toisessa kohdassa sanottiin, että Rose lähettelee Percylle kirjeitä, jotta saisi neuvoja, miten päästä valvojaoppilaaksi. Niin, tämä oli vähän outo juttu, joka jäi häiritsemään.

”Isä inhoaa häntä – tai siis vanhempaa Malfoyta. Äiti kyllä lähettää niille joulukortin, joissa on meidän kaikkien nimi.”

Tämä oli jotenkin ihan todella suloinen kohta! :’3 Ihana ajatella, että he lähettelesivät joulukortteja toisilleen!

Suuri palohaavaa muistuttava syntymämerkki pilkisti kalpean kaulan kohdalla Brinan paidan alta.

Suurta?

Hugon kummisetä oli kaikenkukkuraksi entinen Bulgarian maajoukkuepelaaja.

Viktor Krum Hugon kummisetänä! AAWS. (en edes rakasta Krumia tai mitään…)

Hermione luki seuraavan lauseen itsekseen, nielaisi ja punastui.

Rose?

No anygays, tämä oli kyllä tosi kiva ja hienosti rakennettu ficci, ei minulla sen kummempaa valittamista ole. Kiitoksia tästä, luultavasti tulen seurailemaan täällä taustalla, mutta olen laiska, niin en ehkä jaksa kommentoida… :’) (Ja metrikommentointi [ x ].)


Antelope

// no herranjumala, mikä pilkunviilauskommentti! : o apua, yleensä en jää tuollaisiin pikku juttuihin säätämään...

[Winerie]

Jatkoa tullut ja ihan kunnolla. Meinasin jo edelliseen lukuun kommentoida, mutta jostain syystä se nyt sitten jäi, joten tässä kommenttia molempiin lukuihin.
Näyttelijävalinnat eivät yllättäneet, tosin Hugo ja Louis lohikäärmeenä oli hauska yksityiskohta.
Ensimmäisestä luvusta ei sitten varmaan sen enempää.
Pienet Antelopenkin mainitsemat jutut kyllä häiritsivät vähän minuakin, mutta ei haittaa.
Tarkkuutta jatkossa niin tuollaisilta pieniltä ajatusvirheiltä säästytään. Tosin ei se lukemisen iloa kovin paljoa huononna.

Toisessa luvussa tapahtui sitten enemmän. Oli odotettavissa, että Rose ja Scorp saavat jonkun yhteisen kohtauksen ja pottereiden mukaan kun mennään tämä on juuri oikea kohtaus siihen.
Se vähän noissa vuorosanoissa sun muissa pisti silmään, että monet niistä olivat melkein suoraan kirjoista.
Eihän siinä sinäänsä mitään, mutta tuskin henkilöt muistavat ihan sanasta sanaan mitä ovat sanoneet, saati sitten kertovat siitä jollekin joka tämän näytelmän laatii.
Ja etenkin se suudelma on varmasti enemmänkin yksityisasioita, mutta joo...
Paitsi että jos ne jotka keräsivät näitä sotamuistoja jne. ovat ihan keräämällä keränneet niitä ja sitten ne on kaivettu tähän näytelmään ajatusseulan pohjalta...
No joo... tuo vaan pisti silmään, että oli pakko mainita, mutta ymmärrän että on paljon helpompi kirjoittaa se näytelmä valmiiden vuorosanojen pohjalta.

Juups... Se oli kiva myös miten niille oli jaettu ne "perinnöt". Siriuksen linkkaria en muistanutkaan, mutta erittäin kätevä kapistus varmasti.
Hahmoista vielä sen verran, että Scorpius on ihana pikku Draco ja sitten Neville oli kivan hajamielinen itsensä, toisaalta vähän Ooc.

Mutta jatkoa odottelen innolla ja kaikkia niitä käänteitä mitä tähän tulee.
Onneksi on niin monta lukua vielä luvassa ja varmasti kaikenlaista kivaa tulossa

[Aavis]

Tää on oikein kiva kolmannen sukupolven ficci, tykkään yksinkertaisesta kielestä, jota tässä on käytetty - mun mielestä sopii varmaan parhaiten itse kirjojenkin tyyliin, ja nopealukuisena juuri tämäntyyliset tekstit pelastavat läksyjä pakoilevat koululaiset aina hetkeksi kerrallaan, heh.

Juoni etenee myös omaan makuuni oikein kivasti ja sulavasti, vaikkakin koska juoni on tähän mennessä vaikuttanut aika suoraviivaiselta, niin en menisi vannomaan etteikö vielä draamaa kymmenkuntaan lukuun mahtuisi (jee!). Myös etenemisnopeus on ihanan tasavarma, vaikkakin oletettavasti siihenkin vielä mahtuu piristettä (jee äks kaksi). Mutta siis tarkoitukseni oli vaan sanoa, että rauhallinen alkuhan se vakuuttaa aina ja imo tässä on lähdetty mukavasti liikkeelle alusta asti.

Mut joo jospa jättäisin kummalliset lätinät tähän ja keskittyisin ihkuttamaan niihin asioihin, joista ehkä oikeasti voin sanoa jotain.

Ensiksikin tuo käsis on todella ihana! Tulee tosiaankin mieleen vanhemmat pikkupitäjien järjestämät harrastelijaesitykset. Voin kuvitella tuon esitettynä (aaaws, vannon, että oikein viihdyttävä tapahtuma on kyseessä.)

Esirippu kohoaa. Näyttömällä ovat Harry Potter, Ronald Weasley ja Hermione Granger. He ovat matkalla Tylypahkaan lohikäärmeen selässä.

Harry: ”Minä aion tuhota pahan pimeyden lordin, Voldemortin!”
Ron: ”Älä sano sitä nimeä!”

----

Minerva McGarmiwa saapuu näyttämölle. Hän ja Kalkaros kaksintaistelevat, kunnes McGarmiwa kompastuu. Neville menee taistelemaan hänen tilalleen, kunnes Kalkaros pakenee.

Neville: ”Lepakko on lähtenyt!”

Tästä tuli niiin elävästi mieleen just jotkut amatöörinäyttelijöiden esitykset rr ♥

No ehkä kuitenkin hiukan kiinnitin huomiota siihen, miten suurissa määrin hahmot muistuttavat vanhempiaan - tässäkin Rosie on ärsyttävä kirjatoukka äitinsä tapaan ja Scorpius ylpeänoloinen, vähän ilkeämielinen suipponaama -, ja jotenkin hämärästi ajauduin miettimään, kuinka monella kirjoista tutulla hahmolla loppujen lopuksi on kovasti omaa itseään muistuttava lapsi opiskelemassa (ja samassa tuvassa kuin vanhempikin aikoinaan oli) Tylypahkassa. Ficissä ehdottomasti on omaperäisiä sävyjä ja Rowin hahmojen luonteet risteytyvät jälkikasvussa siististi, mutta en kuitenkaan pääse ainaisesta toiveestani - että kuuluisten vanhempien lapsista löytyisi myös aivan uniikkeja piirteitään, tai ainakin, että vaikka juuri Rose pyrkisikin olemaan mahdollisimman erilainen kuin äitinsä, ja älykkyydestään huolimatta pysyisi keskitason suorittajana. Tai vastaavaa erilaisuutta. Nythän tyttö tuntui esim. suoraan jatkavan Hermy-kullan ihanaa taipumusta korjailla toisten läksyt, ja muutenkin hänestä saa erittäin grangermaisen kuvan xD.
Elän kuitenkin toiveessa, että lapsosessa selvästi piilevät taipumukset omaan persoonaan pääsevät jatkossa vieläkin enemmän esille, sillä niitähän hänellä kuitenkin on. No, toivottavasti ainakin pääparin löytäessä toisensa

Samoin velhomaailman tuntemista edellyttävissä kohdissa

”Mielenkiintoista”, Brina kommentoi seesteisesti.
Rose puri hampaansa yhteen.
  ”Ei, mielenkiintoista on se, että sekoitetun myrkyn vastalääke on suurempi kuin kunkin erillisen ainesosan vastalääkkeiden summa. Se, että Scorpius Malfoy hakee minun isäni rooliin, on pöyristyttävää!”
Tästä huolimatta ainakin Brina on ihanaihanaihana hahmo, ja totisesti toivon joskus vielä hänen vielä pääsevän enemmänkin esiin.

kuten tässä, hyödynnetään ainoastaan sitä tietoutta, minkä täti Row on meidän kanssamme katsonut hyväksi jakaa. Okei, täysin uusien vastaavanlaisten asioiden kehittely olisi mahdollisesti erittäin vaativaa (huomasin tämän itsekin kerran kirjoittaessani Lovekivoille vuorosanoja, ja tietysti olisi ollut tarvetta uusille erikoisille eläimille) mutta sitten taas ehkä tähän ei kiinnittäisi niin paljon huomiota, jos vastaavat näpäytykset sijoittaisi joihinkin vähemmän naseviin kohtiin tms. Ei voi tietää, ja toisaalta on kuitenkin piristävää nähdä edelläkuvatun kaltaisissa kohtauksissa myös Ron-osuutta Rosen piirteissä. (Rakastan sitä miestä aivan liikaa, hehkuti hehkuti xD).

”Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?” Brina kysyi kulmat koholla. ”Olen käsittänyt, että teidän vanhempanne ovat ihan hyvissä väleissä nykyään.”
Rose pyöräytti silmiään.
  ”Isä inhoaa häntä – tai siis vanhempaa Malfoyta. Äiti kyllä lähettää niille joulukortin, joissa on meidän kaikkien nimi.”
Brina tuhahti.

Olen kunnon teinityttö ja hehkuttelen vielä tätäkin - aaws, nokkelaa pistää jotakin tuommoista (joulukortit) sinne väliin \o/ Brinakin on vienyt sydämeni, joten luultavasti tulen vielä uudelleen kurkkimaan tänne - ehkä hänkin pääsee vielä joskus toiste parrasvaloihin...

Mutjoo tykkäilin tästä, vaikka kunnon rakentava otti lomaa.

[Röhkö]

A/N: no, näitä lukuja kun kerran on täällä koneellani valmiina, niin mitä näitä turhaan panttaamaan. (: Suuret kiitokset jälleen kommenteista, ne auttoivat minua huomaamaan tuon Rosen valvojaoppilas-virheen. Sen siitä saa, kun ei ole betaa. Korjailin huomauttamianne asioita: Rose ei siis ole valvojaoppilas, mutta hän haluaisi olla. Muokkasin tuonne nyt niin, että hän on oman luokkansa vastuuhenkilö, jolla on oikeudet käyttää valvojaoppilaiden kylppäriä. Anteeksi hölmö hätäselitys 8D Ärsyttää itseäni tuommoinen sähläys.
Yökulkija: Välillä on vähän hupaisaakin, että Rose törmäilee koko ajan sukulaisiin. Toisaalta niin on kiva rakentaa sitä verkostoa hänen ympärilleen. Mukavaa, että tämä paranee sinun mielestäsi koko ajan! Voin sanoa koko ficistä sen verran, että mielestäni alku ja loppu ovat parhaimpia. Omaa työtä on toki vaikea arvostella.
koete: jännä, että Rose on mielestäsi jopa kelmimäinen. Kyllä, hän ärsyttää minuakin, mutta ei ehkä tässä seuraavassa luvussa niin paljon. Jamesin vahva kelmimäisyys johtuu siitä, että halusin rankkaa hajontaa näiden serkusten luonteiden välille ja sitten sitä kelmien luonnetta siirtää kolmospolvelle, edes yhdelle. Hän nauttii huomiosta, mutta kyllä, ficin edetessä hän saa omia piirteitä omasta mielestäni. Ehkä jo nyt ilmenevä erottava tekijä on se, että James viihtyy myös yksin, ei kiusaa ketään (paitsi Rosea leikillään) ja hengailee myös muiden tupalaisten kanssa (Channing). Kiitos kuitenkin kritiikistä, se auttaa kiinnittämään huomiota entistä enemmän hahmojen synnyttämiin mielikuviin!
Antelope: Hurjaa, millaista hajontaa kommentien kesken on siinä, kuka tykkää mistäkin osiosta. Kivaa että edes joku tykkää prologista eikä juokse karkuun sen luettuaan xD Niin, ja Tylypahkan linna ei modernisoidu, ei, se ei luovu matka-arkuista, soihduista tai heppavaunuista. Tosissaan, en kyllä ajatellut, että kässärin pitäisi nimenomaan kuulostaa vanhahtavalta. Ennen kaikkea sen piti olla yksinkertainen.
Suuri kiitous tuosta valvojaoppilas huomautuksesta. Ei ollut mikään pilkunviilauskommentti! Kun ei ole betaa, niin onpahan lukijoilla enemmän huomautettavaa, hah. Korjailin siis tuota heti. Rose on nyt sitten 14-v. vastuuhenkilö, lol x'D Ehkä huonoin yksityiskohta koko ficissä, mutta no, minkäs teet.
Itseasiassa siihen "Suuri/suurta palohaavaa muistuttava syntymämerkki" käy kumpi tahansa muoto.
Winerie: Juu, tästä lähtien katson luvut läpi suurennuslasin kanssa ja pistin kämppikseni lukemaan seuraavankin läpi. Eli jos siellä lukee jotain tyyliin "Hedwig elää" niin on se kumma.
Vuorosanojen täsmällisyydestä sitten: Neville on juopotellut Harryn kanssa ja udellut tarinoita. Onnellinen Ron on hehkuttanut tuota suudelmaa tietenkin heti tilaisuuden tullen, haha Saatte tuossa kohtaa käyttää oma mielikuvitusta, ajatuseula voisi olla varteenotettava vaihtoehto. Valmiit vuorosanat tosiaan toimivat sidoksena kaanoniin.
Minustakin tuntuu, että näytelmän ohjaus tekee Nevillestä vähän OoC:n, mutta no, onhan hän myös rutkasti vanhempi kuin kaanonissa.
Adelaide: olin juuri postaamassa uutta lukua, kun laitoit pitkän kommentin (: Oikeasti, minä olen meinannut kirjoittaa summaryyn monta kertaa: pliis, lukekaa muutakin kuin prologi, koko fici ei ole tuollaista kieltä! Onneksi joku tykkää! Ihanaa herättää ihmisissä erilaisia tuntemuksia.
Tosiaan, hahmojen ensivaikutelman ei pidä antaa hämätä, heh Toivottavasti osaan yllättää siinä suhteessa. Rose on tosiaan melko hermionemainen (vielä), mutta olihan/onhan Hermione niin fiksu, että pakko sen on jossain suhteessa näkyä edes toisessa lapsessa. Lisäksi Rose on sukua Percylle.
 Kyllä, Ron on minun suosikkihahmoni koko Potterlandiassa ja kirjallisuudessa kautta aikojen, joten siitä voi veikkailla jotain tulevien lukujen kannalta... Tuo Rowilta lainattu sitaatti kolmannesta laista lähinnä siksi, että haluan sitoa ficiä kaanoniin.

Kiitos lukijoille! Toivottavasti lukukokemus pysyy mukavana! Tämä seuraava(kaan) luku ei ole mikään actionpläjäys, lopussa sitten räjäytellään niitä raketteja

– Neljäs luku –
Joulunäytelmän kirous

Masentavan vetinen ja kolea syyssää riepotteli oranssin ja punaisen kirjavia puunlehtiä ympäri Tylypahkan maita. Tilustenvahti Wilhelm Matoisa-Lankku yritti kesyttää niitä taikasauvallaan, mutta leikkimielinen tuuli kuljetti lehdet itsepäisesti sinne sun tänne.
  Huispaajat harjoittelivat sinnikkäästi vesisateessa eräänä lokakuisena lauantaina. Sen sijaan Rose Weasley pysyi mukavan lämpimässä ja kuivassa kirjastossa. Hän piti syksystä erityisesti siksi, että huono sää oli hyvä syy jäädä sisätiloihin tekemään järkeviä asioita.
Victoire oli ystävällisesti etsinyt hänelle vanhan kellastuneen Päivän Profeetan, jossa oli artikkeli Tylypahkan ensimmäisestä joulunäytelmästä. Tuolloin oli yritetty esittää vanhaa Siuntio Silosäkeen satua nimeltä Oivan onnen alkulähde.
Lehtijutussa oli haastateltu muun muassa yhtä päänäyttelijöistä, joka oli Rosen laskujen mukaan nykyään suunnilleen hänen mumminsa ikäinen. Rosea miellytti ajatus, että mahdollisesti hänenkin nimensä komeilisi velhomaailman luetuimmassa lehdessä muutaman kuukauden päästä.
  Uutisen vieressä oli iso kuva suuresta salista, joka näytti siltä kuin lumottu katto olisi tarjoillut aamiaiseksi pyörremyrskyn.

TYLYPAHKASSA KATASTROFI - JOULUNÄYTELMÄ EI PÄÄTTYNYT ONNELLISESTI

Tylypahkan noitien ja velhojen koulun oppilaista puolet joutui eilen sairaalahoitoon, kun suuri madon näköinen eläin räjähti. Koulussa järjestettiin ensimmäistä kertaa joulunäytelmä, jonka turvajärjestelyt pettivät pahanpäiväisesti.
  Rehtori Armando Dippet kertoo, että kukaan ei ole loukkaantunut pysyvästi. Suuren madon näytelmään sijoittanut taikaeläintenhoidon opettaja on asetettu koeajalle.
Haastattelimme Amataa esittänyttä viidesluokkalaista Lucy Huiskia, joka säästyi suurimmilta vammoilta. Hän joutui kaksintaisteluun kesken näytelmän.
  "Joulunäytelmä meni pieleen, koska Amaryllis varasti minun poikaystäväni", nuori neiti kommentoi.
  "Minun mielestäni näytelmä olisi voinut olla hyvä, vaikka se otus räjähti. Sitten Amaryllis alkoi sohia minua loitsuilla", Huiski kertoo.
Lisäksi kysyimme paikalle saapuneiden katsojien mielipidettä. Tavoitimme Abraxas Malfoyn, joka oli Tylypahkassa kutsuvieraana.
  "Syy on tarinassa", herra Malfoy kommentoi. "On hyvä, että näytelmä päättyi, ennen kuin näimme vastenmielisen esityksen jästin ja velhon käsittämättömästä suhteesta."
Herra Malfoy työskentee taikaministeriössä lainsäädäntö osastolla. Hän on pyrkinyt monta kertaa ajamaan läpi lakia, jossa kielletään velhojen ja ei-taikovien ihmisten väliset avioliitot.
  Tylypahkassa leijailee luultavasti vielä pitkään ruudin katku. Oppitunnit jatkuvat normaalisti. On varmaa, että joulunäytelmän taru päättyy tähän.

Rose taitteli sanomalehden ja palautti sen paikoilleen. Hän ei antaisi moisen aikoja sitten tapahtuneen kömmähdyksen masentaa tai hermostuttaa itseään. Tänä jouluna lavalle ei päästettäisi yhtäkään villieläintä tai kolmiodraamaa.
Rose oli vihdoin kirjoittanut vanhemmilleen näytelmästä kirjeeseen, joka oli vielä hänen laukussaan. Hän oli kuitenkin jättänyt mainitsematta, kuka esitti Ronia – muuten isä saapuisi Tylypahkaan yhdessä vihreässä hormipulverin väläyksessä ja nolaisi Rosen takuu varmasti, kun hän rähjäisi korvat punaisena ensin Nevillelle, sitten rehtorille ja lopuksi syyttäisi jollain verukkeella Rosea. Hän värähti inhosta muistellessaan erästä ikävää räyhääjää, jonka isä oli lähettänyt hänelle edellisvuonna, koska isä oli siivotessaan löytänyt Rosen huoneesta pilailuhämähäkin.
  Kun Rose etsi aineistoa ennustusesseetä varten, hän kuuli toiselta puolelta kirjahyllyä jonkun mainitsevan oman nimensä. Hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän painoi korvansa hyllyä vasten.
  "...sitä paitsi isä on aina sanonut, että minun täytyy pyrkiä sankareiden lapsia korkeammalle", Rose erotti Scorpiuksen leuhkan äänen. Ilmeisesti hän ei kunnioittanut ihmisten lukurauhaa: kirjastossa ei saanut puhua noin kovalla äänellä.
  "Harry Potter kuulemma saapasteli kouluaikoina nokka pystyssä ja kerskaili hyvällä onnellaan", Malfoy jatkoi. "Hän ei pitänyt minun isääni minään."
Rosen mielestä Scorpius kuulosti katkeralta. Hän tiesi, että Harry-setä ei todellakaan ollut ylpeillyt sillä, että hän oli kasvanut orpona ja joutunut vähän väliä hengenvaarallisiin seikkailuihin. Scorpiuksen oma puhdasverinen suku oli rikas ja aikanaan myös vaikutusvaltainen, kunnes Lucius Malfoy oli paljastunut kuolonsyöjäksi. Draco Malfoy oli Rosen vanhempien ja Harryn verivihollinen kouluaikoina. Nimenomaan veri ratkaisi, koska Rosen äiti oli jästisyntyinen.
  Nykyään Draco Malfoy näytti jopa katuvan huonoja välejä: viimeksi Viistokujalla ennen lukukauden alkua hän oli tilannut koko Rosen isän pöytäseurueelle kermakaljat.
  "Ainakin sinä olet paljon coolimpi kuin se Rose Weasley. Hän yrittää liikaa", tytölle kuuluva ääni sanoi. Puhujan täytyi olla neljäsluokkalainen luihuinen Mary-Elizabeth Kery, joka oli ärsyttävästi kiilannut Rosen himoitsemalle paikalle loitsukerhon puheenjohtajaksi.
  "Niin no, minun täytyy katsella sitä finninaamaista äkäpussia näytelmän harjoituksissa", Scorpius tuhahti. "Ihan kuin joku olisi työntänyt kepin Weasleyn takapuoleen. Ainut järkevä siinä porukassa on James Potter."
  Kery huomautti vielä Rosen takkuisista hiuksista. He nauroivat. Rose paiskasi kirjat lattialle ja käveli nopeasti ulos kirjastosta. Finninaamainen äkäpussi? Hän oli kiukkuinen vain huonossa seurassa, eikä hänellä sitä paitsi ollut yhtä paljon epäpuhtauksia naamassa kuin Keryllä.
  Scorpius Malfoy ei ollut mukava ihminen, mutta olisi hän voinut silti noudattaa käytöstapoja. Rose oli aina kuvitellut, että niin pelkureita kuin Malfoyn perheen jäsenet olivatkin, he olisivat kunnioittaneet edes vähän Harry Potterin sukulaisia. Rose ei ollut koskaan tehnyt mitään pahaa Scorpiukselle, ei oikeasti, jos pientä sanahelinää ei laskettu. Miksi häntä suuttuttikin nyt niin äärettömästi? Rose oli ärtynyt itselleen. Jossain syvällä hänen sisimmässään hän tiesi vastauksen: hänen ulkonäkönsä pilkkaaminen nimenomaan pojan suusta kuultuna oli saanut Rosen loukkaantumaan. Oli eri asia, jos James kiusasi häntä. Ajatella, että Scorpius piti Jamesia järkevänä.
  Kiukkuinen Rose päätti lähettää vanhemmilleen kirjoittamansa kirjeen. Hän katui, että oli hehkuttanut siinä näytelmää monta sivua. Scorpius oli pilannut hänen hyvän mielensä. Rosea ärsytti, että hän antoi sen limanuljaskan mielipiteiden vaikuttaa itseensä niin juuri tänään, vaikka hän oli ennenkin kuullut Scorpiuksen suusta pilkkaa. Ei sillä ollut mitään väliä, mitä Scorpius Malfoy hänestä ajatteli – kunhan vihamielisyys ei näkyisi lavalla. Ei Scorpius itsekään ollut mikään täydellisyyden perikuva. Ajatella, että Rose oli joskus erehtynyt pitämään Scorpiuksen äitiä kauniina nähdessään tämän King´s Crossilla. Ihan sama, vaikka Malfoyn äiti olisikin joskus hymyillyt hänelle kuin vaivihkaa.
 
Matkalla Pöllölään Rose näki Roxanne-serkkunsa, joka oli George-sedän tytär ja Rohkelikon huispausjoukkueen jahtaaja. Hänen äitinsä oli menestyvä huispaaja, jolta Roxanne oli perinyt maitokahvin värisen ihonsa. Hänellä ja Rosella oli melko vähän yhteisiä puheenaiheita, koska Roxannen koko elämä pyöri lähinnä liikunnan ympärillä. Nytkin Roxannella oli verryttelypuku yllään ja punertavat hiukset tiukalla poninhännällä.
  "Ai niin, Rox, voisitko kysyä isältäsi tarvikkeita joulunäytelmää varten?" Rose muisti kysyä, kun he olivat vaihtaneet kohteliaat tervehdykset.
Roxannen ilme kiristyi: hän ei pitänyt pilapuodista, koska välillä George-setä viihtyi siellä liian paljon. Roxanne ei edes suostunut tekemään Weasleyn Welhowitseissä työvuoroja, vaikka hänen isoveljensä Fred aikoi jatkaa isänsä jalanjäljissä.
  Lopulta Roxanne suostui ja Rose kirjoitti hänelle nopeasti listan tarvikkeista, joita Brina oli kaivannut. Sitten serkku hölkkäsi matkoihinsa. Rose ihmetteli, miksi kukaan viitsi lähteä lenkille niin sateisella säällä. Hän oli salaa sitä mieltä, että Roxanne yritti vain miellyttää isäänsä.
  Luultavasti George-sedän hieman omituinen käytös, silloin tällöin poissaoleva katse ja peilien karttaminen johtui kauan sitten kuolleesta identtisestä kaksoisveljestä, jonka mukaan hän oli nimennyt esikoisensa. Rose oli nähnyt vanhoja valokuvia. Hänen setänsä olivat näyttäneet täsmälleen samanlaisilta.
  Weasleyn mummi ja vaari olivat päässeet Fredin menetyksestä yli, tai ainakin vaikutti siltä: isovanhemmat puhuivat hänestä lämmöllä. Molly jopa sanoi joskus lapsenlapsilleen, että näillä oli hyvät mahdollisuudet saada kaksoset. Mutta George poistui huoneesta heti, jos hänen kuollut kaksoisveljensä tuli puheeksi.

Rose saapui korkeaan Pöllölään, joka oli täynnä nukkuvia tai toisiaan nokkivia lintuja. Hän etsiskeli katseellaan isältä saamaansa huuhkajaa, Pasi Tyyhtystä, mutta se oli kai metsästämässä peltohiiriä.
  Rose kuuli läheltään omituista rapinaa ja huomasi tiiliseinän kolossa pesän, jossa oli kolme suurta harmaata munaa. Yksi niistä oli alkanut lohkeilla.
  Rose ilahtui: hän ei ollut koskaan ennen todistanut minkään eläimen syntymää. Hän voisi hyödyntää kokemusta taikaeläintenhoidon esseessä.
Hän astui varovaisesti lähemmäs oljista kyhättyä pesää. Emoa ei onneksi näkynyt lähettyvillä, vaikka eräs suurikokoinen tornipöllö loi Roseen törkyisiä katseita.
  "Oooh", Rose ihasteli, kun munasta kuoriutui esiin pieni vaaleanpunainen linnunalku. Hän tiesi, että muutaman viikon päästä poikanen olisi niin suloinen untuvikko, että hänen olisi aivan pakko tulla katsomaan sitä uudelleen.
  Loputkin kaksi munaa alkoivat liikahdella. Pian Rose katseli kolmea kiivaasti piipittävää vastasyntynyttä pöllöä, jotka olivat selvästi nälissään.
  "Minä en saa koskea teihin", Rose sanoi poikasille. "Teidän emonne ei pitäisi siitä. Se voisi jopa hylätä teidät."
Pikkuiset pöllöt jatkoivat vaikeroimista. Aikuiset yksilöt liikahtelivat hermostuneesti. Rosea pelotti, että joku niistä saattaisi hyökätä vastasyntyneiden kimppuun.
  "Minä voin kyllä viihdyttää teitä", Rose leperteli. Hän päätti harjoitella hieman vuorosanojensa ilmaisua sillä aikaa, kun odotti Pasi Tyyhtystä. Koulun omat pöllöt olivat toki käytettävissä, mutta Pasi Tyyhtynen oli niin tukevassa kunnossa, että sen pitäisi saada liikuntaa.
Rose heilautti kättään ja sanoi kuuluvasti:
  "Minä haluan juoda Puuskupuhin kupista!"
Se kuulosti liian dramaattiselta. Hän yritti uudestaan, hillitymmin, ja repliikki kuulosti heti paljon uskottavammalta. Rose kokeili jälleen, mutta silloin jotain märkää lävähti hänen päähänsä. Hän kosketti sitä inhoten sormillaan ja tajusi, että joku linnuista oli osoittanut mieltään jätöksellään.
  "Anteeksi, keskeytinkö minä jotain?"
Rose hätkähti rajusti ja käännähti kannoillaan. Pöllölän ovensuussa seisoi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Jon. Mies ravisti päätään niin, että vesi loiskui sysimustasta piikkitukasta. Hän oli suunnilleen Bill-sedän ikäinen, mutta nuoremman näköinen. Luultavasti se johtui siitä, että Jonilla ei ollut arpia kasvoissaan eikä naururyppyjä silmien ympärillä.
Kukaan ei olisi arvannut Jonin ulkonäöstä, että hän oli ihmissusi: hän näytti terveeltä ja kaikin puolin elämäniloiselta velholta, jolla oli täydellinen hymy ja alituisesti valpas ilme kasvoillaan. Tällä hetkellä hänellä oli kädessään sinetöity pergamenttikäärö.
  "Öh", Rose sopersi ja punastui rajusti, "minä harjoittelin joulunäytelmää varten."
Jon hymyili leveästi ja pidätteli selvästi naurua. Hän heilautti taikasauvaansa ja pöllön jätökset katosivat Rosen kiharapehkosta. 
 Rose huomasi punkeron pöllönsä kaartavan luokseen ja keskittyi sitomaan kirjettään sen koipeen. Hän tunsi itsensä idiootiksi, vaikka Jon olikin tuttu ja mukava opettaja.
  "Siitä tulee varmasti mielenkiintoinen esitys", Jon sanoi rohkaisevasti. Hän antoi omalle mustalle huuhkajalleen pöllönameja. Tyyhtynen tuijotti Rosea vaativasti keltaisilla silmillään, mutta Rose vain silitti sen päälakea, koska hän ei ollut muistanut ottaa mitään herkkupaloja mukaan – eikä Tyyhtynen niitä sen puoleen tarvinnut. Tyyhtynen puraisi häntä ja lensi matkoihinsa, toivottavasti viemään kirjettä määränpäähänsä eikä viskaamaan sitä Mustajärveen.
  "Enpä oikein tiedä", Rose epäröi. "Oman äidin esittäminen on vaikeaa. Sitä paitsi käsikirjoitus on hieman outo. Aivan kuin oikeat tapahtumat olisi vedetty mutkattomiksi."
Jon katsoi häntä myötätuntoisesti. Hänellä oli lempeän ruskeat, kapeat silmät.
  "Se on vain joulunäytelmä", hän muistutti.
Rose katseli jalkoihinsa. Samaa hän oli yrittänyt hokea itselleen viime päivät, mutta Brinan kertomus kykyjenetsijästä huolestutti häntä. Lopulta hän päätti kysyä asiasta suoraan.
  "Onko se totta, että näytelmää on tulossa katsomaan myös ministeriön väki?"
´Ministeriön väellä´ hän ei tarkoittanut Kingsley Kahlesalpaa, joka tulisi Tylypahkaan joka tapauksessa. 
Jon katsoi häntä otsa rypyssä.
  "Pelottaako sinua esiintyä ministeriön edessä? Tuskin heitä kovin montaa saapuu tänne."
Jon ei ollut vastannut ihan siihen, mitä Rose halusi tietää, mutta Rose ei viitsinyt udella enempää. Hän ei halunnut paljastaa, että hän luotti huhuihin.
   "Kuule", Jon sanoi ja hoputti oman pöllönsä lentoon, "tule käymään minun huoneessani teellä. Voin antaa sinulle jotain, joka auttaa sinua näytelmän kanssa."
Rose ilahtui. Rennon Jonin avulla hän varmasti kohottaisi itsetuntoaan vielä vähän. Ennen kuin he poistuivat pöllölästä, Rose vilkaisi vielä kerran vastasyntyneitä poikasia. Ne aukoivat nokkiaan ja liikahtelivat kärsimättömästi odottaessaan äitiään.

Jonin työhuone oli kodikas, jos ei laskettu muutamaa lapsellista huispausjulistetta seinällä. Rose istui pehmeälle tuolille ja katseli ympärilleen. Kirjahylly pursui mielenkiintoisia teoksia. Huoneen nurkassa oli hieman kulunut sänky, jonka päiväpeitto oli riekaleina. Luultavasti Jon käpertyi tänne nukkumaan täydenkuun aikaan.
  "Mitä Billille kuuluu?" Jon kysyi koristeellisen teepannun luota. "En ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun hän sai ylennyksen."
Rose käänsi katseensa valokuvasta, jossa nuori Jon seisoi vanhempiensa kanssa suuren talon edustalla. Rose oli kuullut vanhimmalta sedältään, että Jon oli perinyt niin sanotun sairautensa isältään. Kuvassa Jonin isä näytti yhtä terveeltä kuin Jon nyt.
  "Bill on kai viihtynyt tutkijan hommissa", Rose vastasi. "Mutta hän matkustelee aina silloin tällöin ulkomaille ja etsii vanhoja vaarallisia kirouksia, jotka pitää poistaa."
Jon ojensi höyryävän teekupin Roselle ja alkoi sitten kaivella työpöytänsä laatikoita. Hetken aikaa Rosen teki mieli avautua opettajalleen Scorpiuksesta, mutta ei sitten kehdannut sanoa mitään. Viimein Jon löysi metallisen kaikkarin.
  "Nauhoita tämän avulla suorituksiasi", Jon neuvoi. "Sitten näet itse, missä asioissa sinulla on parannettavaa. Voit palauttaa sen näytelmän jälkeen."
Rose otti kaikkarin ja tutki sitä. Hän oli nähnyt sellaisia joskus Viistokujalla, mutta ne olivat hurjan kalliita. Rosen perhe ei ollut köyhä, mutta hänet oli kasvatettu järkeväksi rahankäyttäjäksi.
  "Kiitos paljon, tästä on varmasti hyötyä. Minusta vain tuntuu, että vaikeinta tässä näytelmässä on toimiminen muiden ihmisten kanssa", Rose vastasi totuuden mukaisesti ja ajatteli ylimielistä Scorpius Malfoyta, joka haukkui häntä.
Jon kallisti päätään.
  "Sinulla on vaikeuksia tulla toimeen muiden kanssa?" hän puuskahti epäuskoisena. "Sinähän olet aina niin kohtelias ja tomera tyttö."
Rosen poskia kuumotti ja hän joi sitruunateetään. Kehut lämmittivät joka tapauksessa hänen mieltään.
  "Se on vain näytelmä", Jon sanoi taas.
Rose nyökkäsi.
  "Mutta minä en halua, että se on huono näytelmä."
Jon hymyili niin, että vitivalkoiset, suorat hampaat näkyivät. Rose joi teensä loppuun ja tunsi olonsa hieman paremmaksi. 
 
Illalla Rose makoili pylvässängyllään ja selasi käsikirjoitusta. Hän oli alleviivannut omat repliikkinsä ja lisännyt marginaaleihin huomautuksia. Kaikkari odotti sängyn alla käyttäjäänsä: makuusalissa oli myös muodonmuutoksia harjoitteleva Cecilia, joten Rose ei kehdannut – eikä rehtorin sääntöjen mukaan saanut – lausua vuorosanoja ääneen Cecilian läsnäollessa. Hän mutisi silloin tällöin muutaman repliikin itsekseen ja pohti niille sopivaa äänenpainoa.
  "Äh, miksi tämä ei toimi?" Cecilia tuskaili yrittäessään muuttaa tyynyään puiseksi. Hän hakkasi turhautuneesti tyynyä taikasauvallaan.
Rose ei voinut keskittyä metelissä ja nousi seisomaan.
  "Sinun pitää vetää sauvaasi hitaasti tyynyä pitkin ja antaa loitsun vaikuttaa hitaasti", hän neuvoi pikkuserkkuaan. "Pehmeä ei muutu kovaksi pelkällä tahdonvoimalla."
Cecilia yritti uudestaan ja onnistui taikomaan tyynyliinaan puisia säikeitä.
  "Kiitos", Cecilia sanoi hartaasti. "Sinä olet aina niin hyvä kaikessa."
Hän istahti sängylleen ja laittoi kädet syliinsä. Hän oli melko tukevassa kunnossa, mutta hänellä oli sievät kasvonpiirteet, korkeat poskipäät ja pitkät silmäripset.
  "Minä ihmettelen välillä, miten minä olen päässyt tänne, Tylypahkaan ja kaiken kukkuraksi Rohkelikon tupaan", Cecilia huokaisi ja katsoi Rosea. "Sinun vanhempasi ovat mahtavia velhoja. Minun vanhempani ovat pesunkestäviä jästejä, samoin isovanhempani."
Cecilia katsoi taas lattiaa ja hypisteli kaapuaan.
  "Sitä paitsi minun ukkini mielestä olen suuri pettymys."
Rose tunsi myötätuntoa Ceciliaa kohtaan: hän tiesi, miten kammottavia Dursleyt saattoivat olla. Harry-setä oli joutunut sietämään heidän valheitaan 11-vuotiaaksi asti.
  "Sinä voit vielä näyttää ukillesi, mitä kaikkea noita voi tehdä", Rose kannusti. "Kun he ovat vanhoja ja raihnaisia, sinusta on heille suuri apu."
Cecilia kohautti olkiaan.
  "Ukkia pelottaa."
  "Kaikki tuntematon pelottaa", Rose huomautti. "Sinun kannattaa kertoa heille meidän maailmamme hyvistä puolista, kuten sairaanhoidon tehokkuudesta."
Cecilia hymyili epävarmasti.
  "Olisi niin mukavaa, jos sinä voisit tulla joskus meille kylään."
Rose hymyili takaisin. Hän oli kerran käynyt Cecilian kotona, eikä se ollut päättynyt hyvin: hän oli livahtanut jästitaloon salaa Albuksen kanssa, koska he olivat löytäneet Harryn muistiinpanoista Dursleyn nimen. Albus halusi löytää isänsä komeron portaiden alla, mutta sitten kävi ilmi, että talo kuului Harryn kasvattivanhempien pojalle, Dudleylle.
  "Ehkä ensi kesänä", Rose sanoi ja toivoi, että Dudley ei enää uhkailisi häntä poliiseilla. Sitten hän meni jatkamaan käsikirjoituksen opettelua.
  "Sinä olet aito rohkelikko", Cecilia sanoi vielä. "Uskallat osallistua siihen joulunäytelmään, vaikka se on kirottu."
Rose vilkaisi häntä hämmentyneenä.
  "Mutta kyllähän sinäkin hait Ginnyn osaan."
Cecilia kohautti olkiaan.
  "Ehkä minulla kävi tuuri, kun en saanut sitä. Kuulin joulunäytelmän kirouksesta vasta toissapäivänä Hettyltä."
Rose jätti mainitsematta, että ehkä Hetty yritti vain parannella välejään Cecilian kanssa, joka oli ollut kateellinen roolista. Rose ei itse välittänyt mahdollisesta typerästä kirouksesta: hän ei ollut taikauskoinen vaan taikataitoinen.


A/N2: Pasi Tyyhtysestä sen verran, että no, OLI PAKKO. xD

[Swizzy]

Ihana idea! Odotan innolla etenkin sitä kun Rose ja Scorpius suutelevat. (tietysti ) Scorpius sanoi ettei kukaan muu ole järkevä kuin James Potter? Omg, tuleeko nuoremman polven H/D:tä? No, ei kai, mutta ei se mua haittaisi vaikka tulisikin. Rosella on aika paljon sukulaisia linnassa, mutta se on ymmärrettävää kun monet puhdasveriset velhot ovat sukua toisilleen. Toisaalta melkein hyppäsin kattoon kun luin Cecilia Dursleysta. Tykkään tuosta Jonista. Hieno tarina, ajatus, teksti, kaikki. Tykkään ehdottomasti.
Jatkoa!
♥
Swizzy

[Aavis]

Ohoh kun tosiaan sattuikin tosiaan tulemaan nopsaan x'D Tää on enne! Jostain...
Yhtä kaikki, edelleen tekstisi on mukavaa luettavaa, ja tästä osasta löytyi muutamakin todella herttainen kohta (Draco ostaa kermakaljaa vihollisilleen, surullista ♥ Ja Cecilia on kanssa todella suloinen hahmo, kerro ihmeessä siitä kesästä, jolloin tytöt tapaavat? ) En edes viiti hehkuttaa jokaista erikseen, ku pelkään kohta lainaavani koko ficin...

Etenkin sivuhahmosi ovat muuten todella mielenkiintoisia, ja ainakin minä saan heistä heti melko elävän käsityksen - juurikin jo mainitsemani Brina & Cecilia, ja myös Roxanne on aika eläväisen tuntuinen :> Hänenkin kohtauksessaan tuli jotenkin hirveä hinku kuulla Georgen tunteista ja perhe-elämästä lisää - itsekin identtisenä kaksosena en voisi kuvitellakaan elämää ilman siskoani, niin ironista kuin se tavallaan onkin. Jee.

Rose on nähtävästi ihan yhtä hullunrohkea (ja altis ajautumaan höpsöihin tilanteisiin) kuin edellisenkin sukupolven sankarit. Tai siis en mää vaan lähtisi ihmissuden kanssa seikkailemaan pitkin koulukäytäviä, vaikka olisi miten tuttu ja terveen oloinen. Deja vu- tunne :p
Ihmissuteus on kuitenkin hyvä lisä tarinaan - hienoa saada varmuus siitä, että edistystä heidän asemassaan ja heihin suhtautumisessa on tapahtunut ♥ Tässä kohtaa näkyy hyvin, että vaikka velhoyhteisö on aika hidas muuttumaan, niin edistystä sitten Toisen Velhosodan jälkeen on oikeasti tapahtunut. Samaten huomasin taas, kuinka mua henk.koht. miellyttävällä tavalla tässä osassa on jatkuvasti vihjailuja siihen, että kirjoista tutut hahmot elävät omaa elämäänsä jossakin toisaalla, eivätkä ole liikaa muuttuneet "sitten viime näkemän" (Tui tui, Ronin hämähäkkikammo on tallessa aaw ^^) vaikka sitten samanlaisten persoonallisuuksien tiuha esiintyminen koulumaailmassa on edellisissä osasissa hiukan ärsyttänytkin. Tässä sitä ei niinkään edennyt, vaan koin viimeisen kohtauksen lähinnä ihanana, enkä ajatellut, että Hermionenkin olisi pitänyt päästä esittelemään tuota piirrettä itsestään enemmän

Eip mitään järkevää, oli enemmänkin asiaa mut mystisesti pääni on tyhjentynyt ^^;

[The Mind]

Pidin, kovasti. Todella paljon!

Rakentava seikkailee nyt jossain, koska aivoni ovat ihan ällikällä lyöty tämän ficin koukuttavuudesta. Hahmot ovat aivan mahtavia ja sitten tämä idea on jotain aivan uutta. Paritus on aika nähty, mutta tässä se ei ole ainakaan vielä vaikuta liian kliseiseltä. Voisin laina tähän monta hyvää kohtaa, mutta toisaalta voisin laina koko ficin ja sanoa, että nautin.

Kiitos tällaisesta oudon hekumallisesta lukukokemuksesta, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut! =)

[Winerie]

Jatkoa taas. Ja ihan ensimmäiseksi: oi että tää oli ihana luku.
En tiedä oliko paras tähänastisista, mutta tässä oli semmonen kunnon tunnelataus niin tää oli kyllä todella todella hyvä.
Joten ehkä voin itsekin nyt irroitella tässä kommentoinnissa 
Ööö... mulla oli niin paljon juttuja jotka pitäis mainita, mutta kuinkas ollakaan en saa niitä nyt päähäni.
No ehkä muistan ees jotain...
Eli George oli aivan ihana. Ihan oikeasti surullinen kohtalo ja sä sait sen vielä kirjoitettua sillä tavalla kivasti. Tosi kauniita lauseita ja se peilien välttelyjuttu ihan karmi selkäpiitä.

Luultavasti George-sedän hieman omituinen käytös, silloin tällöin poissaoleva katse ja peilien karttaminen johtui kauan sitten kuolleesta identtisestä kaksoisveljestä, jonka mukaan hän oli nimennyt esikoisensa.

Tuo oli mainittu vaan niin ohimennen, mutta silti se jotenkin iski täysillä. Georgen suhtautuminen Fredin kuolemaan on niitä asioita joista todellakin saa vaikka mitä aikaiseksi ja nyt sä kirjoitit koko ficin ainekset yhteen lauseeseen    Tai no olihan siitä vielä vähän enemmänkin mutta kuitenkin. Ihailen tuota taitoa saada kaikki niin yksinkertaiseksi, mutta silti niin... no iskeväksi ja tunteelliseksi.

Sitten Scorpius ja hänen "tyttöystävänsä" Kery. Scorpius on ärsyttävä ja ihan niin kuin isänsä. Mä en vaan tajua miten joku ihastuu tuollaisiin ihmisiin. Ite ainakin pyrkisin välttämään jos joku haukkuis mua finninaamaks tai jotain ja ois muutenkin tuollanen kauhee snobi. Myönnän joskus se saattaa olla ihan oikeesti "rakkaudesta se hevonenkin potkii", niin kun yhen tyypin kohdalla... Mut joo se nyt ei liity tähän pätkääkään.
Kery on tyypillinen ärsyttävä bitch, joita ficeissä vilisee, mutta joo... Yksi niistä kliseistä joihin mulla on semmonen viha-rakkaussuhde. En nyt vielä osaa sanoa neidistä muuta.

Sitten Roxanne on myös mielenkiintoinen hahmo. Urheilullinen ja mahdollisesti haluaa vain miellyttää isäänsä. Hänestäkin olisi mukava kuulla lisää.
Ja Cecilia on myös jotenkin sympaattinen. Toivottavasti saa kauheille vanhemmilleen ja isovanhemmilleen näytettyä taikuuden hyvät puolet.

No ei sitten varmaan muuta. Onko näytelmässä kirous vai ei ja mitä jatkossa tapahtuu? Sitä joudumme odottamaan vielä vähän aikaa. Toivottavasti ei kauaa 
Kiitos!

- Winerie


 

[Röhkö]

A/N: Ihastuttavan paljon kommentteja taas tullut (:
Swizzy: olen sukurakas ihminen, joten tämmöisistä hahmoista on todella mukavaa kirjoittaa. Toivottavasti tykkäät jatkostakin!
Adelaide: Ehkä seikkailuille altistuminen on periytyvää, who knows.. Hyvä jos hahmojen piirteet eivät ärsytä.
The Mind: Imartelevaa!
Winerie: Mahtavaa jos olen osannut koskettaa tunnetasolla. George on minulle niin herkkä hahmo, jonka halusin ehdottomasti mainita.

Kiitos kommenteista ja lukemisesta! Tätä seuraavaa lukua oli hauska kirjoittaa, toivottavasti sitä on myös hauska lukea!

– Viides luku –
Naurettavaa ilkivaltaa

Viimein näytelmän yksinkertaiset lukuharjoitukset päättyivät, tuolit siirrettiin sivuun ja rooleja alettiin työstämään kunnolla. Professori McGarmiwa saapui eräänä tiistaina tuomaan muodonmuutosluokkaan keskeneräisiä pukuja sovitettavaksi. Mini oli auttanut häntä valmistamaan ne, mutta Mini ei ollut päässyt mukaan sovitukseen yrttitiedon tunnin takia (mutta James oli kyllä mieluusti jättänyt saman tunnin väliin harjoituksiin vedoten). 
  Moni voisi pukeutua vain omaan koulukaapuunsa näytelmässä, mutta esimerkiksi Ernien valkoinen Voldemort-maski vaati suunnittelua. Kun hänen silmistään taiottiin punaiset, hän näytti aidosti pelottavalta. Lisäksi ihmisten hiusten väriä piti muuttaa ja kuolonsyöjille piirrettiin mustat pääkallot eli pimeän piirrot käsivarteen.
 
Victoiren ja Minin pikkuveli Louis sovitti suurta ja pahvista lohikäärmeen päätä, mutta hän ei nähnyt mitään sen alta. Hän oli melko lyhyt ja Hugon ikäinen, ja hän kuului Korpinkynnen tupaan. Edellisvuonna hän oli voittanut Tylypahkan velhoshakkimestaruuden. Rosen mielestä tyylikäs serkkupoika oli iästään huolimatta paljon fiksumpi kuin isosiskonsa.
  "Siihen päähän voisi kaivertaa silmäaukot", Rose ehdotti ja otti laukustaan vanhan linkkuveitsensä. Louis antoi päähineen hänelle.
  "Toisaalta, eikö se lohikäärme ollut sokea, jolla ne pakenivat Irvetasta?" Louis muisteli setiensä kertomuksia. Ei ollut ihme, että Louis muisti tuollaisen yksityiskohdan, koska ainoa käytännöllinen asia josta hän tuntui pitävän, oli taikaeläintenhoito.
  "Uskomatonta, että sisko on osannut tehdä tuollaisen", Louis pohti katsellessaan taitavasti maalattua päähinettä ja suoristi silmälasinsa.
  "Minusta tuntuu, että Mini ei ole tehnyt tätä itse", Rose sanoi matalalla äänellä. Luultavasti joku sinisilmäinen miespuolinen oppilas oli mieluusti auttanut Miniä, ihan vain nähdäkseen tämän hymyilevän säteilevästi.
 Saatuaan silmäreiät valmiiksi Rose katsoi omaa vaatelistaansa. Hän voisi pukeutua omiin arkivaatteisiinsa. Hänen hiuksensa olivat valmiiksi melko kiharat, kuten äidillä, mutta sävyä piti muuttaa.
 James ei ikävä kyllä ollut perinyt isänsä salama-arpea, joten sellainen piti kaivertaa hänen otsaansa. Joulunäytelmän jälkeen sen voisi helposti poistaa. James oli kivuliaasta toimenpiteestä innoissaan, ja Hetty kauhisteli suureen ääneen hänen vieressään.
  Brina testasi erästä pientä rakettia, joka räjähti äänekkäästi mutta ei aiheuttanut suuria valonsäteitä. 
  Albus ilmestyi muodonmuutosluokan ovelle. Hän katsoi ärtyneesti isoveljeään, joka oli Nevillen käsittelyssä.
  "Tuo on minusta jo aika paksua", Albus sanoi nähtyään arven ja käveli luokkaan. "Tulin hakemaan teitä päivälliselle. En halua syödä taas yksin, kun te jumitatte täällä."
Rose auttoi Brinaa kasaamaan George-sedän lähettämät tavarat varastoon. Sitten hän alkoi pakata omaa laukkuaan.
  "Hetkonen", hän älysi tunnustellessaan laukkunsa pohjaa, "minun linkkarini on kadonnut."
Hän etsiskeli sitä lattialta, mutta turhaan: Harry-sedän antama linkkuveitsi oli tiessään.
  "Mutta minulla oli se hetki sitten!"
Louis tarkisti lohikäärmeen pään luota, mutta veitsi ei ollut siellä.
  "Joku varasti sen!" Rose tiuskaisi. Hän katsoi vimmatusti ympärilleen ja äkkäsi Scorpiuksen huoneen toisella puolella harjoittelemassa värinvaihdosloitsua.
  "Hei Malfoy, vaikka minä olen sinun mielestäsi finninaamainen äkäpussi, ei se oikeuta sinua pöllimään minun kamojani!" Rose huusi vihaisesti. Hän marssi Scorpiuksen eteen ja ojensi kätensä.
  "Anna se takaisin."
Scorpius katsoi häntä yllättyneen ja ärtyneen sekaisella ilmeellä. Hänen hiuksensa olivat nyt samanväriset kuin Rosen, mutta huomattavasti sileämmät. 
  "Mikä?" Scorpius kysyi happamasti.
Rose tuhahti turhautuneesti.
  "Minun linkkarini!"
Scorpius muutti lyhyet hiuksensa takaisin vaaleiksi ja sanoi laiskasti:
  "Minä en ole varastanut sinulta mitään linkkaria. En todellakaan tarvitse sellaista."
Rose katseli häntä epäluuloisesti. Kukaan muu tässä luokassa ei ollut yhtä itsekäs ja rikollisuuteen taipuvainen kuin Malfoy.
  "Hyvä on, mutta jos minä saan sinut kiinni varkaudesta, lupaan kirota korvasi pois!" Rose kärisi. Sitten hän kiiruhti Albuksen ja Brinan kanssa suureen saliin, tarkistaen vielä kerran laukkunsa sisällön, turhaan. 

Rosea ärsytti, koska linkkari oli hänen vanhin esineensä. Se ei ehkä ollut rahallisesti arvokas, vaikka joku keräilijä olisikin saattanut innostua Harry Potterin entisestä linkkuveitsestä, mutta Roselle se oli kuitenkin ainoa esine, joka teki hänestä edes hieman kapinallisen.
  Hän mätti lautasensa täyteen sisälmysmuhennosta. Hän vilkaisi opettajien pöytään ja mietti, voisiko Jon tai Neville auttaa häntä etsintäkuuluttamaan veitsensä.
  "Se oli ihan varmasti Malfoy", Rose jupisi. Hän katsahti Luihuisten pöytään, missä Scorpius istui Keryn ja Smithin kaksosten kanssa. He näyttivät huolettomilta.
  "Hän ei sovi lainkaan minun isäni rooliin", Rose jatkoi kiihtyneenä, "hän ei ole lainkaan säntillinen tai kohtelias..."
Albus korahti äänekkäästi. Myös Brina virnisteli lautaselleen.
  "Mitä? Muistuttaako tuo idiootti teidän mielestänne minun isääni?" Rose kysyi itsepäisesti.
Albus kohautti olkiaan.
  "Viimeksi, kun olimme Kotikolossa koko suvun voimin, Ron-setä nukkui sohvalla sillä aikaa, kun muut laittoivat ruokaa."
  "Hän sanoi minua vahingossa pojaksi", Brina huomautti.
Rose sanoi näistä väitteistä piittaamatta:
  "Minä haluan varmuuden, että Malfoy ei pöllinyt linkkaria."
  "No, sinä voisit juottaa hänelle totuusseerumia", Albus ehdotti. "Harmi, että se on laitonta etkä sinä osaa valmistaa sitä."
Rose osaisi valmistaa sitä oikean kirjan avulla, mutta aineksien hankkimisessa ja valmistuksessa menisi liian kauan. Hän halusi linkkarinsa takaisin heti.
  "Tuskin hän joisi mitään, mitä minä tarjoaisin", Rose huomautti. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi totuuden selville.
  "Miksi sinä epäilet häntä?" Brina ihmetteli ja ryysti keittoa niin äänekkäästi, että pöydän toisessa päässä istuva Hetty kumartui luomaan heihin äkäisen silmäyksen.
  "Linkkarista olisi Malfoylle hyötyä", Rose perusteli. "Hän hiiviskelee öisin käytävillä."

Oikeastaan hän oli todistanut sen vain kerran, kun hän ja Albus olivat näkymättömyysviitan kanssa tulossa takaisin huispauskentältä. Silloin Albus oli yrittänyt opettaa Rosea lentämään luudalla. He olivat nähneet Scorpiuksen kävelevän tiluksilta sisälle linnaan, ja sama lahjottu kotitonttu auttoi sekä hänet että Rosen ja Albuksen takaisin linnaan avaamalla lukot. Joka tapauksessa Scorpiuksen hiippailu oli epäilyttävää.

  Pian Louis ja Hugo liittyivät heidän seuraansa Rohkelikon pöytään. Jostain syystä pikkuveli näytti tuimalta, eikä hän ollut sanonut sanaakaan Roselle näytelmän harjoituksissa.
  "Ai niin, hyvää syntymäpäivää Hugo!" Albus toivotti ja pöyhötti Hugon punaisia hiuksia. "Toivottavasti Lily muisti antaa meidän lahjamme."
   Rosen vatsassa muljahti. Hän oli unohtanut pikkuveljensä syntymäpäivän. Ei ihme, että Hugo näytti Murjottavalta Myrtiltä.
  "George-setä lähetti minulle naurusumutetta", Hugo kertoi ja asetti vierelleen pöydälle kirkkaan vihreän suihkupullon.
  "Hugo", Rose aloitti, "anteeksi, en muistanut. Paljon onnea! Voin syntymäpäiväsi kunniaksi tehdä taikahistorian esseesi sinun puolestasi."
Hugo hymyili.
  "Minä tiesin, että murjottaminen toimii", hän tokaisi, "katso nyt sisko, olen yhtä hyvä näyttelijä kuin sinä."
  Rose tönäisi häntä leikkimielisesti. Albus otti naurusumutepullon käteensä ja tutki sitä otsa rypyssä.
  "Minua kiinnostaa, mitä sinun linkkuveitsellesi tapahtui", hän mutisi ja näytti siltä, että uteliaisuus ja seikkailunhalu olivat saaneet jälleen kerran vallan. Hän ravisti mietteliäästi sumutepulloa.
  "Ehkä meidän pitäisi pelotella Ötökkäpoikaa", Albus ehdotti hitaasti.
Rose hymyili ovelasti.
  "Minä voisin kostaa sen, että hän haukkui minua."
Brina tuijotti heitä epäuskoisena. 
  "Ette ole tosissanne", hän puuskahti, "pitääkö minun taas räjäyttää jotain?"
Albus pudisti päätään.
  "Hugo, me lainaamme tätä sumutetta. Lisäksi me tarvitsemme Jamesin viitan."
Rose rypisti otsaansa. Hän ei pitänyt piileskelystä. Sitä paitsi heidän pitäisi keksiä jokin tekosyy viitan lainaamiselle, koska James ei varmasti pitäisi heidän aikeistaan. James oli ensinnäkin valvojaoppilas, ja jostain syystä hän ei ikinä osallistunut Malfoyn härnäämiseen.
  "Sanotaan, että me mennään etsimään Kielletystä metsästä taikasieniä", Rose ehdotti, "niitä tarvitaan taikajuomatunneilla."
Albus hieroi käsiään innostuneesti ja näytti aivan isoveljeltään, kun tämä oli kuullut kykyjenetsijästä.
  "Sinä olet omituisen kiinnostunut kostamaan Malfoylle rikoksesta, josta meillä ei ole mitään todisteita", Brina huomautti ja pureskeli ruokaansa tyytymättömän näköisenä.
  Mutta Albus ei kuunnellut: hän oli jo bongannut Jamesin ja huitoi tätä heidän luokseen.
 
Brina ei viitsinyt lähteä mukaan kostoretkelle, koska hänellä oli kuulemma vahva tunne sen epäonnistumisesta, joten Rose ja Albus piiloutuisivat näkymättömyysviitan alle kahdestaan. Kun he olivat vieneet laukkunsa Rohkelikkotorniin, he tarkistivat kelmien kartasta, missä Scorpius oli.
  "Hän on Smithin kanssa kasvihuoneilla", Albus huomasi ilahtuneena.
  "Luultavasti hän kerskailee uudella varkaudellaan", Rose arveli. Oli kuitenkin omituista, että pojat olivat vielä siihen aikaan lähteneet kasvihuoneille, koska päivän viimeiset oppitunnit päättyisivät pian.
He lähtivät ulos, mutta eivät vielä pukeutuneet viittaan, koska sen kanssa kulkeminen oli hankalaa yhdessä. Rose oli jo hieman pidempi kuin Albus.
  "Mukavaa vaihtelua", Albus sanoi leppoisasti ja tarkoitti varmasti pientä jännityksen tunnetta, jota hän niin kovasti rakasti.
  "Minä haluan vain linkkarin takaisin", Rose mutisi.
He ohittivat lauman ekaluokkalaisia ja heilauttivat perintöviitan ylleen. Sitten he suuntasivat kasvihuoneille ja etsivät Malfoyta.
  "Hän on kakkosen edessä", Albus tarkisti.

He hiipivät mahdollisimman hiljaa lasisen rakennuksen taakse ja näkivät Scorpiuksen juttelevan toisen Smithin kaksosen kanssa. Rose huomasi Smithin ojentavan Malfoylle rahaa, mutta tämä torjui kaljuunat kädellään ja pudisti päätään.
  Luultavasti kaupanteossa oli nimenomaan kyse lumotusta linkkuveitsestä. Rose asteli lähemmäs, jotta näkisi veitsensä ja voisi syöksyä nappaamaan sen takaisin itselleen. Häntä harmitti, ettei hän ollut vielä valvojaoppilas: muuten hän olisi voinut rokottaa Luihuiselta monta pistettä.
Albus otti naurusumutepullon esiin kaapunsa taskusta ja ravisteli sitä uhkaavasti.
  Silloin kasvihuoneen ovi avautui ja luokallinen oppilaita purkautui ulos. He peittivät Scorpiuksen ja Smithin hetkeksi näkyvistä. Kun iloisesti rupatteleva kuudeluokkalaisten joukko oli lähtenyt, Rose näki Minin jääneen luihuispoikien seuraan. Serkun vahva laventelin tuoksuinen hajuvesi tulvahti Rosen nenään. Hän ihmetteli, mitä asiaa Minillä mahtoi olla Scorpiukselle tai Smithille.

  "Kiitos, että odotit", Mini sanoi kirkkaalla äänellä ja katsoi Scorpiusta silmät loistaen. Aivan kuin hän olisi tavannut kauan sitten kadottamansa ystävän. Rose oli harjoitellut salaa samanlaista ilmettä peilin edessä, mutta hän onnistui näyttämään vain typerältä.
  "Minulla ei ole sitä mukana vielä", Scorpius huomautti. Smith näytti hänen vieressään melko häkeltyneeltä ja tuijotti Miniä suu raollaan. 
  "Voi, ei se mitään. Minä voin silti maksaa jo nyt", Mini vastasi hymyillen ja kaivoi laukkuaan.

Rose ei ollut uskoa korviaan: idiootti Malfoy kauppasi Rosen linkkuveistä hänen omalle serkulleen, mieluummin kuin Smithille!
Vastaus outoon käytökseen paljastui, kun Mini otti laukustaan esiin suljetun koeputken, jonka sisällä kimalteli kaksi pitkää ja platinanvaaleaa hiusta, jotka olivat mitä luultavimmin peräisin hänen omasta typerästä päästään.

  Scorpius otti veelan dna:ta sisältävät hiukset kiitollisena vastaan. Hän jupisi jotain täydellisestä taikajuomasta ja pudotti koeputken laukkuunsa. Rosen teki mieli syöksyä kuristamaan ensin valehteleva Scorpius ja sitten vihollisen kanssa veljeilevä Dominique.
  Ilmeisesti Albus aisti Rosen valkohehkuisen raivon, koska hän nykäisi heidät vielä lähemmäs kaupantekijöitä, hiipi heidän taakseen ja hivutti kätensä kaavun alta. Hän suihkautti nopeasti naurusumutetta Scorpiuksen päälle. Sitten hän veti Rosen mukanaan kauemmas.
  Scorpius alkoi vähitellen hihittää ja hytkyä. Mini ja Smith tuijottivat häntä hämmentyneinä.
  "Koska minä saan nähdä sen?" Dominique kysyi innoissaan ja kieputteli hiussuortuviaan sormensa ympärille.
Scorpius remahti nauruun ja piteli vatsaansa.
  "Mi-nä en voi tälle mi-tään... ha ha ha... tämä on jokin – haha – loitsu!"
Jostain syystä nauru vain ärsytti Rosea lisää. Aivan kuin häntä olisi pilkattu henkilökohtaisesti.
  "Sinä... saat, haha, nähdä sen... hahaha, vaikka heti", Scorpius kikatti.
Dominique risti kätensä ja näytti loukkaantuneelta.
  "Valehteliko sinä minulle? Taisit vain haluta hiukset."
Scorpius ei pystynyt enää puhumaan, vaan räkätti kuuluvasti. Samalla hän yritti hillitä naurua laittamalla käden suunsa eteen.
  "Scorpius, mikä sinulla on?" Smith kysyi huolestuneena.
Malfoy valahti polvilleen ja otti taikasauvansa esiin.
  "Joku... haha, on noitunut minut, hahaha!"

Kun Smith ja Mini kiinnittivät huomionsa Scorpiukseen, Rose päätti tutkia maahan pudonnutta Scorpiuksen laukkua. Hän osoitti sitä Albukselle ja he kyykistyivät.
  Mutta laukussa ei ollut mitään epäilyttävää.

Turhautunut Rose päätti toimia: hän heilautti näkymättömyysviitan yltään, jolloin Albus voihkaisi ja Mini kiljaisi.
  "Anna se takaisin!" hän kivahti likaista maata hakkaavalle Scorpiukselle.
Rose tähtäsi häneen kumoutusloitsun ja remakka nauru lakkasi saman tien. Scorpius hengitti nopeasti ja hieroi vatsaansa.
  "Ettäs kehtaat!" Rose huudahti. "Pöllit minun linkkuveitseni ja kauppaat sitä parhaiten tarjoavalle, minun omalle serkulleni!"
Hän osoitti Scorpiusta taikasauvallaan ja mulkaisi Miniä, joka näytti tavallista hölmistyneemmältä. Luultavasti serkku ei tiennyt, että hänelle tarjottiin varastettua tavaraa.

  Scorpius kömpi seisomaan ja pyyhki kädellään hieman liejua kasvoistaan.
"Minä en ole koskenutkaan sinun rakkaaseen linkkuveitseesi, Weasley", hän sanoi hampaat irvessä. Hänen kallis villakaapunsa oli likaantunut.
Rose astui lähemmäs häntä sauva ojossa.
  "Valehtelija! Minä näin, kuinka te kävitte siitä kauppaa!"
Scorpius otti nahkalaukkunsa maasta ja pudisti sotkuista päätään.
  "En ymmärrä, miten olet pärjännyt tuollaisen päättelykyvyn avulla neljännelle luokalle saakka", hän tuhahti.
Rose naksautti kieltään. Hän ei antaisi solvauksien hämätä itseään. Hän oli saanut Scorpiuksen rysän päältä kiinni.
  "Anna olla", Rose kärisi, "anna veitsi takaisin, se ei ole sinun. Mini on ehkä tyhmä, mutta se ei oikeuta sinua käyttämään häntä hyväksesi."
Hän kuuli Minin henkäisevän kuuluvasti, mutta Rose ei välittänyt. Hän oli liian vihainen. Nyt oli varmaa, että hän ei voinut luottaa vastanäyttelijäänsä pätkääkään.

  Scorpius huokaisi raskaasti.
  "Anteeksi, mutta mitä hemmettiä sinä riehut, Rose-rakas?" Mini kysyi kiivaasti ja nakkeli pitkiä hiuksiaan. Ranskalaisesti aksentista ei ollut tietoakaan. Hän katsahti Scorpiusta äkäisesti ja jatkoi: "minä olin ihan rauhallisesti ostamassa tässä pöllöä, kun sinä ilmestyit tyhjästä haukkumaan minua!"
Rose tuijotti häntä otsa rypyssä.
  "Mitä pöllöä?" hän kysyi nopeasti ja vilkaisi Scorpiusta, jonka irvistys oli muuttunut pingoittuneeksi hymyksi. Smith hieroi terävää leukaansa ja näytti pelkästään uteliaalta.
Mini polki jalkaansa turhautuneesti.
  "Scorpius lupasi myydä minulle yhden pöllönsä poikasista!"

Hyvin hitaasti Minin kiukkuiset sanat valuivat Rosen tajuntaan. Hän tunsi, kuinka hänen poskiaan ja kaulaansa alkoi kuumottaa. Hän vilkaisi taakseen ja tajusi, että Albus oli edelleen piilossa näkymättömyysviitan alla. Yhtäkkiä Rose tunsi itsensä hyvin hölmöksi.

  "Hän lupasi antaa myös minulle yhden niistä kolmesta tornipöllöstä ilmaiseksi, koska autoin häntä jästitiedossa", Smith kiiruhti sanomaan.
Ehkä tosiaan oli niin, että Rose oli todistanut Pöllölässä yli viikko sitten, kuinka kolme pöllöä kuoriutui munista, joiden koko ja sävy täsmäsivät tornipöllön munien määritelmään. Ehkä tosiaan ne vastasyntyneet linnut olivat Scorpius Malfoyn suuren tornipöllön poikasia. Ehkä Rose oli erehtynyt, kun oli syyttänyt Malfoyta varkaaksi.
  Tosin, ehkä oli vielä pieni mahdollisuus, että linkkuveitsi olisi sittenkin Malfoylla, ja Rose voisi pelastaa kasvonsa...

  "Mennään vaikka heti Professori Imeilin luokse ja pyydetään häneltä vähän totuusseerumia", Scorpius sanoi tasaisella äänellä ja katsoi Rosea tiukasti tuuheiden ripsiensä alta, jolloin Rosen oli pakko katsoa maahan. Häntä hävetti oma äkkipikaisuutensa.
  "Anteeksi, minä erehdyin", Rose mutisi kengilleen hyvin hiljaa. Häntä ärsytti, että Albus pysyi turvallisesti viitan alla, koska nyt Rose sai syyt niskoilleen myös naurusumutteesta.

Smith naurahti ilkeästi, mutta muut olivat hiljaa. Loputa Dominique tuhahti ja marssi pois. Rosen teki mieli juosta pakoon, mutta hänen jalkansa eivät totelleet.
  "Ikävää, että meidän täytyy tehdä yhteistyötä vielä kaksi kuukautta", Scorpius huomautti kylmästi.
Rose kohotti katseensa.
  "Sinä haukuit minua kirjastossa! Minä kuulin! Et ole itse yhtään sen parempi!"
Scorpius rypisti kalpeaa otsaansa.
  "Ai sinä et koskaan solvaa minua vai?"
Rose puristi kätensä nyrkkiin.
  "Minä kuulin kirjastossa, kun sinä puhuit minusta –" hän sopersi, mutta silloin Scorpius asteli rivakasti aivan hänen eteensä ja huusi vihaisesti:
  "Salakuunteletko sinä minua? ODOTATKO SINÄ, ETTÄ OLEN SAMANLAINEN RIKOLLINEN NIIN KUIN ISÄNI SINUN MIELESTÄSI, NIINKÖ?"
Kun hän oli niin lähellä, Rose huomasi muutamat pisamat pojan poskilla.

Rose kavahti kauemmas säikähtäneenä. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän pudisti päätään. Scorpius hengitti kiivaasti rinta kohoillen, kun hän mulkoili Rosea. Rapa valui pojan yllättävän tummien kulmakarvojen yli.
  "Sinun mielestäsi olet kovinkin tärkeä", Scorpius kuiskasi halveksivasti, "mutta sinusta ei koskaan tule muuta kuin kuuluisien vanhempien mitätön lapsi. Minä opiskelen jästitietoa, koska haluan näyttää vanhemmilleni, että välitän. Välitän muustakin kuin menneisyydestä."
  Sitten Scorpius lähti nopeasti kohti linnaa, häkeltynyt Smith kintereillään. Rose puristi käsivarsiaan ja toivoi, että hän olisi syntynyt jästiperheeseen niin kuin Cecilia Dursley... tai edes normaaliin velhoperheeseen.

Seuraavat päivät eivät olleet mukavia.
Rose odotti seuraavia näytelmäharjoituksia pelon sekaisin tuntein. Häntä jännitti kohdata Malfoyn synkkä katse.
Onneksi Mini antoi hänelle nopeasti anteeksi: jo muutaman päivän päästä kasvihuone-episodin jälkeen tämä esitteli hänelle uutta Fleurilta saamaansa hajuvesipulloa.
  Laventelin tuoksuinen Rose antoi harjoituksien piinata mieltään niin paljon, että muodonmuutostunnista ei meinannut tulla yhtään mitään. Kun hän oli paiskannut kolmannen hiirensä vahingossa kattoon, Brina sanoi myötätuntoisesti:
  "Et sinä voinut tietää, mistä ne puhuivat. Ihan hyvin Malfoysta voisi uskoa, että hän ei arvosta toisten omaisuutta."
Mutta Brina ei ollut koskaan haukkunut Scorpiusta tai syyttänyt tätä varkaaksi.
  "Sinä et saanut edes jälki-istuntoa", Brina lohdutti. Sitten hän sytytti hiirensä vahingossa tuleen ja kiiruhti sammuttamaan sen. Professori McGarmiwa pudisti heille päätään.
  "Brina, kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa, että keskity!" Professori huusi. Hän oli melko nuori opettajaksi, ja myös hänen tätinsä oli aikoinaan opettanut muodonmuutoksia. Professori McGarmiwan mustat hiukset olivat tiukalla poninhännällä ja hän puhui vahvaa skotlannin murretta.
  "Ei se johdu keskittymisestä", Brina jupisi naama punoittaen, "ihan totta, joskus minusta tuntuu, että isoisoisäni oli lohikäärme tai jotain vastaavaa."

Brina ei onneksi ollut huomauttanut Roselle, että "mitäs minä sanoin", mistä Rose oli kiitollinen. Brina jopa solvasi Malfoyta, mikä ei kuulunut lainkaan hänen tyyliinsä. Ikävä kyllä se ei tällä hetkellä piristänyt Rosea, joka tunsi itsensä lapselliseksi ja hölmöksi. Häntä ei edes harmittanut, että linkkuveitsi oli edelleen kateissa: ehkä oli Roselle aivan oikein, että hän ei voinut murtautua mihinkään.

Oppitunti päättyi. Hiiret palautettiin häkkeihinsä ja kuolleet yksilöt laitettiin roskiin. Rose, Brina ja Hetty jäivät luokkaan valmistelemaan näytelmäharjoituksia. He raivasivat pulpetit pois tieltä ja jäivät odottamaan muita. Hetty kampasi jälleen polkkatukkansa ojennukseen ja tarkasteli kasvojaan pienestä peilistä.
  "Saatko sinä tuosta jonkinlaista tyydytystä?" Brina kysyi hieman töykeästi. Hänen oma piikkitukkansa näytti siltä kuin hän olisi vasta herännyt.
Hetty sulki taskupeilinsä niin että se napsahti äänekkäästi. Hän mutristi pulleita huuliaan.
  "No, minun mielestäni peiliin on ihan kiva vilkaista välillä", Hetty töksäytti. "Se auttaa myös ilmeiden harjoittelussa."
Brina pyöräytti sinivihreitä silmiään, jotka olisivat olleet oikein somat, jos niitä eivät olisi kehystäneet palaneet kulmakarvat.

  Hetty kehui Rosen hajuvettä, joka oli oikeasti Dominiquen. Muusta he eivät sitten enää keksineetkään yhteisiä puheenaiheita. Onneksi hengästynyt Neville kiiruhti pian luokkaan, kantaen suurta paperipinkkaa.
  "Korjatut käsikirjoitukset", hän puuskutti ja tömäytti monisteet pöydälle.
"Ei huolta", hän lisäsi huomattuaan tyttöjen epäuskoiset ilmeet, "niissä on vain teidän ehdottamianne pieniä muutoksia. Te opitte ne kyllä nopeasti."
Hetken kuluttua loput näyttelijät saapuivat. Brina alkoi puuhastella lohikäärmepuvun kimpussa.

  Rosen kasvoja kuumotti, kun Scorpius käveli luokkaan, mutta hän ei vilkaissutkaan Roseen. Ehkä hän unohtaisi naurusumutteen käytön ja antaisi asian olla, jos Rose pysyttelisi etäällä eikä ärsyttäisi häntä enempää.
  Smith auttoi Nevilleä jakamaan hiotut käsikirjoitukset. Sitten ensimmäisen kohtauksen näyttelijät jäivät keskelle lattiaa seisomaan. James oli flunssassa, joten hän aivasteli vahingossa muiden päälle ja lausui vuorosanansa melko aneemisesti.
  "Minä aion tuhota pahan pimeyden lordin, Lordi Voldemortin", James pärski.
  "Älä sano sitä nimeä!" Scorpius tiuskaisi niin vihaisesti että Rose hätkähti. Hän katsoi omaa paperiaan ja luki ääneen uudistuneet repliikkinsä:
  "Hienoa nähdä, Neville, että olet viimein uskaltautunut ulos oleskeluhuoneesta!"
Rose kurtisti kulmiaan ja katsoi tekstiä. Niin siinä tosiaan luki. Aikuinen Neville näytti joka tapauksessa hieman punakalta ja hämmästyneeltä. Myös muut vilkuilivat toisiaan häkeltyneesti, kunnes jatkoivat lukemista.
  "Puoliverinen prinssi on lähtenyt!" Channing riemuitsi hetken kuluttua ja kohotti Matoisa-Lankun valmistaman puisen miekan kohti kattoa.
Kaikki huoneessa olijat taputtivat, ja ensimmäinen kohtaus päättyi.

  "Se meni hyvin, mutta Rose, älä muuntele repliikkejäsi enempää", Neville kommentoi.
Rose nyökkäsi hämillään. Hän luki suoraan paperista, ihan niin kuin muutkin.
  "Kärmeskieltä voi opetella matkimaan", Scorpius aloitti toisen näytöksen.
Rose henkäisi:
  "Tuolla alhaalla se on, Sairaalloinen kammio."
Rose korjasi nopeasti virheensä:
  "Ei kun siis Salaisuuksien kammio."
Hän siristi silmiään. Ehkä hänen pitäisi hankkia silmälasit.
  "Sinun täytyy tehdä se", Scorpius jatkoi hämmästyttävän kiihtyneesti ja eläytyen, "Hermione, sinun täytyy tuhota hirnyrkki."
  "Miksi minun?" Rose kysyi ja katsoi Scorpiusta ensimmäistä kertaa kasvoihin koko harjoituksen aikana. Scorpius katsoi takaisin silmiään räpäyttämättä.
  "Minä tuhosin jo omani, tämä kuuluu sinulle", Scorpius sanoi vakuuttavasti matalalla äänellä. Rose ihmetteli, miten paljon Malfoy olikaan parantanut ilmaisuaan viime kerroilta.
Rose katsoi taas vuorosanojaan.
  "Minun tekee mieli jäätelöä", hän kuiskasi kuuluvasti ja läimäytti käden suulleen. Hän vilkaisi paperiaan uudestaan ja huomasi, että siinä luki jäätelön sijasta: juoda Puuskupuhin kupista. Mutta Rose oli varma, että vielä äsken siinä luki jäätelö.
  "Täh?" Scorpius älähti kovaa ja virnisti.
  "Minä haluan juoda Puuskupuhin kupista", Rose korjasi, mutta muut nauroivat niin kovaa, että he eivät kuulleet.
  "Rose, sinun pitäisi ottaa tämä vakavasti", Neville sopersi, "meillä ei ole aikaa pilailulle."
Mutta James läimäytti Rosea selkään ja kehui tämän löytäneen viimein huumorintajunsa.

Sitten tuli suutelukohtaus, joka oli kummitellut Rosen mielessä alusta asti. Punasteleva Neville änkytti:
  "Rehtori esitti pyynnön, että näytelmään pitää saada myös romantiikkaa. Se vetoaa naiskatsojiin."
Sekä Rose että Scorpius tuijottivat häntä tyrmistyneesti.
  "Ei kai me suudella oikeasti?" Rose töksäytti.
Neville katseli erittäin kiinnostuneesti taikasauvaansa ja mumisi:
  "Niin."
James nauroi.
  "Ei hätää, serkku. Jos te epäonnistutte, minä ja Hetty korvataan se maailman mahtavimmalla suudelmalla", hän virnuili ja iski silmää.
Rose tuhahti. Hänen takaansa kuului äänekäs paukahdus ja kolinaa: Brina oli vahingossa kaatanut yhden rekvisiitaksi tarkoitetuista haarniskoista. 
 
"Professori", Scorpius sanoi vilpittömästi, "tiedäthän, Weasley on vähän hermoheikko. Hän kanniskelee veitsiä mukanaan ja kiroaa viattomia."
Rose tuhahti. Neville katseli heitä jokaista vuorollaan ja mumisi itsekseen. Lopulta hän ilmoitti, että harjoitukset olivat päättyneet. Ne eivät olleet sujuneet alkuunkaan hyvin. Tätä Rose oli etukäteen pelännyt: kiusallisuutta.

  Kun kiukusta kihisevä Rose pakkasi laukkuaan, käsikirjoituksen otsikko osui hänen silmiinsä: Valitun viimeinen taikina. Sen täytyi olla virhe.
Hän repäisi Hugolta tämän oman version: siinä otsikko luki oikein, kuten ennenkin, Valitun viimeinen taistelu. Eli vain Rosen paperi oli virheellinen ja hän tajusi, miksi harjoitukset olivat sujuneet huonosti.
  "Joku muunteli minun repliikkejäni!" Rose parahti.
Sitten hän tavoitti luokasta juuri poistuvan Scorpiuksen ivallisen katseen.

Taistelu oli virallisesti alkanut.