A/N: Hei taas kaikille! : ) Ette uskokaan, miten paljon kommentit inspiroivat ja innostavat jatkamaan mahdollisimman nopeasti! Kiitos palautteesta sekä ihan vain siitä, että olette klikanneet tämän ficin auki!
Swizzy: Ainakin tämä kymppiluku jää varsinaiseen cliffhangeriin! Kiva, jos olen onnistunut säilyttämään mielenkiinnon. :>
renessie- Myönnettävä on, että en ole itsekään pahemmin kolmatta polvea lukenut. Ehkä siksi olen onnistunut luomaan täysin omat mielikuvat poppoosta.
Pinja: Itse en pahemmin pidä Rosesta, mutta hienoa että hänelle löytyy faneja : D
Ledi: ei ei, komerot ovat liian pervoja!
onski: jaa-a, mahtaakohan Rose/Scorpius jäädäkin vain kipinätasolle... saa(tte) nähdä.
Siiderii: huispauskenttä on taiottu pysymään vihreänä taika-aineen avulla. Jamesin jalan myrkytystä epäiltiin siis sen aineen aiheuttamaksi.
Admila!: hih, kiva että joku miettii, että tässä tarinassa todella on
joku pahis! Saat pian nähdä, täsmäsikö mikään teorioistasi...
Tämä melko toiminnallinen kymppiluku syntyi muun muassa Gotyen
Somebody I Used to Know -biisin tahdittamana. Siitä vain lukemaan ja kertomaan, alkoiko joulunäytelmä niin kuin olitte kuvitelleet (:
– Kymmenes luku –
Joulunäytelmän paluu
Kun lukukauden viimeinen päivä koitti, suurin osa Tylypahkan oppilaista jäi kouluun vielä yhdeksi yöksi ennen kotiinlähtöä: moni halusi nähdä joulunäytelmän. Ne, joita itse esitys ei kiinnostanut, halusivat nähdä edes vilaukselta kuuluisan Harry Potterin, joka oli huhujen mukaan myös tulossa Tylypahkaan katsomaan
Valitun viimeistä taistelua. Yleisessä tiedossa oli myös, että V.N.O:n (Velhojen Näyttämötaiteiden Opiston) entinen opetteja ja Tylypahkan edellisen joulunäytelmän ohjaaja Professori Bisse oli yksi kutsutuista vieraista.
Takahuoneen tunnelma oli levoton; meikkauspöytien ääressä kävi kova kuhina, kadonneita vaatteita etsittiin kutsuloitsujen avulla ja jotkut kertasivat vielä vuorosanojaan. Ernie oli niin hermostunut, että hän näytti pelottavassa maskissaan melkein todelliselta pimeyden velholta.
Rose toivoi, että hän olisi päässyt yksityiseen kabinettiin, jossa hän olisi voinut meditoida rauhassa.
Minä olen Hermione Granger.Kutsuvieraita oli jo ilmestynyt katsomoon. Viimeksi, kun Rose oli vilkaissut suureen saliin, hän ei ollut nähnyt muita tuttuja kuin Kingsley Kahlesalvan, joka istui kunniapaikalla eturivissä. Tuttujen kasvojen näkeminen rauhoitti vain hetkeksi.
Rose hypisteli ruskeita paksuja kiharoitaan ja yritti hengittää rauhallisesti. Siellä jossain istuivat myös kykyjenetsijä sekä Päivän Profeetan toimittaja.
"Minua jännittää!" Rose parahti, kun Albus tuli hänen viereensä pyöreät silmälasit nenällään. Hän näytti aivan isänsä nuoruuskuvien kopiolta.
"Niinkö?" Albus murahti synkästi. "Olet harjoitellut muutaman kuukauden, minä sen sijaan pari viikkoa. Luuletko, että minusta on helppoa mennä tuonne tekemään itsestäni narrin?"
Rose ei sanonut mitään. Näytelmä merkitsi paljon enemmän hänelle kuin Albukselle, se ero tilanteessa oli. Hän ei osannut päättää, mikä häntä jännitti eniten: esiintyminen sinänsä vai ensisuudelma? Jos Rose oli surkea, se päätyisi seuraavan päivän lehteen.
"Hyvin se menee", rohkaisi Scorpius yllättäen heidän takaansa. Hän näytti todella erilaiselta punaisine hiuksineen ja pisamineen. Rosen sydän jyskytti jännityksestä.
"Kunhan ette luule itsestänne liikoja", Scorpius nälväisi omaan tyyppilliseen tapaansa.
Rose ei saanut ajatuksiaan irti suutelukohtauksesta. Hänen ensisuudelmansa koittaisi tänä iltana,
tuon kanssa. Rosea alkoi hieman kaduttaa, että hän ei ollut suostunut harjoittelemaan aikaisemmin Ernien kanssa mistelinoksan alla...
"Meidän pitää puhua!" Rose vinkaisi hätäisesti ja katsoi Scorpiusta vaativasti.
Scorpius katsoi häntä hämmentyneesti.
"Mennään lavalle, täällä on liikaa väkeä", Rose ehdotti ja kiiruhti ulos takahuoneesta.
Lavalla ei ollut ketään, paitsi suuri lohikäärmeasu myttynä maassa. Esirippu oli vielä heidän suojanaan, mutta sen takaa kuului vaimeaa ihmisten puheensorinaa, joka sai Rosen jännityksen kasvamaan entistä enemmän.
Rose pysähtyi keskelle näyttämöä ja kääntyi katsomaan Scorpiusta niin vakavalla ilmeellä kuin osasi.
"No?" Scorpius ärähti.
Rosen poskia kuumotti.
Sano se. "Minä... minä olen vähän epävarma siitä meidän suudelmastamme", Rose änkytti viimein. "Meidän olisi pitänyt harjoitella sitä etukäteen!"
Scorpius pureskeli purukumia välinpitämättömän näköisenä, mikä ärsytti Rosea.
"Olen tosissani", Rosen sanoi kipakasti, "me emme ole tehneet sitä kertaakaan."
Scorpiuksen vihreät silmät laajenivat hieman. Hän näytti viimein tuntevan olonsa yhtä epämukavaksi kuin Rose.
"Tarkoitatko, että sinä haluat suudella minua
nyt?" hän kysyi hämillään.
Rose vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katseli käsiään.
"En minä halua suudella sinua", Rose mutisi. "Minä en vain halua suudella lavalla... ekaa..."
Rosen ääni vaimeni epäselväksi sönkötykseksi. Hän ei todellakaan ollut aikonut paljastaa Scorpiukselle, että hän ei ollut koskaan aikaisemmin suudellut ketään poikaa.
"Ekaa kertaa?" Scorpius arvasi. Onneksi hänen äänessään ei kuulunut ivaa kuten yleensä.
Rose nyökkäsi. He olivat hetken hiljaa. Sitten Scorpius sanoi vakaalla äänellä:
"En minäkään ole koskaan suudellut ketään."
Rose katsoi häntä yllättyneesti. Se oli hämmentävää; Scorpius oli suosittu ja leuhka.
"Minusta me voisimme vain esittää suutelevamme lavalla", Scorpius ehdotti, "tiedäthän, minä peitän sinun kasvosi käsilläni."
Eikä Rose saisi vieläkään ensisuudelmaansa, mikä oli hyvä asia, kai...
"Kuulostaa hyvältä", Rose totesi ja hymyili epävarmasti.
He katsoivat toisiaan silmiin.
"Onnea", Scorpius toivotti hiljaa.
"Samoin", Rose vastasi.
Sitten Scorpius marssi pois lavalta.
Rose pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi hiuksiensa räpeltämistä. Lavalla oli mukavan tilavaa verrattuna takahuoneeseen. Hän kuuli, että kuoro aloitti yleisön viihdyttämisen esiripun toisella puolella.
Hänen olonsa oli osittain helpottunut: ainakin suudelmakohtauksen kohtalo oli selvitetty. Mutta Rosen sisällä velloi outo tunne, joka ärsytti häntä. Ehkä se johtui Brinasta ja Jamesista: parivaljakon lämpimät välit saivat Rosen kateelliseksi. Lisäksi Scorpiuksen käytös hieman harmitti: oliko Rose todella niin vastenmielinen, että kukaan ei halunnut suudella häntä?
Avauskohtauksen tanssijat kävelivät asemiinsa lavalle. Heidät oli puettu sinisiin, hohtaviin harsoihin; tanssijat esittivät järveä lohikäärmeen alla.
Rose päätti palata korjaamaan meikkiään. Hän huomasi kuitenkin lattialla pergamentin palan ja noukki sen käteensä. Joku näyttelijöistä oli luultavasti tiputtanut lunttilappunsa.
Scorpius,
tottele minua tämän yhden ainoan kerran. Älä pilaa elämääsi typerän näytelmän vuoksi. Potterin sakki epäilee sinua varmasti, jos ja kun jotain pahaa tapahtuu. Minä en pidä siitä, että sinä vietät aikaasi Rose Weasleyn kanssa.
Isä Kirje oli osoitettu Scorpiukselle tämän isältä, Draco Malfoylta. Hän ei selvästi halunnut poikansa esiintyvän. Mutta mitä pahaa näytelmässä muka tapahtuisi?
*
Arthur ja Molly Weasley saapuivat Tylypahkaan lentävällä, mustalla mersulla. Laskeutuminen sujui hieman töyssähdellen, koska hermostunut Molly joutui ajamaan pitkästä aikaa: Arthuria oli kielletty menemästä auton rattiin sairaskohtauksen jälkeen.
"Vähemmän kaasua!" Arthur rääkäisi, kun auto nytkähti uhkaavasti kohti tällipajua.
Molly kiepautti rattia rajusti oikealle ja auto pyörähti ilmassa ympäri.
"Älä huuda!" Molly huusi. "Olen tarpeeksi peloissani jo valmiiksi."
Lopulta mersu laskeutui turvallisesti Tylypahkan parkkipaikalle. Muutama komeaan turkikseen sonnustautunut noita loi autoon paheksuvia silmäyksiä.
"Katso nyt, minua tuijotetaan", Molly jupisi ennen kuin astui ulos mersusta. "Minähän sanoin, että käytetään mieluummin hormipulveria!"
Arthur kampesi itsensä ulos, suoristi silmälasinsa ja nojasi kävelykeppiinsä. Hänen harmaat hiuksensa sojottivat hassusti.
"Höpsistä. Sinä ajoit vallan mainiosti: törmäsimme vain yhteen liito-oravaan", Arthur huomautti.
Molly huokaisi ja pudisti päätään.
He molemmat katselivat lumen kuorruttamaa linnaa ihaillen.
"Pitkästä aikaa", Arthur huokaisi.
"Ajatella, että me olemme jo niin vanhoja, että osa lapsenlapsistamme on valmistunut Tylypahkasta", Molly sanoi haikeasti.
Arthur laittoi kätensä vaimonsa harteille.
"Meidän on oltava pahuksen ylpeitä niistä veijareista!"
He lähtivät hymyillen kohti Tylypahkan sisäänkäyntiä, joka oli koristeltu pienin kynttilöin.
Eteisaulassa heidät vastaanottivat kotitontut, joilla oli punaiset tonttulakit päässään.
"Tervetuloa Tylypahkan joulunäytelmään", tontut toivottivat ja ottivat Arthurin ja Mollyn ulkovaatteet.
Suuren salin ovilla Arthur näytti heidän lippunsa yli-innokkaan näköiselle pullealle pojalle, joka ohjasi heidät paikoilleen, toiseen riviin. Heidän vieressään oli vielä monta tyhjää paikkaa.
"Onpa täällä kaunista", Molly kehui ja vilkuili ympärilleen. Samalla hän vilkutti muutamille tuttaville, jotka istuivat kauempana.
Sali oli jo melkein täynnä katsojia. Kingsley istui eturivissä, tietenkin, koska hän oli taikaministeri. Arthur ylisti Kingsleytä melkein joka päivä uuden autolain vuoksi, mutta Molly oli sitä mieltä, että lentävät autot olivat yhtä typerä keksintö kuin ei-lentävät autot.
Kingsleyn vieressä oli tuiman näköinen nuori velho, jolla oli lehtiö ja sulkakynä kädessään. Molly toivoi lähinnä kunnianhimoisen Rosen vuoksi, että toimittaja olisi armollinen. Kyseessä oli sentään vain lasten, Nevillen ja teatterihullun Pendragonin kyhäelmä.
Suuri sali tuntui olevan yhtä kuin joulu: ikkunat oli koristeltu tekolumella ja pienillä, tuikkivilla valoilla, joulukuuset somilla, elävillä keijuilla.
Lavan vieressä seisoi joukko hienosti pukeutuneita oppilaita, jotka hymisivät rauhallisia joululauluja. Molly äkkäsi Lilyn laulamassa ja heilutti tälle kättään leveästi hymyillen. Lily ei näyttänyt huomaavaan, joten Molly nousi seisomaan ja vilkutti entistä suurieleisemmin. Lopulta Lily kohotti kättään nopeasti ja soi mummilleen pikaisen hymyn. Hän näytti todella sievältä kuoropuvussa.
"Pian tyttö saa oman moponsa", Arthur tuumi iloisena. Hän oli ottanut tavakseen ostaa lapsenlapsille mopon näiden 13-vuotispäivänä.
"Toivon todella, että hän ymmärtää pysytellä kotimaassa, toisin kuin Freddy ja Albus", Molly huomautti.
Arhur nyökytteli päätään ja jatkoi listaa:
"James ajoi ylinopeutta samana iltana kun pääsi mopon selkään. Roxanne pitää enemmän kilpaluudista. Rose ei uskaltanut edes käynnistää mopoa. Mini yritti tankata mopon kermakaljalla. Louis pelkää vaatteidensa likaantuvan. Näin ollen Lily ja Hugo ovat viimeinen toivoni, koska Percy ei luultavasti päästä lapsiaan pois kirjojen ääreltä."
Mutta Molly ei enää kuunnellut, vaan hytkyi hermostuneesti paikoillaan. Hän vilkaisi rannekelloaan nopeasti.
"Missä muut ovat? Näytelmä alkaa kohta."
"Luulen, että rehtori on itse vastaanottanut heidät", Arthur uumoili. "Tiedäthän, Pendragon ei voi vastustaa tilaisuutta tehdä näyttävää sisääntuloa, itse Harry Potterin ja muiden kanssa."
He näkivät vielä muutaman tutun kävelevän istumapaikoille, kuten Ted Tonksin, sädehtivän Victoiren ja huonoryhtisen Viktor Krumin, joka oli kai jonkun Mollyn lapsenlapsen kummisetä. Eturiviin meni istumaan hapanilmeinen vanha velho, jonka Molly tunnisti entiseksi opettajakseen professori Bisseksi. Bisse oli ohjannut edellisen joulunäytelmän.
Pian suuren salin valoja himmennettiin, ja niin kaikui ilmoille kuuluva miesääni:
"Hyvää joulua kaikille ja tervetuloa Tylypahkan toiseen joulunäytelmään!"
Suuren salin oville oli ilmestynyt kirkkaan punaiseen juhlakaapuun sonnustautunut Sir Tristan Pendragon. Hänen tavaramerkkinsä, musta silinterihattu, oli koristeltu välkkyvillä jouluvaloilla. Hän käveli keskikäytävää pitkin kohti lavaa ja levitteli dramaattisesti käsiään.
"Toivon, että nautitte esityksestä! Olemme tehneet kovasti töitä tämän illan eteen!" rehtorin taialla voimistettu ääni mylvi. Molly huomasi, että Harry, Ron ja muut puuttuvat lähisukulaiset kipittivät saliin Pendragonin perässä.
"Olkaa hyvät, tässä
Valitun viimeinen taistelu!" rehtori lopetti puheensa.
Yleisö taputti, ja rehtori istui Kingsleyn ja Bissen väliin eturiviin. Samalla hän sammutti valot hatustaan.
Ron istui äitinsä viereen. Hän oli pukeutunut hölmöön mustavalkoiseen juhlakaapuun, joka näytti olevan uusi muotivillitys. Muriel-tädin vanha kaapu olisi sopinut Ronaldille vallan mainiosti. Molly loi pahan silmäyksen myös Tedin kirkkaan pinkkiin hiuspehkoon, mutta sitten se toi hänen mieleensä vanhan, jo kuolleen tuttavan...
"Rose on intoillut tästä näytelmästä jo ties kuinka kauan", Ron supatti. "Hän ei ole suostunut paljastamaan, kuka esittää minua."
Molly oli salaa tyytyväinen, että Ron ei ollut tajunnut vilkaista näytelmän esittelyvihkoa, joka oli jaettu jokaiselle penkille. Kesken esityksen hän ei voisi alkaa riehua.
Kuoro aloitti uhkaavan kuuloisen balladin, joka ei varmasti ollut joululaulu. Loputkin salin valot sammuivat. Lavan edessä oli edelleen punainen esirippu.
"Kuinka kauan tämä kestää?" Ron kysyi, mutta Molly vaiensi hänet äkäisellä äännähdyksellä.
Nuori poika aloitti taialla voimistetulla äänellä:
"On vuosi 1998. Toukokuun toinen päivä. Legendaarinen Harry Potter, Valittu, on etsinyt ja tuhonnut pimeyden lordi Voldemortin piilotettuja hirnyrkkejä melkein vuoden. Viimein hän on matkalla kohti viimeistä taistelua.""
Esirippu vetäytyi sivuun.
*
Rosen sydän tykytti. Hän piti tiukasti kiinni lohikäärmeen selästä ja toivoi, että paksu meikki peitti hänen punoittavan ihonsa.
Onneksi sali oli pimennetty niin, että lavan kirkkaasta valaistuksesta ei voinut erottaa yleisöä. Rose kuitenkin aisti, että häntä katseli sillä hetkellä monta sataa silmäparia. Häntä, Albusta ja Scorpiusta. Hugo ja Louis olivat turvallisesti piilossa lohikäärmeen sisällä.
Minä olen oikea näyttelijä, Rose hoki itselleen.
Nauti tästä tilanteesta.Sinisellä maalilla sivellyt tanssijat heiluivat rytmikkäästi heidän alapuolellaan, matkien aaltojen liikkeitä. Tilanteesta oli vaikeaa nauttia, koska lohikäärmeen selässä oli epämukavaa istua ja aina silloin tällöin Rose tunsi Scorpiuksen hipaisevan itseään.
Rose oli erottavinaan katsomosta isänsä epäuskoisen älähdyksen: hän oli varmasti jo tajunnut, kuka istui Rosen takana ja esitti Ronald Weasleytä.
”Minä aion tuhota pahan pimeyden lordin, Voldemortin!” Albus lausui joulunäytelmän ensimmäiset vuorosanat.
”Älä sano sitä nimeä!” Scorpius mylväisi äkäisesti. Yleisöstä kuului aivan varmasti Rosen äidin naurahdus, ja Rose sai uutta voimaa sisuksiinsa.
Lohikäärme syöksi tulta kohti katsomoa. Muutama lapsi kiljaisi. Tanssijat pyörähtelivät pois lavalta.
"Hemmetti", Scorpius kirosi hiljaa, niin etteivät katsojat kuulleet. "Hökötys syttyi tuleen!"
Kauhukseen Rose huomasi, että lohikäärmeen oikea siipi oli leimahtanut liekkeihin.
He hyppäsivät nopeasti alas tekoeläimen selästä. Louis ja Hugo kiikuttivat lohikäärmeen nopeasti pois lavalta, toivottavasti ehjin nahoin.
Näytelmän täytyi jatkua pienestä takaiskusta huolimatta.
Lavan taustalle oli heijastettu kolmiulotteinen kuva Tylyahon lumisesta kylästä. Channing käveli lavalle ja kohotti niin sanottua Rohkelikon miekkaa.
”Hienoa nähdä, Neville! Tuon miekan avulla sinun pitää katkaista pimeyden Lordin uskollisen käärmeen pää, jotta paha lordi muuttuu kuolevaiseksi", Rose lausui hieman huohottaen. Hän ei voinut uskoa, että Brina olisi jotenkin töpeksinyt turvajärjestelyjen suhteen.
Channing ei näyttänyt murehtivan Hugon ja Louisin kohtaloa:
”Sen aion tehdä. Tylypahka ei ole entisensä: täällä opettavat pahat kuolonsyöjät. Minä olen urhoollisesti vastustanut heitä ja pelastanut muutaman ihmishengen!”
Albus käveli aivan lavan etureunaan ja sanoi:
”Minä aion kostaa Dumbledoren kuoleman! Mutta nyt on meidän kiirehdittävä. Minun on etsittävä Korpinkynnen kadonnut diadeemi.”
Kuva Tylyahosta vaihtui ensin Tylypahkan linnaksi ja sitten käytäväksi sen sisällä. Albus käveli pois näyttämöltä.
”Mutta tuolta saapuu ilkeä rehtori Kalkaros!” Channing huudahti ja katsoi tuimasti lavalle saapuvaa Zebadiah Smithiä, joka osoitti heitä taikasauvallaan. Smith oli pukeutunut mustaan kaapuun ja hänen hiuksensa roikkuivat likaisina silmillä.
Smith toljotti heitä tyhjin silmin. Hänen olisi jo pitänyt lausua vuorosanansa. Hiljaisuus tuntui painostavalta.
"Jäitte kiinni, Potterin avustajat!" James kuiskasi kopistaan lavan alta.
Mutta Smith ei tuntunut kuuntelevan: sen sijaan hän kallisti päätään ja murahti:
"Avada ke–"
Anteeksiantamaton kirous jäi kesken, kun Smith kaatui tainnutettuna maahan: Channing oli ehtinyt käyttää sanatonta kirousta.
Rose toljotti eteensä hämmästyneenä. He olivat poikenneet käsikirjoituksesta. Mitä Smith oikein pelleili?
Anteeksiantamaton kirous?"Lepakko on lähtenyt!" Channing karjaisi. Lavalle tuli taputtavia oppilaita, jotka hurrasivat.
Kuoro alkoi laulaa välimusiikkia ja esirippu valui lavan eteen. Ensimmäinen näytös päättyi.
"Mitä hemmettiä tuo oli olevinaan? Smith oli selvästi komennettu! Hän on paras kaverini, ei hän voisi tappaa minua!" Scorpius huusi hätääntyneenä, kun he syöksyivät takahuoneeseen lavasteiden vaihdon ajaksi. Channing raahasi tajuttoman Smithin perässään heidän viereensä. Takahuoneessa olivat myös Louis ja Hugo, jotka pitelivät kylmiä hauteita palohaavojensa päällä. Tuhoutunut lohikäärme lojui lattialla.
"Joku temppuilee", Rose päätteli ja käveli nopeasti edestakaisin. Häntä raivostutti: miksi joku halusi pilata hänen suuren hetkensä?
"Joku on tätä näytelmää vastaan", Albus tuumi. "Ajatelkaa nyt. Ensin James joutuu koomaan, sitten lohikäärme syttyy tuleen ja lopulta joku on komennuttanut Smithin tappamaan teidät."
Rose pysähtyi äkisti ja tajusi tosiasiat: hän olisi voinut kuolla äsken lavalla. Toisaalta, Smith oli 15-vuotias.
"Minun linkkuveitseni...", Rose mutisi, "se sama tyyppi vei minun linkkuveitseni!"
Albus pudisti päätään.
"Äh, minä se olin. Yritin saada sinut kääntymään Malfoyta vastaan", Albus tunnusti. "Minä varastin linkkuveitsesi, anteeksi."
Rose aukoi suutaan äänettömästi.
"Minä epäilen, että Malfoy on tämän kaiken takana!" Albus jatkoi ja osoitti Scorpiusta vihaisesti.
Hämmentynyt Scorpius kohotti kätensä ilmaan.
"Hei haloo, en minä osaa komennuttaa ketään!" hän puolustautui.
Rose katseli hänen viattoman näköisiä kasvojaan. Entäs epäilyttävä kirje, jonka Rose oli löytänyt?
"Sinun isäsi tiesi, että jotain pahaa tapahtuu!" Rose päätti huutaa. "Minä löysin kirjeen!"
Hän otti esille pergamentin palan. Scorpius katsoi sitä säikähtäneenä. Nalkkiin jäit, Rose ajatteli vimmoissaan.
"Hän on 15-vuotias!" Channing huomautti. "Minä puolestani epäilen Pendragonia.
Hän esiintyi ensimmäisessä joulunäytelmässä vuosia sitten. Minun isäni kertoi. Luulen, että hän on katkera ja haluaa kostaa jollain tavalla meille."
Rose katsoi Channingia hämmentyneesti. Hän ei ollut koskaan kuullut, että rehtori olisi ollut mukana epäonnistuneessa joulunäytelmässä.
"Toisaalta, se entinen näytelmäguru Bisse nauroi aika mahtavasti nähdessään meidän sekoilevan", Channing huomautti. "Hän on varmasti tyytyväinen, että joku muukin epäonnistuu Joulunäytelmän esittämisessä."
"Mutta Pendragon vaikuttaa aina niin oudolta", Hugo pisti väliin.
Rose kohautti olkiaan.
"Kuulostaa aika paksulta, jos minulta kysytään. Minusta tämä vaikuttaa
jonkun", niin sanoessaan hän katsoi terävästi Scorpiusta, "teinin käsitykseltä hyvästä pilasta."
Scorpiuksen silmissä välähti ja hän asteli aivan Rosen nenän eteen. Ennen kuin hän ehti rähjäämään, ovi pamahti auki.
Takahuoneen ovelle ilmestyivät Jon, Brina ja James. He kaikki näyttivät huolestuneilta.
"Toinen näytös alkaa, menkää jo!" Jon hoputti.
"Mutta rehtori on paha!" Hugo parkaisi.
Jon kurtisti kulmiaan ja meni auttamaan poikia palohaavojen hoidossa.
"Selittäkää te Jonille. Me jatkamme", Rose sanoi nopeasti, tarttui vastentahtoisesti Scorpiuksen käteen ja veti tämän mukanaan lavalle.
"Oletko hullu?" Scorpius tiuskaisi ennen kuin esirippu aukesi. "Mitä jos joku yrittää taas tappaa meidät? Tai siis mitä jos
minä yritän tappaa meidät?"
Hän hymyili vinosti.
"Tässä näytöksessä olemme vain me", Rose supatti itsepäisesti, kun esirippu alkoi kohota. "Ei kukaan voi satuttaa meitä satojen silminnäkijöiden edessä."
Scorpius vilkaisi häntä huolestuneen ja ärtyneen sekaisella ilmeellä, mutta jäi kuitenkin lavalle. Rose ei antaisi yhden typerän tappokirouksen pysäyttää itseään, olihan hän sentään sukua Harry Potterille.
He esittivät matkaavansa salaisuuksien kammioon, minkä jälkeen Rose kohotti Puuskupuhin kupin selkeästi yleisön nähtäville.
"Sinun täytyy tehdä se", Scorpius sanoi vakuuttavasti, "Hermione,
sinun täytyy tuhota hirnyrkki."
Rose katsoi häntä niin pelokkaasti kuin osasi.
"Miksi
minun?"
Scorpius tarttui hänen täriseviin käsiinsä. Ehkä tutina johtui jännityksestä, tai sitten aidosta pelosta. Tai sitten siitä, että Scorpius oli jälleen todella lähellä...
"Minä tuhosin jo omani", Scorpius sanoi rauhallisesti, mutta kuuluvasti, koska hänen ääntään oli voimistettu loitsulla.
"Minun tekee mieli juoda tuosta kupista", Rose kuiskasi. Hän ei voinut olla ajattelematta äitiään, joka katseli toisintoa menneisyydestään.
Scorpius kohotti kulmiaan ja älähti hämmästyneesti.
"Minä haluan juoda Puuskupuhin kupista", Rose sanoi taas.
"Älä", Scorpius kielsi käsikirjoituksen mukaan. "Iske siihen basiliskin hampaalla."
Mutta Rose katsoi kullattua kuppia lumoutuneesti. Se oli jostain syystä täyttynyt omituisella kirkkaalla nesteellä, joka ei kuulunut käsikirjoitukseen.
Sen enempää ajattelematta, Rose kohotti kupin huulilleen ja joi nestettä. Se maistui todella makealta, jopa hyvältä. Rose ei halunnut lopettaa juomista.
Scorpius heilautti kupin pois hänen suultaan, jolloin se kalahti maahan. Rose havahtui ja iski "hirnyrkkiä" hampaalla, jolloin kuppi rikkoutui hampaaseen taiotun hajotusloitsun ansiosta.
Kuoro alkoi laulaa entistä mahtipontisempaa sävelmää, kun he kävelivät pois lavalta. Albus tuli heitä vastaan diadeemi kädessään ja meni yleisön eteen. Kirottua tulta esittävät tanssijat aloittivat riehakkaan esityksen hänen ympärillään.
"Mitä tuo juoma oli?" Scorpius kysyi, kun he pääsivät pois ihmisten näköpiiristä.
Rose ei saanut sanoja suustaan, koska häntä huimasi. Hän tunsi jäseniään pakottavan, eivätkä hänen kätensä totelleet.
"Ei sinun pitänyt juoda mitään!" Scorpius sopersi hätääntyneenä.
Rose kaatui maahan. Hän oli edelleen tajuissaan, mutta hän ei pystynyt liikuttamaan raajojaan. Hän oli halvaantunut.
Scorpius valahti hänen viereensä ja katsoi kauhuissaan Rosea.
"Mikä sinulla on?"
Hän yritti auttaa Rosen istumaan, mutta Rosen keho tuntui kuolleen. Rose sai haukottua henkeä. Hän tunsi pakokauhun valtaavan velton ruumiinsa.
Rose kuuli kiireisiä askeleita. Pian Jonin huolestuneet kasvot ilmaantuivat hänen näköpiiriinsä.
"Minä vien Rosen takahuoneeseen ja koitan parantaa hänet. Jatkakaa näytelmää, jotta tämän kaiken aiheuttaja ei suutu liikaa. Yleisö ei saa hätääntyä", Jon selitti nopeasti. "Olkaa varovaisia! Improvisoikaa, jos täytyy!"
Scorpius näytti hämmentyneeltä, mutta hän ei ilmeisesti uskaltanut vastustaa opettajan pyyntöä. Jon leijutti Rosen pois samalla, kun Rose ihmetteli, miksi näytelmää jatkettiin tällaisessa tilanteessa. Aikoiko rehtori kenties räjäyttää koko koulun, jos tarpeeksi moni ei saisi surmaansa? Sitäkö Jon pelkäsi?
Jon ei vienyt Rosea takahuoneeseen, missä muut olisivat olleet. Sen sijaan Jon leijutti halvaantuneen Rosen pienestä palo-ovesta ulos kylmälle pihamaalle. Rose olisi hytissyt, jos hänen kehonsa olisi pystynyt siihen. Hän sai suustaan ulos vain vaimeaa änkytystä. Puhekyky oli kadonnut.
Tähdet tuikkivat pilvettömällä taivaalla. Kuu oli ohut sirppi.
"Tiedätkö, tämä olisi ollut paljon helpompaa täysikuun aikaan", Jon sanoi rauhallisesti ja laski Rosen kovakouraisesti lumeen. Rose ei onneksi tuntenut kylmyyttä kuin kasvoillaan. Hän ihmetteli, auttoiko lumi kenties halvaantumiseen, koska Jon oli tuonut hänet ulos.
Rosea itketti: näytelmä oli mennyt ihan pieleen. Tässä hän makasi toimettomana, mutta miksi?
"Arthur Weasleystä on tullut vanha ukko", Jon sanoi yllättäen ja siveli mustaa piikkitukkaansa. Hän oli melko kalpea; täysikuusta ei ollut kovin kauaa. Hänellä oli hieno laivastonsininen juhlakaapu, jossa oli kultaiset napit, yllään.
Mutta miksi Jon höpisi Rosen vaarista tuollaiseen sävyyn?
"Kun minä olin pieni lapsi, Arthur Weasley toi minun jästi-isäni autokorjaamoon erään vanhan auton huollettavaksi. Se taisi olla Ford Anglia, jos oikein muistan", Jon tuumi ja hieroi sängen peittämää leukaansa.
Minua ei kiinnosta, Rose ajatteli. Minä en halua kuulla vaarin vanhoista autojutuista, en varsinkaan nyt! Miksi Jon ei vienyt häntä sairaalasiipeen?
Mutta Jon jatkoi tarinaansa:
"Ikävä kyllä se auto ei ollut Arthurin. Hän oli töidensä avulla takavarikoinut sen toiselta velholta, koska se oli viritetty taikakeinoin kulkemaan liian nopeasti", Jon selitti.
Niin, vaari oli joskus vuosia sitten ollut töissä taikaministeriössä jästiesineiden väärinkäyttöä valvovalla osastolla. Miten se liittyi siihen, että Rose makasi halvaantuneena maassa? Toivottavasti muut olivat selvittämässä, kuka oli kironnut Puuskupuhin kupin. Ehkä rehtorilla tosiaan oli sormensa pelissä, ja Jon yritti vain rauhoitella Rosea täällä ulkona.
Jon kyykistyi Rosen viereen ja sipaisi lumet pois hänen kasvoiltaan.
"Se Ford Anglia kuului Fenrir Harmaaselälle."
Rosen silmät laajenivat. Harmaaselkä, kaikkien aikojen kammottavin ihmissusi, oli aikoinaan kynsinyt syvät arvet Bill-sedän kasvoille. Ikivanhoissa skandinaavisissa myyteissä auringon nielaisevaa petoa kutsuttiin nimellä Fenrir, Rose muisti ohimennen.
Jon hymyili katkerasti.
"Rakas Fenrir halusi autonsa takaisin. Hän tappoi isäni ja puri minua", Jon kertoi hiljaisella äänellä.
Rose ei osannut – eikä voinut – kuin tuijottaa Jonia. Hänestä alkoi tuntua, että Jonilla oli oma osuutensa illan vastoinkäymisissä.
"Olin pitkään katkera väärälle henkilölle", Jon huokaisi. "Kun lopulta, aikuisena, löysin Harmaaselän, hän osoittautui yhtä katkeraksi mieheksi kuin minä."
Jon sipaisi taas Rosen kasvoja. Hän ei näyttänyt Rosen mielestä enää komealta, vaan ainoastaan pelottavalta.
"Sinun vaarisi on syy siihen, miksi minun lapsuudestani tuli maanpäällinen helvetti", Jon sanoi hyisesti. "Minä kostan hänelle, hänen lapsilleen sekä
hänen lapsenlapsilleen. Mutta aina palataan siihen, että satutan Arthur Weasleytä kaikkein pahiten."
Hän hymyili edelleen irvokkaasti.
Rose haukkoi jälleen henkeä. Hän ei voinut uskoa että se mukava teetä tarjonnut Jon, joka oli vuosia opettanut hänelle pimeyden voimilta suojautumista, oli paha ja katkera. Hän oli Bill-sedän ystävä, tai ainakin oli ollut...
"Se valokuva perheestäsi huispauskentällä oli minun. Minun piti tietää, miltä te kaikki näytätte", Jon selitti. "Sen matsin jälkeen minun piti komennuttaa Malfoyn poika valehtelemaan, että joku oli antanut sen hänelle."
Rose tunsi, että juoman vaikutus alkoi hiipua. Hän pystyi jo rykimään kurkkuaan.
"Vakoilin sinua kaikkarin kautta", Jon jatkoi paljastuksiaan, "se oli minun oma pieni vakoilukamerani. Kuulustelin Roxanne Weasleytä, jotta sain selville hänen isoveljensä olinpaikan. Eikö olekin hauskaa, että lyhyen ajan sisään kuolee kaksi Fred Weasleytä?"
Jon nauroi julmasti.
"Älä", Rose sai sanottua viimein.
Jon katsoi häntä musertavasti ja jatkoi:
"Postitin Dominique Weasleylle hajuveden, joka heikensi hänen taikavoimiaan, myös veelan hiuksien voimaa. Minä myrkytin kaadon, joka osui Jamesiin. Minä aiheutin Arhurin sairaskohtauksen."
Jon kumartui lähemmäs Rosen kasvoja.
"Minä pilasin joulunäytelmän."
Rose mulkoili häntä.
"Minä en aio tappaa sinua", Jon sanoi rauhallisesti. "Minä aion vain hieman purra sinua."
Sitten hän painoi suunsa Rosen kaulalle.
