Nimi: Ylpeänä voi kantaa pukuaan
Kirjoittaja: Tikunaattori
Fandom: Axis Powers Hetalia
Ikäraja: S //Kupla lisäsi ikärajan otsikkoon.
Paritus: Preussi/Unkari
Tyylilaji: Angst
Vastuuvapaus: En omista ketään hahmoista enkä laulua. Hetalia kuuluu Hidekaz Himaryualle, laulu Yölinnulle [Preussin punaista]. Minä vain tässä sekoitin niitä.
Ylpeänä voi kantaa pukuaan
Kello oli varmaan ainakin kymmenen illalla, kun Elizabetan katse iskostui eräässä nurkassa lojuvaan paperipussiin - tarkemmin ajatellen, se sama paperipussi oli lojunut siinä jo varmaan vaikka kuinka kauan, ja olikohan siitä jopa puoli vuotta kun Elizabeta oli edes saanut sen pussin. Ruskeahiuksinen, vihreäsilmäinen nainen ei edes muistanut sen paremmin, mitä pussissa oli, joten uteliaisuus otti vallan. Unkarilainen laski kädessään olleen kirjan pöydälle, ja suuntasi askeleensa kohti paperipussia. Se oli melko suuri, ja kun tarkkaan katsoi, siellä näkyi selvästi jotain punaista. Elizabetan otsat rypistyivät tämän nostaessa pussin ylös.
Pussissa näkyi kiiltävän punaista kangasta, jossa oli pieniä monimutkaisen näköisiä kuvioita. Hämmentyneenä nainen nosti tuon asian ylös, ja vasta hetken kuluttua tiedosti sen olevan pitkä, eleganttinen mekko. Mekossa ei ollut olkaimia, sen helmoissa oli paljon koristeluja, mutta silti se näytti kauniin yksinkertaiselta. Pieni hymy levisi unkarilaisnaisen kasvoille tämän muistaessa, keneltä tämäkin oli saatu, ja mekon väri ei voisi olla yhtään parempi. Se oli yhtä aikaa sekä haikea, että onnellinen hetki - pian kuitenkin haikeus otti enimmän vallan, ja unkarilainen puri huultaan.
"Hiljaisen huokauksen myötä kesken askareensa jää
Muistaen miehen sen, jolta lahjakangas oli tää
Ylpeänä voi kantaa pukuaan, sen sai hän kerran rakkaaltaan"
Ei kestänyt kauaakaan, kun Elizabeta oli ujuttanut mekon päälleen, ja katseli nyt itseään peilistä. Se oli kuin suunniteltu hänelle, istui täydellisesti, ja näytti unkarilaisen omastakin mielestä varsin hyvältä hänen päällään. Asun kauneuden olisi kuitenkin kruunannut sen, jos sen kantajan päällä olisi ollut edes jotain hymyntapaista, tai edes jos naisella olisi iloiset silmät. Nyt vihreät silmät olivat kuitenkin hiukan lasittuneen näköiset, ja huuletkaan eivät olleet kaartuneet minkäänmoiseen hymyyn. Muistot - kivuliaat, eivät mukavat - olivat vallaneet ajatukset, joilta Elizabeta oli jo jonkin aikaa onnistunut pysymään piilossa.
"Pukeutuu hän preussinpunaiseen, päivään menneeseen
Nyt antaa muiston tuon kuljettaa, niin kauas eiliseen,
Jälleen vierelleen, armaansa hetkeksi saa"
Elizabeta ei ollut nähnyt Gilbertiä vuosikymmeniin - ja mitä hän muisti, viimeisinkään tapaaminen ei ollut lähelläkään mukavaa, sydämellistä eikä ystävällistäkään. Riitelyä sekin oli ollut, ja silloin ainakin unkarilainen oli vasta sen tapaamisen jälkeen tajunnut, että oli saattanut loukata toista pahastikin - jälkeenpäin katuminen on paljon helpompaa, sitä ei itse riitatilanteessa välttämättä tiedosta. Nyt kuitenkin Gilbert oli ollut vuosia jossain muualla, ei Elizabeta edes tiennyt missä. Kun nainen istui vaisuna sohvalle, mekko laskeutui sulavana kuin punaisena virtaava lähde.
"Jokaisen lupauksen nainen taas näin mieleen palauttaa
Kaiken sen hellyyden jonka nuori sydän antaa saa
Ylpeänä voi kantaa pukuaan sen sai hän kerran rakkaaltaan."
Hyviä hetkiä ei edes ollut ollut kovinkaan paljoa, mutta ne olivat silti enemmänkin kuin muistettavan arvoisia. Hetket silloin, kun Elizabeta oli Gilbertin luona, sekä toisin päin. Hiukan salaisen tuntuiset tapaamiset puistossa, sekä eläintarhassa, jossa he olivat nähneet albiinojäniksen, joka oli huvittanut Elizabetaa kovasti. Ne hetket olivat hyviä, vaikka riitoja mahtui paljon enemmän kuin mitä unkarilainen edes oli toivonut. Gilbertin kanssa olisi niin helposti voinut myös olla aivan sopuisasti, ja ehkä heidän välinsä olisivat olleet muidenkin seurassa paljon lämpimämmät, mutta jokin siinä vain oli tökkinyt. Huokaus karkaa unkarilaisen suusta, ja tämä peittää kasvonsa käsillään. Jos hän ei olisi tehnyt niin, muutama kyynel olisi pudonnut suoraan preussinpunaiselle mekolle.
"Pukeutuu hän preussinpunaiseen, vanhaan kankaaseen
Taas saa kyyneleet hukuttaa, ei tarkoitettukaan sitä jatkumaan
Punaista preussin on vaan"
Hetken kuluttua Elizabeta ei enää yrittänytkään estää itseään - kun hän otti kätensä pois kasvojensa edestä, kyyneleet vain jatkoivat virtaamistaan, putoillen vanhan tuntuiselle mekolle kuin vesisade.
Unkarilaisen katse käväisi taas vanhassa paperipussissa, jonka sivussa hän huomasi pienen tekstinpätkän.
"From Awesome me, to more Awesome you."
"Ylpeänä voi kantaa pukuaan... sen sai hän kerran rakkaaltaan."
