Tyhjä kohta, S

[Brangwen]

Nimi:Tyhjä kohta
Kirjoittaja: Brangwen
Ikäraja: S
Sanoja: 400

Tyhjä kohta

Kaarina on kuusivuotias kysyessään ensimmäisen kerran äidiltään, miksi muilla lapsilla on isä. Vaistomaisesti hän tietää, että se on kysymys, jota ei pitäisi esittää, osaa odottaa äidin ilmettä. Äiti ei vastaa, ja Kaarina päättää olla kysymättä uudestaan. Kaarina menee kouluun, näkee päivittäin muita lapsia. Hän tietää, että Matilla on kaksi isää, ja että Jennilläkin on isä, vaikka Jennin isä ei asukaan Jennin luona. Täyttäessään kymmenen vuotta hän tietää myös, etteivät haikarat tuo lapsia, eivätkä äidit kudo vauvoja niittyohdakkeen villasta.

Kolmetoistavuotiaana Kaarina tuntee itsensä luonnottomaksi. Hänestä puuttuu palanen, niskan ja olkapään välissä on tyhjä kohta, jolle kukaan ei laske kättään, sano ”hyvä tyttö”. Hän tekee nuppineulalla reiän sormenpäähänsä, puristaa punaisen puolukan iholleen, nuolaisee ja miettii, kenen geenit maistaa kielellään, kenen dna punoo loputtomia rihmojaan hänen kehossaan, keneltä hän on perinyt pähkinänruskeat silmänsä.

Viisitoistavuotiaana Kaarina penkoo salaa äitinsä papereita ja löytää syntymätodistuksensa. Paperissa on vain äidin nimi, isän kohdalla vain tyhjää. Hän heittää paperin äitinsä kasvoille, vaatii totuutta, johon hänellä on oikeus. Hän haluaa olla joku, hän haluaa tietää, kuka hän on. Äiti sanoo, että kertoo kaiken myöhemmin, sitten kun Kaarina on tarpeeksi vanha.

Koulussa kaverit sanovat, että Kaarinalla on kaikkea. Hänellä on aina rahaa, hienot vaatteet, hän pärjää koulussa, hänellä on äiti, joka huolehtii hänestä, mutta ei kahlitse; Kaarinalla on rajoja ja rakkautta. Kaarinan elämä on täydellistä, kaverit sanovat.

Äiti kirjoittaa runoja ruskeista silmistä ja rakkaudesta. Kaarina lukee runot, kahlaa rivienvälit ja aladialogin tuhannen tuhatta kertaa löytääkseen isänsä. Hän tutkii kaikki vanhat valokuvat, asiakirjat, hän etsii isäänsä nimettömällä lehti-ilmoituksella, johon liittää syntymäaikansa ja ainoan selvän tuntomerkin; ruskeat silmät.

Kaarina on kahdeksantoista ja tahtoo lähteä etsimään isäänsä. Hän kysyy äidiltä nimeä, äiti sanoo, ettei tiedä. Äiti kaivaa esiin asiakirjan, jota on säilyttänyt Raamatun välissä. Sieltä Kaarina ei ole huomannut etsiä. Paperissa on sarjanumero ja sanat ”suomalainen, valkoihoinen, vaaleat hiukset, ruskeat silmät, 182cm”. Äiti sanoo, ettei tiedä sen enempää, että siltä ja siltä virastolta voisi sarjanumeron avulla tiedustella. Äiti sanoo, että jos Kaarina löytäisi luovuttajan, sanoisi äidiltä terveisiä, kiittäisi kauniista, lahjakkaasta tyttärestä. Äidin runojen rivien välistä Kaarina on löytänyt itsensä.

Kaarina saa virastosta nimen ja maistraatista yhteystiedot. Hän soittaa ja pidättää hengitystään, kun puhelimeen vastaa miesääni. Kaarina esittäytyy, kertoo, kuka on. Miesääni on hetken hiljaa, ja sanoo sitten, että tämä oli hiukan vaikeaa hänelle, eikä hän tiennyt, mitä ajatella, mutta jos Kaarina haluaisi, Kaarina voisi tulla miehen ja tämän viisi- ja kolmevuotiaan pojan kanssa huvipuistoretkelle. Kaarina sanoo, ettei se ole tarpeellista, välittää äitinsä kiitokset.

[Winerie]

En muista enää, minkä takia tämän avasin, mutta voin sanoa, että olen todella iloinen, että sen tein.
Sinäänsä melko tavallisen otsikon takana on kaunis ja mielenkiintoinen elämäntarina, johon on saatu hienosti kuvailuakin mukaan.
Niin kuin tämän Kaarinanakin tapauksessa, kenenkään elämä ei ole täydellistä.

Täyttäessään kymmenen vuotta hän tietää myös, etteivät haikarat tuo lapsia, eivätkä äidit kudo vauvoja niittyohdakkeen villasta

Ensimmäinen kohta joka herätti huomioni. Etenkin tuo loppuosa: eivätkä äidit kudo vauvoja niittyohdakkeen villasta
on erittäin suloisesti kirjoitettu. Ja toisaalta tuo niittyohdake on myös vähän ristiriitainen, koska ohdakkeethan ovat piikikkäitä, mutta silti, ainakin tässä tapauksessa, niissä on todella pehmeää villaa. Sellainenhan se varmaan myös on tuo synnytys ja lapsuus ja näin poispäin. Mutta enempää en nyt rupea tässä filosofoimaan 

Hän tekee nuppineulalla reiän sormenpäähänsä, puristaa punaisen puolukan iholleen, nuolaisee ja miettii, kenen geenit maistaa kielellään, kenen dna punoo loputtomia rihmojaan hänen kehossaan, keneltä hän on perinyt pähkinänruskeat silmänsä.

Pitkä lause, josta kuitenkin käy ilmi koko tämän tarinan idea. Hyvin rakenneltu eikä pituudestaan huolimatta ole vaikeaselkoinen.

Äiti kirjoittaa runoja ruskeista silmistä ja rakkaudesta. Kaarina lukee runot, kahlaa rivienvälit ja aladialogin tuhannen tuhatta kertaa löytääkseen isänsä. Hän tutkii kaikki vanhat valokuvat, asiakirjat, hän etsii isäänsä nimettömällä lehti-ilmoituksella, johon liittää syntymäaikansa ja ainoan selvän tuntomerkin; ruskeat silmät.

Koko tämä kohtaus oli yksi suosikeistani. Epätoivoista etsintää.
Runoja ruskeista silmistä ja rakkaudesta... Tuo vaan oli niin suloinen 

Kokonaisuudessaan tämä oli todella hyvä teksti, josta välittyi hyvin tunnetta. Kuvailua olisi saanut olla makuuni ehkä vieläkin enemmän, vaikka sitä oli tässä hyvin. Ymmärrän, että tärkeämpää tämän tekstin kohdalla on saada tapahtumat kerrottua, kuin maalailla kauniita kielikuvia, mutta jostain syystä kiinnitin tähän nyt huomiota. Ehkä se johtui siitä, että osassa kohtaa kuvailua enemmän, jonka takia sen "puuttumiseen" kiinnitti huomiota.
Mutta tuo nyt on vain tuollainen pikkuseikka, sillä muuten tämä oli todella hyvä teksti.
Pidin kovasti.

[Brangwen]

Suuret kiitokset kauniista sanoistasi, Winerie! Hienoa, että pidit tekstistä. Kuvailu taitaa todellakin olla hiukan epätasaista, tyylivirhe, jonka voi hioa pois. Näinkin lyhyessä tekstissä rakentava palaute on korvaamattoman tärkeää! Kiitos!

[Crywell]

Tämä oli hieno. Avasin tämän en enää muista miksi, mutta lukemaan aloin nimen takia. Kaarina on siis toinen nimeni, joten jotenkin tuntui siltä, että tämä täytyy lukea ja niin pois päin. :'' ) Ja hyvä että luin, koska tämä oli tosi hyvä.

Tarina oli jotenkin kauempaa katsottu (no niin, kertoja ja näin, mutta silti vielä vähän kauempaa, tuntui jotenkin. : D), mutta silti täynnä tunnetta. En osannut jotenkin odottaa loppua, odotin vahinkoraskautta, yhdenyönjuttua, jotakin sellaista, ja tämä oli tosi, tosi positiivinen yllätys lopussa!
Varsinkin lopun ja Kaarinan alkuperän selvittyä tykästyin hänen äitiinsä tosi paljon. Ihanankuuloinen äiti, Kaarina on onnentyttö. : )

Äiti kirjoittaa runoja ruskeista silmistä ja rakkaudesta.

Äidin runoilu sai jotenkin pitämään hänestä vielä enemmän, hihi. : D

Olit myös tosi hienosti mielestäni ottanut Kaarinan eri ikävaiheet jotenkin huomioon. Lapsen kaipuun, murrosikäisen raivon ja sitten aikuistuneemman tytön rauhallisen, sopuisan lopetuksen. Se kaikki oli tosi kaunista ja kertoi hienon, realistisen ja kauniin tarinan. En oikein tiedä mitä sanoa tästä, muuta kuin että tosi kaunista ja pidin paljon, paljon, paljooooon! :' D

Kolmetoistavuotiaana Kaarina tuntee itsensä luonnottomaksi. Hänestä puuttuu palanen, niskan ja olkapään välissä on tyhjä kohta, jolle kukaan ei laske kättään, sano ”hyvä tyttö”.

Ja ainiin tämä lause! Tämä oli mielestäni hauska ja jotenkin tosi oivaltava. Tuo millainen suhde kolmetoistavuotiaan ja isänsä välillä on ja sen sellainen. : )

Kiitos tästä lukukokemuksesta <3

[Brangwen]

Kiitos Crywell! Mukava kuulla, että tekstistä saa noin paljon irti, ja ihanaa, että kiinitit huomiota Kaarinan äidin rooliin hyvänä äitinä.