Glee, Tuulilauluja | Rory/OFC | S

[Zacharias]

Title: Tuulilauluja
Author: Zacharias
Rating: S
Fandom: Glee
Pairing: Rory/Isobel (OFC)
Genre: romance + angst

Summary: Roryn siniset silmät hakeutuvat Isobelin omiin. He katsovat toisiaan, huutaen sanoja toisilleen silmien takaa. Äänihuulet vaurioituvat, suu ommellaan kiinni.

A/N: Osallistuu haasteelle parita itsesi fiktiiviselle hahmolle hahmolla Rory Flanagan. Meidsihän rakastaa kyseistä irlantilaista poikaa, joten valinta oli luonnollinen. Tykkää tai tökkää (:

Tuulilauluja

Aurinko juoksuttaa säteitään valkoisella t-paidalla, valkeilla housuilla ja kirkkailla silmillä. Vihreää niittyä silmänkantamattomiin. Kauniita sanoja, hiljaista hyräilyä ja tuuli hiuksissa leikkien. Se on sunnuntai piilossa. Vain Isobel. Vain Rory. Kuten jokaisena sunnuntaina ennen viimeistä, vältellen toisen silmäparia. Rory kääntää katseensa, Isobel ei ole siellä. Isobel kääntää katseensa, Rory ei ole siellä. Ja niin se jatkuu, kunnes toinen nousee ylös ja lähtee. Eikä siihen sanoja tarvita. Toinen on vierellä, kuitenkin niin kaukana, mutta paikalla yhtä kaikki. Eikä siihen sanoja tarvita. Ääni pään sisällä sanoo niin, ja se ei ole koskaan ollut väärässä ennenkään. Se ei ollut väärässä, kun se sanoi mitä Rory tuntee. Se ei ollut väärässä, kun se sanoi mitä Isobelin sydän on täynnä. Siksi sillä ei ole mitään merkitystä, vaikka kukaan ei käyttäisi sanoja. He tietävät jo.

”Amerikassa kaikki on isompaa”, Isobel sanoo ja yrittää solmia ruohonkortta rusetille. Rory hymyilee silmät ummessa ja kädet pään taakse ristittyinä. Isobel asettaa jokaisen katkenneen ruohonkorren pojan vatsalle hiljaa, ettei toinen huomaisi.
”Amerikassa on myös muroja vaahtokarkeilla, suklaasuihkulähteitä ja sokerikuorrutteisia vuokaleivoksia”, Rory vastaa. Poika nousee varovasti istumaan, heti Isobelin laskeuduttua maahan makaamaan.
”Siksi kaikki onkin isompaa”, Isobel mutisee silmien sulkeuduttua auringon kirkkaudelta.
”Aikomukseni on olla samaa kokoa, kun palaan vuoden kuluttua takaisin”, Rory naurahtaa. Hän liikuttaa kättään lähemmäs Isobelin omaa, niin lähelle että se melkein koskettaa toista.
”Niin, vuoden”, Isobel sanoo ääni tuulessa helisten.

Ja taas ei tarvita sanoja kertomaan, mitä Isobel tuntee. Ei tarvita sanoja kertomaan, mitä Roryn sydän on täynnä. Pieni ääni huutaa huutamistaan, kaikuu syvällä pään sisällä. Ja se ei ole väärässä. Eihän se ole ollut ennenkään.
”Siihen mennessä olen saanut sata postikorttia kertoen, miten huolissasi olet kohoavasta ympärysmitastasi”, Isobel naurahtaa hiljaisuuden päälle. Rory läppäisee tyttöä kepeästi, ja Isobel vavahtaa toisen käden koskettaessa sekunnin ajan vyötäröä.
”Tosin, etpä sinä pahemmin kirjoittele”, Isobel huokaisee. Rory laskeutuu vierelle makaamaan.
”Ehkä saat tuurilla yhden kortin”, Rory vastaa.
”Ehkä sitten niin.”
Isobel nousee seisomaan. Vaaleat hiukset kihartuvat ruohon tahrimalle paidalle ja harmaissa silmissä on surumielinen katse. Aurinko leikkii sunnuntai-iltapäivässä Roryn kasvoilla, niillä silmillä jotka ovat vielä auki. Poika tuijottaa ohitse lipuvia pilviä.
”Minä tulen kyllä takaisin”, hän kuiskaa hiljaa. Isobel naurahtaa kepeästi, varovasti, epävarmasti.
”Totut kuitenkin, kun Amerikassa kaikki on hienoa ja isompaa.”

Roryn siniset silmät hakeutuvat Isobelin omiin. He katsovat toisiaan, huutaen sanoja toisilleen silmien takaa. Äänihuulet vaurioituvat, suu ommellaan kiinni. Tuhannet riitasoinnut kaikuvat ja suu täyttyy tuhkasta. Pieni ääni pään sisällä sammuu olemattomiin ja ainoa sävel on tuulen laulu korvissa, vaatteilla, iholla. Ikävä. Rakkaus. Vasta kun he sulkevat silmänsä, aukeavat ompeleet.

Isobel raottaa varovasti omiaan ja suu kaartuu hymyyn. Toinen makaa taas silmät ummessa ruohoa ympärillään. Tyttö hiipii varovasti vierelle, painaa suukon poskelle ja katsoo sen punertumista.
”Hyvää matkaa”, hän kuiskaa kadoten tuulen mukana. Rory avaa silmänsä ja tuntee poltteen poskipäillään. Pilvet jatkavat matkaansa yhä kauemmas ja kauemmas. Poika nuolaisee huuliaan kyyneleen vierähtäessä silmäkulmasta.

Ääni huutaa taas kovempaa kuin ennen.

[Solembum]

Voi, olen sanaton tai jotain. Ihan oikeasti.
En yleensä lue tällaisia ficcejä, mutta kun kirjoittaja on sinä ja toisena hahmona Rory niin mitä muutakaan voi tehdä kuin klikata topicin auki ja odottaa täydellisyyttä. Ihkuti ihkuti ja niin edelleen.

Aloitan siitä, mistä pidin kaikista eniten eli kuvailusta. Se oli ihan uskomattoman kaunista! Sä osaat kuvata tapahtumia, yhdistää konkreettisen maailman ajatusmaaimaan ja kirjoittaa tunteet samaan kappaleeseen muiden tapahtumien kanssa. Ja hei, eihän tässä ficissä varsinaisesti edes tapahtunut mitään (konkreettisella tasolla) ja silti musta tuntuu kuin kaikki olisi lähtenyt liikkeelle ja alkanut pyöriä. Sanavalinnat olivat kauniita ja vertauskuvat ja sen sellaiset oli upeita. Löysin tästä uudenlaisia kielikuvia. Sellaisia, joita en ole kuullut ennen tai joita en osaa yhdistää ennen kuulemiini. Ja se on todella hyvin, sillä koko kirjallinen maailmahan tuntuu välillä olevan yksi suuri klisee, jokainen sana käytetyltä.

Äänihuulet vaurioituvat, suu ommellaan kiinni.

Tämä kohta, jonka olit laittanut summaryynkin, oli niin hieno, että jos osaisin eläytyä yhtään paremmin olisin varmaan haukkonut henkeä niin tyhmältä ja kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Jotenkin tämä yhtä aikaa sopi Rorylle ja oli sopimatta. En osaa selittää sen tarkemmin tätä ajatusta, mutta joka tapauksessa tämä oli suosikkilainaukseni tuolta tekstistä.
Ja kun sitten tässä

Vasta kun he sulkevat silmänsä, aukeavat ompeleet.

tikit avataan, olin ihan myyty. Kirjoitit tuohon kappaleeseen väliin kaikenlaista ja kuitenkin tämä lause piti sen koossa, yhdistyi edelliseen lainaukseen.

Haa, piti vielä sanoa, että mulla on käynyt mielessä, rakastiko Rory ketään Irlannissa. Jättikö se taakseen ketään. Siksi pidin tästä erityisen paljon. Koska olin ajatellut asiaa aikaisemminkin, tuntui luonnolliselta, että tarjosit vastauksen kysymykseen.

Niin ja oli muuten söpö paritus :3