Title: Mun paikka on sun sylissä
Author: Stubastian
Fandom: Uusi Päivä
Pairing: Niklas / Aleksi
Raiting: K11
Genre: Drama, fluffy, snog, romance, slash
PoV: Aleksi
Summary: Aleksi tekee päätöksen, kenelle hänen sydämensä kuuluu.
Mä kävelin sateista asfalttitietä eteenpäin, ja hytisin mun ohuessa villakangastakissani. Ihan kohta mä olisin Niklaksen ovella kamoineni, läpimärkänä, uitettuna koirana. Mä olisin sen edessä aitona, ja mä olisin vaan sen. Nyt se säätö Elinan ja Niklaksen kanssa olisi ohitse. Mä olin tehnyt päätökseni. Mun ei tarvinnut kuunnella Elinaa, ei sitä, miten mä aina mokasin, miten mä aina olin huonompi, miten mä aina tein kaiken väärin. Niklas hyväksyisi mut tälläisenä.
Mä pysähdyin omakotitalon ovelle ja vedin syvään henkeä. Tässä mä olin, seisomassa vesisateessa tulevan miesystäväni ovella, joka toivottavasti ottaisi mut kaiken huopaamisen ja soutamisen jälkeen edelleen avosylin vastaan. Mä kohotin kastuneet, kylmästä vapisevat sormeni ja painoin ovikelloa. Sitten mä astahdin askeleen taaemmas ja odotin. Kauaa mun ei tarvinnut odottaa, kun ovi aukeni.
- Aleksi, Niklaksen ääni oli hämmentynyt, kuten myöskin kasvojen kirkastunut ilme. Mulla ja Elinalla oli pitänyt olla tänään kiva ilta kahdestaan, ja Niklas oli kiukutellut mulle siitä. Nyt mä seisoin sen edessä, täysin paljaana, henkisesti. Mä olin valmis antamaan itseni ja koko loppuelämäni Niklakselle.
- Niklas, mä vastasin ja mun ääni värisi hieman kylmästä. Mies huokaisi, ja asetti kätensä mun harteille. Se katsoi mua silmiin ja tuntui pahalta, kun mä tiesin satuttaneeni sitä tällä eipäs-juupas leikilläni, joka oli ihan järjetön. Nyt sen oli aika tulla päätökseen.
- Tuu sisään, sä oot ihan märkä, Niklas sanoi hiljaa ja johdatti mut sisälle asuntoon. Mä riisuin kastuneen nahkatakkini, ripustin sen henkariin ja tönin myös kengät jaloistani, laittaen matkalaukkuni sitten keskelle Niklaksen eteistä, joka sillä hetkellä näytti maailman pienimmältä huoneelta.
- Sä näytät siltä, kuin sä oisit jäämässä, Niklas tokaisi ja sen ääni oli toiveikas. Mä hymähdin hiljaa, haraisin märkiä hiuksiani ja käännyin katsomaan tummahiuksista Niklasta, antaen kevyn hymyn valahtaa huulilleni.
- Jos se vaan mitenkään on mahollista, niin mä oonkin, huokaisin hiljaa. Muuta mä en enää halunnut, nyt mä tiesin missä mun paikkani oli. Se oli tasan tässä, Niklaksen asunnossa, miehen edessä. Toinen astahti mua kohti, kietoi kätensä mun ympärille ja sanaakaan sanomatta veti mut itseään vasten. Mä upotin sormeni Niklaksen hiuksiin.
- Sä et usko miten onnellinen mä oon, Niklas sanoi hiljaa ja mä rutistin sitä tiukemmin. En mä ääneen sanonut, mutta kyllä mä uskoin. Mullakin oli sellainen olo, kuin olisin syntynyt uudelleen. Kaikki paha oli vain jäänyt taakse, ja hyvä oli edessä.
- Anna anteeks kaikki se sekoilu, mä kuiskasin hiljaa vasten Niklaksen rintakehää. Miten mä olin ollut niin sokea, etten huomannut? Niklaksen luoksehan mä kuuluin. Jokaisella mahdollisella solulla. Elinaa mä en rakastanut. Elina vain kuristi mua otteessaan.
- Tietysti annan, Niklas kuiskasi mun korvaan ja mä puristin käsiäni hieman voimakkaammin sen ympärille. Mulla vaan oli niin turvallinen olo just silloin. Pitkästä aikaa mä tunsin olevani kotona. Olo oli niin turvallinen ja hyvä. Lämmin. En mä edes tajunnut, miten kuuma pisara valui mun poskea vasten, jonka jälkeen toinen. Vasta niiskaistessani mä tajusin itkeväni.
- Kulta hei. Onks kaikki hyvin? Niklas kysyi vaimeasti, enkä mä saanut heti vastata. Tuntui, että sydän räjähtäisi ihan vaan siitä tunteesta, että mua oikeasti rakastettiin. Kun mä en vastannut heti, Niklaksen sydämen täytti ilmeisesti huoli ja tummatukka työnsi mut olkapäistä hellästi kauemmas, upottaen silmänsä mun omiin, kosteisiin silmiin.
- Aleksi. Rakas, Niklas kuiskasi hiljaa, ja pyyhkäisi sormellaan pisaran mun poskelta, ennen kuin se ehti tippua loppuun asti. Raukka oli ihan huolissaan, ja mä en saanut edes kerrottua sille, että itkin onnesta. Niklas kurotti kätensä silittämään mun hiuksia, ja mä näin sen silmistä, että se oli miltei jopa hädissään.
- Niklas... kaikki on nyt paremmin ku hyvin, mä vakuutin toiselle hennolla äänellä, ja niiskaisin hieman. Kohottaessani katseeni mieheen mä näin sen kasvoilla aitoa lämpöä. Toinen katsoi mua niin lempeästi, samalla kun silitti poskeani sormellaan. Mä en mahtanut sille mitään, että kyyneleitä vain putosi.
- Mä oon niin onnellinen, että mä voisin kailottaa koko maailmalle siitä, Niklas sanahti mulle. Sen äänestä oikein kuului se rakkaus. Mä en ollut edes tajunnut olevani tälläinen herkkis. Ei sitä Elinan seurassa koskaan tullut itkettyä. Ehkä mä sitten en ikinä ollut Elinan seurassa ollut tarpeeksi aito, tai jotakin.
- Kailota ihmeessä, mä naurahdin hiljaa ja katsahdin Niklaksen ilkikurisiin silmiin. Hieman suu auki ja hämmästyneenä mä jäin katsomaan, miten mies äkkiä kääntyi ja käveli ikkunalle, sen avaten. Olinko mä sanonut jotain väärää? Sydämessä kouraisi, pelotti hieman. Niklas ojensi päänsä ulos ikkunasta, kaikkien ohikulkijoiden töllisteltäväksi.
- No niin hyvää iltaa, kuuleeko nyt kaikki? Niklas ihan oikeasti huusi ulos. Mä toljotin sitä kuin idiootti ja jotkut jalankulkijat jopa pysähtyi katsomaan uteliaana. Autoistakin vilkuiltiin, ja varmaan vastapäisestä talostakin. Mä kävelin Niklaksen vierelle ikkunalle, ja vilkaisin siihen erittäin hämmentyneenä.
- Mitä sä teet? Kaikki kattoo, mä sihahdin Niklakselle ja me selvästi herätettiin joukkiossa huvittuneisuutta. Niklas vaikutti siltä, kuin olisi ollut pahemmassakin kännissä, tai vetänyt jotakin. Hävetti miltei ne ihmisten tuijotukset, kun mä en tiennyt, mikä tota hiton Järvelää vaivasi. Epävarmasti puuskasin käteni ja säpsähdin, kun Niklas kiepautti harteilleni kätensä. Jep, juttu meni aina vain oudommaksi.
- Minä Niklas Järvelä olen maailman onnellisin mies, ja kiitos siitä kuuluu mun miesystävälleni tässä vieressä. Mä rakastan häntä enemmän kuin mitään maailmassa, eikä mua kiinnosta, vaikka kuka ois sitä vastaan! Niklas kirjaimellisesti kailotti ja mä tunsin koko kasvojeni lehahtavan punaisiksi. Ihmiset tuijotti nyt kahta kauheammin ja hymyili. Joku taputti ja Niklas kääntyi virnistäen katsomaan mua.
- Älä koskaan usuta mua tekemään mitään, koska sun takia mä tekisin vaikka mitä järjetöntä, Nilas sanahti sillä matalalla äänellään, kurottui pienen välimatkan umpeen ja painoi täyteläiset huulet mun huulilleni. Ne huulet huumasi mut joka kerta ja sai jaloissa heikottamaan. Mä kiedoin käteni Niklaksen niskaan, varsin tietoisena siitä, miten kadulla olijat tuijotti meitä. Jotkut ehkä kauhistellen, toiset ihaillen.
- Sä oot ihan hullu, mä kuiskasin Niklaksen huulia vasten naurahtaen. Mies virnisti vastaukseksi, ja sulki lopulta ikkunan, sekä verhot. Luojankiitos. Tosin mä olin ihan äärettömän otettu tosta äskeisestä. Ainakaan ei ollut mitään syytä epäillä Niklaksen tunteita mua kohtaan.
- Sä tee mut hulluks, Niklas vastasi ja sai mut nauramaan. Vapautuneesti. Sillä hetkellä mä tiesin, mitä onni oikeasti oli. Mä kietouduin Niklakseen ja halasin sitä. Niklas veti mut itseään vasten ja huokaisi hieman niskaani. Se pieni elekin oli ajaa mut ihan hulluksi. Sitähän rakkaus oli. Hulluutta.
