Pakastepiparitaikinaa, K11

[Prumrose]

Title: Pakastepiparitaikinaa ja muita herkkuja
Author: aribella
Beta: Pops, kiitos hänelle ♥
Rating: K11 //Lils nosti kielenkäytön vuoksi
Genre: fluffy, romance, slash, itselleen vittuilu
Disclaimer: Kaikki minun :-)

A/N: Osallistuu Jouluhaaste V:seen.
Pukki ei tuonu tarpeeksi kommentteja, joten ehkä te voitte korjata sen? :-)



Pakastepiparitaikina
Sanoja: 450

Pakastepiparitaikinan tuoksu levisi päiväkodin tilavassa ruokailutilassa kun kaikkien lasten perheet oli kokoontuneet yhdessä leipomaan ennen kuin kakarat viimein päästettäisiin lomille. Naurettavat joululaulut kaikuivat yhdestä päiväkodin monista cd-soittimista ja tunnelma sinällään oli melko hulppea.
"Voi vittu, ihan oikeasti. Kuka tälläistä teatteria tarvitsee?" kysyn isäpuoleltani, joka antaa vastaukseksi vain vihaisen mulkaisun ja tyydyn huokaisemaan raskaasti. Mä ja mun isäpuoli ei tulla muutenkaan kovin hyvin juttuun, joten miksi meidän välejä piti kiristää turhalla päiväkodin piparipäivillä. Ilsekin olisi ollut onnellisempi jos mua ja mun otsassa kasvavaa kyrpääni ei olis pakotettu mukaan. Tai siis totta hitossa mä rakastan Ilseä. Se on aina niin tajuttoman positiivinen, mikä varmaan johtuu siitä että se on vasta neljä, eikä ole vielä tajunnut mitä todellinen maailma on. Todellinen maailma on rasismia, väkivaltaa, päihteitä ja politiikkaa, jota kutsutaan demokratiaksi, mutta on vain moderni versio hienovaraisesta diktatuurista. Sitä on todellinen maailma ja siihen mä olen aivan helvetin kyrpiintynyt.
"No niin, taikinamme taitavatkin olla jo sulaneita, joten olkaahan hyvät ja hakekaa esiliinat täältä", yksi tarhatädeistä sirkuttelee, enkä mä voi olla ärsyyntymättä lisää sen tekopirteästä äänestä ja "kaikki on ihanaa" - asenteesta. Kuulaisesti kävelen hakemaan yhtä joulunpunaisista esiliinoista ja kun oon saanut yhden sellasen käteeni ryhdyn kummastuneena tutkimaan sitä. Mulle se näyttää kangaspalalta, josta roikkuu naruja.
"Tarviiksä apua?" joku kysyy ja havahdun miettimästä mysteeri esiliinan arvoitusta.
"Öö joo kai? Tai siis miten tää oikeen toimii?" kysyn kohottaen katseen siitä punaisesta sekamelskasta. Kyllähän mä tiedän miten normaalit esiliinat toimii, en mä sentään missään tynnyrissä ole kasvanu, vaikka joskus saatan siltä näyttääkin. Se naurahtaa ja ojentaa kätensä mua kohti.
"Annahan ku mä näytän", se sanoo ja vastan sitten huomaan katsoa miltä se näyttää. Pojalla on tummat hiukset, muttei ihan yhtä tummat kun mulla. Lisäksi sillä on vihertävät silmät, joista mun on äkkiä käännettävä pois katseeni. Ojennan sille esiliinan ja se alkaa kulmat kurtussa selvittää sitä sotkua. Käy ilmi että esiliina todellakin oli erikoistapaus, sillä sekamelska josta puhuin, olikin kahden esiliinan muodostama epämääräinen sotku.
"No niin, nyt se on selvä. Autanko sen päälles?" se kysyy ja jokin muljahtaa mun vatsanpohjassa. Kun tarkemmin sitä katon, se on aika suloinen tai ehkä enemmänki komea.
"Hmph kiitti, mut ei sun tarvii. Teit jo ihan tarpeeks", mä tokaisen ehkä vähän liiankin topakasti. Siitä huolimatta se auttaa esiliinan lenkin mun pään yli ja tarttuu essun nauhoihin. Se kiertää sen kädet mun etupuolelta ympäri, jotta se saa kierrettyä pitkät lenkit kaksin kerroin mun ympärille. Sitten se solmii rusetin mun selän taakse.
Käännyn vähän nolona sen puoleen ja tunnen kuinka typerä puna nousee mun kasvoille. Se hymyilee mulle ja mä yritän hymyillä takaisin.
"Mikä sun nimi muuten on?" se kysyy ja vasta sillon tajuun, ettei mullakaan ole mitään hajua kuka se oikeen on miehiään.
"Henrik, mut sano vaan Henkka."
"Okei, Henkka. Oon Alex."


Paras joulu
Sanoja: 360

Naurahdan ja Alex kattoo mua kysyvän näkösenä.
"Ajattelin vaan sitä päivää ku tavattiin", mä vastaan sen kysymättömään kysymykseen ja nyt on sen vuoro nauraa.
"Mä en ikinä unohda kuinka avuttomalta sä näytit sen esiliinamyttys kanssa", Alex sanoo ja nauraa lisää. Mä yritän katsoa sitä mahdollisimman murhaavasti, mutten oikeen koskaan ole pystyny siihen, enkä pysty nytkään.
"Ei se mitään", se sanoo ja sipaisee sormellaan mun poskea, "sä olit ihan älyttömän suloinen." Ja niinku aina kun se koskettaa mua ja puhuu jotain helliä, mun typerät, epäluotettavat pintaverisuonet laajenee ja tunnen olevani yhtä punainen kuin Alexin kämpän pehmeä nahkasohva. Se silittää mun poskea lisää ja huokaisee syvään tyytyväisenä.
"Heti kun mä näin sun hymyilevän posket punasina, mä tiesin että sä oot se jolle mä elän." Mulla kestää hetken toipua tollasesta lauseesta. Kukaan ei ole koskaan sanonut mulle mitään noin herkkää ja siltikin niin kiihkeetä. Tajuan, että mun on tasoitettava pakkaa joten sanon: "Mä rakastan sua - ihan tosi tosi paljon." Alex hymyilee niin, että sen suloinen hammasvako näkyy. Hetkeen kumpikaan ei sano mitään. Me vaan istutaan sylikkäin Alexin sohvalla ja nautitaan vaan siitä, että meillä on toisemme.
"Tehäänkö tästä kaikkein paras joulu?" Alex kysyy hetken päästä ja rikkoo mukavan hiljaisuuden.
"Tehään vaan. Oliko sulla joku idea, että miten?" mä kysyn ja katson sitä silmiin. Sen silmät on kaiken sen komeuden ja maskuliinisuuden yhdistelmässä kauneinta ja herkintä siinä ihmisessä. Jos sillä olis kovan ruskeat silmät tai vaikka jään siniset, ei se olis läheskään niin turvallisen näkönen kun nyt.
"Muuta tänne", se sanoo. Hetken aikaa luulen, että se oli vitsi. Mutta sitten kun Alex alkaa näyttää lähes panikoivalta, koska en ole vieläkään vastannu, tajuun ettei se ollut mitään läppää. Mun tarvii miettiä tosissani vaan pari sekuntia ennen kun vastaan: "Toki, sovin vaan asiat ensin äidin kans." Alex hymyilee kuin seitsemän lotossa oikein saanut ja sitten se painaa huulensa mun omilleni.
"Meidän koti", se kuiskaa suudelmien välistä.
"Meidän olohuone", mä kuiskaan takaisin.
"Ja meidän makuuhuone", se vastaa ja mun maha muljahtelee mielihyvästä.
"Siitä hetkestä lähtien kun mä sain tuntea miltä tuntuu olla sun, mä tajusin että mä elän sulle", mä kuiskaan sen korvaan matkien sen aikaisempaa lausetta. Alex murahtaa mun korvaan ja lähtee kuljettaa mua kohti meidän makuuhuonetta.

Kuusijuhla
Sanoja: 390

Peruskoulun kuusijuhlat vaikuttivat olevan joku pariskuntien pyhiinvaellus. Ihan oikeasti. Ne saapuvat laumoittain silkkaa iloa ja ylpeyttä silmistään loistaen. Mä ja Alex taidetaan olla tämän koulun ainoa homopari. Ja katseita me kerätäänkin. Useimmat vain tuijottaa, mikä on ehkä pahinta. Toiset taas mulkoilevat paheksuvasti ja osa taas hymyilee ja katsoo kiinostuneena. Niin, ihmisiä on kaikenlaisia ja tällaiset tapahtumat saavat mut muistamaan, etten mä kuulu siihen ’’normaalien’’–kastiin. Alex ei tunnu olevan moksiskaan. Se vaan hymyilee onnellisena, kuin olisi yksi ylpeistä vanhemmista, vaikkei se edes ole Ilsen verisukulainen. Vaikka en mä kyllä ihmettelis, vaikka olisivatkin. Ilse suorastaan palvoo Alexia ja Alex on vähintään yhtä lumoutunut Ilsestä kun mun isovanhemmat, jotka ei vieläkään tunnu hyväksyvän mua sellasena kun olen. Tosin Alexista nekin tykkää. Olisin mustasukkainen Alexin ja Ilsen merkillisestä kemiasta, ellei Ilse olisi vasta seitsemän ja Alex homo.
Täällä me sitten istuttiin. Jokelan ala-asteen kuusijuhlissa, käsi kädessä ja onnellisina. Tää ei ollu mun ja Alexin ensimmäinen yhteinen joulu, mutta ensimmäinen kun me asutaan molemmat saman katon alla. Ja se on mahtavaa. Vaikka vuosien varrella onkin sattunut kaikenlaista ja onhan meillä ollu vaikeetakin, oon mä nykyään onnellisempi kun kertaakaan koko mun pienen elämäni aikana.
Se on suurelti Alexin ansiota, vaikka onhan sopassa muitakin tekijöitä, kuten Ilse. Mun ihana seitsemänvuotias aurinkoni. Joskus on ihan uskomatonta miten nopeasti aika menee. Vastahan mä vittuilin itelleni Ilsen päiväkodin juhlissa ja nyt mä istun täällä universumin upeimman miehen kanssa, käsi kädessä.
Huomaan yhden pariskunnan kauhistuneen katseen ja mulkaisen takaisin vihaisesti. Että ihmiset osaa olla kapeakatseisia! Mun ote Alexin kädestä tiukkenee hetkeksi.
”Mitä nyt?” se kuiskaa mun korvaan ja murahdan mulkaisemalla sitä pariskuntaa. Alex vaan naurahtaa ja kuiskaa uudestaan: ”Ne on vaan ihmisiä.”
”No niin ollaan mekin!” mä tiuskaisen ja se naurahtaa uudestaan ja silittää mun kämmenselkää rahoittavasti.
”Tietenkin ollaan, tosin susta mä en olis niin varma.”
”Mitä sä tarkotat?”
”Ei tollaset upeudet voi mitenkään olla ihmisiä.” Kylmät väreet kulkee mua pitkin ja mun rintakehään syntyy tuttu, lämmin olo.
”Sä oot niin suloinen kun punastut”, Alex jatkaa ja suikkaa suukon mun poskelle. Se sama pariskunta loksauttaa leukansa lattiaan ja hetken aikaa kuvittelen että niiden silmätkin tipahtaa kohta päästä. Silloin mä kuitenkin tajuan, ettei niillä ole väliä. Ihan sama, mä en välitä. Sillä kaikki mistä mä oikeesti välitän, istuu mun vieressä hyväilemässä mun kättä.
”Älä välitä”, Alex sanoo kuin lukien mun ajatukset.
”Mä välitän vaan susta", vastaan takaisin ja puristan sen kättä, tosi kovaa.

[NicuQ]

Joulu nyt tuli ja meni, joten olen se myöhästelevä hyypiö, joka suvaitsee kommentteineen saapua paikalle.
Pakko myöntää, että harvemmin tulee suoraa fluffya luettua, mutta tämän tekstin myötä päädyin ajattelemaan,
että kenties sitten kannattaisikin lukea enemmän tämäntapaisia juttuja.
Eli pidin tästä tarinasta kokonaisuudessa.
Jos nyt rehellisiä ollaan, niin kiinnostuin tuosta tekstin otsikosta vain sen takia, että oli nälkä ja piparitaikina on hyvää. 
Mutta kannatti lukea, se on yksi tosiasia.
Jotenkin ne ylipirteät tarhatädit voi niin elävästi kuvitella mielessään ja muutenkin tuon koko tilanteen, kun Henkka siellä ärsyyntyneenä istuskelee ja mulkoilee sitä piparitätiä.
Poikien tapaaminen oli jotain todella sööttiä (piparitaikina tuo ihmiset yhteen). :3
Ja sitten tuo paras joulu oli tosiaankin paras joulu! Alexin panikointi tuntui niin luontevalta, että voi apua.
Ja sitten Henkan viimeinen lause, siitä pidin varmaan eniten koko tekstissä.

"Siitä hetkestä lähtien kun mä sain tuntea miltä tuntuu olla sun, mä tajusin että mä elän sulle"

- Ihana ihana ja vielä kerran ihana.

Taidanpa nyt lopettaa tähän tämän kommentoimisen, ettei tule ihan mitään novellia tästäkään. 

Kiittäen söötistä slash-tekstistä.

[Classick]

Oi, kuinka suloisia nämä olivatkaan! Kaikki olivat ihanan jouluisia, vaikkeivät välttämättä sijoittuneet itse aatolle. Pojat olivat myös suloisia ja pidin siitä, että he olivat hiukan epätäydellisiä (siis Alexin hammasrak ja Henkan punastelu). Oli myös mukava lukea, kuinka pojat ja Ilse kasvoivat tekstien mittaan.

Ensimmäinen teksti oli ihana ja pidin Henkan juroudesta ja teiniagngstista oikein paljon. Maailmaan kyrpiintyminen ja kaikkea Tykkäsin myös kuvailustasi ja hiukan erikoisista sanavalinnoista. Puhekieli sopi myös erittäin hyvin pojan ajatusmaailmaan.

Kyllähän mä tiedän miten normaalit esiliinat toimii, en mä sentään missään tynnyrissä ole kasvanu, vaikka joskus saatan siltä näyttääkin.

Tuo oli hymyilyttävä kohta ja ehdottomasti helmi.

Toinen teksti oli suloisempi ja siinä oli vähän fluffyn makua. Nuo meidän makuuhuoneet sun muut olivat kiva lisä tekstiin ja oli hauskaa lukea pojista, kun ensitapaamisesta oli jo kulunut aikaa. Sellaista normaalia jouluhengailua ja se sopi tähän hyvin.

Alex hymyilee kuin seitsemän lotossa oikein saanut ja sitten se painaa huulensa mun omilleni.

Aws. Hienoa kuvailua jälleen kerran!

Kolmas teksti oli sisällöltään luultavasti paras. Oli oikein mukava lukea kuinka Henkka puolusteli suhdettaan ja mulkoili kaikkia pahasti katsovia. Myös poikien pienoinen sanailu sai hymyilemään.

Vastahan mä vittuilin itelleni Ilsen päiväkodin juhlissa ja nyt mä istun täällä universumin upeimman miehen kanssa, käsi kädessä.

Niin se aika kuluu

Tykkäsin tästä tosi paljon ja olit saanut hienosti pidettyä tarinan kasassa näinkin lyhyillä pätkillä pitkältä aikaväliltä. Hatunnoston olet ansainnut Todella hienot jouluiset slash-pätkät omaperäisellä idealla ja toteutuksella.

Kiitos näistä!

[Aapo]

Ooooh pyysit, että tulisin kommentoimaan ja minähän tulin, yeah! Oi vitsit valitsin tämän, koska Slash on aina lähellä sydäntä ja juuri nyt kaipasinkin jotain kivan jouluista ja onnellista piristystä tähän hieman epäonnistuneeseen iltaan. Kuitenkin slashiin – ja sun kirjotustaitoihin – voi näemmä aina luottaa! Olo parani hujauksessa ja tämä oliki todella mukava illan viimeiseksi originaaliksi. Nyt voin nukkua hymyhuulin.

Ensimmäinen osa oli mun mielestä jotenkin hellyttävän naurettavaa ja hihityttävää. Jotenkin oli suloista lukea tuosta Henkan maailmankuvasta ja kaikesta kyrpiintyneisyydestä suomen toimimattomaan demokratiaan, mikä oli paikoin jopa ihan tottakin. Ihanaa kuvailua ja vallan mainiota tekstiä. Ihanan fluffinen tuo poikien tapaaminenkin, me gusta very mucho.

Toinen osa oli vielä suloisempi ja siirappisempi. Maailma ei vaan tiedä paremmasta, kuin slashfluffi ja aaaa. Fanityttöilen vaan täällä. Oot kirjottanut älyttömän hienosti, puhekielikin toimii. Hieno idea kirjoittaa kaksikon tarinaa joulusta toiseen – näin huomaa hahmojenkin kasvavan ja kehittyvän. Tässäkin ensimmäisen kappaleen hieman vittuuntuneesta Henkasta on kasvanut rakastava kumppani. Nuo kaksikon vuoropuhelut suorastaan tempaisivat mukaansa, niin ihania ne olivat.

Kolmas oli ehkä näistä kaikista suosikkini. Juuri tuo, miten ihmiset katsovat pahalla ja leimaavat heidät sairaiksi tai muuten vain erilaisiksi, se on niin tätä päivää eikä sille ovi mitään. Rakastan kuitenkin tämän parituksen asennetta, ne on niinkun että fuck it we love each other ja niin sen kuuluu ollakin.

Tykkäsin myös nimistä paljon ja muutenkin kokonaisuudesta. Kiitos tästä äärettömän suloisesta ja ihanasta originaalista, jonka parissa iltani viimeiset minuutit vierähtivät mukavasti : )

[AhmaBoy]

Hei, nämä olivat tosi ihania. Varsinkin viimeinen. Rakastin arkisen parisuhteen sävyä.

Ensimmäinen "pakastepiparitaikinaa" oli jotenkin surkeaa luettavaa itselleni. Olen yleensä aika positiivinen ihminen ja kaikesta mahdollisesta angstaus on niin puuduttavaa! Ehkä juuri siksi viimeinen pikkuinen osio oli suosikkini. Täytyy vielä ekasta sanoa, että ainakin yleensä päiväkodeissa on "oikeaa" piparkakkutaikinaa. 

Siinä mielessä en ihan pysynyt tapahtumien kärryillä, että luulin ainakin melkein koko ensimmäisen osan ajan, että päähenkilö oli tyttö.  En vain saanut sellaista poikamaista otetta. Viimeisessä asiat olivat jo paremmin. Viimeisessä Alex ja Henkka olivat olleet yhdessä jo vuosia, vai? Jotenkin se, että päähenkilö hermostui niin paljon kauhistelevasta katseesta ei aivan tukenut sitä... Yleensä vuosien varrella tottuu tuijotukseen, joten luulisi tuollaisen tilanteen (ja sitä seuranneen ymmärryksen ettei niillä ole väliä) tulleen jo aikaisemmin vastaan. 

Tämä oli tosi kiva. Ilse oli itse suloisuus.  Jatka kirjoittamista, BB.