Kiitos kommentoinnista, I like edelleen
Tää on ollut mun mielessä jo muutaman päivän. Idea lähti siis Calvin Harrisin biisistä
We'll be coming back Tarina ei sinänsä siihen liity, mutta muutamat lauseet ovat olleet todella suuressa osassa tämän inspiraatiossa. Oon sitte vihdoin tänää saanu aikaseks ruveta jotain kirjoittamaan ja ylläri ylläri se venyi yöhön saakka kaikkine sivu sähellyksineen... Idea on siis se, että tässä kaksi "aikaa" mennyt ja ns. nykyisyys, missä nää on sitte puoliverisiä. "menneessä" he ovat ihan tavallisia. Ainakin lähes. Ja sitten tässä on myös flashbackeja, jotka on sitten kursivoitu.
Sen pitemmittä puheitta, enjoy!
k11
Thalia, Annabeth, Luke
Warning: hahmon kuolema, väkivaltaa, hieman verta.
Paritus: Ei oikeastaan, mutta pienoinen Thuke havaittavissa
Genre: Draama, seikkailu, fantasia, jonkinmoinen toiminta olevinaa, ja pienta fluffromancea löytyy myös.
We'll be back for youMelua.
Kirkumista.
Tulta.
Kuolemaa.Thalia kääntyi nopeasti ympäri, miekat kalahtivat yhteen ja välähdys verisen kiiltävissä miekoissa. Äristen Thalia painoi miekkaansa eteenpäin, jalat lipsuivat hiekkaisessa maassa. Naisella ei ollut aikomustakaan kuolla tänään, nyt, tässä mittelössä. Ei pelkkää kurjaa likaista miestä vastaan, joka osallistui sotaan vain verenhimossaan. Hampaat irvessä Thalia kiepautti miekkansa ympäri, miehen painavamman seuratessa hallitsemattomasti perässä. Toinen kalahdus ja Thalia iski vastustajan olkaan. Korvia riipivä karjaisu, viuhahdus ja uusi ulvahdus. Thalian miekka oli iskeytynyt sydämeen.
Thalia juoksi kohti vuoren rinnettä ja etsi katseellaan ystäviään. Marc ja Hailey olivat päällisin puolin kunnossa, muutama haava siellä täällä. Thalian oli vaikea erottaa, oliko veri heidän päällään heidän omaansa vai vihollisen. Kirkkaan siniset silmät skannasivat kärsimättömästi sota-alueen, tuskan ja menetyksen surun paistaessa niistä. Oliver makasi kaatuneen puunrungon päällä liikkumattomana, kuolleena. Nuoren pojan toinen käsi oli vääntynyt kummalliseen asentoon ja toisesta ei ollut tietoakaan. Pojan lävitse oli isketty vihreä lippu, voiton merkiksi.
Barbaarit.
Murhaajat.
Raakalaiset.Thalia otti epäröivän askeleen kohti poikaa, pysähtyi sitten. Sivusta hyökkäsi parrakas mies kuluneessa haarniskassa. Miehellä ei ollut toista silmää.
”Eikä pian ole viimeistäkään, ” Thalia ajatteli raivostuneena ja hyökkäsi.
~*~
Vuoren huipulla seisoi yksinäinen hahmo. Nuori mies. Sinisillä silmillä ja hiekan värisillä hiuksilla. Rohtuneet huulet puristuivat kapeaan viivaan, kun terävät silmät seurasivat rinteen tapahtumia. Käsi puristui nyrkkiin pienen kristallipallon ympärille. Hän tunsi jäisen lämmön hohkavan pallosta ja nosti se kasvojensa eteen.
Pieni, kirkas kristallinen pallo säteili kylmää valoa ja salamat räsähtelivät sen sisällä. Pieni ja voimakas
. Kuolettava. Tunteeton katse palasi takaisin rinteelle. Takaisin tuohon tuttuun naiseen.
~*~
”Mitä tekisit jos saisit käsiisi Salamakristallin?” Thalia kysyi rikkoen rauhallisen hiljaisuuden. He makasivat raukeina kesäpäivän päätteeksi kukkaniityllä, ja katselivat vielä valoisaa taivasta.
”Salamakristallia ei ole olemassa hölmö.” Luke vastasi naurahtaen.
”Mutta entä jos onkin? Entä jos tuolla jossain tosiaan on joku mahtava kristalli, jonka voima on niin suuri, ettei sitä ole tarkoitettu ihmisten käsiin? Ja jos silti saisit sen, mitä tekisit?” Thalia intti heilutellen pisamaisia käsiään ilmassa.
Luke mietti hetken hiljaa, ennen kuin vilkaisi vierellään makaavaa nuoren naisen alkua. Tämän sysimustia hiuksia ja taivasta kuvastavia silmiä. Jopa ruskeissa talonpojan housuissa ja joskus valkoisessa paidassa nainen näytti Luken silmään upealta. Kauniilta.
”Tekisin sen, jota rakastan onnelliseksi.” Luke vastasi lopulta.
Thalia vilkaisi nuorukaiseen uteliaana, mutta hymyili tälle lopulta lämpimästi. ~*~
Thalia raivasi raivoisasti tietä eteenpäin rinnettä. Hengitys rahisi kurkussa ja raajat tuntuivat painavan tonnin. Kyljessä olevaan haavaan sattui ja nilkkaan osunut sivallus hidastutti naisen juoksua. Kiukun kyyneleet valuivat pitkin punaisia poskia Thalian nähdessä ystäviensä kaatuvan taistelussa kotinsa puolesta.
”Thalia!” Thalia vilkaisi olkansa ylitse ja näki parhaan ystävänsä juoksevan hänen luokseen. Annabethin miekan terä oli katkennut ja olkasuojain roikkui selässä. Harmaat silmät myrskysivät tunteista, mutta kapeat kasvot olivat täydellisen ilmeettömät.
Yhdessä he juoksivat rinnettä pitkin, iskien kaiken pois tieltään. Kylä heidän takanaan paloi liekeissä, ihmisten avun huudot kaikuivat heidän korvissaan ja katkeruus täytti mielen. He olivat menettäneet kotinsa. Ystävänsä. Perheensä.
~*~
Vaaleat hiukset hulmusivat tuulessa iloisen naurun kiiriessä pitkin metsää. Luke juoksi ystävänsä perässä huvittuneena ja yritti saada tytön kiinni. Annabeth lällätti nauraen ja juoksi purolle, hyppi vaivattomasti liukkaiden kivien päälle ja toiselle puolelle Luken seuratessa liukastellen perässä.
Päästyään toiselle puolelle puroa nuorukainen kiristi vauhtiaan ja kaappasi tytön syliinsä nauraen. Kapeat sormet kutittivat lanteilta ja Annabeth haukkoi henkeä naurunsa lomasta. He kaatuivat ruohikkoon painien. Yllättäen nauru loppui kuin seinään kahden hyvin tähdätyn omenan osuessa heidän takaraivoihinsa. He älähtivät hämmästyneinä ja vilkuilivat ympärilleen. Pian uusi omena osui Annabethia otsaan ilkikurisennaurun saattelemana. Maassa istuvat teinit vilkaisivat ylös ja näkivät Thalian puun oksalla virnistellen käsissään kaksi uutta omenaa. ~*~
Nuorukainen katsoi rauhallisesti kun kaksikon edetessä eteenpäin, korkeammalle. Silmät tuikkivat arvioivasti ja käsi puristi kristallia.
~*~
”Thalia, odota!”
Thalia kääntyi väsyneen näköisenä ja laski kantamansa vesisankon maahan. Luke juoksi innostuneena naisen luokse ja pysähtyi hengästyneenä tämän eteen.
”Muistatko, kun puhuimme Salamakristallista? Jonka huhutaan täyttävä kaikki toiveet ja antavan hallitsijalleen jumalalliset voimat?” Thalia nyökkäsi happaman näköisenä.
”Minä olen matkustellut ja kysellyt. Etsinyt kaikkialta ja – ” Luke selitti innoissaan, kunnes Thalia keskeytti töykeästi.
”Senkö vuoksi sinä katosit? Lähdit vain, et sanonut kenellekään mitään. Jätit meidät tänne yksin, huolissamme, selviämään talven ongelmista.” Thalia tiuskaisi ja risti kätensä puuskaan.
”Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä me olemme joutuneet kokemaan, koska sinä jätit meidät yksin!” Thalia huusi lopulta kiukkuisena. Nainen nosti sankonsa maasta ja juoksi pois.
”Mutta… minä –” Luke yritti huutaa avuttomana tämän perään. Siniset silmät tummuivat vihasta ja käsi hakeutui housujen taskuun. Luke puristi kristallin vihaisesti nyrkkiinsä ennen kuin kääntyi kannoillaan.~*~
Vuonna 2005 nuori tyttö, juoksi kujia pitkin, likainen reppu selässä ja musta hieman risainen tuulitakki, musta t-paita ja farkut yllään. Tyttö sulautui parhaansa mukaan varjoihin, yrittäen välttää helvetinkoiria ja drakoneja. Siniset silmät vilkuilivat ympäriinsä epäilevinä, ennen kuin hän astui sivukujalle.
Thalia jähmettyi paikalleen kuuntelemaan. Takaa kuului juoksu askeleita ja kovaa töminää. Thalia kääntyi. Tytön silmät suurenivat hämmästyksestä, kun kulman takaa juoksi poika, hieman häntä vanhemman näköinen takanaan kiukkuinen helvetinkoira.
”Älä töllistele siinä vaan
juokse!” Poika huusi hänelle kiireesti ja vetäisi edelleen hieman järkyttyneen ja ällistyneen tytön perässään. He juoksivat käsi kädessä pitkin kujia kunnes lopulta huomasivat kapeat portaat. He suuntasivat kohti portaita, puskivat oven läpi ja paiskasivat sen kiinni päästyään tunkkaiseen ja ahtaaseen varastotilaan. He tuijottivat toisiaan hämärässä silmät suurina. Thalia kuunteli tarkasti hirviön askeleita, tämän nuuskiessa ja äristessä huteran oven toisella puolella. Lopulta löntystävät askeleet kaikkosivat kun otus luovutti ja päätti etsiä iltapalansa muualta.
Vaaran kaikotessa Thalia käänsi huomionsa jälleen edessään istuvaan teiniin, joka tutki häntä haalean sinisillä silmillään. Thalia pani merkille pojan ilkikurisen pilkkeen tämän silmissä ja hiekan vaaleat hiukset.
Pojassa oli jotain tuttua.
~*~
Thalia ja Annabeth olivat viimein saavuttaneet lähes vuoren huipun. Kylmä tuuli vihmoi ja kohmetti heidän kätensä ja jalkansa. Thalian sormet tuntuivat jäykistyneen miekan kahvaan tämän tarpoessa uupuneena pitkin polkua kohti Lukea. Aamuaurinko valaisi vuoren huipun ja oli sokaista naiset, kun he vihdoin pääsivät perille.
He näkivät Luken edelleen jyrkänteellä katsovan heihin kylmä ilme kasvoillaan. Thalia pysähtyi, huohotti raskaasti ja paransi otettaan miekan kahvasta. Thalian katse lipui Luken kasvoista tämän siistiin olemukseen, nuorukainen oli seissyt jyrkänteellä koko sen ajan, kun muut olivat taistelleet hengestään, kodistaan ja perheistään. Tuo samainen nuorukainen oli myös syy, miksi he olivat hyökkäyksen kohteena. Luke tiesi, että kyläläiset olivat juuri nyt heikoimmillaan, kylmä talvi oli verottanut paljon heidän ruokavarastojaan, tuonut sairauksia ja kuolemaa mukanaan. Ja silti Luke auttoi vihollista. Lopulta Thalian katse tavoitti kristallin, joka hehkui Luken kämmenellä.
Thalia pystyi tuntemaan armottomuuden aallot, jotka säteilivät kristallista. Voiman.
Etäisesti Thalia kuuli Annabethin henkäisevän, ennen kuin nosti katseensa takaisin sinisiin silmiin.
~*~
Thalia ja Luke istuivat huterassa majassa syöden ruoan tähteitä, jotka olivat onnistuneet näpistämään. Yllättäen he kuulivat meteliä, joka muistutti epäilyttävästi hirviön karjuntaa. Teinit vilkaisivat toisiinsa, ennen kuin kömpivät kurkkaamaan ulos majasta. Ulkona oli pimeää, mutta he erottivat silti selvästi kolme hirviötä jahtaamassa noin seitsemänvuotiasta tyttöä.
Luke vilkaisi Thaliaan nopeasti ja hiljainen sopimus oli tehty. Nopeasti he nappasivat aseensa ja juoksivat tytön luokse.
~
Thalia ja Luke istuivat seinää vasten ja tuijottivat avoimen uteliaina edessään kiusaantuneena kiemurtelevaa lasta. Harmaat silmät katsoivat uhmakkaasti takaisin, vaikka uhmakkuuden takaa paistoikin pelko.
”Mikä sinun nimesi on?” Luke kysyi lopulta. Tyttö tuijotti vakaasti takaisin, kuin arvioiden kannattiko heihin luottaa, ennen kuin vastasi.
”Annabeth.”
~*~
Salamakristalli. Monien tarujen ja iltasatujen kristalli. Siitä puhuttiin ja juoruttiin. Mutta koskaan kukaan ei ollut oikeastaan saanut sitä käsiinsä. Aiemmin se oli ollut vain satu. Legenda. Haave.
Mutta nyt se oli Lukella. Hänen rakkaalla ystävällään, joka oli unohtanut itsensä. Antoi kristallin voiman vietellä hänet ja vaipui synkkään totuuteen. Salamakristallia ei ollut tarkoitettu ihmisille. Se oli liian voimakas. Se kutsui ihmisen ahneutta luokseen kuin seireeni, hymisi hiljaisia merkityksettömiä lupauksia ja toteutti karmeimmat toiveet. Koska ihmisillä ei ollut tarpeeksi tahtoa hyviin tekoihin. Ei silloin, kun valta on vaihtoehtona.
”Luke – ” Thalia aloitti, mutta keskeytti epäröiden. Mitä hän sanoisi? Haastaisiko hän nuorukaisen suoraan? Pyytäisikö lopettamaan? Anelisi säästämään ne harvat, jotka olivat vielä elossa?
Luken siniset vallasta sokaistuneet silmät keskittyivät pienen hapuilun jälkeen Thaliaan ja nainen tunsi kylmät väreet selkäpiissään. Annabeth vinkaisi, Thalia vilkaisi tyttöön nopeasti. Vaaleat kasvot olivat menettäneet värinsä kokonaan ja suurista silmistä tipahteli kyyneleitä.
”Luke… Riittää. Lopeta jo, ole kiltti.” Thalia sanoi pehmeästi. Nainen seisoi avoimena, kädet rennosti sivuilla. Miekka osoitti maahan. Luken silmät siristyivät epäilevästi.
”Tule takaisin.” Annabeth sanoi ja asteli eteenpäin, kohti nuorukaista. Luke jännittyi ja vetäytyi puolustavaan asentoon. Annabeth pysähtyi Thalian ja Luken keskelle. ”Tule takaisin meidän luokse.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Luke vastasi huokaisten: ”En voi.”
”Mikset?” Annabeth tiukkasi, mutta Thalia sulki silmänsä tietäen täysin, mitä nuorukainen tarkoitti.
Säälivä hymy kiipesi Luken huulille tämän kohottaessa kristallin heidän nähtäväksi. Annabethin silmät laajenivat ja tyttö otti tahtomattaankin askeleen eteenpäin, tuntien voiman kutsun. Harmaat silmät tuijottivat lähes hypnotisoituina kristallia. Thalia huudahti varoituksen, saaden vaaleamman hätkähtämään todellisuuteen.
Niin kaunis, niin voimakas… ”Se on paljon voimakkaampi, kuin minä.” Luke sanoi ihaileva sävy äänessään katsoessaan kristallia kädessään. ”Se lupaa paljon enemmän kuin kukaan muu.” Nuorukainen nosti katseensa takaisin ystäviinsä. Viileästi hän vei kätensä miekan tupelle ja veti esiin miekan.
Aamuauringon ensisäteet saivat miekan kiiltämään. Luke, joka seisoi selin aurinkoon, näytti syntisen kauniilta ja vaaralliselta valon säteillessä tämän takaa voimakkaana ja kirkkaana. Kristalli toisessa ja miekka toisessa kädessään Luke näytti Thalian mielestä aivan kuoleman enkeliltä.
”Luke! Älä kuuntele sitä!” Thalia parkaisi kauhuissaan nuorukaisen kohottaessa miekkansa kohti Annabethia. Thalia ponkaisi paikoiltaan kohti miestä, yrittäen epätoivoisesti ehtiä Luken ja Annabethin väliin.
Miekat kalahtivat. Kaksi välähdystä auringonvalossa, sivallus ja askel taaksepäin. Annabeth seisoi paikallaan kauhusta kankeana, voimatta uskoa Luken todella hyökänneen hänen kimppuunsa. Luke perääntyi ja kohotti hämmästyneenä kätensä poskelleen, josta valui verta. Sitten nuorukaisen ilme muuttui vihaiseksi ja hän hyökkäsi kohti Thaliaa. Thalia, joka oli jo ennestään väsynyt yritti estää parhaansa mukaan Luken miekan iskut, mutta mies oli aina ollut häntä hieman parempi miekan kanssa.
Lopulta Thalian voimat kuluivat loppuun ja Luke sai iskettyä miekan naisen käsistä. Thalia perääntyi uupuneena mahdollisimman kauas miehestä, tämän seuratessa lähes villi hymy kasvoillaan. Luke ei ollut enää järjissään, se ei ollut enää Luke, joka piteli miekkaa ja astui lähemmäs Thaliaa, valmiina päättämään naisen elämän.
Yllättäen Luke päästi tuskaisen ulvaisun ja kompuroi hieman ennen kuin kääntyi hurjastuneenä. Thalia näki Annabethin miehen takana sotaisa ilme kasvoillaan. Tyttö oli survaissut katkennen miekan Luken olkapäähän, saaden tämän pudottamaan kristallin maahan. Hetken Luke aikoi hyökätä Annabethin kimppuun, ennen kuin tajusi kristallin puuttuvan. Mies kääntyi hätääntyneenä ja kompuroi kristallin luokse. Thalia, joka oli sillä aikaa onnistunut saamaan miekkansa takaisin säntäsi nuorukaisen perään Annabeth kannoillaan.
Luke hyväili kirkasta palloa kämmenellään, ennen kuin nosti terävän katseensa takaisin tyttöihin.
”Ettekö ymmärrä? Ette saavuta yhtään mitään? Kristalli on minun. Kaikki minkä ikinä haluankaan, on minun! ”
”Kerro meille, mitä sinä sitten haluat!” Thalia huusi raivoisana.
”Eikö meillä ole enää mitään väliä? Etkö sinä aina halunnut perheen? ”Nainen kirkui nyt. Kyyneleet valuivat jälleen poskilla kimaltavina pisaroina. Luke jähmettyi paikalleen ja hetken Thalia ehti nähdä sinisissä silmissä tutun pilkkeen. Vanhan Luken.
Thalia ei jäänyt odottamaan toista tilaisuutta vaan hyökkäsi kohti. Luke torjui miekan, heikosti ja hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kuin hän olisi ollut unessa ja herännyt kesken kaiken. Hämmentyneet silmät katsoivat Thaliaa ennen kuin katse muuttui jälleen utuiseksi. Thalia yritti epätoivoisesti iskeä joko kristalliin, tai käteen, joka piteli miekkaa, riisuakseen miehen aseista.
Mutta joka kerta kun hän tai Annabeth yrittivät lähestyä kristallia, Luke muuttui aggressiivisemmaksi ja iski vastaan entistä suuremmalla voimalla. He eivät yksinkertaisesti päässeet käsiksi kristalliin.
”Luke!” Annabeth parkaisi miehen upottaessa miekkansa tämän kylkeen. Nuorukaisen silmät laajenivat järkytyksestä ja hän kompuroi taaksepäin, tajuten vasta nyt, keitä vastaan hän oikeastaan taisteli. Kirkkaat silmät katselivat ympärilleen kauhuissaan, hän näki palavan kylän, ruumiita ja sotivia asukkaita ja tunkeilijoita.
”Ette voi hyökätä suoraan kristallin kimppuun. Se hallitsee minua.” Luke sai sanottua vaivoin, ennen kuin katse sumeni jälleen ja kasvot muuttuivat vihamielisiksi. Luke otti uuden askeleen kohti naisia, jonka jälkeen tämän kasvot vääntyivät kivusta. Luke perääntyi hieman, päätyen aivan jyrkänteen reunalle. Hän huohotti raskaasti.
Thalia seurasi valppaana ja hämmentyneenä Annabethin viereltä, pitäen samalla kangasta tämän haavaa vasten.
”Minä – minä en halunnut olla yksin.” Luke sopersi hiljaa taittuessa kaksinkerroin. Thalia kurtisti kulmiaan, ymmärtämättä toisen puheita. Luke jatkoi mumisemistaan hiljaa, kuin puhuen itselleen tai jollekulle muulle, jota muut eivät nähneet. Kun Luke vihdoin suoristautui, Thalian oli vaikea arvata, oliko mies järjissään vai ei.
”Sinun on lyötävä minut, jos haluat tuhota kristallin. Sillä se ammentaa voimansa minusta.” Luke kuiskasi surullisena. Thalia nielaisi vaikeasti ja kuuli Annabethin nyyhkäisevän.
”Ei se mitään, kunhan lupaatte, että ette jätä minua yksin.” Luke sanoi hymyillen. Se tuntui väärältä Thalian mielestä. Kuinka Luke pystyi hymyillen kertoa että Thalian täytyisi tappaa hänet. Kuinka Luke pystyi noin vain alistumaan siihen?
Luke katsoi tarkasti Thalian kasvoilla vaihtuvia ilmeitä, ennen kuin sanoi kuivan huvittuneena: ”Se ei tunnu niin pahalta, koska se olet sinä. Ja koska se pelastaa sen mikä vielä on pelastettavissa.” Luke vastasi ja vilkaisi kylään. Thalia muisti kuolleet ystävänsä, perheensä ja kaikki kylä lapset, jotka murhattiin armottomasti ja nousi miekan avulla uudelleen seisomaan. Viha paloi naisen sinisissä silmissä.
Hetkeksi Luken silmät lasittuivat, ennen kuin hän irvisti ja ravisti päätään. ”Vauhtia.”
Thalia ryntäsi uudelleen kohti miestä ja iski miekan tämän sydämeen. Luke korahti, ennen kuin valui elottomana Thalian syliin. Voipuneena Thalia piteli vanhan ystävänsä ruumista sylisään ja halasi sitä epätoivoisena. Hän oli edelleen vihainen kaikkien niiden menetettyjen elämien puolesta ja Luken elämän puolesta. Annabeth raahautui väsyneenä heidän luokseen ja nojasi Thaliaan.
”Älä huoli sisko, me löydämme hänet vielä. Ja silloin emme jätä häntä yksin.” Annabeth kuiskasi Thalialle, ennen kuin sulki silmänsä.
Ja Thalia itki.
~*~
Kolme puoliveristä istui nuotion äärellä, nauraen ja jutellen. Thalia nojasi Luken kylkeä vasten samalla kun poika veisti puusta palloa salamakuvioilla. Annabeth kertoi juttuaan nauraen ja katseli kahta ystäväänsä onnellisena. Sillä hetkellä he eivät tarvinneet muita. Se oli he kolme, eikä keitään muita. Aina he. Ystävinä. Perheenä. Ikuisesti. Läpi ajan.
~*~
Joo elikkäs kommenttia vaan kehiin
