Töissä kuulin kyseisen biisin, josta sanat on napattu ja oli pakko kirjoittaa tälläne. Oon värkänny tätä nyt parikin päivää, tai lähinnä iltaa ja nyt on kiire taas töihin joten oikoluku on mitä on. Virheistä toki saa ilmoitella. Ja voit kommentoida vaikket virheitä löytänytkään.
Rachel, Percy
Drama, friendship
S
YstäväKumpaa sinä pelkäät,
melua vai rauhaa?
Rachel vilkuili hämmentyneenä Percyä. Poseidonin poika makasi leveästi ruohikolla silmät suljettuina. Pitkät tummat ripset loivat varjoja pojan kalpeille poskille auringon paistaen lämpimästi kirkkaalta taivaalta. Ilma oli tyyni, tuuli ei suhissut puissa ja oli lähes tukahduttavan kuuma. Rachel leyhytti kädellään punoittavia kasvoja ja yritti samalla nykiä hiestä märkää toppiaan irti nihkeästä ihosta. Percy ei kuitenkaan näyttänyt kärsivän kuumuudesta ja tuntui suorastaan imevän auringon lämpöä täysin siemauksin. Mutta hyvä niin, saisipa poika ainakin hieman väriä kasvoilleen.
Huokaisten Rachel lysähti itsekin selälleen ja suojasi kädellään silmiään auringolta.
Percy. Percy, Percy, Percy. Aina Percy. Poika ei edes tajunnut, kuinka moni asia, oli hänestä kiinni. Kuinka moni ihaili, luotti ja kaipasi häntä. Kuinka moni suri, koska poika ei koskaan avautunut kenellekään. Ei todellisuudessa. Avoimet hymyt ja ystävälliset naurahdukset, ne olivat yleisiä, kaikille tarkoitettuja eleitä. Eleitä, joiden tarkoitus oli hämätä, pitää liian tunkeilevat kysymykset loitolla. Suojella yksityisyyttä. Percy ei jaellut yksityisiä, salaisia hymyjä tai tietäviä katseita joidenkin kanssa. Ei, koska kukaan ei koskaan tiennyt mitään merkittävää.
Percy piti monet asiat sisällään, ei jakanut niitä muille, kieltäytyi näkemästä toiveikkaita hymyjä ja kysyviä katseita. Joskus Rachel ajatteli, ettei edes Sally tuntenut poikaansa niin hyvin, kuin luuli. Koska totuus oli se, että muut tiesivät Percystä vain sen, minkä poika tahtoi muiden tietävän.
Kumpaa sinä kaihdat,
yksinäisyyttä vai laumaa?
Rachel oli monesti miettinyt, kuinka ristiriitainen persoona Percy oli. Poika ei tuntunut pitävän melusta, mutta ei halunnut täydellistä hiljaisuutta. Tuntui riippuvan paljon tämän mielialasta, mikä oli melua ja mikä hiljaisuutta. Joskus ne olivat täysin päinvastaista. Eikä Rachel ollut vieläkään päässyt selville, pitikö Percy muista. Toisinaan hän oli huomaavinaan Poseidonin pojan katseessa nurkkaan ahdistetun eläimen, vaikka lähistöllä olisi ollut vain muutama ihminen, mutta toisinaan Percy näytti katsovan heitä suuren ihmetyksen vallassa. Kuin poika ei olisi tiennyt mitä ajatella muista. Ehkä tämä ei tiennytkään. Ehkä Percy oli aivan yhtä eksyksissä, kuin muutkin, kun kyse oli Percystä itsestään.
Percy oli kuitenkin seurallinen ihminen. Poika hakeutui usein muiden seuraan, vaikka usein yrittikin jäädä taka-alalle, yleensä epäonnistuen. Percyssä vain oli sitä jotain, mikä sai muut huomaamaan hänet. Niin hyvässä kuin pahassa. Poseidonin poika hämmensi Rachelia. Tyttö oli tottunut olemaan hyvä ihmistuntija ja näyt täydensivät sitä mitä hän ei harvoin osannut itse päätellä. Mutta meren lapsen kohdalla kaikki oli toisin. Percy oli ailahtelevainen, rauhaton ja ennalta arvaamaton. Kuin meri.
Miksi sä itket,
kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?
Rachel muisti elävästi sen illan, kun ajatteli vihdoin pääsevänsä hieman lähemmäs oikeaa Percyä. He olivat viettäneet kokonaisen viikonlopun yhdessä, mikä oli jo sinällään suuri saavutus Rachelille. Percy oli oikeasti halunnut viettää aikaa hänen kanssaan, vapaaehtoisesti ja selvästi nauttinut ajastaan. Poseidonin poika oli hakenut hänet lauantaiaamuna Paulin Priuksella ja vienyt hänet pitkälle ajelulle New Yorkin keskustan ulkopuolelle, muutamille laitakaupungeille ja lopulta rannikolle. Koko matkan he olivat jutelleet satunnaisesti jostain mitättömästä asiasta tai olleet rauhallisessa hiljaisuudessa ja vain nauttineet toistensa seurasta.
Sunnuntaina Percy kutsui Rachelin kanssaan kaupungille. Rachel oli ollut innoissaan. Percy oli pyytänyt häntä, ei
Annabethia, ja toista kertaa peräkkäin. He olivat viettäneet koko päivän kaupoilla. Percy oli seurannut kiltisti perässä Rachelin juostessa innoissaan käsityöliikkeissä, vaatekaupoissa ja muissa mahdollisissa putiikeissa. Rachel oli nauttinut päivästään eikä voinut estää tyytyväisyyden tunnetta Percyn tarjotessa hänelle lounaan sievässä kuppilassa, joka oli ollut hieman syrjäisemmällä seudulla, eikä niin ruuhkainen.
Illalla, kun vielä oli valoisaa, he kävelivät hiljaa puistossa väsyneinä. Kummatkin olivat levollisia, sanoja ei silloin tarvittu. He olivat viettäneet onnistuneen viikonlopun ilman mitään, mikä olisi muistuttanutkaan kumpaakaan Percyn toisesta elämästä. Hetken he olivat voineet leikkiä tavallisia nuoria, jotka viettivät mielellään aikaa keskenään ja olivat ehkä jopa enemmänkin. Hetken aikaa
Annabethia ei ollut olemassa.
Heidän ohitseen juoksi pieni tyttö nauraen, ehkä neljän tai viiden vanha. Platinan vaaleat kiharat hulmusivat tytön kipittäessä huimaa vauhtia odottavan isänsä luokse. Lapsen nauru oli ollut helisevää ja täynnä onnellisuutta ja pienet posket punoittivat raittiista ilmasta. Rachel katsoi ihaillen tytön perään ja toivoi voivansa ikuistaa lapsen paperille sillä hetkellä. Mutta vilkaistuaan Percyyn, hän näki surua. Hän näki vuodattamattomia kyyneleitä ja toteutumattomia toiveita.
Olet syvää vettä,
luoksepääsemätön vuori
Silloin, tuona valoisana iltana Central Parkissa Rachelista tuntui, kuin Percy olisi raottanut yksityisyyttään hieman, ehkä tahtomattaan, ja jakanut hänen kanssaan jotain tärkeää ja ainutlaatuista. Poseidonin poika ei ollut sanonut mitään, ei selittänyt suruaan, mutta oli sallinut Rachelin nähdä sen. Silloin hän ei sulkenut Rachelia pois. Ja se teki tytön onnellisemmaksi, kuin poika koskaan saattoi arvatakaan.
Siitä oli nyt pari viikkoa, kun he olivat viettäneet viikonlopun yhdessä ja kumpikaan ei ollut sanallakaan viitannut Percyn hetkelliseen sanattomaan avautumiseen. Sen sijaan he olivat keskittyneet nauttimaan vain toistensa seurasta. Percy oli hakeutunut Rachelin seuraan useammin kuin ennen, mikä sai tytön pohtimaan pojan tarkoitusperiä. Toiveistaan huolimatta Rachel ei ollut tyhmä eikä sokea ja huomasi kyllä, ettei Percy tavannut häntä romanttisessa mielessä, vaikka kuinka tyttö sitä toivoi.
Percy oli myös sulkeutunut jälleen. Ei sanoja, ei katseita, ei edes turhautuneita huokauksia, jotka olisivat paljastaneet edes jotain merenlapsen oikeista ajatuksista. Hetken aikaa Rachel oli ollut erityinen omasta mielestään, mutta nyt hän tipahti rymisten maan pinnalle. Ei ollut mitään erityistä, ei ollut mitään mitä Rachel olisi saanut tietää ja muut ei. Ei todellisuudessa. Rachel oli vain nähnyt surun, mutta ei tiennyt miksi.
Unohdettu ullakko,
olet titaaninen kuori
Toisinaan Rachelista tuntui kuin muut olisivat tosiaan unohtaneet oikean Percyn. Percyn, joka ei salannut mitään, kertoi tunteistaan ja rakasti muita. Vaikka, mistäs Rachel sen tiesi, ehkei kukaan ollut koskaan ennen tuntenut oikeaa Percyä, sitä poikaa, joka piilotteli utuisen mutta kovan kuoren alla. Silti Rachel oli kuitenkin varma, ettei Poseidonin poika ollut aina näin sulkeutunut.
Ehkä Sally muisti sen pienen pojan. Ehkä, niin vahva kuin nainen olikin, Sally ei halunnut nähdä tätä puolta Percystä. Sulkeutunutta ja varautunutta, joka kaihtoi uteliaita katseita. Ehkä Sally eli itsekin valheessa.
Miksi sä itket,
kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?
Eilen Percy tuli Rachelin luokse. Eilen Percy hymyili hänelle hyvän tuulisesti ja merenvihreät silmät tuikkivat salaperäisesti, kuin tietäen jotain. Mutta ehkä se oli vain tytön omaa hupsua mielikuvitusta. Eilen he kuitenkin viettivät iltansa Rachelin huoneessa, nauraen ja jutellen. Rachel imitoi liioitellusti elämäänsä Clarionin naisopistossa ja Percy oli nauranut katketakseen. Radiosta tuli kepeitä kesäklassikoita ja ikkunasta virtasi viileä tuulenvire. Täydellistä.
Kunnes Percyn katseeseen syttyy jälleen sama surumielinen pilke. Percy ei sano mitään taaskaan. Tällä kertaa poika ei reagoi mitenkään, jatkaa vain hymyilyään Rachelin jutuille ja nauraa vedet silmissä. Ja Rachel ei kysy. Rachel jatkaa pelleilyään ja yrittää pitää hymyn pojan huulilla vaikka ei ole enää varma, ovatko kyyneleet pojan poskilla aidosti naurun kyyneleitä vai etsiikö poika vain syytä itkeä. Rachel ei välitä, oli syy kumpi vain, tyttö antaa Percyn itkeä. Ehkä se on juuri sitä, mitä poika tarvitsee. Syyn itkeä ja ihmisen joka on lähellä, muttei kysy. Ja Rachel ajattelee, että ehkä Percy luottaa häneen eniten. Ehkä Rachel on kuin onkin Percylle se tärkein, vaikka vain ystävänä, mutta kuitenkin.
Puhu äänellä, jonka kuulen,
sanoilla jotka ymmärrän,
runoilla jotka käsitän
Ajan kuluessa Rachel alkoi epäillä, ettei Percy tahallaan sulkeutunut aivan kaikilta pois. Ehkä Percy oli vain muuttunut, ihan oikeasti. Ehkä Percy ei osannut kertoa enää, ehkä poika enää tiennyt kuinka. Tai ehkä muut olivat muuttuneet ja Percy pysynyt samanlaisena ja kauhistunut muutoksia. Ehkä muut olivat tulleet kuuroiksi pienille pyynnöille ja sokeiksi vihjeille. Ehkä muut vain sulkivat silmänsä siltä, mitä eivät halunneet nähdä.
Sinuun tarvii tekstityksen,
salaisuuksien selittäjän,
kertojan kaikkitietävän
Percy oli kuitenkin monimutkainen ihminen, aina kun luuli tuntevansa hänet, ymmärtävänsä pojan ajatuksia, teki Percy jotain mikä sai muut hämmennyksiin. Poseidonin poika tuntui edelleen olevan täynnä salaisuuksia, niitä joita poika tuntui haluavan kertoa muille, muttei koskaan kertonut ja salaisuuksia joita Percy varjeli tiukasti. Oli kuin jumalatkaan eivät välillä ymmärtäneet salaisuuksia ja tietoa joita Percy kantoi mukanaan. Poseidonin poika puhui aivan omaa kieltään, tämän kehon kieli ja mieli olivat yhtä aikaa sekä sopusoinnussa että täydellisessä ristiriidassa keskenään.
Olen yksinkertainen, aina selitystä vailla
Sinä kartta monimutkainen, matka vierahilla mailla
Joten ei, Rachel ei ymmärtänyt Percyä alkuunkaan. Ei vaikka kuinka yritti ja halusi uskoa pystyvänsä siihen joku päivä. Mutta kuitenkin, hän yritti. Eikä lakannut yrittämästä vaikka muut olivat luovuttaneet jo kauan aikaa sitten. Ja ehkä se olikin syy miksi Percy hakeutui hänen luokseen, syy miksi Percy näytti nauttivan hänen seurastaan. Hän ei kysellyt, mutta yritti silti. Halusi selityksen, yritti ymmärtää, mutta ei painostanut liikaa. Sillä Rachel uskoi, että Percy tarvitsi häntä. Hänen tukeaan ja ystävyyttään. Percy tarvitsi jonkun, joka olisi siinä vierellä, vaikka ei ymmärtäisikään.
Siksi Rachel ei lakannut yrittämästä. Koska hän oli ennen kaikkea Percyn ystävä.
