Percy Jackson: Aamuyön utu silmissäs/ raapaleita ja 1shotteja/K-11 lisää 30.1.2016

[LumiNalle]

Orenji: Kiitän kommentistasi Hauskaa, että pidit! Haha, voisin kirjoittaa taas uuden Percy-on-kipeänä-ja-kaikki-on-hirveää-shotin, onnistuin nimittäin sairastumaan taas.
Odairette: Kiitän ja kumarran sinullekkin syvään Hyvä kun tykkäsit! Mun pitää näköjään lukea se kadonnut sankari uudelleen, jotta muistan millainen Hedge tarkalleen ottaen oli! Mutta pientä ideaa mulla on hänen varalleen, varokaa vain

AN: Meh, en sitten saanutkaan aiemmin mitään kirjoitettua... Ehkä sitten kesällä...? 
Tää nyt on tämmönen pieni raapale, mutta tästä on hyvä jatkaa!

Yksipuolinen Nico/Percy
S
Draama, pienen pieni angsti

~*~

Katkeransuloista

Nico katsoi varjoista, kun Percy käveli etäämmällä lähes kylki kyljessä Annabethin kanssa. Tummat silmät seurasivat onnellista paria. Jos joku olisi edes vilkaissut Nicoa, katsonut edes hieman tarkemmin, olisi hän huomannut surun vivahduksen näennäisen viileässä katseessa.

Katkeransuloista. Sellaista oli rakastaa sankaria.

Koska sankarit pelastavat päivän, saavat prinsessan lopulta omakseen ja he  elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Vaan Nico ei ollut prinsessa, eikä kyllä prinssikään eikä hän olisi halunnutkaan prinsessaa. Nico halusi Percyn. Mutta Percy halusi prinsessa Annabethin, jonka kutrit olivat kultaa, katse terävä ja ajatukset viisaita.

Lopulta Nico hymähti. Todellakin, rakkaus oli suloista. Katkera osuus piilikin siinä, kun toisen onni oli tärkeämpää ja itse jäi yksin.

~*~
Noh, mitäs piditte?

[Orenji]

Hei kuules, älä pidä noin pitkää julkaisutaukoa toiste, kun multa loppuu lukeminen! Katsotkin, että tulet kirjoittaneeksi kesällä enemmän, muutenhan tällainen taukoilu aiheuttaa levottomuutta. Tervehdy nyt ainakin, ehkä se parantaa aktiivisuutta? Ei vaan, oikeastihan on kiva, että naputtelit uutta tekstiä tänne ja oikein Nicostakin vielä. Kelpaa varsin mainiosti, mielenkiintoinen hahmo etenkin House of Hadeksen jälkeen!

Nimi ei ollut kovin mieleenpainuva, mutta ihan käypä pienelle raapaleelle. Otsikko pysytteli varsinaisessa teemassa, ei ainakaan aiheuttanut vääriä mielikuvia tekstin sisällöstä. Yksipuolinen Nico/Percy on toisaalta kiinnostavaa, mutta toisaalta todella turhauttavaa ja tämä tekele oli sekoitus kumpaakin. Itse asiassa lukeminen herätti halun heivata Annabeth pois poikien välistä, Percabeth on jo nähty. Mutta valitettavasti se ei ole mahdollista...

Tässähän alkoi jo pahan kerran katkeroitua Nicon kanssa.
Katkeransuloista. Sellaista oli rakastaa sankaria.
Käytit paljon lyhyitä lauseita, jotka antoivat voimaa tekstiin, mutteivät vieneet liikaa huomiota. Yksi asioista, joista pidin eniten tällä kertaa. Korostaminen oli oikein hyvä keino saada Nicon ajatukset lukijoille saakka.

Lopetus sai mut suunnilleen irvistelemään, mutta eihän kaiken tarvitse aina päättyä onnellisesti.
Katkera osuus piilikin siinä, kun toisen onni on tärkeämpää ja itse jää yksin.
Harvinaisen totta. (Vaihdat imperfektin preesensiin tuossa kohtaa, joten eikö pikemminkin kun toisen onni OLI tärkeämpää ja itse JÄI yksin?)
Kiitos taas uudesta tekstistä!

[Odairette]

Oiii kiitos Nallukka lukukokemuksesta! Tosiaan noi lyhyet, korostavat lauseet todella iskivät muhun, ja Nicoon samaistui helposti. Ficciähän voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle, mutta tällainen lyhyt, "yhden katseen" pituinen kuvaus  Nicon tunteista toimi mahtavasti Lisäksi lopun piili-sana on parhautta <3
Taas kerran mahtavaa luettavaa

[LumiNalle]

Orenji: Olen pahoillani, tässäkin kesti! >.< Kiitän kuitenkin kommentistasi. Hehe, haluisin itsekin heivata Annabethin aina välillä pois XP
Odairette: Kiitän sinuakin kommentistasi, ihanaa kun olette jaksaneet ne rustata <3

AN: jaahas... kai se on sitten tunnustettava, eiköhän kaikki sen jo ole muutenkin arvannut... >.< En ole vieläkään ehtinyt lukea House of Hades:sta... (piiloutuu häpeissään sängyn alle)
Ja kun aika on ollut kortilla ja inspis vähissä nii tulee enemmäki kyylättyy muitte ficcejä sen sijaa että olisin ahkera ja kirjoittaisin omia xD

Kuitenkin, tänään kuuntelin sitten 20-30-luvun musiikkia juutubesta, josta tuli sitten idea kirjoittaa Percystä siihen aikakauteen liittyvä ficci. Joku oli muistaakseni pyytänyt Hazelistä tämän aikaan sijoittuvan shotin. Muistin väärin, Hazel olikin 40-luvulta... Mutta kyllä se vielä tulee!

K11
Drama
Percy/OC
AN: AU!!! 1930 luku!!

Boy's Night Out

Percy käveli hyväntuulisesti vihellellen kohti tuttua yökerhoa kuunnellen samalla puolella korvalla ystäviensä leikkimielistä nahistelua. Ilta oli jo pitkällä ja erilaiset mainosikkunat ja klubien kutsuvat valot valaisivat hämäriä New Yorkin katuja. Percyn silmät vaeltelivat pitkin katuja, tarkkaillen mielenkiinnolla iloisia ihmisiä, jotka liikkuivat sisään ja ulos eri klubeilta. Naisten hersyvä nauru kiiri kaduilla näiden liikkuessa suurissa porukoissa kadulla. Percy pani merkille huvittuneena, kuinka miehet katselivat naisten perään virnistellen toisilleen enemmän tai vähemmän huomaamattomasti.

Yllättäen Percy tunsi kevyen pukkauksen kyljessään ja ystäviensä nauravan remakasti jollekin. Percy kääntyi Frankin puoleen ja virnisti itsekin nauravalle ystävälleen, vaikkei tiennytkään mikä oli aiheuttanut naurun. Percy kuitenkin oli itsekin varsin hilpeällä päällä, joten pelkästään se, että hänen ystävillään oli hauskaa, sai hänetkin nauramaan.

Leo hihkaisi innoissaan huomatessaan vihdoin tutun klubin kirkkaat valot edessään ja lähes juoksi raollaan olevalle ovelle. Päästyään perille Leo siisti nopeasti tummaa pukuaan ennen kuin viittoi kärsimättömästi muille. Nico tyrskähti huvittuneena saaden muut katsahtamaan itseensä iloisen hämmästyneenä. Jason hihkaisi Nicolle lähes yhtä innostuneena ja kietoi käsivartensa tummemman pojan kaulan ympärille vetäen samalla pojan lähemmäs. Jasonin raahatessa Nicoa klubille muut pudistelivat päitään huvittuneina, seuraten kuitenkin nopeasti perässä.

Sisällä oli hämärää ja sikarien ja naisten parfyymien tuoksu leijui ilmassa. Orkesteri svengasi jo täydessä vauhdissa houkutellen yhä useampia tanssilattialle. Percy riisui päällystakkinsa ja jätti ne naulakkoon nyökäten samalla viimeisille ystävilleen ennen kuin hekin katosivat innoissaan omille teilleen. Percyä se ei haitannut, hän tiesi heidän löytyvän illan mittaan.

Sen sijaan hän asteli rennosti baaritiskille ja tilasi juomansa hymyillen samalla kohteliaasti vieressään seisovalle naiselle. Baarimikko asetti juoman tiskille ja hieroi sormiaan yhteen hymyillen leikkisästi samalla. Percy naurahti, kaivoi lompakkonsa taskustaan ja maksoi drinkkinsä.

Kevyt kosketus käsivarrella sai Percyn kääntämään katseensa jälleen vieressään seisovaan naiseen. Punatuilla huulilla koreili kiusoitteleva hymy tämän nojautuessa hieman lähemmäs. Naisella oli punaisenruskeat hiukset, ainakin Percy uskoi niin, vihreät silmät ja vartalon muotoja myötäilevä punainen kimaltelevat iltapuku. Kaiken kaikkiaan, Percy piti näkemästään.

Hymyillen hurmaavasti naiselle Percy tilasi uuden drinkin. Saatuaan drinkin käsiinsä hän tarjosi sitä naiselle, kohottaen samalla kulmiaan kysyvästi. Naisen naurahdus hukkui musiikkiin tämän ottaessa lasin vastaan. Vihreät silmät katsoivat Percyä kutsuvasti ja punatut huulet muodostivat lauseita, joista Percy ei saanut selvää. Percy kumartui lähemmäs kysyvästi samalla kun nainen kurottautui lähemmäs. Lämmin hengitys kutitteli Percyn korvaa naisen toistaessa kysymyksensä. Vetäytyessään hieman kauemmas Percy katsoi hetken vihreitä silmiä ennen kuin seurasi katseellaan naisen viittomaan pöytään, jossa istui pari muuta naista tirskumassa.

Lopulta Percy nyökkäsi ja antoi naisen tarttua käteensä ja johdattaa pöytään. He istahtivat pehmeälle sohvalle, nainen ystävättärensä viereen ja Percy reunalle. Hymyillen kohteliaasti Percy esitteli itsensä naisille, jotka nojautuivat kiinnostuneena lähemmäs. Tottuneena, Percy asettui mukavammin ja veti kokeilevasti seuralaistaan hieman lähemmäs itseään, johon tämä tuntui suostuvan ilomielin.

Olivia, Paddy ja Sarah, oli heidän nimensä. Sarahilla oli lyhyt vaalean ruskea tukka ja ruskeat silmät, jotka tuikkivat koko ajan iloisesti. Tyttö oli myös heistä kolmesta puhelian ja vitsaili jatkuvasti saaden Percynkin ratkeamaan nauruun useasti. Paddy taas, jonka oikea nimi oli ilmeisesti Pandora, oli rauhallisempi, mutta  huumorintajuinen. Paddyllä oli tummat hiukset jotka olivat laineilla ja kaunis elegantti puku. Percy uskoi Paddyn olevan kolmesta naisesta se muodollisin, joka arvosti hyviä käytöstapoja ja piti ystävistään huolta heidän riehaantuessa liikaa.

Ilta jatkui hilpeissä ja alkoholin täytteisissä tunnelmissa ja jossain vaiheessa Percy huomasi Leon, Frankin ja Frankin uuden seuralaisen liittyneen seurueeseen. Leo istui hyvin lähellä Sarahia ja kaksikko hihitteli toisilleen ilmeisen humaltuneina. Frank ja tummempi nainen, jonka nimeä Percy muistanut kuulleensa olivat myös hyvin keskittyneitä toisiinsa, ehkä jopa liiankin, päätellen Paddyn ilmeestä tämän vilkaistessa kaksikkoa. Percy naurahti Paddylle, joka pudisti päätään hymyillen kuitenkin.

Tarjoilija saapui pöydän luokse ja keräsi tyhjät lasit pois. Pian paikalle saapui uusi tarjoilija, joka puolestaan asetti uudet juomat pöydälle. Percy katsoi juomia hämmentyneenä, hän ei muistanut kenenkään tilanneen uutta kierrosta. Juuri kun hän oli avaamassa suutaan, Jason lysähti uupuneen näköisenä Leon ja Frankin viereen ja iski setelit tarjoilijan kouraan. Frank katsahti närkästyneenä blondiin ystäväänsä, mutta leppyi pian saadessaan uuden tuopin käteen.

Olivia naurahti katsoessaan miesten käyttäytymistä ja kurottui itsekin ottamaan uuden juoman suuresta valikoimasta. Punainen drinkki oli makeaa ja nousi nopeasti päähän. Ei sillä, että nainen olisi ollut erityisen selvänä muutenkaan enää tässä vaiheessa. Paddy kumartui virnistäen Olivian puoleen ja nyökkäsi Sarahia kohti. Olivia vilkaisi ystäväänsä ja ratkesi nauruun.

Percy, jonka näkökenttä alkoi olla jo hieman epätarkka, käänsi huomionsa takaisin kyljessään istuvaan Oliviaan. Nainen oli erityisen kaunis nauraessaan, Percy ajatteli sumuisesti ennen kuin kumartui painamaan huulensa vaalealle kaulalle. Olivian vihreät silmät laajenivat yllätyksestä ja kevyt henkäisy karkasi huulilta.

Percy hymyili kevyesti ja nousi sohvalta vetäen Olivian samalla mukanaan ja lähti johdattamaan häntä kohti tanssilattiaa.  Vauhdikas musiikki tempaisi heidät heti mukaansa, joskin heidän tanssinsa ei enää ollut kovin sulavaa tässä vaiheessa iltaa. Tanssilattia oli täynnä musiikista huumaantuneita juhlijoita ja tunnelma oli korkealla. Percy veti Olivian kiinni itseensä ja painoi jälleen huulensa vasten tämän kaulaa. Olivia kietoi kätensä Percyn hartioille ja veti lähemmäs itseään. Percy nosti päätään ja painoi kiihkeän suudelman punatuille huulille, johon Olivia vastasi vähintään yhtä innokkaasti näykkäisten samalla kevyesti miehen huulta.

Percyn kädet vaeltelivat levottomina pitkin kurvikasta vartaloa Olivian painautuessa entistä lähemmäs. Percy huokaisi nautinnollisesti Olivian liikkuessa pehmeästi hänen vartaloaan vasten ja näykkien samalla vuorostaan Percyn kaulaa. Kumartuessaan jälleen suutelemaan Oliviaa nainen painoi kätensä Percyn rinnalle ja kurottautui sanomaan ehdotuksensa. Percy nyökkäsi innokkaasti ja hymyili tyytyväisenä Olivian lähtiessä johdattamaan häntä uloskäyntiä kohti.

Ei lainkaan hassumpi päätös illalle, Percy tuumi.

~*~

AN2: En tiedä, huomaako kukaan muu, mutta itestä tuntuu jotenkin, että teksti on aika tökkivää. Luultavasti johtuu liian pitkästä tauosta, huoh

PS. Ainii! Jos jotakuta kiinnostaa tässä on biisit joita mm. kuuntelin, kun kirjotin tätä: 20s music playlist ja 1930's & 40's Swing Music - Orrin Tucker - Boswell Sisters - George Hamilton
kuvia:
-30 luvun tyyliä
iltapuku

[Orenji]

No ehkä mä selviän tauoista huolimatta, älä huolehdi liikoja venyneistä julkaisuväleistä tai mun ristiriitaisuudestani! Asiasta ylitse pääsemistä helpottaa ainakin tämänkertainen ficci, tällä oli ihanasti pituutta ja aivan omanlaisensa tunnelma. 1930-luku vaikutti kiehtovalta hämyisine yökerhoineen ja pukeutumistyyleineen, miellyttävä ajanjakso. Tämä fandom solahti kohtalaisen vaivattomasti muutaman vuosikymmenen taaksepäin, hahmot eivät riidelleet ympäristönsä kanssa ollenkaan. Ehkä tekstissä oli aika ajoin havaittavaa pientä tökkimistä, mutta se ei häirinnyt lukemista.

Valitettavasti en itse tiedä tästä vuosiluvusta paljoakaan, joten en voi arvioida tekstin uskottavuutta, mutta luotan kyllä sinuun. Vaatetus oli ainakin selvillä, jos ei muuta, ja sehän on pääasia! : D Tunnelmakin oli varsin aidon kuuloinen, tällaisia paikkoja näkee aina välillä eloluvissa ja sen sellaisissa.
Sisällä oli hämärää ja sikarien ja naisten parfyymien tuoksu leijui ilmassa. Orkesteri svengasi jo täydessä vauhdissa houkutellen yhä useampia tanssilattialle.
Onnistunutta kuvailua, tämä kohta ei ainakaan tökkinyt! Kirjoitusvirheitäkään en bongannut kuin vain yhden, jostain löytyi ylimääräinen kirjain.

Jollain lailla tuntui huvittavalta lukea Percystä ilman Annabethiä, he kaksi kun ovat yksi niitä harvoja canon-pareja, joita sietää. :') Mutta toisaalta teksti kertoi otsikon mukaisesti poikien illasta ulkona, kaipa ne naiset voi jättää pois tästä yhtälöstä kokonaan. Totta kai klubeilta löytyy hyvää seura sieltäkin! Leokin onnistui olemaan sohlaamatta kovin pahasti, vaikka itse asiassa odotinkin jotain ongelmaa... Lopputuloksena oli kuitenkin onnistunut ilta ja se oli oletettavastikin hyvä asia, toivon mukaan kaikki pääsivät kotiinsakin.
Kiitokset tästä lukukokemuksesta!

[LumiNalle]

Orenji: Kiitän jälleen syvästi, kun kommentoit! Ihanaa kun tykkäsit <3

AN: Ensin piti kirjoittaa vaan kahvista ja jostain random hahmosta (koska itse olen löytänyt jälleen kahvin ihanuuden), sitten Paulista ja kahvista ja kesä illasta. Ja sitten siitä tulikin tällainen...

Poseidon, Athene
S
draama

Vuosisadan rakkaustarina

Kahvin vahva tuoksu leijaili ilmassa houkutellen Poseidonin nostamaan päätään tyynyjen ja peittojen seasta. Uniset sinivihreät silmät harhailivat valoisassa huoneessa ja kulmat rypistyivät mietteliäinä. Poseidon nousi varovasti istumaan irvistäen samalla järkyttävälle päänsärylle. Missä Tartaroksessa hän oikein on?

Huone oli yksinkertainen, hyvin siisti ja kaikki oli järkevästi organisoitu ja paikoillaan. Poseidon nyrpisteli nenäänsä hieman, liian siistiä hänen makuunsa. Jopa hänen omat vaatteensa oli viikattu tasaisesti ja laitettu hyllylle.

Hetkinen, hänen omat vaatteensa? Mitä pahusta?

Huoneen hallitsevia värejä olivat valkoinen ja harmaa ja siellä täällä istui pöllöpatsaita.

Kautta vanhan isäukkoni kalsareitten! Poseidon kalpeni. Edelleenkään merenjumalalla ei ollut aavistustakaan, kuinka hän oli tänne päätynyt.

Viime iltana Zeus oli päättänyt pitää juhlat. Pikkuveli oli jopa antanut Dionysokselle erikoisluvan juoda viiniä (tosin Poseidon epäili Zeuksen tehneen niin vain jotta saisi itsekin juoda Dionysoksen parhaimpia viinejä) ja senhän tietää mitä siitä tulee. Vuosisadan kovimmat ryyppybileet.

Joten, viini oli virrannut, musiikki soinut ja jumalat ja jumalattaret olivat juhlineet. Okei, ehkä he riehaantuivat pikkuisen, ottaen huomioon ettei Poseidon muistanut illasta kovinkaan paljoa. Silti. Silti. Olisi hänellä luullut olevan edes sen verran järkeä, että olisi etsinyt yöpaikkansa jostain muualta. Vaikka Apollonin luota.

Huokaisten raskaasti merenjumala lysähti takaisin makuulleen ja hieroi kasvojaan käsillään. Jos hän vain menisi takaisin nukkumaan ja teeskentelisi, ettei koskaan herännytkään ja hiippailisi sitten vähin äänin kotiin talon tyhjennettyä. Eihän Athene koko päivää voinut viettää kotona?

Aikansa voivoteltuaan surkeaa kohtaloaan, joka häntä eittämättä odotti ja johon hän oli typerästi itsensä saattanut, Poseidon luovutti ja nousi hakemaan vaatteensa hyllystä. Hän puki hitaasti farkkunsa ja turkoosin pitkähihaisen paitansa päälle ja pörrötti hieman hiuksiaan, ennen kuin astui varovaisesti ulos huoneesta.

Poseidon oli jo melkein odottanut jonkinlaista hyökkäystä heti ovella, mutta mitään ei tapahtunut. Epäluuloisesti hän suunnisti kahvintuoksun perässä tilavaan keittiöön. Poseidon pysähtyi oven suulle ja katseli näkyä hämmentyneenä. Athene istui ihan yhtä väsyneen näköisenä pöydän ääressä kädessään suuri kahvikuppi. Vaaleat hiukset olivat poikkeuksellisesti vapaina, eikä Poseidon voinut olla ajattelematta kuinka kaunis Athene oli. Jumalatar oli pukeutunut yksinkertaisiin collegehousuihin ja toppiin ja hetken aikaa merenjumala ei ihmetellyt hetkeäkään, miksi oli lähtenyt (tunkenut) Athenen mukaan.

”Aiotko vielä kauankin pällistellä siinä?” Athene kysyi väsyneesti. Nainen ei kuulostanut vihaiselta Poseidonin yllätysvierailusta (vaikka nyt selvänä ajatellen sitä, Poseidon oli varma, ettei Athene ollut kovin ilahtunut viime yönä).

”Kahvia on pannussa, tosin sinulla meni niin kauan, etten tiedä onko se enää juotavaa.” Jumalatar jatkoi ja käänsi sivua edessään olevassa lehdessä. Poseidon käveli kahvinkeittimen luokse edelleen hieman epäluuloisena ja kaatoi itselleen ison kupin kahvia. Kahvi oli jo ehtinyt tosiaankin seistä siinä jo jonkun aikaa, mutta Poseidon ei uskaltanut koetella onneaan.

Edelleen hieman hämmentyneenä tilanteesta ja hieman enemmän krapulaisena, Poseidon jäi nojailemaan tasoon hörppien samalla kahviaan. Athenekaan ei näyttänyt pitävän mitään kiirettä kahvinsa kanssa ja kerrankin hän ei tuntunut välittävän Poseidonin läsnäolosta. Se tuntui virkistävältä, lähes miellyttävältä. Poseidon katsoi Athenea kunnolla ensi kertaa pitkään aikaan. Hän ei ollut edes muistanut, kuinka pehmeiltä naisen hiukset näyttivät ja kuinka ihastuttava vartalo tällä oli…

Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi nähnyt Athenen näin rentona hänen seurassaan. Ei sitten Medusa-tapauksen jälkeen…

Poseidon pudisti päätään, ei kannattanut ruveta ajattelemaan tällaisia ja vielä vähemmän haikailemaan menneitä.

”Mitään mielenkiintoista tapahtunut?” Poseidon kysyi viitaten samalla lehteen, päästäkseen eroon ajatuksistaan. Athene vilkaisi nopeasti merenjumalaa silmiin ennen kuin virnisti kuivasti. ”Ilmeisesti uusi vuosisadan rakkaustragedia on syntynyt.”

Oh? Poseidon ajatteli. Joku on siis syrjäyttänyt hänen poikansa ja Athenen kakaran?

”Katso itse.” Athene sanoi ja nousi pöydän äärestä. Poseidon katsoi Athenen loittonevaa selkää tämän kävellessä makuuhuoneeseen päin ennen kuin nosti lehden pöydältä  ja oli pärskäyttää kahvinsa rinnuksilleen.

”UUSI VUOSISADAN RAKKAUSTRAGEDIA!

POSEIDON JA ATHENE NÄHTY YHDESSÄ POISTUMASSA ZEUKSEN JUHLISTA HYVIN LÄHEISISSÄ TUNNELMISSA…”

Pitemmälle Poseidon ei edes uskaltanut lukea vaan tuijotti kauhuissaan kuvaa. Siinä hän ja Athene olivat lähdössä ilmeisen humaltuneina juhlista, Poseidon tietysti enemmän ja nojailikin lähes sammuneena naiseen. Kuvan Athenella oli ärtyneen ja huvittuneen sekainen ilme, tämän yrittäessä tukea miestä. Poseidon huomasi, että myös Athene oli tavallista päihtyneempi.

Nielaisten hermostuneena Poseidon heitti lehden nurkkaan kulauttaen samalla loput kahvit kurkusta alas. Kuinka Athene oli ollut noin rauhallinen, vaikka tämä oli selvästi lukenut koko artikkelin? Poseidonia hävetti liikaa, ettei voinut lukea muutamaa lausetta pidemmälle.

Huokaisten hän lähti etsimään Athenea. Hän oli anteeksipyynnön velkaa, sen hän tajusi itsekin.

Tästä tulisi pitkä päivä.

~*~

AN2: Aamut kahvin kanssa pihalla on parhaita, vielä parempaa ois, jos läppärit ei olis mustia ja keräis lämpöä ja polttais sormia. Ei mulla muuta. Kiitos ja näkemiin. Kommentoikaahan

[Orenji]

Ensimmäinen reaktioni oli suunnilleen: Hyi, kahvia!", mutta pääsin kyseisestä tunteestani yli.   Huvittavaa, miten suunnitelmat muuttuvat miten sattuvat, Paulistakin olisin voinut lukea, mutta Poseidon ja Athene eivät ole sen huonompi valinta. Itse asiassa annoit minulle idean tämän ficin myötä!
Olisi hänellä luullut olevan edes sen verran järkeä, että olisi etsinyt yöpaikkansa jostain muualta. Vaikka Apollonin luota.
Poseidon/Apollon, otatko haasteen vastaan?

Mutta tämänhetkinen teos oli varmaankin yksi suosikeistani ikinä, ehdottomasti parhaimmistoa sulta. Tämä oli niin osuva ja 2000-luvun jumalille suhteellisen realistinen, voisin kuvitella. Athene ja Poseidon olivat inhimillisiä, ehkä hieman liikaakin, mutta tietynlainen vaikutusvalta ja päättäväisyys kuulsi ainakin jumalattaren käytöksen läpi. Rento tunnelma oli omiaan tällaisessa tekstissä, mutta Athenen kylmänviileä asenne teoksen loppupuoliskolla sai mut kyllä hiljenemään. Ehkäpä jumalat muistavat ensikerralla ottaa hieman vähemmän sitä viiniä? 

Pidin tavasta, jolla toteutit kummankin heistä kahdesta luonnetta. He olivat tällaisessa tilanteessa aidoimmillaan, mutten halua silti allekirjoittaa kaikkia näkemiäsi piirteitä.
Jos hän vain menisi takaisin nukkumaan ja teeskentelisi, ettei koskaan herännytkään ja hiippailisi sitten vähin äänin kotiin talon tyhjennettyä.
Ei merenjumala voi olla näin tylsä! :'D Kaikeksi onnekseni Poseidon onnistui kohtaamaan Athenen ja he kävivät jopa kohtalaisen tasaveroista sananvaihtoa, edistystä.

Mikä eniten häiritsi olivat ne pari kirjoitusvirhettä, joten aion ilmiantaa ne nyt.
Huoneen hallitsevia värejä oli valkoinen ja harmaa ja siellä täällä istui pöllöpatsaita.
Olivat.
Ei sitten Medusa- tapauksen jälkeen…
Medusa-tapauksen.
”Ilmeisesti uusi vuosisadan rakkaus tradegia on syntynyt.”
Rakkaustragedia.
”UUSI VUOSISADAN RAKKAUSTRADEGIA!
RAKKAUSTRAGEDIA.

Mahtavaa työtä, kiitos tästä teoksesta! ^^

[LumiNalle]

Orenji: Haaste otettu vastaan!

[Ayala]

Tulipas outo olo, kun luin kaikki nämä sun kirjoitukset monelta vuodelta yhdessä päivässä. Huomasinkin juuri, että kello melkein puoli kaks, vaikka luulin kellon olevan jotain seitsemän tienoilta. Täytyypä onnitella! En ole ennen oiken välittänyt PJ-ficeistä ja nyt kaikki meni melkein yhteen putkeen. Eipä nyt tullu mitään rakentavaa, enemmänkin tämmöistä ylistyspuhetta. (On kyllä turhin viesti ikinä.)

Ja olethan niin kiltti, että pian tulee jatkoa?!

[LumiNalle]

Ayala: Kiitos kaunis kommentistasi, ihanaa pidit! <3 Pahoittelen kauheasti, etten jatkoa ehtinyt aiemmin kirjoittaa!

AN: Ööh... Tuotaa... Hei? *Kurkistaa sängyn alta häpeissään*

Pitkästä aikaa, eihän tässä mennytkään kuin kolme kuukautta suunnilleen Tiedän tiedän, minä kun niin hehkutin, että kesällä on aikaa kirjoittaa vaikka miten paljon. Kuka yllättyi, jos kerron että sain vasta eilen illalla otettua itseäni kiinni ja luettua tuon House of Hades-kirjan? Vai pitäisikö kysyä kuka EI yllättynyt? ._.

Ja nyt kun olen sitten saanut luettua sen, olen aivan valtavan Percy Jackson-kaaoksen vallassa. Ikinä en ole lukenut noin hirveää (ihanaa) kirjaa! *Itkupotkuraivari* Eikä ole koskaan miun mielipiteet vaihdellu noin paljon Percystä. Herranen aika, hetken oli jo valmis heittämään koko pojan laidan yli (Percyn, ajatelkaan Percyn! ). Ja mikä oudointa, Piper, josta en koskaan ikinä milloinkaan ole tykännyt, muuttui mielessäni jopa siedettäväksi. Loppujen lopuksi lähes pidin hänestä! Ja Jason ja Frank (Uusi ihastus=Frank after the blessing of Mars <3__<3 ) Joten, ekskusemua, että ensimmäinen shotti pitkän ajan päästä on vähän sekava kenties? Olen edelleen jättimäisen henkisen sekasorron alla. Huh... Enkä tiedä, saanko ajatukseni selväksi vähään aikaan ^_^' Niin milloinkas se Blood of Olympus ilmestyykään suomeksi?


S
Drama
Hazel, Percy

~*~

Percy tuijotti väsyneenä ulapalle. Argo II lipui hiljalleen eteenpäin vaappuen tyynnyttäen puolelta toiselle kuin tuudittaen väsynyttä miehistöä. Kaukana takana vihaiset ventit nostattivat uusia myrskyjä. Enää ne eivät kuitenkaan pystyneet koskemaan Argoon. He olivat saapuneet Poseidonin alueelle. Vaikka matka ei tulisi olemaan helppoa ja Percy oli varma, että he joutuisivat kohtaamaan vielä monia Gaian hirviöitä, tunsi hän olonsa paljon varmemmaksi ja vahvemmaksi isänsä vesillä. 

Percy tiesi isänsä pystyneen pitämään paikkansa merten valtiaana ja onnistuneen pitämään hyvät diplomaattiset välit muihin meren kansoihin. Muut meren kansat eivät nousisi kapinaan Poseidonia vastaan, mutteivat myöskään olleet erityisen innostuneita liittymään sotaan. Mutta sen oli riitettävä.

Percy sulki silmänsä ja hengitti syvään meri-ilmaa. Hän pystyi kuvittelemaan Puoliveristen leirin elävästi mielessään. Haistamaan mansikkapellot ja metsän joissa he pelasivat lipunkaappausta. Percy lähes kuuli muiden leiriläisten iloisen puheen sorinan ja naurun. Tosin enää he tuskin olisivat kovin iloisia, kun sota roomalaisia vastaan lähestyi, Percy tuumi masentuneesti avaten silmänsä.

Percy hätkähti Hazelin rojahtaessa hänen viereensä istumaan syvän huokauksen saattelemana. Kultaiset silmät tutkivat Percyn kalpeita kasvoja huolestuneina. ”Percy, sinun täytyy nukkua välillä.” Hazel kuiskasi hiljaa. Percy käänsi katseensa takaisin ulapalle. Häntä ei nukuttanut. Hän oli kuoleman väsynyt, mutta ei silti pystynyt nukkumaan. Percyn aivot tuntuivat juoksevan turbovauhdilla ympyrää toistaen ”Mitä jos?”, ”Entä jos?”, ”Olisi pitänyt” ja ”Miksi en?”

Hazel silitti varovasti Percyn käsivartta, arvaten Percyn ajatukset. ”Sinä teit minkä voit, Percy.”

”Mutta Bob ja Damasen… He…” Percyn ääni murtui syyllisyydentunnosta ja Hazel puraisi huultaan vaikeana. Hänellä ei ollut sanoja joilla lohduttaa. ”Se ei ollut sinun vikasi.” tai ”Ei ollut muuta vaihtoehtoa.” olivat mitättömiä lauseita, joilla ei ollut mitään painoarvoa sellaiselle, joka kantoi syyllisyyttä ystävästä. Ja juuri sitä Bob oli loppujen lopuksi ollut Percylle.

Niinpä Hazel hivuttautui hieman lähemmäs ja kietoi kätensä Percyn keskivartalon ympärille. Aluksi Percyn vartalo jännittyi kauttaaltaan, ennen kuin tämä lähes suli halaukseen. Percy painoi kasvonsa Hazelin hiuksiin ja sulki silmänsä. Hazel silitti serkkunsa selkää rauhoittavasti. Pian hän kuuli kuinka Percyn hengitys muuttui katkonaiseksi, jota seurasivat hiljaiset niiskutukset. Lopulta Percy piti Hazelista lujasti kiinni, kuin peläten tämän häviävän ilmaan, jos hän päästäisi hetkeksi irti. Eikä Hazelillä ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin. Hän melkein tunsi syyllisyyttä siitä, kuinka onnellinen hän oli voidessaan tarjota suojaa ihailemalleen ja rakastamalleen henkilölle.

Tänä iltana se olisi hän, joka piti Percyn sisäiset demonit kurissa ja tarjoaisi suojaa.

~*~

Jättäkäähän puumerkkinne jälleen. Aika elvyttää AUS takaisin elävien kirjoihin, hmm? ^^

[Orenji]

Sä olet siis epäaktiivisuudestasi huolimatta kohtuullisen elossa ja saanut jopa House of Hadeksen luettua, hienoa! Mutta tästä eteenpäin vaan postailet paljon tekstejä, niin kirit aikaa takaisin, eikö totta? Podeidon/Apollonia voin taas odotella vaikkapa vuoden, jos vain haluat kirjoittaa vielä sellaisen. Mutta eivät puolijumalat huonoja vaihtoehtoja ole, tällaisia raapaleita lukee ihan mielellään vieläkin.

Oli mahtavaa kertoa tästä hiljaisesta rauhallisesta hetkestä ja Percystä. Hänellä ei ole ollut tarpeeksi aikaa itselleen tai mahdollisuutta unohtaa asemansa ja velvollisuutensa. Poseidonin vesillä ja suhteellisen stressittömänä päivänä sellainen on varsin terveellistä ja suositeltavaa! Onneksi Hazel osasi reagoida asiaan niin luontevasti ja empaattisesti, parempaa tukea ei voisi antaa. Olen varma, että Argo 2 saa matkansa vielä päätökseen!

Kieliopista mulla ei ole paljoakaan sanottavaa, ainakin yhden aivan pienen virheen vain satuin havaitsemaan.

Percy lähes kuuli muiden leiriläisten iloisen puheen sorinan ja naurun.

Puheensorina on yhdyssana.

Tänä iltana se olisi hän, joka piti Percyn sisäiset demonit kurissa ja tarjoaisi suojaa.

Tästä en ole niin varma, mutta pitäisi, kuulostaisi paremmalta ja oikeammalta mun korvaani. Muuta inistävää en keksi, kerronta oli kuitenkin suhteellisen sulavaa. ^^

Ihana idea ja hyvin olit saanut tämän toteutettuakin, kiitokset siis lukukokemuksesta!

[Ayala]

Tulin pitkästä aikaa lukemaan suomenkielisiä ficcejä, ja yllätyin iloisesti, kun huomasin sinun kirjoittaneen taas tänne. Olen siis lukenut nyt pelkästään englanniksi, sillä kielellä kun löytyy fanfictionia niin paljon enemmän. On harmi, ettei suomeksi löydy enempää varsinkaan PJ:stä, suomeksi kun saa tehtyä todella kauniita ja tunteita herättäviä tekstejä. Sinun kirjoituksesi ovat todella hyviä esimerkkejä.

Uusin tekstisi Percystä ja Hazelista on ihana. Pidän siitä, että kirjoitat paljon myös ystäävyyssuhteista romantiikan ja muun lisäksi. Hazel on muutenkin mahtava, ja Percyn tunteet vaikuttivat tekstissä aidoilta.

The Blood of Olympus ilmestyy suomeksi varmaan ensi kesänä. Eikö House of Haadeksellakin mennyt suunnilleen niin kauan? Itse en jaksanut odottaa, vaan löytäessäni kaupasta BoO:n ostin sen hetken mielijohteesta ja luin se viime viikolla. En paljasta enempään, vaan saat lukea itse, mutta kirja ei ollut ollenkaan sellainen miksi sen olin mielessäni kuvitellut.

Ja lopuksi: Toivottavast et odotuta taas kolmea kuukautta, vaan lisää tekstiä ilmaantuisi vähän nopeammin.

[LumiNalle]

Orenji: Elossa ollaan! Poseidon/Apollon on kyllä tulossa, ei hätiämitiä, joudun vaan miettimään juonen uudelleen, kun en silloin kesällä sitä ehtinyt kirjoittaa ja ideahan tietty karkas heti Toivotaan, ettet kuitenkaan ihan vuotta joudu odottamaan 
Ayala: Kiitos sinullekkin kommentoinnista ja kehuista ^^  On totta, että PJ:stä etenkin löytyy paljon enemmän englanniksi, mikä on valtavan harmillista :/ Hienoa myös, että pidit (molemmat piditte) Hazelin ja Percyn yhteisestä hetkestä. Ja voi ei, heti kun luin kommenttisi, teki mieli rynnätä kirjakauppaan ja ostaa BoO, sama se vaikka olisikin ollut englanniksi. Harmi vain, että oli pyhäpäivä ja kaikki kaupat olivat kiinni.

AN: Tällä kertaa ei mennyt kolmea kuukautta, hurraa!  Tämä AU ei huomioi HoH:n loppua kokonaan ja olen muutenkin muuttanut muutamia tapahtumia. ihan vaan FYI ettette ihmettele ^^ Lisäksi tässä kuvasarja, joka toimi kannustimena ja inspiraationa tänään: Doors of Death Toivottavasti toimii!

S
Drama, Angst
Percy, Annabeth, Leo, Jason, Hazel, Nico, Piper, Hecate

Kuoleman porteilla

Kaikki kahdeksan puolijumalaa seisoivat kuoleman porttien edessä. Percy ja Annabeth huohottivat uupuneina maassa, silmät sumeina Tartaroksen kauhuista. Frank seisoi suojelevasti Hazelin vierellä, hohtaen edelleen hieman sotaisaa auraa. Jumalatar Hecate tarkkaili nuoria sankareita lievällä mielenkiinnolla etäämmältä.

Soihdut loivat aavemaista valoaan muuten pimeässä luolassa luoden pahaenteisiä varjoja heidän ympärille. Kaikki olivat helpottuneita, että Annabeth ja Percy selviytyivät takaisin Tartaroksesta. Ainoa ongelma olikin, että ovi oli suljettava molemmilta puolilta yhtä aikaa. Jonkun oli mentävä takaisin.

Nuoret vilkuilivat toisiaan apaattisina, miettien kuka jäisi ovien toiselle puolelle. Kenen matka päättyisi tänne. Piper vei kätensä Jasonin kaulan ympäri ja halasi tätä tiukkaan. Hän ei ikinä antaisi Jasonin mennä. Frank veti Hazelin kylkeensä kiinni tiukasti ja pudisti tytölle päätään epätoivoisesti. Hazelin kultaiset silmät tuijottivat ovia arvioivasti. Olisiko hänellä mahdollisuuksia selvitä Tartaroksessa? Annabeth oli edelleen polvillaan maassa ja veti syviä henkäyksiä tasatakseen hengitystään. Toisella kädellään hän takertui Percyn käteen. Annabeth tiesi tasan mitä Poseidonin pojan päässä liikkui.

Leo seisoi ystäviensä keskellä kädet taskussaan ja katse luotuna maahan. Nopea vilkaisu muihin ja hän tiesi mitä piti tehdä. Hän vilkuili Jasonista Percyyn ja keräsi rohkeuttaan. Hänen oli avattava suunsa, ennen kuin kumpikaan porukan voimakkaimmista (ja Leon mielestä täten arvokkaimmista) jäsenistä ehtisi toimia.

”Minä menen.” Leon sanat kaikuivat hiljaisuudessa. Jason hätkähti rajusti ja tuijotti Leoon silmät suurina Piperin takertuessa nyyhkäisten poikaystäväänsä entistä lujemmin. Jason avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Leo marssi määrätietoisesti kohti ovia. Hän ei kääntynyt katsomaan ystäviään, ennen kuin oli päässyt toiselle puolelle. Leo ei uskonut pystyvänsä sulkemaan ovia, mikäli ehtisi kuulla muiden protestit.

Heti astuttuaan Tartaroksen puolelle Leo haistoi sen kaamean hajun ja kuuli kauempaa hirviöiden rääkäisyt. Kääntyessään Leo virnisti ilottomasti ja vei kätensä kummankin oven kahvoille. ”No niin.” Hän sanoi, ihan vain rikkoakseen hiljaisuuden. Muut tuijottivat häneen järkyttyneinä ja näyttivät jähmettyneen paikoilleen.

”C’mon, hei, auttakaas nyt vähän. Ei nämä ovet itsestään sulkeudu.” Leo sanoi lopulta, kun kukaan ei liikahtanutkaan.

”Ystävänne on oikeassa,” Hecate sanoi lopulta. ”Ovet täytyy sulkea, jotta Gaia ei voi enää kutsua hirviöitä maan päälle. Aikaa ei ole enää paljon.”

Leo nyökkäsi jumalattaren sanoille ja viittoi ystäviään toiminaan. Frank otti hapuilevan askeleen kohti ovia muiden seuratessa perässä. Heidän oli suljettava ovet ja jatkettava matkaa Kreikkaan. Kyllä he olivat tienneet jonkun joutuvan jäämään taakse. Silti, ystävän menettäminen ei koskaan ollut helppoa eikä siihen voinut valmistautua vaikka kuinka olisi yrittänyt.

”No niin sitten,” Leo toisti. Oli vaikea pysyä positiivisena, kun astui vapaaehtoisesti helvettiin. Leo kuitenkin tiesi, että hänestä oli kaikkein vähinten apua. Mitä hän muka osasi tehdä? Korjailla moottoreita ja vitsailla aina väärään aikaan? Muut selviäisivät ilman sitäkin. Tähän mennessä hänestä ei ollut suurempaa apua, toisin kuin muista. Leolla ei ollut mitään mahtavaa maagista voimaa, kuten muilla eikä hän ollut fiksu Annabethin tapaan.

Ehkä hänen koko tarkoituksensa koko matkalla oli sulkea ovet.

”Vetäkää.” Leo käski ja vilautti vielä viimeisen vinon hymynsä ennen kuin työnsi ovet kiinni omalta puoleltaan. Hänen ystäviensä murheelliset ilmeet polttivat verkkokalvoilla Leon lysähtäessä maahan. Se oli ohi nyt.

Seitsemäs pyörä oli täyttänyt tarkoituksensa.

~*~

Kommentointi edelleen sallittua 

[Orenji]

Ei! Ensinnäkin sullokaa sinne ovien taakse vaikka Jason tai Hazel, mutta mun Leoani ette vie! Näistä seitsemästä ehkäpä parhain, samaistuttavin sekä auttavaisin henkilö ja hieman heikosta tilannetajustaan huolimatta empaattinen. Tällaista vääryyttä ei kerta kaikkiaan voi tehdä, tai mä en pääse tästä yli sitten ikinä!
...
Toisin sanoen, luin juuri äsken uusimman ficcisi Kuoleman porteilla ja olen ehkä lievästi sekavassa tunnetilassa. Tiedostan heikohkosti sen, ettei tämä ole canonia ja että ehkä ylireagoin pienissä määrin, mutta ei voi mitään. :') Kieltämättä loppuratkaisustaan huolimatta loistava teksti, vakavat aiheet tuntuvat sujuvan sulta ongelmitta.

Lukiessa mä mietin tulisiko sitä itkettyä vai ei, ensimmäistä kertaa tämän kohdan aikana.

Leo ei uskonut pystyvänsä sulkemaan ovia, mikäli ehtisi kuulla muiden protestit.

Tuollainen uhrautuminen vaatii rohkeuden lisäksi niin paljon muutakin kuin sopivia ja jaloja luonteenpiirteitä. Ääh, rakennan Leolle alttarin huoneeseeni ja palvon häntä asiaankuuluvasti koko elämäni loppuun saakka! : D Mutta tosiaan, kyyneleet silmissä jouduin lukemaan tämän tekeleen loppuun asti.

Viimeinen virke oli ihana ja kamala samaan aikaan, kielellisesti toki kaunis, mutta tarkoitukseltaan lähes julman kova. Seitsemäs pyörä oli täyttänyt tarkoituksensa, en halua uskoa Leon olemassaolon tarkoitukseksi tuollaista. Tunteita onnistuit herättelemään varsin paljon, siitä kaikki pisteet sulle, tästä ei paljoa parane. Kiitokset tästä hienosta tekeleestä kaikesta huolimatta, ja toivotaan seuraavien raapaleiden tulevan pian.

[LumiNalle]

Orenji: MUAHAHAHAA suuri elämäntyöni on järkyttää viattomia lukijoita Toivottavasti olet rakentanut sen alttarin ja muistanut palvoa häntä joka päivä XD muuten saattaa käydä pikkuisiä accidentteja Leolle

AN: Ajattelin kirjoittaa tännekin jotain pitkästä aikaa. Tällä kertaa Groverista. Tätä kirjoittaessa mietin, miten tääkin hahmo, joka oli mukana alusta loppuun ensimäisessa sarjassa, on sysätty niin helposti syrjään. Ja toinen asia mikä tuli mieleen, että vaikka uudemmat kirjat toki ovat paljon paksumpia,niissä tapahtuu oikeastaan todella vähän. Tuntuu, että tää Percyn katoaminenkin on jo ruodittu miljoonaan eri kertaan mutta mistään muustakaan ei keksi kirjoittaa, koska en tykkää Jasonista enkä Piperistä XD Huh, pikkunen avautuminen tähän alkuun :'D

Grover

Grover istui mättäällä kulmat kurtussa ja ruskeat silmäät sirrillään. Viikko sitten Percy katosi jäljettömiin ja siitä lähtien hän oli yrittänyt löytää ystäväänsä. Hän oli pyytänyt New Yorkin nymfejä levittämään sanaa Poseidonin pojan katoamisesta ja ilmoittamaan heti, jos tätä näkyisi. Kukaan ei kuitenkaan ollut nähnyt eikä kuullut Percystä. Oli kuin maa olisi niellyt Percyn.

Niinpä Groverista alkoi tuntua, ettei Percy ollut enää New Yorkissa saati koko itärannikolla. Viime vuosien aikana Percystä oli tullut varsin tunnettu mytologian piireissä, että Grover epäili vahvasti olevan edes mahdollista, ettei kukaan olisi nähnyt tätä, jos Percy olisi kotiseudullaan.

Grover huokaisi ja nosti katseensa pilviselle taivaalle. Empatialinkki oli epäkunnossa. Se oli edelleen voimassa, mutta ei vaan… käytössä? Grover ei ollut aivan varma, mikä sen aiheutti, mutta hänellä oli epämiellyttävä tunne jonkin jumalolennon olevan jälleen asialla. Elämä ei todella ollut yksitoikkoista Percy Jacksonille ja hänen lähipiirilleen.

Lopulta Grover nousi ja puisteli lehdet turkistaan. Hänen oli jatkettava etsintäänsä. Percy oli tuolla jossain ja saattoi tarvita apua.

Eikä Grover Underwood koskaan jättänyt ystäviään pulaan.
~*~

[Orenji]

Toivottavasti olet rakentanut sen alttarin ja muistanut palvoa häntä joka päivä

Kyllä, täsmälleen noin olen tehnyt, joten Leo pidetään elossa ja turvassa loppuun saakka, kiitos.

Grover-ficciä vaihteeksi, mukava ratkaisu jo ihan vain sen takia, että pidän hänestä hahmona. Mahtava satyyri, ei Groverista voi olla tykkäämättä, koska hän on ehdottoman piristävä (että onnettomuusaltis). Pakko sanoa myös, että hän oli aika ihana tämänkertaisessa tekstissä huolehtiessaan Percystä, todellinen ystävä. ^^ Ihan totta myös tuo, minkä totesit Author's Notessa, kirjat eivät ole ainakaan liian tapahtumarikkaita, joten samat aiheet tulee pengottua uudelleen ja uudelleen läpi. Eipä siinä mitään sinänsä, Percyn katoaminen on oikea mysteeri itsessään ja oikein sopiva aihe kirjoittaa ficci.

Mua huvittivat osittain nuo Groverin mietteet, se kuinka hän totesi Percyn olevan aikamoisen kuuluisa tietyissä piireissä. Se on turhan totta, ei edes erityisen hyvä asia! Empatialinkin tutkiskelu kiehtoi mua sekin, mitä kaikkea on ollut vaihtoehtona tapahtua, kun se ei kerran toimi. Mielenkiintoisia kysymyksiä, muttei lainkaan vastauksia, joka on suhteellisen ärsyttävää. Onneksi on luotettava Grover, joka ei jätä läheisiään pulaan, hän keksii vielä jotain. Tai ainakin luulisin niin, ei hänen mielikuvituksensa kovin montaa kertaa ole tähän mennessä pettänyt.

Kiitos tästäkin elonmerkistä!

[LumiNalle]

Orenji: Hihii, kiitos kommentista ja hienia että tykkäsit^^

AN: Hmm, mulla on ollut tää idea n. viikon ajatuksissa. Monikohan siellä lukijoissa kärsii jonkin sortin ahdistuksesta tai paniikkihäiriöstä? Ite oon luonteeltani sellane, joka sekä rakastan että vihaan muutoksia. Syy siihen on, että mä saan joskus ihan tajuttomat ahdistukset pienistäkin muutoksista :'D Paniikkihäiriöön se ei oo kuitenkaan yltänyt, onneks. Tää nimenomainen ficci tuli mieleen nyt kun oon viime ja tän viikon aikana saanu käyttää aika kiitettävästi aikaa itseni rauhoitteluun. Tuli sitten mieleen, että PJ-hahmoilla on luultavasti samantapaisia ongelmia, ainakin jonkun aikaa. Voisin ainakin kuvitella, jos niin nuorena, kuin nämä hahmot ovat, joutuu sotimaan.

Itse ficin syvyydestä en osaa nyt sanoa, ja voi olla, että tosiaan jää aika pintapuoliseksi joillekkin Etenkin kun tuollaisten tuntemusten muistelu ei ole kovin kivaa, niin en oikeastaan käyttänyt tähän muutamaa tuntia pitempää...



Ahdistuksesta

Kynä tärisi ja sotki huolella piirretyt kaavat. Annabeth hengähti tukahtuneesti ja ojentui papereiden yltä. Sydän pamppaili tuhatta ja sataa ja silmien edessä vilisi kauhukuvia Tartaroksesta, toisesta Titaanien Taistelusta, menetetyistä ystävistä.

Annabeth hieroi väsyneitä silmiään. Kädet tärisivät edelleen ja hengittäminen lähes sattui. Muistot muuttuivat kauhuskenaarioiksi tulevaisuudesta. Uusi sota ja Percy kuolleena. Toisinaan Annabeth pystyi kuvittelemaan hyvin elävästi pienimmänkin arkisen asian muuttuvan katastrofiksi.

Vaikka sodasta oli jo vuosia, ahdistus ja paniikki oli edelleen läsnä. Toisinaan se pysyi poissa pitkiä aikoja, kunnes ilmestyi uudelleen täysin yllättäen, eikä ajalla ja paikalla ollut väliä.

Joskus kohtaus kestää vain muutaman minuutin ja Annabeth pystyi jatkamaan päiväänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta sitten taas oli niitä päiviä, jolloin ahdistus pysyi koko päivän taustalla sabotoiden loppupäivän.

Harmaat silmät vaeltelivat levottomina toimistohuoneessa ja tärisevät sormet hapuilivat puhelinta. Puhelimen tuuttaus tuntui kiihdyttävän sydämen tykystä ja kämmenet hikoilivat. Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan kuluttua linjan toisesta päästä kuului vihdoin tuttu tervehdys.

”Percy…” Annabeth hengähti melkein huojentuneena.

[Orenji]

Puhutteleva aihe, itselläni ei ole henkilökohtaista kokemusta ahdistushäiriöistä, mutta jonkun verran on kuitenkin tietoa asiasta. Ei ole ollenkaan huono ajatus soveltaa aihepiiriä myös tähän fandomiin, luonnolliseltahan se lähinnä tuntuu! En ihmettelisi jos joku hahmo oikeasti kärsisi paniikkikohtauksista, kuten sanoit, he ovat kokeneet paljon. Pintapuolisuus on varmaan ihan lukijasta ja tulkinnoista kiinni, ei kirjoitustapa nyt liian iloinen ollut tai käsittelytapa kevyt. Oikein kelvollinen teksti, Annabeth päähenkilönä oli helppo hyväksyä.

Tavallaan tulin hiukan surulliseksi Annabethin ja toki muidenkin puolijumalien puolesta, sotiminen on ehdottomasti raskasta kaikella tapaa. Tapahtumista ja käänteistä selvittiin, mutta hinta ei ollutkaan niin matala, kun kirjoissa annettiin ymmärtää.

Toisinaan se pysyi poissa pitkiä aikoja, kunnes ilmestyi uudelleen täysin yllättäen, eikä ajalla ja paikalla ollut väliä.

Täsmälleen, tuo tekee asioista vielä hiukan hankalampia, koska sitähän tässä tarvittiinkin. Pidin kuitenkin toiveikkaasta loeptuksesta, Percyn luulisi osaavan olla tukena!

Kiitoksia tästä! ^^

[LumiNalle]

Eh, tuota, hei...taas? *kurkistaa häpeissään nurkan takaa*
Tässä on vähän vierähtänyt aikaa. Mutta täällä mä taas oon! Ja tällä kertaa mulla on ylläri! Sain nimittäin vihdoin tehtyä Poseidon/Apollon haasteen, jonka Orenji aikoinaan heitti... Kröhöm, eihän siinäkään mennyt kuin vuosi    Silloin ajattelin, kun se heitettiin, että helppo nakki, tää on kirjoittettu ihan kohta. Vaan eipä ollutkaan. Hups.

Anyways, nauttikaa ja kommentoikaa taas. Pahoittelen jos teksti tökkii taas vaihteeks. Siitä on tosiaan muutama kuukausi vierähtäny ku viimeksi kirjoitin mitään.

Poseidon/Apollon
K11

Tanssi mun kanssa, tanssi tiukemmin

Apollo asteli humalaisen itsevarmasti suureen saliin, missä musiikki raikui ja jumalat ja nymfit tanssivat ja nauroivat.  Hänen muusiensa iloinen kikatus puutarhasta vaimeni Apollonin astellessa kauempana sijaitsevalle tarjoilupöydälle.

Ilma oli sopivan viileä ja ilta hämärtymässä. Apollo nosti boolilasin huulilleen ja siemaisi makeaa alkoholilla kyllästettyä nestettä. Alkoholi lämmitti rinnassa, kun hän tarkkaili salia lievästi kyllästyneenä. Jälleen yksi syy pitää juhlat, jälleen yksi syy humaltua. Mutta Apollonia ei kiinnostanut tänään vain juoda. Hän halusi tanssia ja vietellä jonkun. Hän halusi saada hieman säpinää yksitoikkoiseksi käyväksi seuraelämään. Tänä yönä Apollon halusi seurakseen jonkun jumalan, ei kuolevaista. Jonkun uuden.

Kevyt kosketus herätti auringonjumalan mietteistään ja hän käänsi huomionsa vieressään punastelevalle nymfille. Hurmaavasti hymyillen Apollon vetäisi tytön tanssin pyörteisiin. Apollon pyöritti nymfiä musiikin tahtiin ja koitti pitää hurmaavan hymyn kasvoillaan tytön koittaessa luoda vienoja mutta vihjailevia katseita häneen. Voi, kyllä Apollon tiesi, mitä nymfi halusi. Hän ei vain tänään ollut sillä tuulella, joten nymfi saisi pettyä.

Apollon vilkuili ympärilleen. Afrodite tanssi Areen kanssa, joskin Apollon ei ollut aivan varma pystyikö sitä enää tanssiksi kutsua. Dionysos pyöritteli vaimoaan myös hieman kauempana hymyillen niin onnellisesti, että Apollonia melkein kuvotti. Tietenkin, eihän hänellä itsellään ollut tällä hetkellä edes ketään tilapäistä, saati pysyvää paria. Apollon kohotti hämmästyneenä kulmiaan huomatessaan Athenen tanssilattialla myös. Auringonjumala näki lähistöllä monia suurempia ja pienempiä jumalia seurustelemassa keskenään, muttei kuitenkaan mitään yllättävää paria.

Sitten hänen vaalean siniset silmänsä huomasivat salin seinään nojailevan merenjumalan. Poseidon näytti syntisen komealta revityissä farkuissaan, valkoisessa paidassaan ja kevyessä mustassa takissaan ja beach-style hiuksillaan. Eikä Apollon saanut silmiään irti tästä.

Poseidon katseli juhlijoita laiskasti juoden samalla suuresta tuopistaan. Monet olivat jo yrittäneet houkutella häntä mukaan tanssiin. Poseidon ei kuitenkaan ollut tanssimiehiä. Valot välkkyivät nopeampien kappaleiden soidessa toinen toistensa jälkeen ja juhlijat tanssivat itsensä pyörryksiin. Pian hän tunsi jonkun tuijottavan häntä ja vilkaisi sivulleen. Poseidon kohtasi Apollonin kirkkaat silmät ja kohotti kulmiaan kysyvästi nuoren jatkaessa tuijotustaan röyhkeästi.

Sitten Apollon virnisti härnäävästi, keinautti lannettaan ja otti tanssilattian haltuunsa. Merenjumalan huomio oli nyt täysin Apollonissa. Eikä ollut epäillystäkään, etteikö nuorukainen saanut huomiota myös kanssajuhlijoiltaan. Auringonjumalan suuntaan sateli ihailevia ja himokkaita katseita. Poseidon kuuli lähellä seisovien jumalien supisevan keskenään, mitä he haluaisivat Apollonin kanssa tehdä. Merenjumala kurtisti kulmiaan ärtyneenä seuratessaan nuorukaisen houkuttelevaa tanssia.

Kappale loppui ja musiikki vaihtui hitaampaan, antaen väelle mahdollisuuden pitää taukoa ja nauttia tarjoilun antimista. Apollon kiitti hajamielisesti nymfiä, joka näytti pettyneeltä, kun ei saanutkaan enempää huomiota. Apollon sen sijaan hymyili tyytyväisenä itsekseen vilkaistessaan viimeisen kerran kutsuvasti Poseidoniin ja suuntasi kohti juomabaaria.

Janoisena Apollon kumosi ensimmäisen juoman sen enempää maistelematta ja tilasi saman tien uuden. Viileä juoma tuntui hyvältä ja Apollon hengitti syvään tasatakseen hengitystään tanssin jälkeen. Nuorukainen kääntyi nojaamaan baaripöytään ja melkein hätkähti huomatessaan Poseidonin olevan jo lähellä. Merta kuvastavissa silmissä oli kiihkeä ja omistushaluinen katse mikä sai Apollonin värisemään oudon tyytyväisenä. Poseidon tuli hänen vierelleen ja vaihtoi tyhjän tuopin uuteen ennen kuin nojautui hieman enemmän Apollonin puoleen. Eikä Apollon ikinä myöntäisi lähes kehränneensä tyytyväisenä saadessaan miehen jakamattoman huomion. Musiikki vaihtui jälleen raisumpaan ja volyymit nousivat eikä Apollon kuullut mitä Poseidon hänelle sanoi. Sen sijaan hän luki oikein hyvin miehen kehon kieltä ja tiesi olevansa hyvin lähellä saada mitä halusi. Apollon oli jo enemmän kuin valmis siirtymään hiljaisempiin tiloihin kahden kesken Poseidonin kanssa.

Yllättäen merenjumala tarttui Apollonia leuasta hellästi ja katsoi kiinteästi tätä silmiin. Apollon hämmentyi, tämä ei ollut miehen normaalia käytöstä, ja hymyili epävarmasti. Jotenkin hänestä alkoi tuntua, että oli saamassa enemmän kuin oli valmis ottamaan vastaan. Poseidon soi Apollonille charmikkaan hymyn ennen kuin ohjasi nuorukaisen tanssilattialle.

Apollon antoi Poseidonin viedä ja tanssi nautti tämän omistavasta olemuksesta. Tanssiessaan Apollon unohti täysin aiemman hämmennyksensä ja innostui jälleen. Apollon antoi kehonsa keinua Poseidonia vasten härnäävästi ja houkutteli tätä aina vain lähemmäs.

Kappale toisensa jälkeen vaihtui eikä Apollon muistanut milloin oli nauttinut niin paljon tanssista. Poseidon osasi tanssia erinomaisesti, eikä jäänyt missään vaiheessa Apollonista jälkeen. Mies vastasi Apollonin haasteisiin omillaan ja sai Apollonin unohtamaan kokonaan muut juhlijat. Katseet, olivat tulvillaan tuhmia lupauksia ja seksiä.

Poseidon veti Apollonin tiukemmin itseään vasten ja painoi kuumat huulensa Apollonin kaulalle. Auringonjumalan huulilta karkasi hiljainen voihkaisu ja siniset silmät painuivat kiinni hetkeksi. Apollon kietoi kätensä miehen kaulan ympärille kääntäessään samalla hieman päätään kutsuen Poseidonin huulet takaisin hänen iholleen.

Kappale vaihtui ja Apollon raotti silmiään raskaasti ja tajusi olevansa edelleen keskellä tanssilattiaa. Suurimman osan vieraitten huomiosta oli jälleen hänessä ja tällä kertaa myös hänen parissaan. Apollon huomasi Afroditen vinkkaavan hänelle ilkikurisesti kauempaa ja ensi kertaan moneen tuhanteen vuoteen auringonjumala tunsi punastuvansa, kun Poseidonin kädet vaelsivat hänen kehollaan omistavina. Silti auringonjumala painautui lähemmäs.

Poseidon siveli toisella kädellään Apollonin kaulaa ja kumartui suutelemaan nuorukaista. Apollon epäröi hetken, tuntien viimeisetkin hallinnan rippeet tilanteesta karisevan pois ennen kuin vastasi innokkaasti.

Merenjumala hymisi tyytyväisenä nuorukaisen tottelevaisuuteen. Hän oli halunnut tehdä kaikille selväksi kenelle Apollon kuului tänä iltana, myös Apollonille itselleen. Poseidon ohjasi Apollonin kohti ovia, joka seurasi innokkaana.

Oli aika siirtyä yksityisempiin tiloihin, sillä Poseidonilla ei ollut aikomustakaan jakaa tätä kaunista nuorukaista kenenkään kanssa.

~*~
AN2: Hah, taisin kirjoittaessani rakastua tähän paritukseen ja meinasin oikein innostua. Piti oikein pysähtyä ja muistella minkä ikärajan alla tää topic olikaan
Tosiaan inspis lähti Haloo Helsinki! bändin Pulp Fiction kappaleesta.

[chitaur]

Rakentavaa kommenttia? Nou. Ihan vaan tälläistä soperrusta.

Otin tässä urakan ja luin kaikki tämän ketjun ficit, aluksi koulussa puhelimella tihrustaen ja loput nyt kotona. Ja en pettynyt. Ikinä en ole välittänyt näistä "syväälisemmistä" ficeistä, vaan ollut enemmänkin adventuren ystävä, mutta nyt tuli luettua kaikki ficit, oli niissä hahmoina Poseidon taikka Hazel ja genrenä angst tai fluffy. Suurimpaan osaan ficeistä olit vanginnut tunnelman todella hyvin, ja muutamaa lukiessa (tätä on hankala myöntää) liikutuin.

Teksti oli pääasiassa hyvin kulkevaa, omalla painollaan etenevää. Muutamia hassuja kirjoitusasuja bongasin, samoin useampia yhdyssanavirheitä, mutta en jaksanut kiteytyä niihin. Vähän miettimään pistivät nämä kirjojen nimistä tehdyt lyhenteet, aivot löivät ihan tyhjää miettiessäni, mistä kirjasta oli kyse lyhenteen bongatessani