Kirjoittaja: Annoy
Nimi: Haavekuvia
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: angst
Ikärja: S
Paritus: Malec
Disclaimer: Teksti kuuluu minulle, kaikki muu Cassandra Clarelle
A/N: Mulla on ollut viime kuukausina ihan hirveän suuri writer's block, joten ei ole tullut kirjoitettua oikein mitään. Mutta kirjoitin tämän sitten yhdellä äikäntunnilla ja päätin julkaista tämän. Mulla on ideat tosi lopussa, joten tämä nyt on vähän mitä on. Täynnä kliseitä, ristiriitoja ja niin edespäin, ja tän tapaisia on paljon ff.netissä, mutta olkoot. Toivottavasti kirjoittaminen onnistuu vähän paremmin tämän jälkeen.
Haavekuvia
Magnus pitää kädessään paksua valokuvanippua. Yksi kerrallaan hän katsoo ne läpi, kuva toisensa jälkeen, yhä uudelleen ja uudelleen. Hän katsoo niitä pysäytettyjä hetkiä, muistoja ajasta, joka on jo mennyt, kadonnut jäljettömiin.
Jokainen kuva kertoo tarinan pojasta, jota Magnus rakasti kerran, rakastaa vieläkin. Jokaisessa kuvassa on samat ujosti hymyilevät kasvot, samat safiirinsiniset silmät ja yötäkin mustemmat hiukset. Magnus katsoo kuvia Alecista, omasta varjometsästäjäpojastaan ja ajasta jolloin he olivat niin onnellisia. Mutta ne ajat ovat ohi, onnellisuutta ei enää ole, se meni Alecin mukana.
Yhtäkkiä Magnus heittää kuvat ilmaan, viskaa ne menemään. Ne leijailevat hitaasti ilman poikki kuin lumihiutaleet talvipäivänä. Hän painaa kasvonsa käsiinsä ja ei voi pysäyttää kyyneliä, jotka tulvivat hänen silmiinsä. Tämä kaikki on liikaa, hän ei kestä enää.
Hän muistaa, kuinka hän polvistui kuolevan Alecin eteen, kuinka hän tarrasi tämän kädestä, sanoi, ettei antaisi tämän mennä. Hän muistaa, kuinka Alec nauroi hänen sanoilleen, ja veri pulppusi tämän suusta. Hän muistaa Alecin sanat, että Magnus ei saisi jäädä suremaan häntä, hänen pitäisi jatkaa elämäänsä. Hän muistaa, kuinka Alec halusi hänen lupaavan sen, mutta hän ei suostunut, ei hän voinut. Ja sitten Alec kuoli, nukkui pois. Magnus muistaa, kuinka hän ravisteli Alecia, käski tätä heräämään, mutta mitään ei tapahtunut. Alec oli poissa, hänen henkensä oli jättänyt hänen ruumiinsa.
Aikaa on kulunut, mutta suru ei ole kadonnut minnekään. Magnus tuntee sen joka päivä, pistävän kivun sydämessään. Joka päivä hän muistaa Alecin, ja tuska on sietämätön. Mutta hän ottaa sen vastaan ilomielin, kunhan ei vain unohda. Hänen asuntonsa on täysin samanlainen kuin sinä päivänä, kun Alec kuoli. Magnus ei muuttanut mitään, vaan kaikki Alecin tavarat ovat edelleen paikoillaan. Hänen paitansa nojatuolin päällä, kahvikuppi pöydällä, sänky miten hän jätti sen. Joka yö Magnus nukkuu siinä ja ottaa Alecin tyynyn syliinsä, kuvittelee että Alec on hänen vieressään. Hän jopa näkee Alecin mielessään joka päivä ja kuulee tämän äänen päässään. Mutta se on vain haavekuvaa, todellisuus on paljon karumpi.
Magnuksella on Alecista vain muistonsa jäljellä. Muisto hänen kasvoistaan, muisto hänen kirkkaansinisistä silmistään, muisto siitä miltä hänen huulensa tuntuivat. Mutta muistotkaan eivät kestä ikuisuuksiin, ne hiipuvat ajan kanssa, katoavat lopulta kokonaan, kunnes ne ovat vain hiljainen kuiskaus tuulessa, jota kukaan ei enää kuule. Magnus ei voi pitää kiinni Alecista loputtomiin, lopulta tämä katoaa kokonaan. Aika on vahvempi, aika heikentää, vie mennessään.
Magnus nousee tuolistaan ja kerää kuvat lattialta. Hän laittaa ne siistiin pinoon ja alkaa katsoa niitä uudelleen läpi. Hän ei tiedä miksi kiduttaa itseänsä näin, katsomalla niitä aina vain uudelleen. Mutta hän ei voi päästää Alecista irti, ei kokonaan. Hänellä on vain muistonsa, jotka eivät riitä, niitä ei voi koskettaa, niitä ei voi herättää henkiin. Mutta muuta hänellä ei enää ole, joten hän pitää niistä kiinni loppuun asti, ei anna niiden kadota. Hän ei voi unohtaa, hän ei saa unohtaa. Hän tekee kaikkensa pitääkseen Alecin luonaan, vaikkakin vain haaveissaan.