Title: Älä itke, äiti
Author: Salla
Rating: K11, joskin vähän epäilyttää onko se liian alhainen... Ehkä mä vain oon turhan varovainen.
Pairing: Eiköhän se selviä.
Genre: angst, ei kai muuta
Summary: Mies ei varmaan edes tiennyt, että heidän rakkautensa oli kantanut hedelmää, että rakkaus itse huusi nyt verisenä olentona valkopukuisen kokemattoman naisen käsissä.A/N: Angstia näin joulun alla, mukavaa.
Challenges: FF100 (Lily/James) sanalla 029: Syntymä ja FF10 (Lily/James) sanalla 02: Sirpale, OTS20 (Lily/James)
Kipu. Kyyneleet. Huudot ja kehotukset. Kaikki se, eikä toista näkynyt missään. Sitä toista, joka sen kaiken oli aiheuttanut. Joka oli jättänyt naiseen pysyvän jäljen, pysyvät muistutukset, näkyvät arvet. Joka oli lähtenyt viisi kuukautta sitten sanomatta sanaakaan. Jota nainen oli rakastanut, johon hän oli luottanut enemmän kuin itseensä. Kaiken sen jälkeen toista ei näkynyt missään.
Nainen oli sirpaleina. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Hän rakasti miestä edelleen enemmän kuin mitään muuta, mutta vihasi tätä melkein yhtä paljon. Mies ei varmaan edes tiennyt, että heidän rakkautensa oli kantanut hedelmää, että rakkaus itse huusi nyt verisenä olentona valkopukuisen kokemattoman naisen käsissä. Rakkaus huusi pienen lapsen muodossa. Lapsen, joka oli syytön kaikkeen siihen, mitä sen isä oli tehnyt ja jättänyt tekemättä, pakotettu kylmään maailmaan äitinsä lämpöisestä kehosta. Joka huusi ja parkui, sai äitinsä tuntemaan syyllisyyttä.
Eihän se lapsen syy ollut, että äiti oli yksinäinen. Eikä sekään että isä oli ylipäätään lähtenyt. Lapsen syytä ei ollut sekään, että maailma ulkopuolella oli kylmä, pelottava ja suuri, että sinne katosi ihminen helpommin kuin kukaan olisi koskaan luullut, että siellä oli niin paljon pelkoa, vihaa ja katkeruutta. Se pieni avuton poikalapsi ei voinut mitään sille, että näytti riipaisevan paljon isältään, niin paljon, että sai äitinsä itkemään entistä vuolaammin.
Kun lasta pestiin, äiti itki ja katsoi esikoistaan. Kuinka pojan pienet silmät siristivät valkean huoneen kirkkaille valoille, kuinka tuuheat mustat hiukset kehystivät enkelinkasvoja.
Äiti otti pojan syliinsä. Poika ei enää huutanut, katsoi ja ihmetteli vain maailman menoa. Lapsi katsoi äitiään silmiin kuin sanoen ettei ollut mitään hätää.
Älä itke, äiti, se olen minä. Minä vain. Olen se sama lapsi joka olin yhdeksän kuukautta sitten, sama kun viisi kuukautta sitten kun isä lähti.Nainen suuteli lapsen päälakea. Rakkaus lapseen syrjäytti rakkauden isään, ja äiti ja poika jakoivat hetken aivan perheen kesken. Nainen teki mielessään päätöksen. Päätöksen siitä, ettei lapsen isä saisi koskaan mitään oikeuksia lapseen. Päätöksen siitä, että pieni Harry tulisi aina olemaan hänen, ja vain hänen.
