Smoo: Yay, fanarttia! Khjehe~ Kiitos <3 Mulle on muuten yllättävän monesti sanottu, että joku idea on just ollut jonkun mielessä ja sit mä oon mennyt ja kirjottanut siitä... Tässä alkaa jo itekin epäillä, että harrastan ajatustenlukua ^^''
Love u too <3
Ja sitten se luvattu loppuosa. Menin nukkumaan eilen kolmelta ku halusin tehdä tämän valmiiksi ^^'' Sisältää muuten sitten pieniä epäkohtia mm. Tampereella on kunnon lunta, mutta suokaa ne anteeksi... Joohan?
****
”Mutta miksi?” Tino kysyi ties monenko kerran sen aamupalan aikana. He kumpikin istuivat pöydän ääressä. Aksel selkä ikkunaan päin ja pureskellen leipää, jonka oli itselleen tehnyt, ja Tino häntä vastapäätä kahvimuki kourassaan. Puheen lisäksi talossa oli muuten täysin hiljaista sillä kumpikaan ei ollut huomannut laittaa televisiota tai radiota. Hana Tamagokin oli täysin välinpitämätön ja vain nukkui korissaan.
”Siksi”, Aksel vastasi kuten oli vastannut aiemminkin, mutta päätti sitten yllättäen jatkaa puhumista tällä kertaa hiukan enemmän, ”ajattele nyt. On syntymäpäivämme ja miten sinä aioit sen viettää? Patikoimalla jonnekin korpeen?” Tino pyöräytti silmiään.
”Se on minun perinteeni”, hän totesi, mutta Aksel pudisti päätään.
”Kultaseni, syntymäpäivät on tarkoitettu juhlittaviksi ja mieluummin porukalla”, hän sanoi painottaen tiettyjä sanoja, ”muuten en vaivautuisi, mutta en tiedä kuka olisi tarpeeksi arvokas juhliakseen meidän päiväämme, joten päätin tulla itse.” Tino siltikin katsoi häntä hieman epäillen laskiessaan kahvimukinsa taas pöydälle.
”Aha…”, hän mutisi, mutta Aksel ei siitä lannistunut.
”Oikeasti, onko kukaan edes soittanut ja onnitellut tänään?” mies kysyi ja Tino kohotti olkapäitään. Aksel innostui jälleen harvinaisen puheliaaksi, mutta Tino keskittyi kuuntelemisen sijaan etsimään puhelintaan lehtikasan alta. Löydettyään sen hän napsautti kaiuttimen päälle ja laittoi ensimmäinen vastaajaviestin kuulumaan.
”Hei Tino! Hyvää syntymäpäivää!”
”Tahdoin vain soittaa ja toivottaa paljon onnea.”
”Heeeeej, Tino!”
Aksel vaikeni ja loi puhelimeen tympeän katseen. Hän kuitenkin antoi sen olla kunnes viesteissä päästiin Ruotsiin asti. Berwaldin ääni ehti hädin tuskin aloittaa, kun Aksel kurottautui pöydän yli ja tempaisi puhelimen itselleen. Hän löi sen kiinni ja työnsi lehtikasan alle, mistä se oli alun perin löytynytkin. Tino ei edes yrittänyt estää häntä. Hän vain hymähti hiljaa ja pysyi tyynenä.
”Et sinä tarvitse tuota nyt…”, Aksel mumisi puoliksi itselleen ja puoliksi Tinolle, joka kohotti harteitaan.
”Aksel, näin sinut viimeksi yli seitsemänkymmentä vuotta sitten”, hän totesi, ”ja nyt sinä ilmestyt ja tahdot viettää syntymäpäivää kanssani. Mitä minun pitäisi ajatella?” Aksel tuhahti ja nousi ylös tuolilta nielaisten samalla viimeisen suupalan leivästään.
”Älä ajattele”, mies vastasi ja sitten hänen huulensa vääntyivät siihen virneeseen joka oli hymyä hänelle, ”olet suomalainen. Tule vain mukaani!” Tino oli hetken hiljaa, mutta sitten hänkin virnisti ja nousi ylös.
”Okei”, hän vastasi, ”mutta, jos yrität viedä maani, potkaisen sinut Ahvenanmaalle. Minne me olemme menossa?” Aksel naurahti hiljaa ja työnsi käsivartensa toisen suomalaisen käsivarren alle.
”Hurmaava kuten aina, kultaseni”, hän totesi, ”me lähdemme Tampereelle! Ainakin aluksi.”
”Kai sinä tiedät, että olemme Helsingissä?” Tino varmisti ennen kuin Aksel retuutti hänet ulos.
”Tietenkin! Nyt jalkaa toisen eteen, että ehdimme ennen kuin sotilaspojat aloittavat marssin ilman meitä”, hän vastasi tyytyväisen kuuloisena.
****
”Sinä teit mitä?” Tino kysyi kun Aksel työnsi hänelle nipun vaatteita. He olivat selviytyneet Tampereelle ennätysajassa, vaikka Aksel olikin valittanut lähes koko matkan, miten hitaat julkiset kulkuyhteydet olivat ja että se oli Tinon vika. Tino ei ollut kuunnellut, ja he olivat sitä paitsi matkustaneet pelkästään omalla autolla, joten Akselilla ei ollut oikeasti edes syytä valittaa.
”Minähän sanoin jo. Menin kapakkaan, juotin pari miestä umpitunneliin ja vein heidän univormunsa. Älä huoli, he tuskin ovat vielä edes heränneet ja mehän vain teemme palveluksen”, Aksel vastasi. Tino kohotti toista kulmaansa ja vilkaisi saamaansa asua hiukan paremmin.
”Tämä on jääkärikomppanian univormu”, hän totesi. Aksel oli jo kovaa vauhtia riisumassa vaatteitaan eikä Tino kuullut kunnolla mitä hän vastasi.
”…Ja luulitko tosiaan, että tyytyisin vain katselemaan?” hän kysyi saatuaan vedettyä paidan taas ylleen. Nopeasti hän kiskaisi takin sen päälle ja napitti sen huolellisesti ja tottuneen nopeasti.
”Itse asiassa en”, Tino myönsi.
”Vaihda sitten univormu päälle”, Aksel kehotti asetellessaan hattua hiuksilleen, ”meillä on marssi marssittavana.” Tino mietti vielä hetken, mutta päätyi sitten siihen tulokseen, että olisi paljon hauskempi seurata Akselia. Siitä kuitenkin oli hyvin kauan, kun hän oli viimeksi osallistunut paraatiin.
”Tuleeko muistoja mieleen?” Aksel kuiskasi jossain marssin aikana. He kumpikin askelsivat täsmälleen samaa tahtia samanlainen vakava ilme kasvoillaan ja ase käsivarrella.
”Joitain”, Tino vastasi aivan yhtä hiljaa, ”sinulle?”
”Tietenkin”, kuului vastaus, ”viimeksi marssin… Odotas, se taisi olla joskus jatkosodassa. En ehtinyt enää Lappiin.” Tino sai hädin tuskin pidettyä katseensa määräysten mukaisesti suoraan eteenpäin.
”Sinä olit jatkosodassa?” hän kysyi yllättyneenä ja kuuli kuinka Aksel naurahti vaimeasti.
”Et sinä olisi pärjännyt ilman minua”, hän totesi, ”olin eturintamalla.” Tino oli vastaamassa, jotain mutta sotilas heidän takanaan oli nähnyt heidän keskustelevan ja komensi hiljaa mutta lujaa miehiä vaikenemaan. He kumpikin tottelivat ja jatkoivat marssin tahdissa ääneti.
”Pahus, olisi pitänyt varastaa lentäjien univormut… Oltaisiin päästy kokeilemaan hornetteja”, Akseli mutisi jossain välissä, mutta Tino vain pyöräytti silmiään.
Marssi oli yllättävän nopeasti ohi, vaikka he joutuivatkin välillä jopa pysähtelemään ja odottamaan hetken. Kadun varsille oli kerääntynyt paljon ihmisiä seuraamaan eikä Tino voinut estää itseään vilkuilemasta heitä. Hän oli viettänyt niin monet itsenäisyyspäivät yksin, että tuntui lähes oudolta nähdä kaikki ihmiset ja tuntea se tunne. Aksel sen sijaan näytti tottuneen tai sitten hän ei vain välittänyt näyttää mietteitään Tinoille, joka veikkasi vahvasti jälkimmäistä syytä.
He seisoivat asennossa vierekkäin kunnes kaikki oli ohi ja joukot palasivat takaisin asemiinsa. Viimein heille annettiin lupa lepoon ja viimeisinä sanoina joukonjohtaja toivotti heille hyvää itsenäisyyspäivää. Sotilaat vastasivat siihen yhteen ääneen ja Akselin sekä Tinon äänet kohosivat muiden mukana.
”Sinä pidit siitä, etkö pitänytkin?” Aksel kysyi ennen kuin Tino ehti sanoa mitään ja heitti kiväärinsä rennolla liikkeellä olalleen.
”Miksen olisi pitänyt”, Tino totesi ja siirsi hänkin kiväärin taakseen ennen kuin lähti marssimaan varastolle luovuttaakseen aseen pois. Se ei ollut edes ladattu, mutta puolustusvoimat eivät silti katsoisi hyvällä jos hän häipyisi se mukanaan. Aksel seurasi hänen perässään.
”Kiva juttu. Pidät varmasti myös jatkosta”, hän totesi, mutta Tino antoi hänelle epäilevän katseen samalla kun asetteli laina kiväärinsä huolella kuljetuslaatikkoon.
”Minä luulin, että sinä jättäisit minut nyt nauttimaan päivästä yksin”, hän sanoi ja Aksel tuhahti.
”Et selvästikään kuunnellut aamulla. Ei sillä, että kuuntelisit minua koskaan muutenkaan, kultaseni”, hän vastasi työntäessään aseensa samaan laatikkoon kun Tino hetki sitten, ”meillä on vielä pitkä päivä edessä.” Tino kohotti kulmaansa ja tuijotti miestä hetken tavalla, jota hän oli käyttänyt jo liian monta kertaa sen yhden päivän aikana.
”Mitä seuraavaksi?” hän kysyi olematta silti varma tahtoisiko edes kuulla. Aksel hymähti ja siirtyi seinällä roikkuvan peilin eteen asetellakseen lakkinsa paremmin platinan vaaleiden hiusten peitoksi.
”Ensin marssitaan ja sitten tapellaan tietenkin”, hän totesi kepeällä sävyllä, mutta Tino ei vakuuttunut.
”Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin aiemmin Ahvenanmaasta…”, mies vastasi varoittavasti, mutta Aksel naurahti.
”Kultaseni, minä annoin sinulle vallan jo kerran ja tyydyn osaani varamiehenä”, hän selitti kääntyessään taas Tinon puoleen, ”tosin olen silti aina valmis ottamaan ohjat, jos sinua alkaa kyllästyttää. Kuitenkin, tarkoitin erilaista taistelua.”
”Millaista?” Tino kysyi lähes haastavasti ja Akselin huulet taipuivat jälleen virneeseen.
”Jääkiekkoa, kultaseni, jääkiekkoa…”, hän lähes kuiskasi, mutta pelkästään jo se sana sai tietyn loisteen syttymään Tinon silmiin ja hänkin alkoi hymyillä.
”Lähdetään sitten!” hän lähes huudahti, mutta pysähtyi sitten muistaessaan jotain, ”minne me muuten jätimme omat vaatteemme?” Aksel kohotti olkiaan ja heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Meillä on univormut”, hän totesi aivan kuin se olisi vastaus kaikkeen, ”fanitytöt pitävät univormuista.”
”Niin mitkä?” Tino kysyi kävellessään kovaa vauhtia ulos.
”Naiset. Naiset pitävät univormuista, niin minä sanoin”, Aksel korjasi ja seurasi toista suomalaista.
*****
”Tule vain, jos uskallat!” Tino huusi. Hänen luistimiensa terät suorastaan olivat yhtä jään kanssa liukuen sulavasti sen pinnalla ja hän piteli kiekkoa itsellään etsien sopivaa kulmaa laukaisua varten. Aksel kärkkyi aivan lähellä pysyen lähes kiinni toisen miehen selässä.
”Tulisin, mutta en kehtaa viedä kiekkoa noin surkealta amatööriltä!” Aksel vastasi ja lähes työnsi mailansa Tinon jalkojen tielle, mikä sai muut hallin käyttäjät luomaan ankaria katseita kaksikkoon. He olivat sattuneet jäähallille juuri sopivasti paikallisten harrastelijakiekkoilijoiden treenivuorolle ja he olivat nopeasti puhuneet itsensä sisälle joukkueeseen. Tosin alkuperäisjäsenet katuivat jo päätöstään. Aksel ja Tino olivat toki kumpikin taitavia, mutta he yrittivät selvästi samalla myös tappaa toisensa. Jos jommallakummalla oli kiekko, toinen yritti häiritä niin paljon kuin vain pystyi ja jos kiekko oli jossain aivan muualla, he silti kärhämöivät keskenään.
”Minä sentään osaa luistella! Toisin kuin eräät…” Tino vastasi kiertäessään maalin taakse Aksel silti tiukasti kannoillaan. Muut pelaajat olivat jo aikaa sitten päättäneet vain pysyä turvassa sivussa ja maalilla silti odottava maalivahti näytti aavistuksen kauhistuneelta kun kaksikko läheni uhkaavasti.
”Hah! Jos tuo on luistelua, minä olen Ruotsin kuningas”, Aksel ärähti. Tino vaihtoi mailakättään ja kiepautti helposti kiekon sisälle maaliin.
”Hyvää päivää teidän korkeutenne!” hän vastasi ja hetkeksi hänen ja Akselin katseet kohtasivat. Aivan kuin näkymättömästä merkistä he kumpikin heittivät mailansa ja hanskansa jäälle ja hyökkäsivät toistensa kimppuun. Pienen hetken ajan ihmiset seurasivat hämmentyneinä kuinka kaksi lähes samannäköistä miestä ärisi toisilleen ja yrittivät tavoitella toistensa kurkkuja. Sitten joku päätti, että asiat olivat menneet liian pitkälle, ja tarvittiin lähes koko joukkue erottamaan heidät kaksi toisistaan.
”Ja takaisin ette tule ennen kun olette oppineet käytöstavat!” jäähallin vahtimestari huusi sulkiessaan ulko-oven heidän takanaan. Hetken Tino ja Aksel tuijottivat toisiaan, mutta sitten he kumpikin ratkesivat nauramaan.
”Se oli mahtavaa”, Tino totesi hengästyneenä hetken päästä. Hänen huulensa oli auennut tappelun aikana ja Aksel oli hyvää vauhtia saamassa komean mustansilmän, mutta kumpikaan ei välittänyt siitä.
”Kyllä!” Aksel myönsi yrittäen saada hengityksensä hallintaansa, ”hyvä tietää, että sinussakin on vielä puhtia, kultaseni.” He lähtivät kävelemään poispäin ja Tino nappasi hiukan lunta huulelleen.
”Minä en ole niin vanha!” hän ärähti ja sai Akselilta kysyvän vilkaisun.
”Oletko aivan varma?” hän kysyi. Tino ei sanonut mitään. Hän vain katsoi sopivan kohdan, otti hiukan vauhtia ja tönäisi toisen miehen suoraan hankeen. Aksel ei osannut varautua siihen ja hän kaatui yllätyshyökkäyksen tuloksena suoraan selälleen. Tino katsoi hetkensä koittaneen ja loikkasi suorilla perään kädet valmiiksi täynnä mukavan jäätävää lunta työnnettäväksi suoraan Akselin kasvoille.
Jäähallin vahtimestari, joka juuri hetki sitten oli saanut kyseenalaisen kunnian nakata oma kotimaansa ulos jäähallista, seurasi ikkunasta kaksikon menoa ja pudisti sitten päätään.
”Sanoin etteivät tule takaisin ennen kun käytöstavat on hallussa…”, hän mutisi itsekseen nähdessään kuinka Aksel sai kömmittyä ylös Tinon alta ja painettua tämän vuorostaan lunta vasten, ”taitaa olla mahdoton tehtävä.”
****
”Vieläkö luita kolottaa?” Aksel kysyi, kun he olivat viimein lopettaneet improvisoidun lumisotansa ja löytäneet tiensä kahvilaan. Kummallakin oli kahvikupit, mutta univormujen taskuista oli löytynyt tarpeeksi rahaa vain yhteen korvapuustiin, joten he jakoivat sen.
”En tiedä. Kolottaako?” Tino kysyi takaisin, ”sinä muuten asut Tampereella, miksi emme menneet sinun kotiisi?” Aksel pyöräytti silmiään ja haukkasi palan omasta korvapuustin puolikkaastaan ennen kuin vastasi.
”En varmasti vie sinua sinne”, hän vastasi aivan kuin asia olisi päivänselvä, ”päätät vielä valloittaa kotini, jos tiedät missä se on.”
”Niin päättäisinkin”, Tino vastasi nopeasti ja tajusi sitten jotain, ”hei! Sinä tiedät, missä minä asun!” Aksel nyökkäsi.
”Jep”, hän totesi, ”kannattaa hankkia parempi vahtikoira. Ja lukko oveen.”
”Siinä on jo lukko”, Tino huomautti.
”En kutsuisi lukoksi…”, Aksel vastasi ja hörppäsi loput kahvistaan, ”mennäänkö sitten taas?”
”Minne?” Tino kysyi ja joi hänkin kahvinsa loppuun. Hän alkoi jo tottua tähän.
”Helsinkiin”, Aksel sanoi, ”kunnon juhliin.” Tino nyökkäsi ja nousi ylös paikaltaan asetellen samalla univormuunsa kuuluvan lakin takaisin päähänsä. Hän pyyhkäisi puolihuolimattomasti pukunsa olkapäät puhtaaksi olemattomasta liasta ja suoristi kauluksen.
”Taidan tietää, mitä tarkoitat”, hän totesi, ”tahdotko vaihtaa puvun päälle?”
”Näh, meillä on univormut”, Aksel vastasi käyttäen jälleen samaa kaiken selittävää vastausta.
”Eli olemme sitten telkkarissa koko Suomen kansan ihmeteltävänä varastetuissa jääkärikomppanian univormuissa”, Tino totesi työntäessään kahvilan oven auki päästäen samalla hetkeksi kylmän ilman sisälle.
”Näytät oikein hyvältä siinä, kultaseni”, Aksel vastasi seuratessaan perässä, ”saanko ajaa tällä kertaa?” Tino vilkaisi häntä kysyvästi ja selvästi epäillen toisen miehen ajokelpoisuutta.
”Onko sinulla ajokortti?” hän viimein kysyi ja yllättäen sai vastaukseksi nyökkäyksen.
”On ja sen päiväys on umpeutunut vain kaksikymmentäviisi vuotta sitten!” Aksel vastasi sujuvasti, muttei tarpeeksi hyvin.
”Minä ajan”, Tino totesi.
****
Matka takaisin Helsinkiin sujui nopeasti kuten edellinenkin matka ja ennen kuin Aksel ja Tino ehtivät edes aloittaa uutta tappelua, he löysivät itsensä seisomassa siististi jonossa. He olivat olettaneet tarvitsevansa hieman enemmän vaivaa päästäkseen sisälle juhliin, mutta kaikki olikin käynyt yllättävän helposti. Tasan sillä hetkellä, kun Tino oli ilmestynyt paikalle, jostain oli ilmaantunut siististi pukeutunut nainen jonka tehtävä oli ilmeisesti pitää asiat järjestyksessä. Hän oli tervehtinyt miestä herra Väinämöisenä ilman, että Tino edes ehti sanoa nimeään ja pian sekä hänet että Aksel oli sijoitettu jonoon oikealle paikalle ja kaikki olivat tyytyväisiä.
”Minä en tiennyt, että minut on kutsuttu…”, Tino mumisi silti hiukan hämillään, mutta Aksel otti tilanteen paljon rennommin.
”Tietäisit, jos joskus ilmaantuisit paikalle”, hän totesi ja tarkkaili ympäristöä puolihuolimattomasti.
”Kyllä minä joskus täällä käyn”, Tino väitti vastaan, mutta toinen mies tuhahti.
”Niin, kerran yhdeksässäkymmenessäneljässä vuodessa”, Aksel totesi eikä Tino ehtinyt keksiä mitään osuvaa vastausta, kun jono nytkähti liikkeelle ja ensimmäiset sävelet kaikuivat salista. Heidät oli sijoitettu ensimmäisten joukkoon ja pitkästä odotuksesta huolimatta Tino löysi itsensä pian kättelemästä pomoaan. Hän tunsi pienen pistoksen sisällään huomatessaan presidentin olevan paljon hämmästyneempi hänen paikallaolostaan kuin Akselista, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt herättää enemmän huomiota ihan jo siksi että hän oli käytännössä Tinon kaksoisolento. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän juurikaan huomiota arpikasvoiseen mieheen.
Tino hymyili ja nyökkäili ihmisille pysähtyen aina välillä vaihtamaan muutaman sanan jonkun kanssa. Hän kuitenkin vältteli tarkoituksella toimittajia, mikä sai hänet kerran melkein astumaan jonkun naiskansanedustajan mekon päälle. Aksel seuraili Tinon mukana onnistuen kuitenkin aina välillä tekemään täsmäiskuja ruokapöytään. Tino oppi nopeasti, että hänen salaperäinen ja epävirallinen toinen puolensa piti kovasti suolatikuista. Tino ei edes tiennyt, mistä Aksel onnistui niitä löytämään.
Väentungos alkoi käydä tukalammaksi samaan tahtiin kun lämpötila nousi, joten Tino suostui heti ehdotukseen, kun Aksel nykäisi häntä hihasta ja nyökkäsi päällään takaovea kohti. Musiikki oli liian kovalla, jotta hän olisi kuullut toisen puhetta ja sitä paitsi Akselin suu oli jo varattu suolatikuille.
Lämmön ja valojen jälkeen kylmä ilma tuntui tervetulleelta ja yön vaimeus sopi puheensorinan kuuntelemiseen väsyneille korville paremmin kuin hyvin. Tino hengitti kirpeää yöilmaa tyytyväisenä ja yritti erottaa muutaman tähden taivaalta. Helsingin valot kuitenkin estivät häntä näkemästä niitä, mutta Tinolle riitti että hän silti tiesi niiden olevan siellä.
”Tuota minä kutsun juhlaksi”, Aksel totesi kävellessään Tinon vierelle, ”paljon ihmisiä, musiikkia, hyvä ruokatarjoilu… Ikävä kyllä kukaan ei suostunut laulamaan ’Paljon onnea vaan’.” Tino nyökkäsi myöntävästi ja lähti kävelemään portteja kohti.
”Minne sitten?” hän kysäisi ja nyökkäsi tervehdyksen työvuorossa oleville poliiseille.
”En tiedä”, Aksel vastasi, ”sinun luo kai. Minun suunnitelmani päättyi tähän.” Tino vilkaisi häntä hiukan yllättyneenä, muttei kuitenkaan pysähtynyt. Poliisien lisäksi porttien ulkopuolella oli pieni joukko ihmisiä, mutta he näyttivät enemmänkin pitävän jonkinlaista kokoontumista kuin oikeasti osoittavan mieltä.
”Jotenkin odotin, että retuuttaisit minua mukanasi, kunnes päivä vaihtuu”, Tino totesi, ”mutta lähdetään sitten kotiin.” Aksel nyökkäsi ja silmäili harkiten ympärilleen samalla kun pyöritteli yhtä suolatikkua hampaissaan.
”Voimme tietenkin jäädä tähän ja aloittaa kunnon mellakan”, hän totesi ja tällä kertaa Tino pysähtyi.
”Oletko tosissasi?” hän kysyi ja sai heti nyökkäyksen vastaukseksi.
”Totta kai”, Aksel totesi, ”minä olin mukana yleislakossakin… Missä sinä muuten olit silloin?” Tino vilkaisi ihmisiä, jotka oikeastaan näyttivät tyytyväisiltä. Jokaisella oli oma tapansa juhlia itsenäisyyttä.
”Samassa paikassa”, hän vastasi ja kääntyi jatkaakseen matkaa, ”en huomannut sinua siellä.”
”Et tietenkään”, Aksel vastasi sujuvasti seuraten mukana, ”saanko ajaa nyt?”
”Et tietenkään”, Tino sanoi käyttäen sanojen lisäksi myös täsmälleen samaa äänensävyä kuin toinen mies aiemmin.
****
Tino oli heti kotiin päästyään mennyt laittamaan takkaan tulen samalla kun Aksel keskittyi tyhjentämään hänen jääkaappiaan. Ilmeisesti pelkät suolatikut eivät sittenkään olleet hänelle riittävää ravintoa, minkä Tino kyllä ymmärsi hyvin. Hän istahti matolle saatuaan tulen syttymään ja vaipui nopeasti selälleen pehmeälle matolle ihan vain siksi, että hän tunsi itsensä yllättäen täysin väsyneeksi. Koko päivän kestänyt ympäriinsä juoksentelu oli vienyt hänen voimansa kiitettävän hyvin. Hän ei edes malttanut vaihtaa vaatteitaan vaan aukaisi pelkästään univormuntakin napit.
Aksel ilmaantui pian keittiöstä ja vilkaisi Tino tyynesti.
”Minä voin silti alkaa Suomeksi, jos sinä olet liian vanha”, hän ehdotti, mutta tällä kertaa Tino hymähti hiljaa.
”Ahvenanmaa”, hän vastasi ja Aksel tuhahti istuutuessaan itsekin alas. Hän tuijotti hetken takan liekkejä, mutta päätti sitten noudattaa Tinon esimerkkiä ja antaa itsensä nojautua selälleen lattialle. Hän asettui Tinon vierelle niin, että vain heidän päänsä olivat vierekkäin ja jalat vastapäisiin suuntiin. Hetken oli aivan hiljaista kummankin miettiessä omia asioitaan ja puita nuolevien liekkien ollessa ainoa ääni sekä valonlähde. Monet asiat risteilivät Tinon mielessä kuten joka ikinen itsenäisyyspäivä, mutta tällä kertaa hänellä oli myös outo olo. Hetken mietittyään hän tajusi sen johtuvan siitä, että tämä oli ensimmäinen kerta koko päivänä kun Aksel oli täysin hiljaa. Tinon ajatukset siirtyivät mieheen hänen vierellään.
Hän ei voinut sanoa vihaavansa Akselia. Ei enää, vaikka hän oli todella vihannut silloin vuosikymmeniä sitten. Aksel ja hän olivat kuin saman asian kaksi eri puolta. Niin samanlaisia, mutta silti erilaisia. He tiesivät millainen toinen puoli oli, mutta he eivät kuitenkaan aina ymmärtäneet sitä. He olivat taistelleet toisiaan vastaan ja liittoutuneet vasta kun he olivat tajunneet yhteisen vihollisensa olemassaolon.
Tino tiesi, mikä ja kuka Aksel oli, mutta hän ei ymmärtänyt tätä. Koko päivän he olivat olleet yhdessä ja oikeastaan Tino oli nauttinut siitä, mutta ei hän kuitenkaan ymmärtänyt miksi Aksel teki sen. Mikä sai Etelä-Suomen taas ilmestymään hänen eteensä niin monien vuosien jälkeen?
”Älä viitsi ajatella liian monimutkaisesti”, Aksel yllättäen totesi aivan kuin tietäen Tinon mielenliikkeet.
”No, miksi sinä sitten tulit?” toinen mies kysyi.
”Koska yritän nyt päästä lähellesi ja sitten, kun et osaa enää epäillä mitään, minä isken ja vien alueesi”, Aksel vastasi tyynesti.
”Vai niin”, Tino totesi, ”ainakin olet rehellinen.” Aksel hymähti hiljaa ja kurotti kädellään taputtaakseen hänen päälakeaan.
”Olen suomalainen, kultaseni”, hän sanoi, ”joko tuo selitys tai sitten se, että tulin vain viettämään syntymäpäivää.” Tino ei vastannut enää mitään. Hän mietti vielä hetken, mutta päätti sitten lopettaa sen kokonaan. Aksel oli ilmestynyt jostain, vetänyt hänet mukaan juhlaan ja se siitä. Loppujen lopuksi he olivat saman asian kaksi puolta.
”Hyvää syntymäpäivää, Aksel”, Tino sanoi lopulta hiljaa, ”ja kiitos.”
”Hyvää syntymäpäivää, Tino”, Aksel vastasi kevyellä äänellä, ”äläkä ala pehmoksi, kultaseni. Oli jo korkea aika, että joku pitää sinulle kunnollista seuraa.” Jostain kumman syystä miehen sanavalinta sai Tinon naurahtamaan ja myös Akselin huulille kohosi pieni hymy. Kummankin ajatukset siirtyivät taas hetkeksi kaukaisempiin aikoihin, jolloin he kumpikin olivat vihanneet toisiaan yli kaiken.
”Me unohdimme jotain”, Tino totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja hän nousi ylös istumaan.
”Mitä?” Aksel kysyi tällä kertaa, mutta toinen mies ei vastannut. Hän vain nousi ylös ja käveli eteiseen. Hetken kolistelun ja itsekseen mutisemisen jälkeen hän tuli takaisin yksi ainoa hautakynttilä käsissään. Se oli hieman erilainen kuin yleensä ja koristeltu yksinkertaisella Suomenlipulla.
”Sankarihaudat”, Aksel ja Tino sanoivat yhteen ääneen.
****
Saappaiden nahka narisi hiukan, mutta ääntä hädin tuskin erotti vasta sataneen lumen äänestä askelten alla. He eivät olleet siltikään vaivautuneet vaihtamaan vaatteitaan vaan olivat tyytyneet pitämään univormut yllään. Sillä erolla, että he kumpikin olivat jättäneet lakkinsa Tinon asunnolle ja kävelivät paljain päin. Ympäristö oli täysin hiljainen ihmisten ollessa jossain juhlimassa tai viettämässä iltaa sisällä kodeissaan eikä kaupungin valot olleet täällä niin kirkkaat, joten Tino erotti hyvin kaipaamansa tähdet.
Sekä Tino että Aksel pysyivät hiljaa. Ei vain siksi, että he olisivat tahtoneet vaan myös siksi, että heillä kummallakin oli muistoja eikä kumpikaan tahtonut häiritä toista. Tässä asiassa he olivat samanlaisia.
He kävelivät samaan tahtiin tyhjälle hautausmaalle. Kirkonmenot olivat loppuneet aikoja sitten ja vain haudoille lasketut seppeleet ja kynttilät muistuttivat kuluneesta päivästä. Kumpikaan miehistä ei kuitenkaan pysähtynyt katselemaan näkyä vaan he kävelivät suoraan pienen kivipaaden luokse. Tino pyyhkäisi sen puhtaaksi lumesta toisella kädellään paljastaen kiveen kaiverretun tekstin.
Sisällissodan uhrien muistoille.
1918
Vain muutama sana, mutta suuri merkitys. Edelleen täydessä hiljaisuudessa Aksel raapaisi tulitikun ja sytytti Tinon pitelemän kynttilän. Hetken mies vain piteli lyhtyä kädessään ja katsoi sitä tyynen vakavasti. Sitten hän ojensi sen Akselille, joka teki myös samoin ennen kuin laski kynttilän huolella kiven eteen lasketun seppeleen vierelle.
”Minä toivon, ettei se tapahdu enää koskaan”, Tino sanoi rikkoen heidän hiljaisuutensa. Aksel huokaisi syvään ja nyökkäsi.
”Minä myös”, hän vastasi hiljaa, ”kerrankin sama mieltä kanssasi…” Tino hymähti ja laski sitten hetken mielijohteesta kätensä lyhyemmän miehen olkapäille. Aksel jähmettyi hetkeksi ilmeisesti muistaen, mitä viimeksi oli tapahtunut kun Tino oli koskettanut häntä, mutta sitten hän nosti oman kätensä Tinon olkapäälle.
”Hyvää itsenäisyyspäivää, Etelä-Suomi”, Tino sanoi käyttäen ensimmäisen kerran pitkään aikaa sitä nimeä.
”Sinulle myös, Pohjoinen”, Aksel vastasi, ”täällä on kylmä… Mennäänkö sisälle?”
”Minä luulin, että minä olen meistä se vanha”, Tino vastasi, mutta kääntyi kuitenkin takaisinpäin. Lopun illan he viettivät lähinnä keskustellen, jos säännölliset väittelyt laskettiin myös keskusteluksi. Tino ei enää muistanut, milloin hän oli viimeksi saanut kunnolla tapella kenenkään kanssa, mutta hän nautti joka hetkestä aivan kuten Akselkin.
Aamulla Aksel oli kadonnut ja Tino tiesi, etteivät he luultavasti tapaisi pitkään aikaan. Jos Etelä-Suomi ei sitten ilmaantuisi seuraavana itsenäisyyspäivänä tai itsenäisyyspäivänä yhdeksänkymmentäneljä vuotta myöhemmin. Tino ei tiennyt miten ja miksi, mutta hän tiesi että Aksel oli kuitenkin vielä olemassa ja se riitti.
A/N: Suomen puolustusvoimille ei ole aiheutettu harmia tämän fikin teossa.
Se loppui~ Tuo viimeinen pätkä arvelutti hieman, että menikö se nyt liian pitkälle, mutta toisaalta olisi ollut outoa jos Aksel olisi lopussa vain häipynyt. Ja halusin myös huomioida sen, että huolimatta siitä miten Suomessa on kaksi puolta (geeniperimältä itä- ja länsi-suomalaiset poikkeavat toisistaan enemmän kuin monet Euroopan kansat toisistaan. Meillä on kaksi virallista kieltä ja kaksi isoa uskontoa ja jopa suomalainen kulttuuri on napsinut vaikutteita sekä idästä että lännestä) olemme silti yksi kansa (okei. On meillä pientä hienovaraista vitsailua ja "me vastaan ne" asettelua, mutta ei läheskään siinä mittakaavassa mikä esim. Belgiassa jakaa Flaamit ja Valloonit toisistaan, he eivät edes kaveera toistensa kanssa.)
Eli Tino ja Aksel eivät vihaa toisiaan enää... Tosin odotan jo kovasti että joskus saisin Jatkotapaamisen alulle, jotta saisin kirjoittaa näiden kahden alkuajoista :'D
Ja pitää myöntää, että en ole koskaan ollut katsomassa paraatia tai Linnanjuhlissa, joten en ole varma millaista siellä on. Enkä edes tiedä, missä Tampereella on jäähalli (pakkohan siellä jossain on olla?) ja onko se edes auki itsenäisyyspäivänä (luultavasti ei...) Mutta toivon kuitenkin todella, että tämä nyt kelpaa. Itseä vähän pelottaa koko juttu ^^''
Hyvää itsenäisyyspäivää~
