Nimi: Toivoa ei pidä sammuttaa
Kirjoittaja: Alessandro
Fandom: HP
Genre: angst, draama, romance
Ikäraja: S //Pops lisäili ikärajan myös otsikkoon
Paritus: James/Sirius (James/Lily)
Summary: James on taivaassa ja miettii virheitään. Yhtäkkiä kaikki muuttuu.
Luku 1.
Ympärillä on valkoista. Viisitoista vuotta tyhjää odotusta. Kuolema ei tuonut helpotusta, kun sinä et ollut luonani.
Lily tuli luokseni. Hän katsoi minua surullisena ja pettyneenä, niin kuin joka ainoa kirottu päivä kuolemastani. Kunpa olisit täällä luonani...
"James." Lily pyysi. "Anna minun kerrankin puhua."
"Lily," sanoin tympääntyneenä. "Minä tiedän kyllä. Olen pahoillani kaikesta siitä miten olen sinua satuttanut. Tämä nyt vain meni näin. Sydämeni kuului - ja on aina kuulunut - ...hänelle."
"En minä sitä. Minä en voi ikinä ymmärtää sinua, mutta haluaisin sinun olevan kerrankin onnellinen. Olet vapaa, ikuisessa rauhassa. Sinun pitäisi-"
"Mitä? Mitä minun pitäisi?" Olin menettää malttini. "Miten voisin olla ikinä enää yhtään mitään? Minun elämäni viimeiset vuodet olivat yhtä helvettiä, ja niin tulee olemaan aina. Aina, vaikken eläisikään. Minulla on yhä tunteen Lily, en hukkaa niitä mihinkään. En pysty."
"James." Lily itki. "Miksi sinä sitten menit minun kanssani naimisiin, jos kerta rakastit häntä?"
Huokaisin. "Luulin että se ratkaisisi kaiken. Että olisit tieni helppoon elämään. Että voisin unohtaa... Että voisin oppia rakastamaan sinua." Mielessäni pyöri useita kuvia. Olin ollut typerä. Olin pilannut kaiken. Ilman minua kaikki olisi vielä hyvin. Ainakin Lilyn, minun ja hänen osalta. Vääriä valintoja. Omaa typeryyttäni kaikki. Itse olin pilannut oman elämäni, Lilyn, pojan ja hänen elämänsä.
Lily oli hiljaa, mutta sanoi sitten: "Minä rakastin sinua. Ja haluaisin yhä että olisit onnellinen." Sitten hän lähti pois.
Ympärilläni oli pelkkää usvaa. Muut täällä sanovat näkevänsä tämän mieleisenään ympäristönä. Kukin erilaisena. He olivat onnellisia kuolleita. Minä näin vain usvaa.
Päivät vaihtuivat öiksi täälläkin. Minä en nähnyt sitä, mutta tunsin.
* * *
Muistin viimeisen suudelmamme.
Olimme sopineet salaisuudenhaltijan vaihdosta Peteriin. Ulkona satoi ja myrskysi.
Teit lähtöä.
"Sirius - minä...", nielaisin. Tiesin että tämä oli viimeinen kerta kun näin sinut. Harmaat silmäsi olivat utuiset, ja minusta etääntyneet. Pari kyyneltä vierähti kasvoilleni. "Olen pahoillani. Olen pahoillani kaikesta. Sirius. Anna anteeksi. Tiedän ettet voi, mutta uskottele minulle niin."
Et sanonut mitään. Pelko kasvoi sisälläni. Kätesi olivat pysähtyneet takkisi ylimpään nappiin.
"James." Sanoit lopulta. Äänessäsi kaikui tyhjyys. Tiesin että se oli minun aiheuttamani.
"Sirius." Minä pyysin. Olisin halunnut sanoa tuhat sanaa. Minä rakastan sinua. Ikävöin. En ikinä unohda. Mutta en pystynyt. Se olisi merkinnyt luovuttamista. Hyvästelyjä.
"James, muistatko sinä? Muistatko sinä niitä iltoja jotka me olimme kahdestaan rohkelikkotornissa? Muistatko mitä silloin lupasit?"
Sanat viilsivät minua. Olisin halunnut vajota polvilleni, ja anoa anteeksi antoa. "Minä muistan. Muistan jokaisen illan." Sanoin. Katsoin Siriusta silmiin. Hän oli tullut lähemmäksi.
"Et pitänyt lupauksiasi, James. Lupasit ettet jätä minua, ettet hylkää. Ja missä me ollaan nyt?"
"Minä en hylkää sinua ikinä Sirius! Minä- " Sanat keskeytyivät kun Sirius painoi kuumat huulensa omilleni. Vielä viimeinen epätoivoinen pyristely, kun tartuin käsilläni Siriusta kaulaan. Liian pian Sirius irtaantui minusta, ja sanat olivat olivat tukahtua hänen kurkkuunsa, kun hän sanoi: "Hyvästi James."
Siriuksen lähdettyä vajosin seinää pitkin lattialle, ja itkin.
* * *
Yksi päivä muiden joukossa ei tuonut helpotusta. Minä makasin valkealla alustalla, kuuntelin ääniä ympärilläni. Itkua ei ollut. Ei valituksia. Kaikilla oli kaikki hyvin. Sanotaan että onnellisuus ei paista sokeuden läpi. Tai hän sanoi niin. Kauan sitten.
